1927: Paul Dirac muotoilee sähkömagnetismin kvanttikenttäteorian: fotonien lisäksi sähkövaraukset esitetään kvantteina. Elektroni on sähkövarauskentän paikallinen viritystila.

1932: Carl Anderson havaitsee Diracin ennustamat negatiivisia energiatiloja vastaavat antihiukkaset, positronit.

1934: Enrico Fermi selittää beetahajoamisen Diracin teorian avulla.

1949: Richard Feynman esittelee nykyään Feynmanin diagrammeiksi kutsutun työkalun eri reaktiovaihtoehtojen luokitteluun ja havainnollistamiseen.

1949: Freeman Dyson systematisoi renormalisaatioksi kutsutun matemaattisen menetelmän. Ilman renormalisaatiota teoria mm. ennusti elektronin massan olevan ääretön. Menetelmä todensi, että tyhjiöstä parinmuodostuksen kautta syntyvät virtuaaliset hiukkaset jättävät elektronista näkyviin vain havaitsemamme massan.

1954: Yang Chen-Ning ja Robert Mills esittävät yhteyden luonnossa vallitsevien symmetrioiden ja kvanttikenttäteoriassa sallittujen vuorovaikutusten välillä.

1959: Sheldon Glashow, Abdus Salam ja John Ward esittelevät heikon vuorovaikutuksen kvanttikenttäteorian.

1963: Murray Gell-Mann ja George Zweig selittävät useiden uusien hadronien määrän kvarkkien avulla.

1964: Monet tutkijat, mm. Peter Higgs, esittävät hypoteesin Higgsin hiukkasesta. Se selittäisi, miksi fotoni on massaton, ja heikon vuorovaikutuksen välittäjähiukkaset eivät.

1967: Steven Weinberg osoittaa, että sähkömagnetismin ja heikon vuorovaikutuksen kvanttikenttäteoriat voidaan yhdistää Higgsin mekanismin avulla sähköheikoksi vuorovaikutukseksi.

1970-luku: Vahvaa vuorovaikutusta kuvaava kvanttikromodynamiikka syntyy. Välittäjähiukkanen gluoni havaitaan 1979. Teorian matemaattisesta muotoilusta vastaavat mm. David Gross, David Politzer ja Frank Wilczek.

1980-luvulta nykypäivään: Yritykset yhdistää vahva vuorovaikutus ja sähköheikko vuorovaikutus eivät ole onnistuneet toistaiseksi. Gravitaatiolle ei ole saatu muotoiltua kvanttikenttäteorioiden kanssa yhteensopivaa mallia.