Väsyneenä silmät suljit,
siihen hiljaa nukahdit.
Yli rajan silloin kuljit,
rauhan rannan saavutit.
Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea rajalla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä.
– Vuokko Laatio –
Kuinka ihanaa on lepo,
kun päivä on loppu.
Kuinka ihanaa on nukahtaa,
kun voimat on poissa.
Järven rantoja laineet huuhtelee,
puut hiljaa kuiskii ja kuuntelee,
ei metsässä enää kulkijaa.
Me katsomme jälkiä kättesi töiden,
kiittäen, kaivaten, ikävöiden.
Ei kauniimmin täältä lähteä vois,
kuin nukkua, nukkua hiljaa pois.
Sydämessä soi
laulu hiljainen ja sanaton.
Metsä hiljaa huminoi,
rakkaamme poissa on.
Jäi ahkera työsi muistoksi meille,
hyvän sydämes ohjeet elämän teille.
Sä aina muistit ja huolta kannoit,
et paljon pyytänyt vaan kaikkesi annoit.
Kiitos hoivasta lapsuuden,
rakkaudesta, min´ annoit meille.
Annoit eestämme parhaintas,
siunaamme, isä, sun muistoas.
Kun loistat tähtenä iltataivaan,
niin muistathan lapsias´ päällä maan.
Teit eestämme, Isä, niin paljon työtä,
siitä sinulle kiitos – ja hyvää yötä!
Me kutsumme häntä,
mutta hän ei käänny enää.
Siellä hän on matkalla lapsuutensa metsiin.
Sinisen kukan ja kultaisen kesän maahan.
Siellä laulavat toisenlaiset linnut.
Vaipui käsi vakaa, ahkeroiva,
uneen uupui isän rakkaan pää.
Et jättänyt jälkeesi tyhjää sijaa,
vaan rakkauden täyttämän muiston
Ahkeran ihmisen muisto
niin paljosta kertoa voi.
Se kertoo kaikesta siitä, mi elämä aateloi.
Siitä kertovat tuhannet tunnit,
työn ääressä vierineet
ja kevyet taikka raskaat ja vaienneet askeleet.
Ei hyvästijättö ole tää, et pois ole mennyt, vaikka emme sinua nää.
Olet onnemme, tuskamme jakanut ain’
siksi sanomme kuten ennenkin vain: ”Hyvää matkaa!”
Ei kipua, ei vaivaa enää,
olet saapunut rannalle
Rauhan maan.
Muistoissa – vaikka nyt poissa,
tulet kanssamme kulkemaan.
Hiljaa voimat uupui,
lähdön hetki läheni.
Väistyi vaiva, tuli rauha,
uni, kaunis, ikuinen.
Hiljeni askel elontiellä,
uuvuit kun sairaus voimasi vei.
Nukkuos rauhassa kauneinta unta,
muistosi koskaan unhoitu ei.
Hiljennyt on sydän kallis,
sammunut on katse hyvä,
lepää käsi apuun valmis,
meille jää vain suru syvä.
Hän lähti, mutt’ on vielä
lähellämme tuhansin sitein
meihin liittyen ja kotihin
ja liki sydäntämme jäi
kaiku askelten rakkaiden.
– Hj. Procope –
Me tiesimme lähtösi lähenevän,
näimme voimasi vähenevän.
Muisto kaunis vie eteenpäin meitä,
vaik’ on sydän, silmät, täynnä kyyneleitä.
Niin väsyneenä loppumatkan kuljit,
uneen rauhaisaan sä silmät suljit.
On hiljaisuus ja suru sanaton,
mutt’ tiedämme – sun hyvä olla on.
On hiljaisuus ja rajaton suru.
Mutta on myös loppumaton
rakkaus ja kiitollisuus.
Vaikka olet nyt poissa,
olet yhä lähellämme.
Sydämissämme kuljet aina.
Sinut saatoin rannalle ihanan maan,
jään sinua kyynelin kaipaamaan.
Vaikk ’ lähtöäs tiesimme odottaa,
ero sinusta on niin vaikeaa.
Olit antava sydän ja auttava käsi.
Sinä muita säästit, et itseäsi.
Nyt vain muistosi kaunis voimaa antaa,
surun raskaan hiljaa kantaa.
Vaikka tiesimme surun saapuvan,
silti toivoimme elämän jatkuvan.
Yksi tieto kuitenkin lohduttaa,
nyt unesi ei ole tuskaisaa.
Kanervain lempeä katse ja hohto sammaleen.
Minä metsässä kulkien
hiljaa pientä polkua teen.
En tiedä määränpäästä, kun yksin vaellan.
Syyspilvistä hopeasateen
vain kuulen solisevan,
ja on kuin paluutietä ei enää olisikaan,
kun vihreän sammalen myötä
minä kävisin nukkumaan.
Ja saapuisi siintävä pilvi ja minut poimisi pois
ja enkelten valtava laulu
avaruuksien halki sois.
(A. Kivimaa)
