-Tule, Mika! veljeni Alex huutaa kärsimättömänä.
-Ollaan melkein perillä! kaverini Kalle kannustaa.
Kapusin ylös rinnettä nääntyneenä ja väsyneenä. Oli perjantai-ilta ja koulussa oli ollut koeviikko. Olisin kaikkien niiden kokeitten jälkeen, halunnut vain nukkua sängyssäni, kuin pieni karhu kolossaan.
Kirkkaan punaiset kenkäni olivat riekaleina kaiken sen kävelyn jälkeen. Koirani, Suffeli, oli yhtä energinen, kuin se olisi juonut kymmenittäin kahvia.
Rinteen huipulla, Kalle ja Alex veivät minut kielekkeelle, mikä oli suuren meren yllä.
-Miksi toitte minut tänne? kysyin vapisten.
-Autamme sinua, Mikael, Kalle kertoi.
-En minä tarvitse apua! huusin hermostuneena.
Yritin päästä pois, mutta Alex otti kädestäni kiinni ja sanoi:- Tarvitset! Yritämme auttaa sinua pelkosi voittamisessa.
-Olet 15-vuotta! Kalle tiuskaisi jatkoi:- Et voi pelätä pudotuksia enään!
-Kyllä voin! Kaikilla on pelkonsa! karjaisin.
Alex veti minut kielekkeelle ja katsoin alas. Naamalleni tuli kauhea sokki. Pienet kivet tippuivat veteen, kuin lasin sirut maahan.
-En voi tehdä tätä. Mitä, jos jalkani murtuu taas? Entä, jos pääni osuu kiveen, enkä saa happea? kysyin pelokkaana.
-Jalkasi murtuminen kuuluu menneisyyteen, Mikael, Kalle rauhoitteli.
-En tee tätä, sanoin rauhallisena ja kävelin poispäin kielekkeeltä.
Kalle ja Alex katsoivat minuun pettyneinä ja alkoivat seurata minua.
-Tule, Suffeli! Alex käski hiljaa.
Suffeli alkoi kävellä, mutta maa alkoi sortua Suffelin alta.
Suffeli vinkaisi ja katsoin taakseni.
-Suffeli! huusin ja juoksin Suffelia päin.
Yritin ottaa Suffelista kiinni, mutta me molemmat putosimme.
Tuuli tuli suoraan kasvoilleni ja esti minua saamasta Suffelia kiinni. Pelon perhoset leijuivat mahassani, enkä saanut kunnolla happea.
Suffeli katsoi minua yhtä pelokkaana. Suljin silmäni ja yritin olla rohkea. Se oli vaikeaa, mutta lopulta lopulta aukaisin silmäni ja potkaisin, jotta saisin lisää vauhtia.
Kurotin käteni Suffelia kohti ja viimein sain Suffelin tassuista kiinni. Vedin Suffelin syliini ja otin sukellusasennon, jotta veteen meneminen olisi helpompaa. Suljin silmäni ja millisekunttien päästä olin vedessä.
Näin pieniä, hopeisia kaloja, jotka valaisivat pimeän onkalon.
Nousin pinnalle ja näin Alexin ja Kallen järkyttyneinä rinteen huipulla.
Uin maalle ja Suffeli nuolaisi minua poskelle. Alex ja Kalle tulivat alas rinnettä luokseni.
-Oletko kunnossa? Alex kysyi hätääntyneenä.
-Olen kyllä, vastasin ja laskin Suffelin maahan.
-Sinä teit sen! Kalle huusi iloisena ja halasi minua.
-Tein mitä? kysyin hämmentyneenä.
-Voitit pelkosi! Alex riemuitsi.
Se oli kyllä totta. En pelännyt enään pudotuksia, mutta en halunnut kokea tuollaista toiste.
-No, mennään kotiin. Olen ihan poikki, sanoin väsyneenä.
Suuntasimme kotiin ja olin iloinen, koska minun ei tarvinnut elää enään pelossa.