Kääntelen kirjaa kädessäni. Siinä on vaaleat kannet ja ornamenttikuvioita. Kirjan nimi on painettu hempeän vaaleanpunaisella, Annen nimi vaaleanvihreällä. Graafikko on tehnyt hyvää työtä, mutta se ei auta, jos sisältö on keskinkertainen. Ehkä jotain on kuitenkin tehtävissä ennen kuin koko loppupainos päätyy kahden euron koriin.

Puhelimeni piippaa. Toivottavasti Anne ei ilmoita peruvansa haastattelua. Pyyhkäisen näyttöä ja näen, että viesti on Markolta. Hän ehdottaa tapaamista, lapset ovat jo lähteneet exän luo. Ovat kuulemma itkeneet äitinsä perään koko viikonlopun. Viestin perässä on joukko kärsiviä emojeita. Huokaisen. En välittäisi kuulla hänen erodraamastaan, mutta ymmärrän, että Marko kaipaa lohtua ja piristystä. Enkä minäkään mitään vakavaa tarvitse.
– Hei, anteeksi, olen vähän myöhässä.
Nostan katseeni, ja siinä Anne tuleekin ja kietoo huivin kaulastaan.
– Ei haittaa yhtään, kiva että sulle sopi tämä haastattelu, vastaan. Napsautan puhelimen pimeäksi ja asetan sen kahvikuppini viereen. Marko saa nyt luvan odottaa. – Hae vaan jotain itsellesi, jos haluat.
– Ei kiitos, join juuri kahvia, Anne sanoo, ja katson häntä tarkemmin. Hän näyttää seesteiseltä, ja hänen hymynsä on lämmin ja vakaa. Hänessä on jotain erilaista kuin viimeksi.
– Onko sulle ookoo, että mä käynnistän saman tien tämän nauhurin, niin voidaan sitten keskittyä rauhassa juttelemaan? kysyn ja tartun uudestaan puhelimeen.
– Joo, on toki ookoo.
– No niin hienoa, eli aloitan nyt tallennuksen ja totean vielä tähän nauhalle, että haastattelen sinua Voimaannu-lehden artikkelia varten, ja tallennetta säilytetään kuuden kuukauden ajan lehden julkaisemisesta. No niin Anne, kertoisitko ensin, mitä kuuluu? Mistä olet tulossa tänään tähän haastatteluun?
– Kiitos, oikein hyvää kuuluu. Olin juuri messussa, ja tulen suoraan sieltä.
– Niinkö, mitkä messut nyt on meneillään?
– Ei messut vaan messu. Siis jumalanpalvelus, jossa vietetään ehtoollista.
– Ai, vastaan yllättyneenä mutta sitten tajuan. – Siis tarkoitat sellaista ortodoksista messua, jossa on suitsukkeita ja resitatiivista laulua? Oi, olin itsekin kerran sellaisessa, siellä oli kyllä mieletön meditatiivinen tunnelma.
– Ei, ihan tavallista evankelis–luterilaisen kirkon messua tarkoitan. Sellaista, jossa on virsiä, saarna ja ehtoollinen.
– Ai, okei, vastaan. – Sellaisessa en ole aikoihin ollut, mutta näin hiljattain videopätkän, jossa yksi rock-laulaja oli pappina sellaisessa. Oliko siellä tänään joku julkkis, vai mikä sai sinut lähtemään sinne?
– Kyllä Häntä voi varmaan julkkikseksikin kutsua, Anne vastaa ja hymyilee.
– Ai, ketä siis? Joku urheilija?
– Tarkoitan Jeesusta.
Purskahdan nauruun. – Jeesus on kyllä melkoinen julkkis. Mutta tuskin häntä siellä näkyi kuitenkaan?
– Ei näkynyt, mutta hän on sanonut, että siellä missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään, siellä hän on heidän keskellään, Anne sanoo ja hymyilee edelleen. Hän ei vitsaile.
– Ookkei, sanon vähän kiusaantuneena, – nyt eksyttiin vähän sivuraiteille, mutta mennään varsinaiseen asiaan. Mä otin mukaan tämän sun uuden kirjan. Tai eihän se enää ihan uusi ole, mutta ajattelin, että jutellaan vähän siitä, että tehdään sitä tutuksi meidän lukijoille. Onko sulla jotain, mitä haluaisit sanoa tästä kirjastasi?
Siemaisen kahvia. Anne katsoo kirjaa ja sitten suoraan minua.
