Vuosi 1852

Pohjoiseen menevällä tiellä astelee joukko ihmisiä. He kulkevat haravat olallaan jonossa kuin
ristisaatto. Viljankorret alkavat jo tuleentua pitkällisen kuivuuden jälkeen. Kaikki korjattavissa
oleva on saatava pikaisesti talteen. Hevosten käynti on verkkainen ja niiden kaviot nostavat maasta
harmaan pölykerroksen. Kestää aikansa ennen kuin maisema jälleen kirkastuu ja tie autioituu
kaupungin porvarien palkollisista.
On tyyntä ja hiljaista. Tehtailijan tiluksilla seisova tuulimyllykään ei jaksa siipiään liikauttaa.
Pohjoisen tulliportin luona maleksiva saattaa selkeästi aistia kärpästen pörinän hevosten jättämien
löyhkäävien lantakasojen yllä. Tunnelma on pahaenteisen painostava.
Äkkiä läheinen portti avautuu ja kaksi keskenkasvuista pojannassikkaa vilahtaa kadulle onget
olallaan. Suutarinleski on ajanut jälkikasvunsa tekemään jotain hyödyllistä ja veljekset juoksevat
kohti mutaista kanaalia.

Portti jää auki ja pian siihen astelee myös nuori nainen. Suutarinleski hän ei ole, vaan
kahdenkymmenen ikäinen merimiehen tytär Vendla. Hän tähyilee katua molempiin suuntiin.
Naimaikäistä kiinnostaa ohikulkijat ja erityisesti keisarillisen rykmentin sotilaiden marssi
harjoituskentälle.
Miesten takkeja koristavat kaksiriviset kiiltävät napit ja pitkävartisten mustien saappaiden askellus
on varmaa sekä kaunista katsella. Marssijoilla on suora ryhti sekä korkea päähine. Ne antavat
sotilaiden olemukseen lisää pituutta. Tyttö tuntee sydämensä hypähtelevän aivan erityisellä tavalla
rykmentin rivejä seuratessaan.
- Vendla, sulje portti, etteivät kanat karkaa! kuuluu äidin kipakka ääni.
Tyttö on mielissään. Ehtisipä edes yksi munija livahtaa kadulle. Sen kiinniotto veisi hänenkin
askeleensa kauemmas ja hän pääsisi lähemmäs kodin ulkopuolisia tapahtumia. Vendla viivyttelee,
eikä kiiruhda portin sulkemista. Kanoja ei tunnu nyt karkumatka innostavan. Ne pysyttelevät
varjossa talon seinustalla.
Aamupäivän aurinko paahtaa pihaan. Kaikki vihreä on viikkojen aikana muuttunut rutikuivaksi ja
rusehtavaksi. Mistähän kaakattelijoille saisi vesiheinää nokittavaksi? Vendla harkitsee lähtevänsä
itsekin kanaalin rantaan ja kääntyy noutamaan koria. Päivästä on taas tulossa tyyni ja lämmin.
Mutta kauas hän ei ehdi, kun kadulta kuuluu huutoa:
- Tulipalo! Kaupunki palaa!!
- Taasko? kivahtaa tyttö epäuskoisena.

