-Sinusta tulee kuningas, isä toteaa. Säpsähdin hereille, riensin ovelle ja raotin sitä hitaasti auki. Isä puhui veljelleni. -Miksi sinä tahdot minusta kuninkaan? veljeni kysyi hämmästyneenä. -Se on veljistä vanhemman vastuu, Isä vastasi ylpeänä. Suljin oven ja lösähdin sängylle raivoissani. Olisi varmasti joku keino estää veljeni kruunaus. Hetken pohdittuani sain julman, mutta varmasti toimivan idean. Ainoa vaihto ehto oli murhata Tuiske. Tuiske oli kyllä veljeni ,mutta ei sen rakkaanpi. Tiesin että illalla tähän olisi mahdollisuus.

Illalla muiden mentyä nukkumaan hiivin nukkuvan veljeni huoneeseen tikari kädessä. Nyt se oli tehtävä, sillä ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa. Kävelin lähemmäs Tuskeen vuodetta. Löin terävän tikarin vatsallaan nukkuvan veljeni selkään. Veljeni haukkoessa henkeä kuiskasin hänen korvaansa: -Teen tämän vuokseni Tuiske. Tiputin verisen tikarin lattialle ja pakenin omaan huoneeseeni. Nukahdin epätodellisessa olotilassa.

Aamulla herätessäni toivoin koko murhan olevan vain unta, sellaista pahaa ja toden tuntuista unta. Nousin ja kuulin kirkaisun. Se oli äiti. -Apua! äiti kiljui käytävällä. -Mikä hätänä? isä kysyi hätääntyneenä. Äiti ja isä juoksevat Tuiskeen huoneeseen, jossa tämä makasi silmat auki, elottomana vuoteellaan. Äiti murtui itkien maahan ja isä tuijotti Tuiskeen ruumista murheen murtamana. -Kuka kehtasi murhata poikani, tulevan kuninkaan! isä karjui raivoissaan ja surullisena. -Minä, vastasin isä kysymykseen. -Mitä? isä kysyi. -Minä murhasin Tuiskeen, mutta kadun sitä todella paljon, sanoin surullisena. -Jumala sinulle selkänsä kääntäkööt! isä huusi pettyneenä ja sanoi: -Ulos!

Noin viiden vuoden kuluttua veljeni murhasta asuin vaimoni ja lasteni kanssa pienessä saarikylässä. Aanulla lähdin metsälle erään tutun isännän kanssa. Tällä saarella kukaan ei tiennyt murhasta tai paljon muustakaan, sillä saari oli melko eristyksessä sisämaista. Illalla minun palattua kotiin astuin täysin tyhjään tupaan. -Maria, Jaakop, Lars! Missä olette? huhuilin huolissani. Pöydällä oli peni paperi lappu jossa luki: Hei Tuisku! Minä ja lapset lähdimme ruotsiin. Tulemme pian takaisin. Rakkaudella, Maria. Laskin lapun pöydälle ja juoksin ulos. Kaaduin lumessa ja huusin marjan nimeä ilmaan. Kävelin sisällä ja söin palan leipää. Leivän pala tuntui painavalta ja suurelta. Laskin palan pöydälle ja purskahdin itkuun. Sitten tunsin sen, lämpimän käden olkapäälläni. -He palaavat pian, piika sanoi takanani. -Kyllä minä sen tiedän, vastasin hyojentuneena. Piian lähdettyä kävin nukkumaan.

Keskellä yötä heräsin vihlovaan tikarin iskuun rinnassa. Tunsin veren vuotavan suustani ja avasin silmäni. Maria oli siinä. Hän seisoi vierelläni ja piti kiinni tikarin kahvasta, mutta ei vetänyt sitä irti. Minun haukkoessa henkeäni kuulin Marian sanovan: -Älä pelkää minä päästän sinut pahasta ja jumala armahtaa sinua. Hetkessä kaikki sumeni. Maria painoi kätensä rinnalleni ja suuteli minua. Sitten näin veljeni. Hän hymyili minulle, tarttui kädestä ja sanoi: -Tule täällä on valtakunta, voima ja kunnia. Muistin nuo sanat raamatusta. Olin kai taivaassa.