– Kyllä on, hän sanoo vakavasti. – Haluan pyytää anteeksi, että kirjoitin sen. Ja jos joku ei ole sitä vielä lukenut, haluan sanoa, että älä lue sitä.
Olen hukkua kahviini. Kuppi kilahtaa lautaselle, kun tartun lautasliinaan ja alan yskiä. –Tuo oli kyllä melkoinen myyntipuhe, sanon, kun pystyn taas puhumaan. – Onko se käänteispsykologiaa?
– Ei ole. Mä oikeasti kadun, että kirjoitin sen.
– Siis mitä ihmettä? katson Annesta kirjaan ja takaisin. – Miten niin kadut, että kirjoitit sen? Etkö ole enää tyytyväinen kirjaan? Hei, nyt tajusin, vaivaako suakin huijarisyndrooma? Siitä tulisikin hyvä aihe tähän juttuun, sopiiko että otetaan sellainen tulokulma? Meillä ei olekaan
hetkeen ollut juttua huijarisyndroomasta.
– Mulla ei ole huijarisyndroomaa. Tuo kirja on self help -roskaa, joka perustuu siihen, että ihmisiä huijataan tavoittelemaan koko ajan enemmän ja parempaa ja onnellisempaa. Kirjassa suorastaan kehotetaan itsekeskeisyyteen, itsekkyyteen ja omavoimaisuuteen. Niin kuin ihminen voisi omaan napaan tuijottamalla löytää elämälleen merkityksen.

– Siis mistä sä puhut? Oletko saanut jonkin murskaavan kritiikin kirjasta? Hei, ei sellaisesta pidä välittää, kaikki saavat välillä paskaa niskaan. Ja etkös itse juuri tässä kirjassa sanonut, että on tärkeää välttää sellaisia ihmisiä, jotka tuovat huonoa energiaa?
– Mä en allekirjoita enää mitään, mitä sanoin tuossa kirjassa, Anne sanoo. – Mä häpeän tuota kirjaa ja haluan pyytää anteeksi ihmisiltä, joita olen johtanut harhaan. Voitko ottaa juttuun sellaisen tulokulman? Anteeksipyynnön?
– Enhän mä voi kirjoittaa juttua, jossa pyydetään anteeksi sun kirjaa! Kirjalla ja meidän lehdellä on sama kustantaja! En voi nolata kustantajaa. Eikä sinunkaan kannattaisi, jos haluat vielä tulevaisuudessakin julkaista jotain.
– En usko, että haluan enää koskaan julkaista mitään. Maailma on jo täynnä turhia kirjoja, varsinkin self helpiä. Joskus ajattelin, että äänikirjat ovat siunaus, ja ne ovat tuoneet elämääni paljon hyvää. Mutta totuus on, että ne ovat vain yksi keino turruttaa ihmistä ja viedä hänen ajatuksensa pois siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Katso nyt, millaisia kirjoja täällä äänikirjasovelluksessa on, Anne sanoo ja näyttää puhelintaan. – True crimea, feelgoodia ja pornokirjoja. Satoja tuhansia kirjoja, mutta arvaa, mikä kirja täältä puuttuu? Maailman luetuin kirja, Raamattu. Sitä ei löydy edes e-kirjana.
– Hetkinen nyt, sanon hitaasti. – Palataan nyt vähän taaksepäin. Muistan, että olen haastatellut sua kaksi vuotta sitten, kun olit kirjoittamassa tätä kirjaa. Voisitko vähän avata, mitä sen jälkeen on tapahtunut? Tai mitä kirjasi julkaisemisen jälkeen on tapahtunut? Musta tuntuu, että keskustelen nyt aivan eri ihmisen kanssa kuin silloin.
– Kiitos, ihana kuulla, Anne sanoo, ja hymy palaa hänen kasvoilleen. – Mä olenkin eri ihminen kuin silloin. En enää edes tunnista itseäni tuosta kirjasta. Sen kirjoitti ”vanha minä”, joka yritti jatkuvasti saavuttaa enemmän ja olla onnellisempi, tasapainoisempi, enemmän läsnä, mitä milloinkin. Sen jälkeen olen ymmärtänyt, että se, missä ihmisen oikeasti pitää kehittyä, on Jumalan tunteminen. Saanko lukea sulle yhden kohdan Raamatusta?