Tuskin oli ehtinyt kulua kahta viikkoa siitä, kun itäisen tullin luona oli lentänyt kipinä talon
savupiipusta ja sytyttänyt kuivan tuohikaton palamaan. Sadetta ei silloinkaan oltu saatu moneen
päivään. Palava rakennus oli ollut vuokrattuna venäläisen sotaväen sairaalaksi ja liekit olivat jo
korkeita, kun palo edes huomattiin. Sammutustyö oli onneksi käynyt ripeästi, mutta säikähdyksen
se oli kaupunkilaisiin jättänyt.
Jotain on kuitenkin taas tekeillä. Häly korkean puuaidan takana kasvaa, ja kohta kuuluu jo
palokellon ääni. Ja kun rumpukin alkaa lyödä, juoksee myös äiti ulos tuvasta Vendlan sisarukset
seuranaan. Suutarinlesken pyöreä ja punakka olemus ilmestyy myös pirttinsä portaille.
- Mitä täällä tapahtuu? leskivaimo kyselee huolestuneena.
Kaikki juoksevat nopeasti portille ja raottavat sitä varovasti uskaltautuen vähitellen kadulle, jonne
alkaa pihojen kätköistä kerääntyä muitakin. Silloin heidän silmiinsä osuu kauppiaan pihapiiristä
nouseva musta savu. Nokipatsas on paksu ja synkkä. Kuin lohikäärme se kiemurtelee ilmassa ja sen
pyrstöpuolelta syöksyy oranssinpunaisia tulenliekkejä. Ne saavat ilman liikkumaan ja koivunlatvat
taipuvat kuin tuulisi. Yhtään vesiletkua ei näy missään. Kaivojen vesi on syvällä ja sitä on
kuivuuden vuoksi hyvin vähän. Nahkaämpäreiden täyttäminen veisi nyt aivan liian kauan aikaa.
Naiset tuijottavat suu ammollaan ja paikoilleen jähmettyneinä, sillä liekit ottavat nopeasti lisää
valtaa. Pian kipinät tavoittelevat jo raatihuoneen kattoa. Väki liikehtii toriaukion tienoolla
rivakammin. Koska sammutustyö ei tahdo edetä, he alkavat kasata omaisuuttaan kärryille aikeinaan
pelastaa kaiken, mitä vielä ehtivät.
Suutarinleski huutelee poikiaan ja lähtee juoksemaan kanavalle. Vendlan äiti jakaa topakasti
lapsilleen käskyjä ja kehotuksia kantaa liinavaatteita ja peittoja työntökärryille, itse hän kolistelee
kaappeja kooten kuormaan myös keittiön tarvekaluja ja ruokatarpeita.
Nyt on jo kiire päästä pakoon, mutta minne? Väki kuljettaa tavaroitaan kohti peltoja, niittyjä ja
harvassa törröttäviä latoja. Moni kiirehtii pian takaisin asumukselleen ja yrittää sammuttaa palavaa
kattoa tai tulen nuolemaa talonnurkkaa. Keskikaupunki on yhtä kaaosta, ihmiset huutavat, lapset
kirkuvat ja vanhukset vaikeroivat hiljaa. Kuumuus on helvetillinen ja noki värjää ihon sekä vaatteet.
Sekamelska on kauhea.

Aurinko porottaa tulenlieskojen keskeltä jo suoraan etelästä. Kirkonkellot pauhaavat. Kuuluu
valtava rysähdys, kun kirkontornin huippu kaatuu kohti keskikäytävää ja katoaa yhä pystyssä
seisovien kiviseinien varjoon. Koko kaupungin tuomiopäivä on koittanut. Kaiken loppu on
kohdannut myös Vendlan. Uuvuksissa hän seuraa sisaruksiaan kohti pohjoisen latokartanon maita.
Sinne on vajaan kahden kilometrin kävelymatka, mutta jokainen askel tuntuu lyijyltä ja suuta
kuivaa. Tyttöä heikottaa ja kaikki tuntuu ikuisesti kadotetulta.
Äiti työntää kärryjä ja siskot seuraavat. He kantavat sylissään kanoja, niitä ainoita, jotka eivät olleet
ehtineet säikähdyksissään pakoon. Osa oli pinkonut kuin päättömät kohti tehtailijan kasvimaata

