Suomen kaupunkien ja koko maankin väkiluku kasvoi nopeasti 1800-luvun alkupuolella. Suomen kansanopetus rakentui 1800-luvulla lähinnä pitäjänkouluista, kyläkouluista ja rippikoulusta. 1800-luvun puolessavälissä suuressa osassa kouluista opetuskielenä oli ruotsi, jonka takia suomenkielisille lapsille opiskeleminen oli hankalaa. Oli siis perustettava suomenkielisiä kouluja. Yleissivistyksen alkeiden antamiseksi perustettiin sunnuntaikouluja, jotka vuonna 1842 määrättiin pakollisiksi.

Vuodesta 1866 tuli suomalaisen kansakoulun perustamisvuosi. Alemmassa kansakoulussa opetettiin uskontoa, äidinkieltä, laskentoa ja mittausoppia, kuvaamataitoa sekä voimistelua. Ylemmässä kansakoulussa opetettiin lisäksi maantietoa ja historiaa, luonnontietoa, käsitöitä, joskus myös vierasta kieltä sekä lastenhoitoa, puutarhanhoitoa, maanviljelystä sekä joitakin muita käytännöllisiä taitoja.

Kansakoulu kehittyi hitaasti, maalla asuvan väestön ja osittain kirkon vastustuksesta johtuen. 1800-luvun loppupuolella maaseudulla alettiin suhtautua paremmin kansakouluun muun muassa siksi, että oli helpompi saada työtä kansakoulun käyneenä. Vuonna 1880 noin kymmenesosa suomalaisista osasi kirjoittaa, vaikka reilusti yli puolet kansalaisista osasikin jotenkuten lukea.

Suomen ensimmäinen kuurojen koulu avattiin vuonna 1846 Porvoossa ja kehitysvammaiset saivat koulun 1870-luvulla Pietarsaareen.

Kansakoulunopettaja oli arvostettu monitoimimies ja -nainen. Ensimmäinen seminaari, eli kansakoulunopettajien oppilaitos, perustettiin Jyväskylään vuonna 1863. Uno Cygnaeus toimi Jyväskylän seminaarin ensimmäisenä johtajana.
​