Kirjoituspöytäni edessä olevasta avoimesta ikkunasta tulvii kevätaamun raikasta tuoksua ja lintujen laulua. Katson käsikirjoitusta edessäni ja hieron ohimoitani. Aamukahvini jäähtyy suuressa, kauniin värisessä mukissa sekalaisten paperien keskellä. Avasin tietokoneeni heti herättyäni, mutta jokin estää minua pääsemästä eteenpäin. On oikeastaan estänyt jo kauan, ja käsikirjoitukseni on vain irrallisia ajatuksia, ranskalaisia viivoja ja aavistuksia henkilöhahmoista, ripoteltuna kolmeen eri tekstitiedostoon ja kymmenille paperilapuille. Miksen pysty tähän enää? Ennen kirjoittaminen sujui vaivatta, mutta nyt en tunnu pääsevän eteenpäin, jos edes alkuun. Aika käy vähiin.

Alan turhautua ja katson ikkunasta ulos metsikön takaa siintävälle lammelle. Minun on pakko päästä ulos täältä. Pukeudun nopeasti ja vien lähes koskemattoman kahvikuppini keittiöön, lasken sen tiskipöydälle reseptilääkepurkin viereen. “Masennus- ja ahdistuneisuusoireisiin kerran päivässä”. Minun on päästävä pois täältä. Olen ottanut tavaksi käydä joka päivä kävelyllä metsässä, sillä joskus menneisyydessä se auttoi minua löytämään yhteyden kirjoittamiseen. Ainakin se olisi hyvää liikuntaa ja auttaisi kirkastamaan ajatuksia. En ole koskaan tuntenut kuuluvani minnekään, en kenenkään joukkoon, paitsi kirjoitettujen sanojen ja sammalmättäiden. Joskus mietin, miksi edes olen täällä, jos minun kuuluisi olla muualla?

Kiskon jalkoihini kuluneet retkeilykengät, jotka lojuvat ovensuussa. Ulkona on uskomattoman kaunista, aurinko pilkahtelee puiden takaa ja lammen pinta kimmeltää. On vasta vähän vihreää. Pihani on pieni ja annan nurmialueen kasvaa aina kesäisin villiksi niityksi, jolla pörriäiset surisevat ja eriväriset ja –kokoiset perhoset lentelevät. Sään lämmetessä olin aikonut hakea puutarhamyymälästä ovenpielen amppeliin keltaisia kukkia. Ajatus ei kuitenkaan ilahduta minua nyt, en ansaitse kauniita kukkia ympärilleni.

Kaikki tämä voisi olla ihanaa, aurinko ja vihreys ja oma pieni piha pörriäisineen, mutta mieltäni kaihertaa kiukku ja suunnaton pettymys itseeni. Miten voin olla näin saamaton, näin selkärangaton? En saa mitään aikaiseksi, olen surkea ja turha. Itku nousee kurkkuuni ja silmiini kumartuessani kiristämään kenkieni nauhoja. Tekisi mieli huutaa, heittää jotakin särkyvää pihalaatoille. Jos olisin jo hakenut kesäkukat, olisivat ne nyt maassa ruukunsirpaleiden ja multapaakkujen seassa. Rutistan kasvoni epätoivoiseen ruttuun ja painan sormenkynteni kämmeniini. Suustani purkautuu lohduton parahdus. Olen juuri leikannut kynteni lyhyiksi, joten tällä kertaa säästyn rikkoutuneelta iholta. Puhallan keuhkoni vapisten tyhjäksi ja lähden.

