Ei ollut silloin olematonta, ei ollut myöskään olevaa; ei ollut ilmakehää eikä taivasta sen tuolla puolen. Mikä liikehti? Missä? Minkä suojassa? Oliko olemassa vesi, läpitunkemattoman pimeä ja pohjattoman syvä?

Ei ollut tuolloin kuolemaa eikä kuolemattomuutta; ei yötä eikä päivää voinut erottaa. Tuo ainoa hengitti itseään, tuulen puhaltamatta. Sen ohella ei ollut olemassa mitään muuta.

Alussa oli pimeyden kätkemä pimeys. Tämä maailmankaikkeus oli kaoottista merta. Tuo ainut, jota sen ilmaantuessa tyhjästä peitti tyhjyys, syntyi hehkutuksen mahdista.

Siinä heräsi alussa halu, joka oli mielen ensimmäinen siemen. Viisaat ottivat sen sydämeensä ja mietteillään keksivät olevaisen yhteyden olemattomaan.

Poikkipuolin oli pingotettu heidän mittanuoransa. Oliko jotain alla? Oliko jotain päällä? Oli siittäjiä, oli mahteja, luonnonvoima alapuolella, tahto yläpuolella.

Kuka todella tietää? Kuka täällä voi julistaa mistä syntynyt, mistä peräisin on tämä luomakunnan moninaisuus? Kun maailman synty on eriytymistä, jumalatkin ovat sen tällä puolen. Kuka sitten voi tietää mistä se on tullut?

Mistä tämä eriytynyt luomakunta on saanut alkunsa? Onko hän sen luonut vai ei, sen silmälläpitäjä ylimmässä taivaassa? Sen tietää vain hän. Tai ehkä hänkään ei tiedä.

(Luomishymni, Rigveda X: 129, suom. Asko Parpola)