Vuonna 311 annettiin suvaitsevaisuusjulistus, jonka tekstistä käy ilmi huoli, jota keisari Galerius tunsi vanhojen pakanallisten seremonioiden säilymisestä, mutta myös ihailu, jota hän tunsi kristittyjen vainoissa osoittamaa lujuutta kohtaan. Ehtona sille, että he saisivat palvella omaa jumalaansa, hän edellytti kuitenkin, että heidän olisi rukoiltava myös valtion turvallisuuden ja hyvinvoinnin puolesta.

Varhaista kristillistä perintöä on tutkittu mm. katakombeissa eli hautaluolissa, jotka vainojen aikaan toimivat myös piilopaikkoina.

Kristinusko kannattajat kuuluivat pääasiassa kuitenkin alempiin yhteiskuntaluokkiin, joita viehätti radikaali sanoma lähimmäisen rakkaudesta. Kristittyjen tapa toteuttaa lähimmäisen rakkautta sai monet kääntymään kristityiksi. Mm. se, kuinka kristittyjen keskuudessa hoidettiin sairaita, eikä hylätty lapsia, olivat osoituksena korkeasta moraalista.

Keisari Konstantinuksen aikaan suhtautumisessa kristittyihin tapahtui käänne. Keisarin hovissa levisi ajatus, että Milviuksen sillan yllättävä voitto (312) oli sen ansiota, että Konstantinus oli asettanut kristittyjen jumalan suojelukseen. Tästä käsityksestä on useita muunnelmia, joiden historiallinen arvo on kuitenkin kiistanalainen. Se kuitenkin on selvää, että tuohon aikaan tapahtui ratkaiseva muutos Konstantinuksen suhteessa kristinuskoon. Hän tuli ilmeisesti kristittyjen pappien vaikutuksesta siihen tulokseen, että kristittyjen jumala oli ainoa todellinen jumala.

Konstantinus käsitti itsensä Jumalan valituksi aseeksi parantamaan rikkinäistä imperiumia ja luomaan rauhaa ja järjestystä. Keisarinvirka oli hänelle jumalallinen tehtävä, jota tuli hoitaa jumalalle vastaten; hän oli sen tähden keisari Jumalan armosta.

Riemukaaria rakennettiin merkittävien sotavoittojen kunniaksi. Konstantinuksen mielestä kirkossa oli voimia, joilla oli arvaamaton merkitys Rooman imperiumille. Se julisti jumalallista lakia, joka vaati pyhää elämää ja lähimmäisenrakkauden osoittamista. Se saattoi rakenteensa, organisaationsa ja laajan laupeudentyönsä ansiosta olla suuri kansankasvattaja, joka saattaisi yhdistää repeytyneen valtakunnan ja luoda henkistä yhtenäisyyttä.

Kristillinen kultti astui vanhojen kulttien sijaan imperiumin uskonnolliseksi perustaksi. Kirkon tehtävä ei kuitenkaan rajoittunut kulttiin, vaan sen jumalallinen tehtävä oli johtaa imperiumin kansalaiset todelliseen tietoon Jumalasta ja elämään hänen tahtoaan totellen ja pakanajumalat torjuen.

Kristinusko vaikutti yhä enemmän Konstantinuksen uskonnolliseen käsitemaailmaan. Niinpä aluksi hänen aurinkomonoteistinen uskonnollisuutensa yhtyi kristilliseen jumalauskoon, mutta 320-luvun alussa hän oli siitä selvästi etääntynyt. Kristinusko yksin sisälsi Jumalan ilmoituksen. Kuitenkin hän antoi kastaa itsensä vasta kuolinvuoteellaan, mikä ei siihen aikaan ollut mitenkään harvinaista.

Vuonna 313 päästiin Milanossa pidetyssä poliittisessa neuvottelussa yksimielisyyteen siitä, että kirkko nauttisi oikeudellisesti turvattua uskonnonvapautta kuten pakanatkin ja että valtiovalta luovuttaisi takaisin kirkon takavarikoidun omaisuuden.

Kirkollisia uudistuksia

Yhtenä Konstantinuksen uskonnollisena vaikuttajana on pidetty hänen kristittyä äitiään Helenaa (vas. kuvassa Helenan pyhimyspatsas Pietarin kirkossa Vatikaanissa). On kuitenkin historiallisesti epävarmaa, mikä äidin vaikutus poikaansa oli, joka tapauksessa Helena on julistettu lännen kirkon pyhimykseksi.

Jotta kirkko toimisi tarkoituksensa mukaisesti, oli välttämätöntä saada aikaan tarpeelliset jumalanpalvelusrakennukset. Kolmannen vuosisadan aikana rakennetut kirkot oli joko hävitetty Diocletianuksen vainon aikana, tai ne olivat käyneet ahtaiksi niille monille, jotka nyt liittyivät kirkkoon. Laaja kirkkojen rakentaminen oli nyt välttämätöntä. Konstantinus hoiti tätä asiaa erittäin innokkaasti ja velvoitti piispoja erityisesti huolehtimaan siitä, että tarpeelliset kirkot rakennettiin. Hän ei vain rahoittanut kirkkojen rakentamista valtion varoista, vaan teki useissa tapauksissa itse aloitteen kirkkojen rakentamiseksi. Näin tapahtui mm. Pietarin kirkon suhteen Roomassa ja Pyhän haudan kirkon suhteen Jerusalemissa.

Konstantinus kutsui kokoon kirkolliskokouksia, joissa päätettiin kirkon opeista, Raamatun kaanonia alettiin kokoamaan ja v. 321 määrättiin sunnuntai lepopäiväksi. Konstantinus siirrätti valtakunnan pääkaupungin nykyiseen Istanbuliin. Uusi kaupunki Konstantinopoli oli kristillinen keskus Rooman jäädessä edustamaan pakanallisia perinteitä.

Vaikka Konstantinus suosikin kristinuskoa monilla toimillaan, Roomassa oli tuolloin voimassa uskonnonvapaus. Konstantinuksen seuraajan Theodosius Suuren aikana kristinuskosta tuli ainoa sallittu uskonto.