Vilkaisen nolostuneena ympärilleni, kun hän kaivaa laukustaan hiirenkorville kuluneen Raamatun, joka on täynnä kirjanmerkkejä. Aikooko hän oikeasti lukea Raamattua ääneen kahvilassa?
– Se on tässä, kolossalaiskirjeen kolmannessa luvussa: ”Luopukaa nyt tekin tästä kaikesta: vihasta, kiukusta, pahuudesta, herjauksista ja siivottomista puheista. Älkää valehdelko toisillenne. Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen. Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa. Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisi moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia. Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne.”

Anne nostaa katseensa minuun kuin odottaen vastausta, ja yritän hätistää ympärileikkaamattomat barbaarit mielestäni. Kun en vastaa, hän jatkaa: – Niin kuin Raamattu sanoo, Jumala kutsuu meitä olemaan ystävällisiä, lempeitä, kiitollisia, rakastamaan ja antamaan anteeksi. Hän ei kutsu meitä keksimään unelmia, välttelemään ikäviä ihmisiä ja jahtaamaan mielenrauhaa. Ainoa, joka voi oikeasti antaa meille rauhan, on Jumala. Rauha ei löydy tuijottamalla omaan napaan vaan nostamalla katse Jumalaan ja lähimmäisiin.
– Aivan, sanon hitaasti. – Eli kyse on siitä, että olet tullut uskoon? No, mikäs siinä. Meillä ei ole hetkeen ollutkaan uskoontulokertomusta, joten voimme kyllä ottaa juttuun myös sen tulokulman. Mutta mitään negatiivista en voi kirjoittaa kirjastasi, sillä en voi toimia meidän kustantajaamme vastaan. Mutta varmasti saamme mielenkiintoisen jutun aikaiseksi, onhan uskoontulo kuitenkin kasvava muoti-ilmiö. Joten kerrohan: mikä sai sinut tulemaan uskoon?
– En ehkä haluaisi sanoa, että tulin uskoon, koska tuleminen ja meneminen on jotain, minkä ihminen voi itse päättää, Anne sanoo. – Niin kuin Raamatussa sanotaan, usko syntyy kuulemisesta, ja kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. Mutta kuinka ihminen voi kuulla, jos ei koskaan kuuntele? Aiemmin minäkään en kuunnellut. Kuuntelin paljon mieluummin niitä, jotka sanoivat, että minun unelmani ovat tärkeimpiä ja pystyn saavuttamaan mitä tahansa, kunhan vain tarpeeksi ponnistelen. He puhuivat niin kuin minä olisin jumala. Sitä samaa sanoi jo käärme paratiisissa: ”Kun te syötte siitä puusta, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia.”
– No mikä sai sinut kuuntelemaan? kysyn ja alan tuntea kärsimättömyyttä. Haastattelu ei etene, kun Anne vain siteeraa Raamattua. En voi kirjoittaa juttua pelkästään Raamatun lauseista. Se karkottaisi lukijat ja olisi varmasti myös tekijänoikeusrikkomus.
– Eräs ystäväni, Anne vastaa. – Olin ajautunut tosi haitalliseen parisuhteeseen, mutta en ymmärtänyt sitä. Mies jopa pahoinpiteli minua, mutta en aluksi kertonut siitä kenellekään. Kun lopulta kerroin asiasta tälle ystävälleni, vähättelin asian vakavuutta. Ystäväni oli kauhuissaan ja kehotti minua lähtemään suhteesta, mutta en ollut siihen valmis, vaan vähättelin asiaa entistä enemmän. Kuitenkin tuon keskustelun jälkeen koin, että kaikki alkoi vähitellen muuttua. Ympärilläni alkoi tapahtua merkillisiä asioita. Esimerkiksi muutaman päivän kuluttua kävimme miehen kanssa illallisella eräässä ravintolassa, jossa tapasin käydä lounaalla. Seuraavan kerran, kun menin sinne lounaalle, ravintolan omistava nainen kysyi, seurustelinko sen miehen kanssa, jonka kanssa olin käynyt illallisella. Vastasin, että seurustelin. Hän sanoi, että se mies ei ole minua varten, ja antoi minulle kirjan, joka käsittelee väkivaltaisia parisuhteita. Ja vain vähän myöhemmin satuin junassa erään naisen viereen, joka alkoi keskustella kanssani. Hän kertoi minulle, miten oli juuri eronnut väkivaltaisesta miehestä. Koin nämä naiset kuin enkeleiksi, joiden rohkaisemana pääsin irrottautumaan suhteesta. Kun seuraavan kerran juttelin ystäväni kanssa, jolle olin kertonut asiasta, kerroin hänelle näistä ”enkeleistä”, jotka olin kohdannut ja että olin eronnut miehestä. Hän liikuttui kyyneliin ja sanoi, että hän oli edellisen keskustelumme jälkeen joka päivä rukoillut Jumalaa, että Jumala suojelisi minua. Nyt hän sai tietää, että Jumala oli vastannut hänen rukouksiinsa, ja minä ymmärsin, että Jumala todella on olemassa ja hän haluaa pelastaa minut.

