Nämä vuoret ovat maailman mahtavin kaupunginmuuri. Ne kätkevät sisäänsä kiveen hakatun kaupungin, Petran, jonne vie vuoriston läpi vain muutama kapea polku.

Satumaisen rikasta Petraa hallitsivat ajanlaskun alussa nabatealaiset, paimentolaisheimo, joka oli vaeltanut alueelle Arabian niemimaalta ja louhinut vuoriston suojaan kuningaskuntansa pääkaupungin.

Ympäröivä erämaa kytki toisiinsa antiikin ajan tärkeimmät kauppareitit Aasiasta Afrikkaan ja Eurooppaan. Kaukaisimmillaan karavaanit kuljettivat tavaroita silkkitietä pitkin Kiinasta.

Petran rikkauksien lähde oli nabatealaisten kyky rakentaa taidokkaita vesiputkia, kastelukanavia ja sadeveden kokoamisaltaita, joihin he keräsivät talteen vuorten sisältä pulppuavat virrat ja sadekausien raivoisat kuurot.






Vastineeksi karavaaneille tarjoamastaan vedestä nabatealaiset verottivat kaikkea maidensa läpi kulkevaa kauppaa.

Sig on ikivanha joenuoma, joka mutkittelee kapeana railona 80 metriä korkeiden jyrkänteiden välissä. Samaa tietä ratsasti Indiana Jones elokuvassa Viimeinen ristiretki, ja niin teki myös muuan sveitsiläinen seikkailija Johann Ludwig Burckhardt elokuussa 1812.

Muslimina esiintynyt Burckhardt oli ensimmäinen eurooppalainen, joka näki tarunhohtoisen Petran yli 600 vuoteen, sitten ristiretkeläisten, jotka olivat rakentaneet alueelle linnoituksensa.

Beduiinit suojelivat Petraa mustasukkaisesti ulkopuolisilta, sillä he uskoivat hautoihin kätketyn aarteita, joita vieraiden maiden kavalat taikurit havittelivat. Burckhardt pääsi alueelle väittämällä haluavansa uhrata vuohen profeetta Aaronin vuorella, jonne kulkee polku Petran kautta. Muslimit eivät voineet kieltää uskonveljeltään pääsyä pyhälle paikalle.

Jos Burckhardt olisi paljastunut kristityksi, hänet olisi surmattu. Voi vain kuvitella Burckhardtin tuntemuksia, kun hän lopulta pääsi Sigin päähän ja näki Al-Khaznehin, temppelin, jota beduiinit kutsuivat ”Faaraon aarrekammioksi”. Sillä vielä tänäkin päivänä käytävää kulkiessa tuntuu siltä, kuin lähestyisi kadonnutta valtakuntaa. Burckhardtilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä odottaa.

Mystisen kaunis Al-Khazneh lepää syvällä punaisessa kalliossa kuin jättiläiskehyksissä. Sen julkisivu on koristeltu kirveitä kannattelevilla amatsoneilla, meduusan päillä ja ratsastavilla jumalhahmoilla. Nabatealaiset todella tiesivät, miten mykistää vierailijansa.

Heistä itsestään tiedetään kuitenkin hyvin vähän. Kaupungin 3 000 henkeä vetävää amfiteatteria ei ollut louhittu vuorenseinästä tanssia ja laulua varten. Sitä käytettiin hautajaisiin.

Täällä he ovat eläneet kuolleidensa ympäröimänä, äveriäät nabatealaiset, jatkuvasti muistutettuina elämän katoavaisuudesta. 

Petran on täytynyt olla ihmeellinen kaupunki vierailla. Rikastuneet paimentolaiset yhdistelivät rakennuksissaan estottomasti kreikkalaisia, egyptiläisiä ja assyrialaisia vaikutteita. Kattoja kannattelivat norsunpääpylväät, ja vesi pulppusi leijonanmuotoisista suihkulähteistä. Keskellä kaupunkia oli ylellisen vehreä puutarha, kuin muistutus paratiisista kuivassa autiomaassa.

Petra liitettiin osaksi roomalaista valtakuntaa sataluvulla ajanlaskun alun jälkeen, mutta kaupunki kukoisti vielä pitkälle Bysantin ajalle, kunnes sille elintärkeät karavaanireitit vaihtoivat kulkuaan.

Nyt Petrassa on jotakin pahaenteistä. Kivitalot ovat aikaa sitten sortuneet maanjäristyksissä ja hautautuneet tulvivan veden takia maan alle. Jäljelle ovat jääneet vain haudat. Toivottavasti nabatealaiset ovat löytäneet rauhan kuolleiden kaupungissaan.