kissa perässään. Pitäkööt huoli siellä itsestään, jos pystyvät. Nyt on vain jaksettava tämä matka ja
loppuelämä.
Mutta Vendla haluaa kuolla. Ei hänellä ole enää onnea odotettavana, kaikki on mennyt. Unelmat
romahtaneet, tulevaisuus tuhkana. Väsyneet kulkijat ohittavat juuri ortodoksiuskoisten kalmiston.
Sitä ympäröi epäsymmetrinen aitamuuri ja poikkipuisia puuristejä näkyy vain muutamia. Ruoho ei
ole yhtä kuivaa kuin kaupungissa, vielä se jaksaa puiden varjossa hiukan vihertää. Siellä täällä
näkyy hentoinen sinikello. Niiden soittoon Vendla haluaisi nyt nukahtaa, painaa päänsä
ruohonkorsien sekaan ja nukkua, nukkua pois tästä kauheasta maailmasta. Mutta askeleet jatkavat
rytmiään. Kuin mekaaniset kellonviisarit nousevat jalat, nytkähtävät sekunnin verran eteenpäin, ja
toinen jalka seuraa.
Loivan mäen takana näkyy onneksi jo latokartano, tuttu ja tuhoutumaton. Sinne ei kaupungin tuli
ole ehtinyt, sieltä he saisivat tilapäisen yösijan niin kuin moni muukin kotinsa juuri menettänyt.
Aittaan he asettuvat, laittavat jonkinlaisen yösijan ja oikaisevat väsyneet jäsenensä kauhun sekaisin
tuntein. Uni ei tule, mieli myllertää. Vendla tuntee olonsa entistä kurjemmaksi. Kuume nouse ja
nokiset posket hehkuvat kuin kekäleet kaupungin raunioilla.
Yöllä hän hourailee, näkee outoja unikuvia, ihmisiä ja tapahtumia:
Iso vaunu liikkuu Kauppiaankatua ilman hevosia. Vaunussa on paljon ihmisiä, nuoria ja vanhoja,
miehiä ja naisia. Ikkunoitakin on paljon, ja ihmiset istuvat pareittain kahdessa rivissä. Lapsi istuu
kirkonpuolella ja katselee ulos. Mutta taloja ei näy. On vain tyhjää ja kirkon paikalla kivimuurit.
Lapsen suu liikkuu, ja hän sanoo jotain. Ei Vendla kuule, mutta sisimmässään hän alkaa kaivata
merillä purjehtivaa isäänsä.
- Isä! hän huudahtaa.
Äiti nousee makuulta ja tulee herättelemään Vendlaa. Hän huomaa tyttärensä hehkuvan ihon ja
kuulee kuumeisen houreen.
- Isääkö, sinä nyt? äiti mutisee ja kostuttaa liinakangasta veteen.
Nopeasti yhdessä yössä tämä vaimoihminen on vanhentunut. Kasvojen uurteiset huolirypyt ovat
syviä, ja katseesta puuttuu niiden kipakka tuike. Nyt hän huolestuu tyttärestään ja tähän iskeneestä
kuumehoureesta.
- Äiti, sopertaa Vendla ja jatkaa.
- Nyt siellä on kaksi kärrynpyörää sidottuna peräkkäin yhteen. Poika liikkuu. Se istuu pyörien
päällä. Jalat käy nopeasti, eikä hän kaadu.
- Voi lapsikulta. Näet varmaan unta. Juo vähän, kas tässä! sanoo äiti ja asettelee savipullon
suuaukkoa Vendlan huulille.
- Pojalla on lunta. Lumipallo! Äiti minun on kuuma. Haluan myös lunta. Ei, ei se ole lunta.
Se on paksua kermaa. Kermaa, äiti. Minä haluan kermaa! Ei, ei. Siihen jää nyt verta. Miksi poika
nauraa?
- Älä puhu noin paljon, Vendla, äiti kuiskaa. – Nuku nyt, rauhoitu.
Mutta Vendla jatkaa:
- Tehtailijan puutarhaa kuokkii iso ihminen. Nainen? Ja lapsi. Se kantaa vettä ja kastelee peltoa.
Missä on vettä, äiti, anna vettä! Lampaita, kanoja ja pitkäkorvaisia jäniksiä. Monenvärisiä, niin
monenvärisiä, kukkia ja lapsia. Ja ihmisiä.

