Pihlaja on matalahko 4–10 m korkea, usein monirunkoinen puu. Lehdet ovat kerrannaisia, 6–8-parisia, päätöparisia. Lehdykät ovat kapeanpuikeita ja päätölehdykkä ei ole muita isompi. Runsaskukkaisen 8–10 cm leveän huiskilon valkeissa kukissa on epämiellyttävä, haihtuvan trimetyyliamiinin haju. Pihlajan kukinta-aikaa on kesä-heinäkuu. Punaiset tai kellanpunaiset marjat ovat omenan kaltaisia epähedelmiä, joissa siemeniä ympäröi voimakasmakuinen malto.

Pihlajan tyypillisiä kasvupaikkoja ovat lehdot, lehtomaiset tuoreet ja kuivahkot kangasmetsät, metsänreunat, rehevät korvet, rannat, kalliorinteet ja niittymäet. Laji tarvitsee riittävän valoisan ja ravinteikkaan kasvupaikan. Suurimmat, noin kymmenmetriset pihlajat löytyvät pihapiireistä, peltojen reunoilta tai hakkuuaukoista, joissa ne kasvavat muiden pioneeripuiden kanssa. Pihlaja on yleinen koko maassa, mutta käsivarren Lapissa se esiintyy harvakseltaan.
Suomen neljästä pihlajalajista selvästi yleisin on kotipihlaja (Sorbus aucuparia), jota yleensä kutsutaan ihan vain pihlajaksi. Muut lajit ovat suomenpihlaja, ruotsinpihlaja ja teodorinpihlaja, joka Suomessa kasvaa vain Ahvenanmaalla. Laji on uhanalainen. Pihlajalajit erottaa toisistaan parhaiten lehtien muodon perusteella. Pihlajien muoto vaihtelee suuresti kasvupaikan olosuhteiden mukaan, ja esimerkiksi hirvieläimet saattavat muokata pihlajaa syömällä sitä. Pihlaja kestää hyvin talvipakkasia ja hallaa, ja siksi sitä voikin löytää ulkosaariston pienten luotojen kaltaisista paikoista, missä vallitsee äärimmäisen rankat kasvuolosuhteet. Pihlaja ei yleensä kasva kovin korkeaksi tai paksuksi. Pienen kokonsa sekä lujan ja sitkeän puuaineksensa ansiosta pihlaja kestää hyvin myrskyjä ja lumikuormia. Moni puuseppä pitää pihlajasta, vaikka riittävän jykevän puuaineksen löytäminen on vaikeaa.
Pihlajassa arvokkainta ovat marjat. Vaikka pihlajanmarjoja kutsutaan niiden pienen koon takia marjoiksi, itse asiassa ne ovat epähedelmiä, oikeastaan miniomenia. Pihlajanmarja on kova kuin omena, ja omenaa se muistuttaa myös kemialliselta koostumukseltaan. Pihlajanmarjat ovat tärkeä ravinnonlähde kymmenille lintulajeille.

Pihlaja on ollut suomalais-ugrilaisten kansojen pyhä puu, ja siitä kerrotaan kansantarinoita edelleen. Erikoisiin paikkoihin juurtuva pihlaja värittää syksyämme ja on marjalintujen pitopöytä.Pihlaja on yksi Pohjolan kiehtovimmista puista. Pihlajan muoto on kauniin pensasmainen, ja sen voi löytää vaikka karulta ulkosaariston luodolta, jossa ei kasva muita puita. Pihlaja erottuu selvästi niin pihalla kuin metsässä. Juhannuksen alusviikoilla pihlaja kukkii hehkeästi, joskaan tuoksu ei ole hemaiseva. Loppukesällä pihlajan tulipunaiset tai oranssit marjat puhkeavat loistoonsa. Värien ilotulituksen kruunaa syys–lokakuun ruska-aika, jolloin pihlajan lehdet kuuluvat värikkäimpiin. Ei ihme, että entisaikaan pihlajalla uskottiin olevan jopa maagisia voimia. Pihlajan syyslehtien värikkyys saattaa olla­ syynä siihen, että kansanperinteessä pihlaja yhdistetään usein tuleen. Pihlajanlehtien loimun katsottiin jopa ennustavan tulevia sotia ja kovia aikoja.