Vanha äiti oli kuihtumassa pois. Neljässä kuussa paino putosi yhdeksän kiloa. Henkilö­kunta arveli, että hän vielä osaisi syödä itse yhdellä kädellä. Äidin edun­valvojaksi määrätty tytär alkoi taas vierailla useammin, syöttää ja juottaa. Äiti toipui.

Tämä oli vain yksi merkeistä, joista tytär sen huomasi. Pitkälle dementoitunut ja halvaantunut äiti ei selviäisi siinä yksityisessä ryhmä­kodissa, jolta kaupunki ostaa hänelle asuinpaikan. Tytär anoi siirtoa kaupungin omaan sairaalaan. Kaupunki vastasi, että ei käy.

Tämä ei ole poikkeuksellista, sillä seula vanhusten laitoshoitoon on tiukka koko Suomessa. Kaupunki on myös esimerkiksi saanut huomautuksen tämän vuoden tarkastus­kertomuk­sessa nimenomaan muistisairaiden hoidosta.

Erikoista sen sijaan on, että tytär kertoi hakemuksia tehdessään useista epäilemistään laimin­lyönneistä. Tämä ei vaikuttanut mitenkään. ”Ei meitä omaisia kuunnella”, hän huokaa. Äiti on liki yhdeksänkymmentä. Hän ei enää osaa puhua, kävellä tai liikuttaa toista kättään. Vanhusten kuntoa virallisissa yhteyksissä mittaavalla rava-arvolla sama sanotaan näin: täysin autettava. Tämän huonommaksi elävän ihmisen toimin­takykyä ei enää voi arvioida.

Tytär kertoo ihmetelleensä viime vuosina monia asioita. Äidin kasvoihin ilmestyi mustelmia, kaiketi häntä nostaessa syntyneitä, mutta kukaan ryhmäkodissa ei maininnut niistä tai myöntänyt vahinkoja sattuneen omalla vuorolla.

Äidin silmien lääkitystä muutettiin neljä vuotta sitten tyttärelle kertomatta, vaikka glaukooma voi johtaa hoitamattomana sokeuteen ja kovaan kipuun. Kun tämä tyttärelle tänä vuonna selvisi, syyksi sanottiin, että silmä­tippojen laittaminen vanhuk­selle on vaikeaa.

Äidillä oli kovia kipuja. Lääkäri määräsi laajoja tutkimuksia ja vahvoja kipu­lääkkeitä, mutta kolme viikkoa usein toistuneen huudon syy jäi mysteeriksi. Paljon myöhemmin kävi ilmi, että hoito­henkilökunta oli liki päivittäin huomannut, mitä ruumiinosaa pestessä äiti selvästi tunsi kipua. Sitä ei vain kukaan sanonut tyttärelle eikä hänen mukaansa äitiä hoitavalle lääkäril­lekään.