Ja sitten Vendlan pää retkahtaa. Hän menettää tajuntansa ja hengitys on heikkoa. Äiti ottaa aikuisen
tyttärensä tulikuuman pään syliinsä, silittää sitä kuin pientä lasta. Äiti heijaa ja tuudittaa. Pian
hänkin vaipuu kuin toiseen maailmaan, mutta jatkaa heijaamistaan.
Ja kun aamu tuo palaneen kaupungin katkut latokartanolle, makaavat äiti ja tytär vierekkäin
toisiinsa kietoutuneena. Aurinko tapailee uutta päivää. Siitä on tulossa tänäänkin lämmin. Linnut
eivät laula. On hiljaista, niin hiljaista.

Vuosi 2025

Seison seudun korkeimmalla kohdalla. Ympärilläni on joukoittain kivipaaseja ja takorautaisia
ristejä. On talvi ja pohkeisiin asti lunta. Pyyhkäisen vastapudonneita hiutaleita graniitinharmaan
kiven sileältä pinnalta. Alta paljastuu kirjaimia, tekstiä monta riviä. Kas, siinä hän on: Vendla Maria
2.6.1831-19.2.1875. Hän selvisi kaupungin palosta ja tapasi kohtalonsa.
Tuli sotilas ja vei nuorikkonsa vilkkaan eläväiseen suurkaupunkiin, joka sijaitsi kaukana kotoa. Sinä
Vendla jätit taaksesi tutun maiseman ja meren tuoksun. Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Odotit jo
lasta, joka päätti syntyä matkan loppupuolella ennen aikojaan. Kievarin ahtaassa vinttikamarissa
ponnistit esikoisesi kylmään kevätyöhön. Muutaman päivän kuluttua jatkoit jo matkaa pieni poika
kainalossasi. Päättäväisesti ja urheasi selvisit. Olit jo selvinnyt kaupungin tuhosta, selviäisit siis
tästäkin.
Suojelit lastasi samoin kuin sinua suojeltiin palon jälkeen. Keisarillisen rykmentin sotilaat oli
komennettu auttamaan kaupungin asukkaita. Nokisen katkun keskellä törrötti vain palaneiden
talojen savuhormien torsoja. Ihmisten tuli kiirehtiä saadakseen syksyn aikana suojaa päänsä päälle.
Osa asukkaista oli paennut sukulaisten luokse maaseudulle. Sieltä tuotiin kaupunkiin myös
vanhojen rakennusten hirsiä ja niistä pyrittiin kyhäämään jonkinlaisia asumuksia talven varalle.
Loka-marraskuun vaihteessa merenpinta oli jo jääriitteessä. Isäsi laiva rantautui satamaan ja näit
hänen murheelliset kasvonsa, kun hän katseli kaupunkiin nousutta hökkelikylää. Oma talo oli
onneksi viimeisenä kaupungin pohjoisella laidalla. Osa seinistä oli säilynyt korjattavaan kuntoon ja
nytkin pihassa hääräsi mies sotilaspuvussaan. Kodin savupiippu tuprutti tutunoloisesti ja tytär näytti
iloisen touhukkaalta.
Kevättalvella tuli sotilaille käsky siirtyä muualle. Sille matkalle lähdit nuorena vaimona sinäkin.
Uudessa kotikaupungissa kadut olivat leveitä ja talot kivisiä. Niiden takaa häikäisivät kultakupoliset
kirkot ja komeat palatsit. Kaupungin läpi virtasi leveä joki, mutta kenties silti joskus kaipasit
merenkurkun loiskivia aaltoja. Niiden asemesta torikojujen luona kuhisivat ihmiset ja naurut
raikuivat. Omaa kieltäsi tuskin kuulit. Pian huulesi toistivat jo tottuneesti uusia opittuja sanoja ja
fraaseja.
Ihmeellinen oli se voima, joka piti sinut elämässä kiinni. Oliko se rakkaus poikaasi vai pataljoonan
musikanttiin, jolle synnytit uudessa kodissasi myös tyttären. Mutta sitten tuli keuhkokuume. Se
taittoi puolisosi sairasvuoteelle. Eikä hän sieltä enää noussut, vaan sielunkellojen soidessa hän
siirtyi tuonilmaisiin. Mutta sinä nousit, surussasikin vielä kerran nousit. Palasit kauas kotiin,
seudulle, jonka lohduttoman muistikuvan olit varmasti jo osin unohtanut.

