Kirjoita vihkoon:

KPL 1 Suomen sota

tausta:

• Napoleonin tavoitteena MANNERMAASULKU: estää Iso-Britannian kaupankäynti=KAUPPASAARTO
• Napoleon ja Aleksanteri tapasivat Tilsitissä: tekivät sopimuksen
• Venäjän piti saada Ruotsi mukaan kauppasaartoon

sota:

• Venäjä hyökkäsi Suomeen helmikuussa 1808

sodan lopputulos:

• Ruotsi hävisi ja menetti Suomen

--> SUOMI SIIRTYI VENÄJÄN HALLINTAAN

- sitten katsotaan yhdessä: Suomen sota syttyy

Sodasta on kirjoittanut myös kansallisrunoilija J.L.Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat
- siellä kerrotaan Sven Dufva (Tuuva) nimisestä sotilaasta
Lyhyt esitys teoksesta

- Sven Dufva- runo ruotsiksi tässä videolla https://www.youtube.com/watch?v=LQ4QMcTMR8g

- alla suomeksi ja ruotsiksi

Millainen mies Sven Dufva oli? Millaista oli sodankäynti 1800-luvun alussa?

Voi myös vierailla Suomenlinnan eli Sveaborgin sivuilla tästä: https://www.suomenlinna.fi/sv/fastning/svenskatiden/

J.L. Runeberg Sven Dufva käännös Paavo Cajander Sven Dufvan isä köyhä ol’, viraton kersantti, jo ikämies, kun Kustavin sodassa taisteli; maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen, ja lasta häll’ ol’ yhdeksän, ja nuorin niistä Sven. Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään jaella lapsijoukollen, ei tiedä yksikään; mut vanhemmille varmaankin lie liiaks antanut, kuin nuorimmalle muuta ei kuin hiukka ripponut. Pojasta tuli kuitenkin väkevä, harteva, kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea, ol’ iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan ja töitä teki kaikkia, päin mäntyyn kaikki vaan. ”Miks, Herran nimess’, aikonet sinäkin, poloinen?” näin ukko Dufva useinkin saneli tuskaillen. Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää. Kun tuli Dufva kersantti siis kerran jällehen ja laski vanhaa virttänsä: ”Voi, miks aiot, Sven?” niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi leveän suunsa, vastaten: ”He, sotamieheksi!” Ivaten vanhus hymyili. ”Sinäkö, nulikka, sinäkö sotamieheksi? He, tiedä huutia!” ”Niin”, lausui poika, ”täällä teen ma kaikki hullusti, ehk’ eestä maan ja kuninkaan on kuolla selvempi.” Tuost’ ukko Dufva hämmästyi ja heltyi itkemään; Sven, pussin selkääns’ ottaen, läks joukkoon lähimpään. Hän terve oli, mittava, no, muusta huoli viis, rekryytiks väkeen Dunckerin pääs tinkimättä siis. Tulipa sotatemppuja nyt Dufva harjoittaa, se omituist’ ol’ laatuaan ja nähdä hupaisaa; korpraali huusi nauraen ja nauroi huutaen, Sven toimessa ja leikissä ol’ yhtä totinen. Niin uupumaton oli hän kuin tuskin yksikään, hän maata polki tömisti ja astui hiessään; mut käännöstä kun käskettiin, he pettyi ainiaan, tek’ ”oikeaan” ja ”vasempaan”, päinvastoin aina vaan. ”Jalalle pyssy” oppi hän ja ”pyssy olkahan”, tanahan laski painetin ja teki kunnian; vaan ”kunniaa” kun huudettiin, hän laski painetin, kun pyssyn piti jalalle, se olkaan lensikin. Näin tuli Dufva kuuluksi äkseerauksestaan, ja kaikki, miehet, päälliköt, ne häntä nauramaan. Mut vakaana hän astui vain ja tyytyi kaikkihin ja toivoi aikaa parempaa, - niin sota syttyikin. Kun joukon tuli lähteä, niin miehet miettimään, kyllinkö viisas Dufva lie sotahan lähtemään. Hän antoi heidän hölpöttää ja tyynnä tuumi vaan: ”Jos muiden kanss’ en mennä saa, tok’ yksin mennä saan.” Omasta kohden kuitenkin sai pyssyn, rensselin, leirissä teki rengin työt, sodassa soturin; mut passaukset, tappelut käv’ yhtä juoheaan, eik’ araks häntä mainittu, vaan hupsuks toisinaan. Paluuta tehtiin, ryssä tuo hätyytti ahdistain, ja jokivartta Sandels nyt peräytyi verkkaan vain. Vähäisen matkan päässä siit’ on porraskäytävä, ja siinä seisoi miestä vain noin parikymmentä. Tien korjuu heillä toimena, ja, työnsä tehtyään, etäällä sodan melskeestä pitivät lystiään ja lähitalost’ ottivat, mit’ irti saivat vaan; Sven Dufva myötä oli myös, hän pantiin passaamaan. Mut toista tuli, törmältä kun täyttä vauhtia riens’ adjutantti Sandelsin, hevonen vaahdossa: ”Jumalan tähden, portaallen, aseihin”, huusi hän, ”vihollisjoukon tiedetään täst’ yli pyrkivän.” Päämiehelle hän lisäsi: ”Te silta purkakaa, jos voitte, muuten viimeiseen verehen taistelkaa! Hukassa kaikk’ on, taaksemme jo ryssät ennättää; apua saatte, kenraali jo tulla lennättää.” Hän kiiti pois. Mut ehdittiin töin tuskin sillallen, kun ryssäparvi täyttävi jo rannan vastaisen. Se laajenee, se taajenee, se tähtää, laukaisee; jo suomalaista kahdeksan ens paukaus pyyhkäisee. Ei hyvä enää viipyä, jokainen häikähtää. Taas paukaus, ja jäljelle vain viisi miestä jää. ”Kivääri sojoon, taaksepäin!” nyt komennettihin. Sven Dufva yksin hairahtui ja laski painetin. Käännöskin Dufvan taaksepäin ol’ eriskummainen: peräytymään kun käskettiin, hän hyökkäs sillallen ja seisoi siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan, kaikille valmis neuvomaan paraita temppujaan. Ei aikaakaan, niin saakin hän jo niitä osoittaa, kun silta täyteen ryssiä samassa tuoksahtaa. Yks toisen perään rynnähtää, mut heistä joka mies sai oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties. Käsinpä tät karhua ei voitu kukistaa, ja lähin mies se luodilta hänt’ aina varjoaa; mut ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo heikkenee; nyt Sandels saapuu, huomaapi, kuin Dufva ottelee. ”Hyv’ on”, hän huutaa, ”niin, kas niin, sa poika urhoinen, äl’ yli päästä perhanaa, niin, vielä hetkinen! Noin suomalainen taistelee, se vasta soturi. Avuksi, pojat, rientäkää, tuo meidät pelasti.” Ja ryssä huomas rynnäkön nyt tyhjään käynehen, vihollisjoukko kääntyi pois, hitaasti kulkien. Kun tyynt’ on kaikki, ratsultaan käy Sandels rantahan ja kysyy miestä, sillalla min näki sotivan. Sven Dufvaa näytetään. Hän on jo loppuun taistellut ja taistellut kuin mies, ja nyt on taisto tauonnut; hän näyttää siihen nukkuneen lepäämään leikistään. Vakaampi ei, mut kalvaampi on paljon entistään. Ja Sandels silloin kumartuu kuollutta katsomaan, ei tuntematon ole tuo, vaan tuttu vanhastaan; mut alla hänen rintansa punoittaa nurmi nyt, on luoti käynyt sydämeen, on veri ehtynyt. ”Se luoti tiesi paikkansa, sit’ eipä kieltää voi, enemmän tiesi se kuin me”, näin kenraal’ aprikoi, ”ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan, parempahan se pyrki vain, jalohon rintahan.” Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen, ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen: ”Älyä kyll’ ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan, pää huono oli”, arveltiin, ”mut sydän paikallaan.”