*

Harpon metsässä ensin vihaisesti, tuijotan maata. Jos joku tulikin vastaan, en huomannut. Hävettää vähän - täällä tervehditään aina, paitsi jos on idiootti. Olen tyhjentänyt kalenteristani kaiken muun paitsi kirjoittamisen ja pakolliset kotityöt, mutten silti saa tekstiäni eteenpäin. Tunnen kiukun tiukentavan otettaan ja ravistelen ajatuksen pois päästäni. Tulin metsään rauhoittumaan, en purkamaan pahaa oloani vastaantulijoihin ja iloisiin pikkulintuihin. Pakotan itseni katsomaan hennon vihreän verhon takana pilkottavaa lammen tyyntä pintaa, kuulemaan linnut ja haistamaan maan ja mullan, heräävän luonnon. Ehkä minäkin pian heräisin? Oloni ei vielä kohene, mutta hengittäminen on hiukan helpompaa. Keskityn ajattelemaan ei mitään ja sovittamaan hengitykseni askeleideni rytmiin. Sisään kaksi kolme neljä, ulos kaksi kolme neljä.

Pysähdyn, nostan katseeni korkean koivikon latvustoon. Pian pienet silmut olisivat puhjenneet täyteen vehreyteen. Suljen silmäni ja annan tuulen silittää poskiani, tunnen sisäänhengityksen virtaavan rintakehääni, kylkiini ja vatsaani yhä syvemmin. Minua itkettää. Päästän hengitykseni ulos värisevällä puhalluksella. Toistan syviä hengityksiä hetken aikaa, tunnustelen pehmeää maata jalkojeni alla, maadoitan hermostoni. Pyöräytän hartioitani pari kertaa, ne ovat jääneet hermostuneeseen lukkoon aivan liian lähelle korviani. Huomaan rauhoittuvani vähän, metsä lohduttaa.

On vielä niin varhaista, että lähistön talojen pihoilta ei kuulu kevättöiden ääniä eikä teiltä liikennettä. Alue on onneksi sen verran syrjäinen, ettei liikennettä ole koskaan häiriöksi asti. Kierrän lammen kaksi kertaa. Vilkaisen kaihoisasti sen rantaan laskettua, yleiseen käyttöön tarkoitettua soutuvenettä ja huomaan ahdistuneiden ajatusteni kääntyvän huomaamatta kohti alati lähestyvää kesää ja lukuhetkiä lammen keskellä kelluen. Saatan tuntea nytkin soutuveneen lipuvan allani lammen samettisen mustaa pintaa pitkin, kuulla kevyen liplatuksen ja nähdä airoista tippuvien pisaroiden taianomaisen kimmellyksen. Janoan noita hetkiä niin, että melkein hyppään veneeseen, mutta sen sijaan jatkan kulkuani syvemmälle metsään. Lihakseni kaipaavat ponnistusta, askeleita juurakoiden ja kivikkojen yli, mieleni samoilua seuraavaa tyhjentymistä.

Pian huomaan tulleeni syvemmälle metsään. Reitti on niin tuttu, ettei minun tarvitse kiinnittää siihen pahemmin huomiota, minne ikinä käännynkään. Kuljen lähes aina samoja tuttuja polkuja, olenhan kolunnut tämän suuren metsäalueen jo monet kerrat. Polkujen varsille on pystytetty paikoittain kylttejä, jotka kertovat alueen kasvillisuudesta ja eläimistä sekä joistain metsään liittyvistä vanhoista uskomuksista. Jään hetkeksi katsomaan kylttiä, jossa kerrotaan jääkauden aikaisista siirtolohkareista. Niitä on tällä alueella valtavasti – eri kokoisia, sammalpeitteisiä lohkareita ja kumpareita pilkottaa puiden välistä kaikkialla ympärilläni.

Jalkani kuljettavat minua halki pienen suoalueen, ohi suurten siirtolohkareiden, yli kaatuneiden puunrunkojen. Kuten niin monesti ennenkin, tunnen mieleni jo hieman puhdistuneen. Melkein hymyilyttää. Avaan takkiani hieman, päivä lämpenee. Katson ranteessani olevaa urheilukelloa ja huomaan kävelleeni melkein tunnin. Yleensä palaisin näihin aikoihin kotiin kirjoittamaan, tai haromaan hiuksiani, ja valmistamaan lounasta, mutta tänään aion jatkaa. En ole vielä valmis, tunnen sisälläni suunnatonta tarvetta kulkea pidemmälle, aistia juuri tätä aamua vielä syvemmin, ammentaa metsän rauhoittavasta voimasta vielä lisää. Päätän antaa itselleni luvan kulkea niin pitkään kuin haluan, ei mikään voisi kirjoitusprosessini tilaa enää pahentaakaan.