Anne vaikenee, ja minä mietin kuumeisesti, mitä tästä voisi kirjoittaa. Väkivaltaista parisuhdetta en ainakaan voi mainita, muuten Annen exä voi haastaa lehtemme oikeuteen kunnianloukkauksesta. Voisin kirjoittaa, että Annella oli kumppani, mutta heidän persoonallisuustyyppinsä eivät sopineet yhteen.
– Eli ystäväsi sai sinut tulemaan uskoon? varmistan vielä. – Miltä se tuntui? Koitko valaistumisen kokemuksen?
– En kokenut mitään sellaista, Anne vastaa. – Ystäväni kysyi, tulisinko käymään kirkossa hänen kanssaan ja menin, vaikka en ollut käynyt kirkossa rippikoulun jälkeen. Sen sunnuntain aiheena oli raamatunkohta, jossa Jeesus vertaa Jumalan sanan kylvämistä siementen kylvämiseen. Osa siemenistä putosi tien varteen, mikä tarkoittaa, että toiset unohtavat Jumalan sanan heti sen kuultuaan. Osa siemenistä putosi kallioiseen paikkaan, mikä tarkoittaa, että joidenkin ihmisten mielessä sana elää hetken mutta kuolee sitten, koska sillä ei ole juuria. Osa siemenistä putosi ohdakkeiden sekaan, mikä tarkoittaa, että joidenkin ihmisten mielen täyttävät huolet, houkutukset tai mielihalut, jotka tukahduttavat sanan. Osa siemenistä putosi kuitenkin hyvää maahan, mikä tarkoittaa niitä ihmisiä, jotka ottavat sanan vastaan ja tuottavat jopa satakertaisen sadon viemällä sanaa eteenpäin. Tämän vertauksen kuuleminen sai minut rukoilemaan ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen. Rukoilin koko sydämestäni, että Jumala antaisi minun olla hyvää maata.
Tunnen, miten teennäinen hymy on jähmettynyt kasvoilleni. En ymmärrä yhtään, mistä hän puhuu.
– Ystäväni myös neuvoi minulle, miten voisin aloittaa Raamatun lukemisen, ja lähetti linkkejä videoihin ja podcasteihin, joissa opetetaan Raamatusta, Anne jatkaa innostuneena. – Hän antoi myös vinkkejä hengellisistä äänikirjoista, joita löytyy varsinkin englanniksi. Minulle tärkeä lukukokemus oli esimerkiksi C.S. Lewisin Tätä on kristinusko, englanniksi Mere Christianity. Aiemmin en edes tiennyt, että Lewis on kirjoittanut myös hengellisiä teoksia, tunsin vain Narnia-sarjan.

Tätäkään en voi mainita, sillä en voi mainostaa jutussa muiden kustantajien kirjoja. – Entä miten uskoontulo on näkynyt elämässäsi? kysyn yrittäen johdattaa keskustelua sellaiseen suuntaan, josta saisin irti aukeaman verran tekstiä. – Onko se saanut sinut luopumaan jostain tai muuten muuttamaan toimintaasi?
– Toki, olen luopunut useammastakin asiasta. Ihan ensimmäisenä luovuin Tinderin käytöstä. Siis kukaan ei mitenkään osoittanut paheksuvansa sitä, mutta tajusin itse, ettei se tehnyt minulle hyvää. Se sai minut kiinnittämään huomiota vain ihmisten ulkonäköön. Pisteytin miehiä mielessäni heidän ulkonäkönsä perusteella ja suhtauduin vähättelevästi miehiin, jotka eivät olleet onnistuneet ottamaan tarpeeksi hyviä kuvia itsestään. Ja kerta toisensa jälkeen päädyin treffeille itsekeskeisten tyyppien kanssa, joiden koko elämä pyöri heidän itsensä ympärillä, ja minun tehtäväni oli vain antaa huomiota ja ihailua heidän egoilleen.
