Eettinen osaaminen

Tarkastelin tällä opintojaksolla eettisen osaamiseni kehittymistä vapaa-ajalla käytyjen keskustelujen osalta. Vuosien varrella olen kerännyt ympärilleni verkostoja, jotka jakavat mielenkiintoni kohteet. Kasvatusalan asiantuntijuuden ominaispiirre on, että kasvatusala kiinnostaa, ja siihen liittyvät teemat ovat ajatuksissa päivittäin. Uutisista bongaan helposti kasvatukseen liittyviä asioita, ja keskusteluissa takerrun kasvatusalaan liittyviin kommentteihin. 

Myös minulle osoitetaan kasvatukseen liittyviä kysymyksiä tai ajatuksia, sillä minun tiedetään olevan kasvatusalalla. Nämä läheisten ihmisten kanssa käymäni keskustelut keskittyvät usein eettisiin teemoihin. Kuullessani entistä enemmän näkemyksiä siitä, millaisella etiikalla ihmiset toimisivat tietyissä tilanteissa, rakennan samalla myös itse eettistä asiantuntijuuttani. Toki täytyy muistaa varoa, ettei ympäristöni “aivopese” minua ajattelemaan tavalla, joka ei ole asiantuntijuudelleni edullista.

Tieteellinen osaaminen

Olen koko opiskeluaikani pitänyt tiedettä yhtenä tärkeimmistä asiantuntijuuden komponenteista. Kasvatus perustuisi perinnetietoon ja tuulesta temmattuihin, tunteen pohjalta saneltuihin uskomuksiin, jos tiede ei olisi ohjaamassa toimintaamme. Asiantuntijuuden rakentuminen on siis mielestäni tieteellisten tutkimusten lukemista ja oman meta-analyysin muodostamista näistä tutkimuksista. Tällä opintojaksolla käsittelin asiantuntijuuden rakentumista oppimiskäsitysten (behavioristinen, kognitiivinen, konstruktiivinen ja kontekstuaalinen) avulla. Niiden käyttäminen esimerkkinä itse asiassa sai minut löytämään näistä oppimiskäsityksistä uusia ulottuvuuksia ja yhtymäkohtia käytännön kouluarkeen.

Pohdin opintojakson aikana koulumaailman uudistuksia, ja sitä, miten nämä on perusteltu tutkimuksilla. Keltikangas-Järvinen (2021) esittää näkökulman, jonka mukaan nykyiset oppilaan itseohjautuvuutta ihannoivat opetustyylit ovat tutkimusten mukaan johtaneet heikompiin oppimistuloksiin. Heikommat oppimistulokset ovat perusteltavissa myös aivotutkimuksella. Aivojen otsalohko ei vielä lapsena ja teini-iän alkuvaiheilla ole saavuttanut tarvittavaa kypsymistä, jotta oppilas hyötyisi itseohjautuvasta opiskelusta. Tämä ja viimeisten PISA-tulosten heikentyminen ovat perusteluja sille, että joidenkin trendaavien opetusmenetelmien kohdalla olisi syytä pohtia pientä takapakkia. Kasvatuksen kentällä on kuitenkin muitakin osa-alueita, kuin tieteellinen osaaminen. Meidän on esimerkiksi syytä pohtia hyvinvoinnin ja etiikan näkökulmasta sitä, kuinka paljon oppilaan into opiskeluun ja onnellinen koulupolku merkitsevät suhteessa oppimistuloksiin. Onko oppimisen ilo tärkeämpää, kuin määrällisesti mitattava oppiminen?

Vuorovaikutusosaaminen

Kauppila (2007) kirjoittaa sosiokonstruktiivisesta oppimiskäsityksestä, jossa keskiössä on käsitys siitä, että oppija rakentaa itse omaa oppimistaan suhteessa ympäristöön ja muihin ihmisiin. Oppija saa muilta ihmisiltä motivaatiota oppimiselleen, ja itse oppiminen on oppijalle merkityksellistä, kun se tapahtuu muiden ihmisten kanssa. Olennaisia ovat kahdenvälinen vuorovaikutus ja vastavuoroisuus. Oppija saattaa rakentaa oppimistaan myös itse, mutta vahvistaa sitä vuorovaikuttaessaan muiden kanssa. Opetusmenetelmät niin kouluissa kuin yliopistoissa ovat sosiokonstruktivistisen suuntauksen seurauksena usein hyvin vuorovaikutteisia.