Tänään Vendla, tänään sinun kuolemastasi on kulunut tasan 150 vuotta. Katso, sytytin juuri
kynttilän. Sen liekki lepattaa, mutta se jaksaa palaa. Se on sinulle ja muistollesi. Olen nähnyt
kasvosi valokuvassa, niissä kaupungin ensimmäisissä. Totisena tuijotat kaukaisuuteen. Kiitos, että
jaksoit.
Ja kun lopulta sinunkin aikasi tuli, sinut laskettiin lepoon kotiseutusi multiin. Pojallasi oli tuolloin
jo poika, ja aikanaan hänkin sai pojan. Ja minun lapseni ovat sinun poikasi pojanpojanpojan lapsia.
He kantavat sinun nimeäsi ja perimääsi. He ovat jo pienestä juurtuneet sinun lapsuutesi maisemiin.
Asuinsijasi he tuntevat tontteja reunustavista talojen kivijaloista, vaikka kiviaidoiksi he niitä pitkään
luulivatkin.
Jo kolmivuotiaana esikoiseni hämmästytti bussimatkustajia tarinoillaan. Kun auto kaarsi kotitalosi
vaiheilla, lapsi osoitti pullealla sormellaan rauniokirkon jyhkeitä kivimuureja ja selitti:
- Mies poltti piippua ja heinät syttyivät palamaan. Sitten kaikki paloi, eikä jäänyt muuta,
eihän isä?
Ja tädit kääntyivät penkillään, venyttivät kaulaansa lasta katsoakseen.
- Mistä se tuon on oppinut? Onpa hoksusta kotosin!
Ylpeänä isä myhäili.
- Kotona on kerrottu.
Vanhan kaupungin rauniot olivat rakas retkikohde myös toiselle lapsellemme. Heti kun
polkupyörän apupyörät kävivät tarpeettomiksi, tuli tehdä pyöräretki kotipihaa kauemmas. Niin
poljettiin kioskin kautta katedraalikoulun raunioille jäätelöä syömään. Kevätaurinko paistoi, ja
lämmössä vaniljainen herkku suli nopeasti. Kieli pyöritteli palloa ja lapsen heiluva hammas irtosi
jääden palloon kiinni. Voi, miten nauru alkusäikähdyksen jälkeen harvasta hammasrivistöstä mäelle
raikuikaan.
Ja kyllä, on kuopuskin lempiseutunsa löytänyt. Palossa säilyneen tilan pelloilla on
vuokraviljelypalstan herneitä yhdessä kasteltu. Kanien ja lampaiden luona on kulunut kesäiltoja ja
viikonloppuja. Mutkattomasti hän suhtautui myös maahanmuuttajien lapsiin. Sunnuntaipäivien
aamuhetkiin ei enää rauniokirkon kello lyönyt, mutta kauempana koreileva entinen hovioikeus
soittaa yhä kellotornistaan sävelmänsä tyyneen aamurauhaan.
Me tunnemme nyt tarinasi, Vendla. Me tiedämme ja me arvostamme. Sinun tarinasi elää ja se jää.
Se on kirjaimia paperilla, muistoja sydämissä ja kerrottuja tarinoita jälkipolville. Se on tässä.