Sven Duvas fader var sergeant, avdankad, arm och grå,
Var med år åttiåtta ren och var ren gammal då;
Nu bodde på sin torva han och fick sitt bröd av den
Och hade kring sig nio barn, och yngst bland dem var Sven.

Om gubben haft förstånd, han själv, att dela med sig av
Tillräckligt åt en sådan svärm, det vet man ej utav;
Dock visst lär han de äldre gett långt mer än billigt var,
Ty för den son, som sist blev född, fanns knappt en smula kvar.

Sven Duva växte opp likväl, blev axelbred och stark,
Slet ont på åkern som en träl och bröt opp skog och mark,
Var from och glad och villig städs, långt mer än mången klok,
Och kunde fås att göra allt, men gjorde allt på tok.

"I Herrans namn, du arma son, vad skall av dig väl bli?"
Så talte gubben mången gång allt i sitt bryderi.
Då denna visa aldrig slöts, brast sonens tålamod,
Och Sven tog till att tänka själv, så gott han det förstod.

När därför sergeant Duva kom en vacker dag igen
Och kuttrade sin gamla ton: "Vad skall du bli, o Sven?"
Sågs gubben, ovan förr vid svar, bli helt förskräckt och flat,
När Sven lät upp sin breda näbb och svarte: "Jo, soldat!"

Den åldrige sergeanten log föraktligt dock till slut:
"Du slyngel, skulle få gevär och bli soldat, vet hut!"
"Ja", mente gossen, "här går allt helt avigt mig i hand;
Kanske det mindre konstigt är att dö för kung och land."

Den gamle Duva häpnade och grät helt rörd en tår;
Och Sven han tog sin säck på rygg och gick till närmsta kår.
Målfyllig var han, frisk och sund, allt annat sågs förbi,
Och utan prut blev han rekryt vid Dunckers kompani.

Nu skulle Duva få sig pli och läras exercis,
Det var en lust att se därpå, det gick på eget vis.
Korpralen skrek och skrattade, och skrattade och skrek,
Men hans rekryt förblev sig lik vid allvar som vid lek.