Opintojaksolla pohdin vuorovaikutusta asiantuntijuuteni rakentajana. Ajattelen, että vuorovaikutus on yksi tärkeimmistä oppimisen rakentajista. Vuorovaikutustilanteet, kuten dialogit, saavat aikaan oppimista. Tarkoitus ei välttämättä ole oppiminen, mutta silti oppimista tapahtuu ihmisten kanssa keskustellessa. Vaikka opiskelisin yksinäni, vuorovaikutus muuhun maailmaan motivoi oppimaan. Haluan kehittyä, jotta voisin menestyä eri yhteiskunnan osa-alueilla, joissa vuorovaikutus on aina jonkinlaisessa roolissa. Voisinko myös sanoa, että vuorovaikutan tiedeyhteisön kanssa, kun luen ja tuotan erilaisia tieteellisiä näkemyksiä? Tällöin saan muilta tutkijoilta tietoa, ja siirrän tuota tietoa ja näkemyksiä muille tiedeyhteisön jäsenille. Tiedonsiirto ei tavallaan ole vastavuoroista minun ja tieteellisen tekstin luoneen tutkijan kanssa, mutta se on vastavuoroista minun ja tiedeyhteisön välillä.

Yksi pohdinnan kohde oli myös siinä, miten käytän asiantuntijuuttani juuri vuorovaikuttamiseen. Kun töissä tulee tilanne, jossa vuorovaikutan, käyn päässäni hyvin nopean prosessin, jossa havaitsen tilanteen, arvioin sen, suunnittelen asiantuntijuuteni avulla tilanteeseen sopivan toimintamallin, toimin, ja lopulta arvioin, toiminko oikein. Tämä prosessi nopeutuu kokemuksen ja kehittymisen myötä, ja uskon ajan myötä kykeneväni tekemään lyhyessä ajassa entistä perustellumpia päätöksiä. Uskon, että päätöksentekokykyni kehittyy sellaistakin tilannetta ajatellen, jota en ole aiemmin kokenut. Tapahtumien kirjo saaneepäätöksentekokyvyn itsessään kehittymään, eikä tilanteita tarvitse mallioppia ja toistaa tulevaisuudessa.

Morton Deutschin teoria kolmesta tavoiteriippuvuuden muodosta on teoria, jonka kautta pohdin vuorovaikutusta ryhmässä. Teorian mukaan positiivisesti toisistaan riippuvaiset ryhmän jäsenet tarvitsevat menestyäkseen toisen ryhmän jäsenen menestystä. Negatiivisesti toisistaan riippuvaiset sen sijaan kilpailevat keskenään, eli hyötyvät toistensa tappioista. Jos sen sijaan ryhmän jäsenet eivät ole riippuvaisia toisistaan, ei ryhmää oikeastaan ole, vaan kyse on yksilötyöskentelystä. (Saloviita 2015.)

Positiivinen riippuvuus siis kehittää ryhmän jäsenien oppimista, mikäli ryhmätyö on laadukasta, ja motivaatio ryhmässä on kohdillaan. Oppiminen voi olla hyvinkin hedelmällistä positiivisen riippuvuuden ryhmässä. Näkisin kuitenkin, että negatiivisen riippuvuuden ryhmässä oppiminen on tehokkaampaa, sillä näkemykseni mukaan kilpailu motivoi ihmistä tekemään töitä kovemmin. Tämä näkyy esimerkiksi yhteiskunnallisissa rakenteissa. Yritykset, jotka menestyäkseen kilpailevat muita yrityksiä vastaan, kehittyvät kovaa vauhtia. Vaikka kaikki yritykset eivät menestyisikään, vaan jäävät kilpailijoidensa jalkoihin, on heillä ollut todennäköisesti motivaatiota yrittää, ja oppimista on tapahtunut. Sen sijaan julkiset palvelut, joissa kilpailu ei ohjaa toimintaa, ovat usein melko tuottamattomia yrityksiin verrattuna. Ajattelen siis, että kilpailu on usein hyvin voimakas motivaation tuottaja. Tästä esimerkkinä voidaan käyttää lasten huoneiden siivouksessa käytettävää kikkaa “kuka on siivonnut ensin, voittaa”. On kuitenkin huomion arvoinen seikka, että kilpailusta motivoituneet yritykset eivät pärjäisi ilman positiivista riippuvuutta yrityksessä työskentelevien ihmisten välillä. Parhaimmillaan tämä positiivinen riippuvuus tuottaa merkittäviä tuloksia.

Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen

Yhteisöllisen ja yhteiskunnallisen osalta tulin opintojaksolla pohtineeksi sitä, miten yhteiskunta määrittää kasvatusalan asiantuntijuutta. Yhteiskunnassa on kullakin aikakaudella oma valtakäsityksensä siitä, mitä vaaditaan kunkin alan asiantuntijalta. Usein käsitykset ovat murroksessa, ja alan asiantuntijat käyvät argumentaatiota oman käsityksen puolesta. Näkisin, että asiantuntijuus on kyky olla ajattelussa hieman edellä valtaväestöä. Opetusalalla monella siihen perehtymättömällä saattaa olla koulumaailmasta hyvin konservatiivinen käsitys, kun alan asiantuntijat ovat tutustuneet tuoreimpiin tutkimuksiin ja teorioihin, ja näin ollen pyrkivät erilaiseen toimintaan kuin mitä valtaväestö ajattelisi opetuksen olevan. Vastavuoroisesti opetusalan asiantuntijalla saattaa olla vanhentunut käsitys esimerkiksi lääketieteestä, jonka asiantuntijat ovat olleet koulutuksensa ja työuransa aikana tiiviisti kosketuksissa tuoreimpaan tietoon.

Nykyisen hyvinvointivaltion yksi päätehtävistä on järjestää peruskoulutus jokaiselle. Samalla sen tehtävänä on huolehtia siitä, että koulutus on riittävän laadukasta. Sen tulee olla lasten ja nuorten henkilökohtaista hyvinvointia edistävää, mutta myös valmistaa heistä yhteiskunnan hyvinvointia edistäviä yksilöitä. Yhteiskunnan siis tulee huolehtia siitä, millaista kasvatusalan asiantuntijuus on. Sen tehtävänä on tuottaa tutkimusta ihmisen kasvusta, ja muodostaa tämän tutkimuksen avulla suunta sille, miten koulumaailmassa ja kasvatuksessa yleensä tulee toimia.

Julkunen (2017) kirjoittaa hyvinvointivaltiosta kokonaisuutena, joka elää vuodesta toiseen muutoksessa. Alituinen muutos johtuu monesta seikasta, esimerkiksi siitä, että eri talouden kasvumallit eivät usein toimi pitkiä aikoja, vaan talouden kasvuun täytyy keksiä koko ajan uusia keinoja. Myös teknologian kehitys on kaikessa nopeudessaan johtanut hyvinvointivaltiota uusille urille. Ihmisten ikärakenteen muutos on sekin oma hyvinvointivaltion dynaamisuutta aiheuttava tekijä. Muutoksen keskellä kasvatusalan ammattilaisen täytyy olla tulevaisuuden ennustamiseen tähtäävä asiantuntija. Tällä hetkellä kasvattamamme lapset ja nuoret ovat päättämässä ja vaikuttamassa yhteiskuntaan 10-50 vuoden päästä, ja meidän täytyisi valmistaa oppilaitamme tuon aikaiseen maailmaan ja opettaa heille taitoja, joita tuossa maailmassa tarvii.

Pedagoginen osaaminen

Yksi merkittävistä kasvatusalan asiantuntijan osaamisalueista on se, millä keinoilla kohderyhmä saadaan oppimaan haluttuja tietoja, taitoja ja asenteita. Tulin pohtineeksi tätä asiaa vuorovaikutuksen näkökulmasta, ja mikä onkaan parempi tapa oppia pedagogisia taitoja, kuin jaettu asiantuntijuus. Muilla kasvatusalan osaajilla on kymmeniä ja satoja kokemuksia erilaisista pedagogisista toimintatavoista. He osaavat myös arvioida sitä, miten mikäkin pedagoginen tyyli on toiminut, ja miten se voisi toimia muiden ryhmien kanssa. Myös itselläni on todennäköisesti kokemus jonkin pedagogisen keinon käyttämisestä, josta toinen keskustelun osapuoli voi oppia ja saada jotain uutta omaan kasvatustyöhönsä.

Skinnari (2004, 24-25) kirjoittaa pedagogisesta rakkaudesta. Hän määrittelee pedagogisen rakkauden melko altruistivistiseksi, ihmisen henkistä olemusta rakastavaksi tunteeksi. Pedagogista rakkautta ei ole sellainen rakkaus, joka arvottaa oppilaita heidän menestyksensä mukaan. Itse lisäisin myös, ettei pedagogista rakkautta ole oppilaiden arvottaminen myöskään käyttäytymisen perusteella. On helppoa kokea positiivisempia tunteita hyvin käyttäytyvää lasta kohtaan. On kuitenkin syytä pohtia, onko asiantuntijuutta tasapuolisten tunteiden tunteminen kaikkia oppilaita kohtaan, vai tasapuolinen käyttäytyminen oppilaita kohtaan erilaisista tunteista huolimatta.

