Nyt olen saanut kirjaprojektini päätökseen ja on kirja-arvioinnin aika. 

Luin Erin Hunterin kirjoittaman Soturikissat-kirjasarjan 2. osan Tuli ja jää. Kirja kertoi neljästä kissojen muodostamasta klaanista, joista jokainen asui omalla reviisillään. Kissaklaanit elivät elämäänsä saalistaen ruokaa, kasvattaen pentuja, taistellessa toisten klaanien kanssa sekä osallistuessa erilaisiin klaanien yhteisiin kokoontumisiin. Klaanien toimintaa ohjasi Tähtiklaanin perustama klaanilaki, jota kaikkien klaanien oli noudatettava. Jos klaanilakia ei noudattanut, rangaistukset siitä saattoivat olla hyvinkin suuria. Pentujen kasvaessa isommiksi, heitä ryhdyttiin kouluttamaan tuleviksi sotureiksi ja heille annettiin nimet nimittämisjuhlassa. Jokaisella koulutettavalla pennulla oli oma soturi, joka ohjasi koulutusta. Koulutuksen aikana pennuille opetettiin metsästystä ja itsensä puolustamista taisteluiden varalta. Pennuille opetettiin myös itse taistelua. Kun pennun koulutus oli valmis, hänestä tuli soturi ja häntä kouluttavasta soturista tuli mestari. Kirjan aikana useammasta pennusta kasvoi uusi soturi omaan klaaniinsa.

Minua kiinnosti kirjassa erityisesti Sinitähden, Tulisydämen ja Harmaaraidan tarinat. He olivat lempikissojani ja sen vuoksi kirjan tapahtumista erityisen mieleenpainuva oli suuri Harmaaraidan salaisuus. Kirjassa selvisi, että Myrskyklaanin soturi Harmaaraidalla oli suhde Jokiklaanin Hopeavirtaan. Asiasta tiesivät ainostaan he kaksi ja Harmaaraidan hyvä ystävä Tulisydän. Tätä salaisuutta oli jännittävä seurata ja jäin aina odottamaan sen seuraavaa käännettä. Salaisuuden ikävä puoli oli se, että hyvät ystävät Harmaaraita ja Tulisydän ajautuivat riitaan. Tulisydän yritti erottaa Harmaaraitaa ja Hopeavirtaa toisistaan, ettei Harmaaraidalle tulisi salaisuuden selvitessä suuria rangaistuksia. Tästä Harmaaraita ei pitänyt ja suuttui Tulisydämelle jatkaen Hopeavirran tapailua. Riidan aikana silti ystävät Harmaaraita ja Tulisydän puolustivat toisiaan ja eivät halunneet satuttaa toista millään tavalla. Kirjassa viimeisillä sivuilla ystävykset saivat sovittua riitansa. Jäin myös miettimään, mahtaako tämä salaisuus selvitä klaaneille kirjasarjan seuraavissa osissa, sillä se ei vielä paljastunut.

En ollut ennen lukenut Soturikissat -kirjasarjaa, joten mietin aluksi pääsenkö juoneen mukaan vasta 2. osasta. Pian huomasin kuitenkin, että olin jo mukana juonessa ja lukemisesta tuli paljon helpompaa ja mukavampaa. Opin tykkäämään kirjasta paljon ja olen miettinyt lainaavani sen 3. osan kirjastosta kesällä. Silloin saisin myös vastauksen Harmaaraidan ja Hopeavirran salaisuuden jatkumiseen. Haastavaksi koin vain kirjan alkuvaiheet, sillä sarja oli minulle uusi ja siinä oli paljon outoja nimiä ja asioita. 

Suosittelen kirjaa sellaisille lapsille, joiden lukeminen on jo sujuvaa ja he jaksavat keskittyä välillä vaikeasti kirjoitettuun tekstiin. Ajattelisin, että oppilaat 4. lk - 6. lk tykkäisivät kirjasarjasta eniten. Kirja tarjoaa jännitystä, seikkailuja sekä hauskanpitoa. Mielestäni kirja sopii sekä tytöille että pojille. 

Oma lukuprojektini eteni suunnitelman mukaisesti ja hyvin. Kirjasta jäi mukava mieli ja olen tyytyväinen, että pääsin tutustumaan Soturikissat -kirjasarjaan. Ilman tätä koulun antamaa mahdollisuutta, en ehkä olisi valinnut tätä kirjasarjaa luettavakseni.