Ajattelen Markoa ja hänen Tinder-profiiliaan. Viimeksi kun tapasimme, hän pyysi minua ottamaan kuvia, kun hän laittoi ruokaa hohtavan valkoisessa keittiössään. Hänellä oli tyylikäs musta esiliina ja hihat kääritty niin ylös, että treenatut hauikset varmasti näkyivät.
– Tajusin myös, miten vahingollisia irtosuhteet olivat minulle, Anne jatkaa. – Joka kerta, kun joku mies ilmoitti, ettei halua mitään vakavaa, jäin miettimään, mikä minussa oli vikana ja mitä olin tehnyt väärin. Monen kanssa päädyin sänkyyn, vaikka emme olleet ehtineet edes kunnolla tutustua. Varsinkin sellaisten treffien jälkeen oli satuttavaa kuulla, ettei juttu johtaisi mihinkään. En voinut olla miettimättä, enkö ollut miellyttänyt toista tarpeeksi. Siksi tuntui suorastaan vapauttavalta ymmärtää, ettei minun olisi edes kuulunut mennä sänkyyn niiden miesten kanssa. Että olin tehnyt väärin sekä itseäni että heitä kohtaan.
– Mitä tarkoitat? kysyn hämmentyneenä. – Miten niin olit tehnyt väärin?
– Raamattua lukiessani ymmärsin, miten huonosti ja epäkunnioittavasti olin kohdellut omaa kehoani, Anne sanoo ja avaa Raamattunsa yhden kirjanmerkin kohdalta. – Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä on sanottu asiasta hyvin: Kaikki muut synnit, joita ihminen tekee, kohdistuvat muualle kuin hänen ruumiiseensa, mutta siveetön teko osuu ihmisen omaan ruumiiseen. Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne, sillä Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa!

– Mitä se siis käytännössä tarkoittaa? Tuskin kuitenkaan selibaattia avioliittoon asti? kysyn ja naurahdan epäuskoisesti.
– Se on kyllä hieno tavoite, Anne sanoo eikä naura. – Olen päättänyt, että seksi saa odottaa ainakin niin pitkään, että voin olla varma siitä, että olemme molemmat vakavissamme. Siis niin pitkään, että olemme ehtineet kunnolla tutustua, ja kumpikin on tavannut toisen vanhemmat ja ystävät.
Tuijotan Annea uskomatta korviani. Onko hän täysin seonnut? En voi kirjoittaa tällaisia näkemyksiä lehteen, jonka ydinsanomaan kuuluu, että aktiivinen seksielämä voimaannuttaa naisia. Ehkä on paras luovuttaa. Sanon Tainalle, että Anne ei päässyt haastatteluun. Voin ehdottaa, että kirjoitan jutun siitä mallista, joka tarjoaa netissä alastonkuviaan, tai siitä meediosta, joka ottaa yhteyttä kuolleisiin lemmikkieläimiin. Heillä on taatusti tarjota lehteen sopivaa sisältöä.
– Hei kuule, oli tosi kiva, että ehdit tulla haastatteluun, sanon ja otan puhelimen käteeni lopettaakseni nauhoituksen. – Luulen, että joudun vielä päätoimittajan kanssa miettimään, mihin numeroon tämä juttu tulisi ja mistä näkökulmasta haluaisimme kysyä sinulta lisää. Sopiiko, että palaan asiaan lähiaikoina?
Unohdan Annen kirjan tarkoituksella pöydälle, kun sujautan puhelimen laukkuun ja nousen. Oloni ei kuitenkaan kevene, vaikka laukku kevenee. Ulos astuessani hengitän syvään kirpeää ilmaa ja suuntaan askeleeni kotia kohti.
Puhelimeni piippaa. Marko on lähettänyt uuden viestin, jossa hän kyselee tapaamisesta. Mikä häntä oikein vaivaa? Eikö aikuinen ihminen jaksa hetken verran odottaa? Hetken mielijohteesta vastaan hänelle, että en ehdi tavata tänään.

Jatkan matkaa kotia kohti. Päkiöihin sattuu, miksi edes omistan näin epämukavat kengät? Joku on roskannut pudottamalla tielle siemeniä. Ne narskuvat korkojeni alla, toivottavasti eivät tartu kengänpohjiin.