Ennen roomalaisaikaa Britanniassa asui walesilaisia kansoja, skotlantilaisia piktejä ja britannian omaa kantaväestöä. Julius Caesar aloitti brittien valloituksen 55-54 eaa. ja Britannian provinssi, joka käsitti nykyisen Englannin ja Walesin oli osa Rooman valtakuntaa 400-luvulle asti. Roomalaisten valloitettua Britannian saaret, britit joutuivat tiiviiseen yhteyteen Manner-Euroopan kanssa. Roomalaisten jälkeen maahan hyökkäsivät anglit, saksit ja juutit 500-luvulla ja normannit 1066-luvulla. Normannivallan aikana Englantiin alkoivat kehittyä nykyiset ominaispiirteet, kuten Lontoon asema talouden, kulttuurin ja politiikan keskuksena, kirkon vahva mutta erillinen asema, edustuksellinen hallinto ja vahva yliopistolaitos.

Skotlanti ajautui Englannin vallan alle ja 1100-luvulla Henrik II valloitti myös Irlannin. Häntä seuranneet kuninkaat joutuivat yhteenottoihin papiston ja aateliston kanssa, minkä seurauksena Juhana Maaton joutui tekemään myönnytyksiä ja julkaisemaan säädöskokoelma Magna Cartan. Robert Bruce palautti Skotlannin itsenäisyyden 1314 ja Tudorit nousivat Englannin hallitsijaksi ruusujen sodan (1455-1485) jälkeen Tudor-hallitsija Henrik VIII perusti Englannin kirkon ja liitti Walesin virallisesti osaksi Englantia. Henrik otti vuonna 1541 tittelin Irlannin kuningas , jonka jälkeen voidaan puhua Irlannin kuningaskunnasta.

Englannissa oli lyhyt tasavaltakausi 1600-luvun puolivälissä sisällissodan jälkeen. Se päättyi 1660, kun Kaarle II nousi Englannin kuninkaaksi. Englanti ja Skotlanti olivat samana hallitsijan hallitsemia vuodesta 1603 ja ne liittyivät pysyvästi Ison-Britannian kuningaskunnaksi. (Wikipedia)