Han var visst outtröttelig, om nånsin någon ann',
Han stampade, att marken skalv, och gick, så svetten rann;
Men roptes vändning åt ett håll, då slog han bom på bom,
Tog höger-om och vänster-om, men ständigt rakt tvärtom.

Gevär på axeln lärde han, gevär för fot också,
Att skyldra, fälla bajonett, allt tycktes han förstå;
Men roptes skyldra, fällde han som oftast bajonett,
Och skreks gevär för fot, flög hans på axeln lika lätt.

Så blev Sven Duvas exercis beryktad vitt omkring,
Envar, befäl och manskap, log åt detta underting;
Men han gick trygg sin jämna gång, var tålig som förut
Och väntade på bättre tid, - och så bröt kriget ut.

Nu skulle truppen bryta opp, då blev i fråga ställt,
Om Duva kunde anses klok och tagas med i fält.
Han lät dem prata, stod helt lugn och redde saken så:
"Om jag ej får med andra gå, får jag väl ensam gå."

Gevär och ränsel fick han dock behålla, även han,
Fick vara dräng, där man höll rast, soldat där striden brann;
Men slåss och passa opp gick allt med samma jämna ståt,
Och aldrig blev han kallad rädd, blott tokig mellanåt.

På återtåg var Sandels stadd, och ryssen trängde på;
Man drog sig undan steg för steg längs stranden av en å.
Ett stycke fram på härens väg gick över ån en spång,
Där stod en liten förpost nu, knappt tjugu man en gång.

Som den var sänd i ändamål att bota vägen blott,
Låg den i ro, sen det var gjort, långt skild från hugg och skott,
Tog för sig i en bondgård där allt vad den kunde få,
Och lät Sven Duva passa opp, ty han var med också.

Men plötsligt blev det annat av, ty utför närmsta brant
I sporrsträck på en löddrig häst, kom Sandels' adjutant:
"Till bryggan, gossar", ropte han, "för Guds skull, i gevär!
Man sport, att en fientlig trupp vill över älven där."

"Och herre", talte han till dem, som förde folket an,
"Riv bron, om ni det kan; om ej så slåss till sista man!
Armén är såld, om fienden här slipper i vår rygg.
Ni skall få hjälp, genralen själv han ilar hit, var trygg!"

Han flög tillbaka. Men till bron hann truppen knappast ned,
När högt på andra strandens vall en rysk pluton sig spred.
Den vidgades, den tätnade, den lade an, det small;
Dess allra första salva ren blev åtta finnars fall.

Det var ej gott att dröja mer, man sviktade envar.
Ännu en åska, och man såg blott fem kamrater kvar.
Då lydde alla, när det ljöd: "gevär i hand, reträtt!"
Sven Duva blott tog miste han och fällde bajonett.

Än mer, hans svängning till reträtt gick ock besatt på sned,
Ty långt ifrån att dra sig bort, bröt han på spången ned.
Där stod han axelbred och styv, helt lugn på gammalt vis,
Beredd att lära vem som helst sin bästa exercis.

Det dröjde heller länge ej, förrn han den visa fick,
Ty bron sågs fylld av fiender i samma ögonblick.
De rände på, man efter man, men åt envar, som kom,
Gavs höger-om och vänster-om, så att han damp tvärtom.

Att störta denna jätte ned var mer än arm förmått,
Och ständigt var hans närmsta man hans skygd mot andras skott;
Dock djärvare blev fienden, ju mer hans hopp bedrogs;
Då syntes Sandels med sin flock och såg hur Duva slogs.

"Bra, bra", han ropte, "bra, håll ut, min käcka gosse du,
Släpp ingen djävul över bron, håll ut en stund ännu!
Det kan man kalla en soldat, så skall en finne slåss.
Fort, gossar, skynden till hans hjälp! Den där har räddat oss."

Tillintetgjort fann fienden sitt anfall innan kort,
Den ryska truppen vände om och drog sig långsamt bort;
När allt var lugnt, satt Sandels av och kom till stranden ned
Och frågte var den mannen fanns, som stod på bron och stred.

Man viste på Sven Duva då. Han hade kämpat ut,
Han hade kämpat som en man, och striden, den var slut;
Han tycktes hava lagt sig nu att vila på sin lek,
Väl icke mera trygg än förr, men mycket mera blek.

Och Sandels böjde då sig ned och såg den fallne an,
Det var ej någon obekant, det var en välkänd man;
Men under hjärtat, där han låg, var gräset färgat rött,
Hans bröst var träffat av ett skott, han hade ren förblött.

"Den kulan visste hur den tog, det måste erkänt bli",
Så talte generalen blott, "den visste mer än vi;
Det lät hans panna bli i fred, ty den var klen och arm,
Och höll sig till vad bättre var, hans ädla, tappra barm."

Och dessa ord de spriddes sen i hären vitt och brett,
Och alla tyckte överallt, att Sandels talat rätt.
"Ty visst var tanken", mente man, "hos Duva knapp till mått;
Ett dåligt huvud hade han, men hjärtat, det var gott."