Tämä ei voinut olla totta. Kompastelin pimenevässä metsässä ärtymyksen ja epätoivon sekaisin tuntein. Päivän väsymys painoi jaloissa, ja ulkona alkoi olla jo kylmä.

Syksy oli edennyt pitkälle, ja puut olivat menettäneet lähes kaikki lehtensä. Enää muutamat sitkeimmät yksilöt jaksoivat roikkua kiinni kohmeisissa oksissa. Minulta ei vain tahtonut löytyä samanlaista sitkeyttä. Toisin kuin lehdet, minä en kuitenkaan voinut luovuttaa. Minun oli löydettävä takaisin teltalle.

Oli ollut typerä ajatus lähteä keräämään sieniä metsästä. Ajattelin kypsentää ne tulella ja hankkia itse ruokani kuin paraskin eräretkeilijä. En vain ollut ymmärtänyt, että retkeilijän taitoni olivat ilmeisen olemattomat. Ainakaan suunnistaa en osannut lainkaan.

Lämpötila oli varmaankin hiipinyt jo pakkasen puolelle. Sormeni olivat turtia ja sieniämpärin kantaminen alkoi tuntua vaikealta.

Olisiko minun ollut vain parempi jättää sienet tänne? Saattoinko olla edes varma, olivatko ne syötäviä? Kerätessäni ne olin uskonut niin, mutta kaikki varmuuteni oli karissut eksymisen myötä.

Eivätkös pedot liikkuneet pimeän aikaan? Söivätkö ne sieniä? Karhu ainakin söi marjoja, muistin. Miksei sieniäkin? Se oli viimeinen niitti. Jätin sieniämpärin niille sijoilleen ja lähdin jatkamaan matkaa tyhjin käsin.

Hämärä metsä tuntui uhkaavalta, mutta en voinut laittaa puhelimen taskulamppua päälle, sillä akku oli lähes tyhjä. Taas uusi virhe. Olin yrittänyt soittaa apua, mutta puhelin oli sammunut kylmässä ilmassa ennen kuin olin ehtinyt tehdä mitään. Akkua oli yksinkertaisesti aivan liian vähän. Toisaalta olin keskellä ei mitään, joten tuskin täällä olisi kenttääkään.

Jokainen suunta näytti samalta. Joka puolella oli vain loputtomasti puita ja metsää. Minulla ei ollut hajuakaan, mihin suuntaan lähteä. Niinpä minun ei auttanut muu kuin jatkaa päämäärätöntä kompasteluani.

Tuuli oli tyyntynyt jo jonkin aikaa sitten, ja metsä ympärilläni oli täysin äänetön. Eikö luonnossa olisi pitänyt aina kuulua ääniä? Edes pöllön huhuilua tai jotain? Tunnelma oli aavemaisen pysähtynyt.

Äkkiä näin kauempana puiden lomassa valoa. Siellä oli joku! Tunsin valtavan helpotuksen huokuvan ylitseni ja huusin:

– Apua! Olen eksynyt, apua!

Odotin toiveikkaana, mutta metsä pysyi äänettömänä. Kukaan ei vastannut huutooni. Suuntasin kohti valoa ja kuljin määrätietoisesti sitä kohti useita minuutteja, mutta en tuntunut saavuttavan sitä lainkaan. Se liikkui koko ajan kauemmas.

Lepattivatko taskulamput yleensä noin? Ehkä siitä oli patteri lopussa? En tiennyt, eikä sillä ollut väliä. Pääasia oli, että tuolla oli oltava toinen ihminen. Joku, joka olisi paras toivoni löytää teltalle.

Huusin uudestaan, mutta taaskaan kukaan ei vastannut. Jatkoin valon seuraamista ja kokemus alkoi tuntua lähes hypnoottiselta. Tuijotin valoa, ja aina kun otin askeleen lähemmäs, se liikkui saman verran kauemmas. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään muuta, mihin tarttua, joten jatkoin turhauttavaa matkantekoa.

En osannut arvioida kauanko seurasin valoa, mutta lopulta minusta näytti siltä, kuin se olisi pysähtynyt. Jatkoin kompasteluani pimeässä nyt uudella innolla. Minulla oli sittenkin mahdollisuus saavuttaa tuo salaperäinen valo.

Ei tietenkään salaperäinen, korjasin heti itseäni. Mahdollisuus löytää apua. Lamppua kantava ihminen, joka tietäisi, missä olimme.

Valo läheni vääjäämättä. Saavuin aukion laitaan ja näin valon lähteen. Kyse ei sittenkään ollut lampusta. Valo leijui aukion toisella puolella maan yläpuolella kuin noiduttuna. En voinut lakata tuijottamasta näkyä.

Virvatuli. Sana nousi esiin mieleni sopukoista. Oliko tämä sellainen virvatuli, josta mummo joskus kertoi? Äiti tietysti vakuutti, että mummon jutut olivat vain satua ja mielikuvitusta. Nyt kuitenkin näytti siltä, että äidit eivät olleetkaan aina oikeassa.

Täällä ei ollutkaan ketään. Olin yksin pimeässä metsässä. Oliko valo eksyttänyt minut vain pahemmin? Olin seurannut sitä täysin turhaan ties miten pitkään! Ravistelin päätäni saadakseni ajatukset selviksi.

Katselin ympärilleni ja huomasin, että maisema näytti jotenkin tutulta. Täältähän minä lähdin liikkeelle! Ymmärtäessäni asian tunsin valtavaa helpotusta. Pimeyden vuoksi en ollut nähnyt telttaa heti, mutta se oli vain muutaman metrin päässä kohdasta, jossa tuli oli lepattanut. Olin valtavan helpottunut. Pääsisin sittenkin turvaan ja lämpimään.

Samassa muistin erään yksityiskohdan mummon tarinoista: virvatulet näyttivät aarteen paikan. Nyt uskoin sen täysin. Tämä oli suurin aarre, jonka saatoin kuvitella.