Olen kulkenut vielä jonkin matkaa, kun huomaan mieleni reunalle ilmestyneen toisen hahmon, minusta irrallisen tietoisuuden, joka yrittää saada huomioni. Tunnen sen läsnäolon kihelmöintinä ihollani, uteliaana kuplintana vatsanpohjassa. Katson ympärilläni levittyvää puustoa ja sammalmattoa polun molemmin puolin, en näe missään ketään. Silti tunnen yhä voimistuvan tunteen siitä, etten ole enää yksin. Joku kulkee kanssani ja kuiskii korvaani. Muistan tämän tunteen, en ole kokenut sitä aikoihin. Henkäisen ja pysähdyn, nyt hymyilen oikeasti, epätoivo sulaa pois antaen innostukselle tilaa. Hahmoni ovat vihdoin heränneet eloon.

*

Sen päivän jälkeen vietän metsässä kaikki aamut. Pakkaan usein mukaani eväät ja muistivihon, jotta metsän tuoksujen herättämät ajatukset eivät ehtisi kotiin päästyäni karata mielestäni. Turhaudun miettiessäni, miksen ymmärtänyt tehdä tätä aikaisemmin. Kyllähän minä tiedän, mikä voima metsällä on. Polkuja kulkiessani tunnen aina jonkun samoavan rinnallani, kertovan minulle, mitä kirjoittaa. Näen heidät puunrunkojen varjoissa, istuvan kivellä odottamassa, huuhtovan kasvojaan lammen rannassa. He asuvat täällä, ja vain täältä minä heidät löydän.

Poikkean usein siirtolohkareiden kohdalla polulta, kävelen vähän matkaa sammalmättäiden pehmittämää maata pitkin. Valitsen tänään valtavan, mutta osittain loivan kiven ja kapuan sen laelle. Ellen tietäisi mistä tulin, en löytäisi takaisin polulle. Otan repustani termospullon ja kaadan sen korkkina toimineeseen kuppiin höyryävää kahvia. Kiven laella on sammalta, siinä on ihanan pehmeä istua. Ajatukseni harhailivat kävellessäni, joten keskityn hetkeksi hiljaisuuteen. Siemailen kahviani ja katselen ympäröivää vihreyttä. Sammal on häikäisevän vihreää, mäntyjen rungot hohtavat aamuauringossa. On niin kaunista. Kun olen antanut ajatusteni hiljentyä ja kehoni rauhoittua, tunnen sen taas. Kihelmöinnin iholla, läsnäolon mieleni reunalla, innostuksen läikähdyksen. Otan muistivihkoni esille ja alan kirjoittaa. Toiset istuvat maiseman eteen maalaamaan sitä tauluksi, minä istun tässä kirjoittaakseni sen. Kaiken mitä siinä näen ja eritoten kaiken sen, minkä nyt tiedän sinne olevan kätkettynä.

Kun palaan metsästä, en voi uskoa kuinka paljon kello jo on. Näin on tuntunut tapahtuvan yhä useammin, kuin ajantajuni katoaisi metsässä ollessani. Voisin vaikka vannoa, että aurinko pysyi lähestulkoon paikoillaan koko metsässä viettämäni ajan. Silti minulla on kamala nälkä ja kevätaamun viileys on kaikonnut, vaikka tuntuu kuin aamiaisesta ja aamulintujen liverryksestä olisi vain hetki. Lasken keittiön hanasta suuren lasillisen kylmää vettä ja suuntaan työhuoneeseeni.