Hyvinvointia vahvistava osaaminen

Opintojakson aikana pohdin moniammatillisuutta. Minun tulee asiantuntijana tietää, mitkä asiat kuuluvat oman asiantuntijuuteni piiriin. Minun tulee myös tietää, mistä löydän avun, jos oma osaamiseni ei riitä eteen tulevan ongelman ratkaisemiseen. Tällöin hyödynnän jonkin toisen alan asiantuntijuutta. Jos koulumaailmassa eteeni tulee tilanne, jossa tarvitsen esimerkiksi kuraattorin, sosiaalityöntekijän tai poliisin apua, tukeudun heihin. Tämä vahvistaa niin lapsen kuin itseni hyvinvointia. Lapsi saa osaavaa apua tilanteeseensa, ja itse en kuormita itseäni vetämällä liian paljon ja liian vaikeita asioita hoidettavakseni.

Asiantuntijan osaamiseen kuuluu myös asioiden priorisointi. Kuten monessa muussakin työssä, myös kasvatusalan hommissa kaikkea ei ehdi tekemään, ainakaan täydellisesti. Tällöin minun tulee pohtia, mihin asioihin keskitän tarkkaavaisuuttani, ja mihin asioihin käytän aikaani. Näin huolehdin siitä, että en itse pala loppuun. Tällä tavoin huolehdin myös lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Yksi tärkeimmistä kasvatusalan työntekijän tavoitteista on tehdä töitä lasten ja nuorten hyvinvoinnin eteen, ja asiantuntijana osaan arvioida, millainen toiminta tuohon tavoitteeseen ohjaa. Jos esimerkiksi minulla on tunti aikaa käytettäväksi joko seuraavan historiantunnin tarkkaan suunnitteluun tai kahden oppilaan huolien kuunteluun, käytän asiantuntijuuttani pohtiessani, kumpaan priorisoin aikaani.

Esteettinen osaaminen

Hyvinvointia vahvistavan osaamisen jatkeena on hyvä siirtyä esteettiseen osaamiseen. Kasvatusalan asiantuntijana tehtäväni on huolehtia oppilaiden hyvinvoinnista siltäkin kannalta, että he saisivat elämäänsä iloa ja onnellisuutta tuottavia asioita. Esimerkiksi musiikin kuuntelu, liikunta ja kuvataide ovat asioita, jotka itseisarvoisesti tuovat onnellisuutta ihmisten elämään. Nämä eivät välttämättä tule ihmiselle luonnostaan, vaan esimerkiksi musiikista voidaan oppia tykkäämään, ja liikunnasta nauttiminen voi olla monen eri lajikokeilun tuotosta.

Esteettistä osaamista voisi ajatella myös taitona luoda esteettinen oppimisympäristö, joka juuri estetiikallaan tulee lapsen ja nuoren oppimista. Esimerkiksi musiikin on todettu edistävän lapsen kielellistä osaamista - niin oman äidinkielen kuin vieraan kielen osalta. Musiikista voi olla hyötyä myös taustamusiikin muodossa, sillä sen on todettu rauhoittavan ja luovan inspiraatiota oppimistilanteissa. Musiikki voi auttaa lasta tarkkaavaisuuden keskittämisessä opittavaan asiaan. (Huotilainen 2019.) Musiikin lisäksi myös esimerkiksi pelit saattavat kaikessa visuaalisuudessaan toimia tehokkaina esteettisinä välineinä uuden oppimiseen (Krokfors, Kangas & Kopisto 2014.) Asiantuntijuutta on mielestäni tällaisten seikkojen ymmärtäminen ja tietämys esteettisten ilmiöiden vaikutuksesta oppimiseen. Kasvatusalan osaajalla on myös kyky liittää näitä keinoja osaksi opetustaan. 

Lähteet

Huotilainen, M. (2019). Näin aivot oppivat. PS-kustannus.

Julkunen, R. (2017). Muuttuvat hyvinvointivaltiot: Eurooppalaiset hyvinvointivaltiot reformoitavina. Jyväskylän yliopisto.

Kauppila, R. A. (2007). Ihmisen tapa oppia: Johdatus sosiokonstruktiiviseen oppimiskäsitykseen. PS-kustannus.

Keltinkangas-Järvinen, L. 2021. Onko koulu lapsen kehitystä vai pedagogisia kokeiluja varten? Kokoelmassa Lähteenmäki, M., Väliverronen, E., Arni-Kauttu, M., Hetemäki, I. & Kuusisto, A. (2021). Hyvä ja paha tieto. Gaudeamus.

Krokfors, L., Kangas, M. & Kopisto, K. (2014). Oppiminen pelissä: Pelit, pelillisyys ja leikillisyys opetuksessa. Vastapaino.

Saloviita, T. (2015). Yhteistoiminnallinen oppiminen ja osallistava kasvatus. PS-kustannus.

Skinnari, S. (2004). Pedagoginen rakkaus: Kasvattaja elämän tarkoituksen ja ihmisen arvoituksen äärellä. PS-kustannus.