Avaan ikkunan päästäkseni takaisin lähelle luontoa ja avaan tietokoneeni kannen. Kuvittelen ikkunasta avautuvan maiseman taakse kaiken, mitä mielessäni aikaisemmin metsässä näin. Luonnon kasvun, kesän ja syksyn, kaiken samaan aikaan. Ja siellä kaiken vehreyden, uuden elämän, kevätlintujen laulun ja hennon tuulen joukossa kaikki mukanani kulkeneet tarinani hahmot, kertomassa minulle mistä he tulevat ja minne ovat menossa. Avaan valmiin teoksen mittoihin paisuneen käsikirjoitukseni ja kirjoitan sinne puhtaaksi kaiken, mitä metsässä vihkooni raapustin.

Jos aikaisemmin pidinkin kirjoittamisesta vapaapäiviä, jolloin keskityin hoitamaan juoksevia asioita ja lukemaan pohjoismaisesta mytologiasta pehmeässä nojatuolissa, en enää tee sitä. Minä vain kirjoitan, joka päivä ja joka ilta, joskus öisinkin. Mikään ei voi enää pysäyttää minua. Tiskivuoren siivoan tiskikoneeseen välillä, viimeistään silloin, kun puhtaita lautasia ei enää ole. En huomioi postilaatikostani pursuavia mainoslehtiä ja laskuja, vaikka niitä on jo aika paljon. Kustantajani on soittanut monta kertaa, mutten vastaa. Myöhemmin sitten. Käsikirjoitukseni seuraavan version on määrä olla valmis kahden viikon kuluttua. Tiedän tätä vauhtia pystyväni siihen leikiten, mutta minua hirvittää, kun muistan, miten kauan vauhtiin pääsemisessä kesti. Ja kuinka vaikeaa minulla oli, pitkän aikaa. En voi sallia itseni luisua sinne takaisin.

Herään aamuisin varhain ja lähden metsään, kun aamun valo on utuisimmillaan, linnut laulavat kauniimmin ja maa on yön jäljiltä kosteaa. Reppuni jää usein pakkaamattomana nurkkaan. Huuhdon matkan varrella unet silmistäni lammen hyisellä vedellä. Korvaani kuiskivat äänet tarinani sivuilta ohjaavat minut aina samaan paikkaan, sinne, missä suurin sammalpeitteinen kivi kohtaa pienen suon. Täällä tunnen tarinani heräävän eloon voimakkaimmin. Täällä tunnen itseni heräävän eloon. Tässä suon ja aamun tuoksussa, puiden suojassa. Yksin, mutta kokonainen maailma ulottuvillani lohkareiden välistä pilkottavassa utuisen vihreässä aamussa. Haluan vain viipyä tässä ja nähdä. Hyvästellä, sillä tiedän nyt, miten tarinani päättyy. Kuiske voimistuu, ihoni kihelmöi. Suljen silmäni ja tiedän, että he ovat siinä. Nyt ymmärrän, että he pyytävät minua jäämään.

*

Päivästä on tulossa kaunis. Yöllä on satanut ja kosteus tuntuu kaikkialla, mutta on lämmin, ja kesäaamun aurinko kimmeltää pienissä vesipisaroissa. Vesihöyry nousee lämpimästä maasta kiemurtelevana usvana. Metsän laidassa, koivikon reunassa, on poliisiautoja. Pienen mummonmökin yläkerrassa, avonaisen ikkunan edessä, on tulostettuna valmis romaanikäsikirjoitus. Tuuli on levittänyt papereita ympäri huonetta, sade kastellut ikkunalaudan ja käsikirjoituksen ylänurkan. Tyynen aamun hiljaisuuden rikkoo kaukaa kantautuva koirien haukunta. Niiden seuraama jälki päättyy utuisesti vihreän ja keltaisen eri sävyissä hohtavan suoalueen laidalle, johon on pystytetty suuren siirtolohkareen viereen uteliaita retkeilijöitä varten kyltti:

“Metsänpeitto on metsänhaltijoiden ja maahisten maailma, piilossa oleva tila, jonne luonnossa kulkeva voi joutua. Entisaikaan uskottiin, että metsänpeittoon voi joutua jonkin olennon houkuttelemana. Jotkut sanovat, että metsänpeitossa aika pysähtyy - varo siis, ettet viivy liian kauan, tai jäät iäksi.”