23. luku

23. luku

Aina kun kirjoissa tai elokuvissa kohdataan murhaaja silmästä silmään, hänen ensimmäinen repliikkinsä tihkuu uhkaa, ja usein se on lainaus Shakespearelta.

"Jaahas, vai niin", hän kähisee, "on armaan syli retken pää" tai "noin nuori ja noin viisas ei voi elää kauan."

Frank Pemberton ei sanonut mitään sen tapaistakaan, itse asiassa päinvastoin:

"No mutta terve, Flavia", hän sanoi vinosti hymyillen.

"Onpa hauska tavata täällä."

Suonissani tuntui hurja tykytys, ja saatoin tuntea punan nousevan kasvoilleni, jotka olivat kylmettymisestä huolimatta alkaneet hohkaa kuin paistolevy.

Mielessäni pyöri yksi ainoa ajatus: en missään tapauksessa saa lipsauttaa sitä. En saa näyttää että tunnistin hänet Bob Stanleyksi.

"Terve", sanoin ja toivoin että ääneni ei värissyt. "Millainen se hauta oli?"

Tajusin välittömästi, että huijasin vain itseäni. Hän katseli kasvojani sillä tavalla kuin kotikissa silmäilee kanarialintua, kun talonväki on poissa.

"Mikä hauta? Ai niin se! Vähän niin kuin valkoisesta marmorista tehty makeinen", hän sanoi. "Muistutti paljon mantelimarsipaania, paitsi suuremmassa koossa tietysti."

Päätin jatkaa samaa peliä kunnes keksisin kunnon suunnitelman.

"Kustantajasi oli varmaan mielissään."

"Kustantajani? Kyllä vain. Vanha..." "Quarrington", jatkoin.

"Niin juuri. Quarrington. Hän oli aivan innoissaan."

Pemberton - ajattelin häntä yhä Pembertonina - laski selkäreppunsa maahan ja alkoi availla sen nahkaremmejä.

"Huh!" hän sanoi. "Aika lämmintä, vai mitä?"

Hän riisui päällystakkinsa, heilautti sen huolettomasti olalleen ja osoitti peukalolla Twiningin hautakiveä.

"Mikäs tuossa kiinnostaa?"

"Hän oli isäni entinen opettaja", vastasin.

"Vai niin!" Pemberton istui alas ja nojautui hautakiveen yhtä rennon letkeästi kuin olisi ollut Lewis Carroll ja minä Ihmemaan Liisa eväsretkellä Isisjoen rannalla.

Mietin miten paljon hän tiesi. Odotin että hän tekisi avauksen. Sillä välin voisin miettiä.

Suunnittelin pakoa. Jos ottaisin jalat alleni, voisinko päästä karkuun? Tuskinpa vain. Mikäli suuntaisin joelle, hän saisi minut kiinni ennen kuin olisin puolivälissä jokea. Jos lähtisin pellolle kohti Malplaquetin maatilaa, avun saaminen olisi epätodennäköisempää kuin High Streetillä.

"Olen ymmärtänyt että isäsi on jonkinlainen filatelisti", hän sanoi yhtäkkiä ja katseli huolettoman näköisenä maatilan suuntaan.

"Hän kerää postimerkkejä, kyllä. Mistä te sen tiesitte?"

"Kustantajani - Quarrington siis - sattui mainitsemaan siitä aamulla Nether Eatonissa. Hän ajatteli pyytää isääsi kirjoittamaan jonkin huonosti tunnetun postimerkin historian, muttei tiennyt miten isääsi olisi paras lähestyä. En kyllä ymmärtänyt kunnolla, se oli liian teknistä, ylitti ymmärrykseni... Ehdotin että hän juttelisi sinun kanssasi."

Tajusin heti että se oli valetta. Olin itsekin erinomainen hätävalheiden keksijä, joten tunnistin valheellisuuden merkit jo ennen kuin sanat pääsivät hänen huuliltaan: ylenmääräiset yksityiskohdat, muka harmiton puhe ja kaiken naamioiminen pelkäksi rupatteluksi.

"Tässä voisi tienata kelpo summan", hän lisäsi. "Vanha Quarrington on hyvin varoissaan koska pääsi naimakaupan kautta kiinni Norwoodin miljooniin, mutta pidetään tämä tieto meidän välillämme. Isäsi tuskin kieltäytyisi siitä että saisi vähän taskurahaa jolla voisi ostaa ties minkä puolen pennyn postimerkin Uudesta-Guineasta, vai mitä? Ja Buckshawin kaltaisen paikan ylläpitokin nielee varmasti aika lailla rahaa."

Hän latasi solvauksia solvausten perään. Hän piti minua ilmeisesti aivan idioottina.

"Isä on ollut viime aikoina aika kiireinen", sanoin. "Mutta voin mainita tuosta hänelle."

"Ai niin - se äkillinen kuolemantapaus josta mainitsit, poliisitutkinta ja kaikki. Siitä on varmasti hirveästi vaivaa."

Aikoiko hän tehdä avausliikkeen vai istuisimmeko me tässä rupattelemassa pimeäntuloon asti? Ehkä olisi paras jos minä tekisin aloitteen. Olisi siinä se etu että saisin hänet yllätettyä.

Mutta miten?

Mieleeni juolahti eräs sisarellinen neuvo, jonka Feely kerran antoi minulle ja Daffylle: "Jos joskus joudut miehen ahdistelemaksi", hän sanoi, "tähtää kunnon potku kulkusiin ja kiidä karkuun kuin sininen salama!"

Vaikka se silloin oli kuulostanut hyödylliseltä tiedonmuruselta, ongelmana oli etten tiennyt missä ne mainitut kulkuset olivat.

Pitäisi keksiä jotain muuta.

Kaavin hiekkaa kengänkärjellä; voisin kahmaista kourallisen hiekkaa ja viskata sen Pembertonin silmille, eikä hän ehtisi edes tajuta mitä tapahtui. Huomasin hänen katselevan minua.

Hän nousi seisaalleen ja pudisteli housuntakamustaan.

"Joskus sitä saattaa hätiköidä ja tehdä jotain mitä katuu myöhemmin", hän sanoi rupattelevaan sävyyn. Tarkoittiko hän Horace Bonepennyä vai itseään? Vai varoittiko hän minua tekemästä mitään hölmöä? "Katsos kun minä näin sinut Thirteen Drakesissa. Olit aulassa tutkimassa vieraskirjaa, kun vuokra-autoni ajoi majatalon eteen."

Hemmetti! Minut oli siis sittenkin nähty.

"Pari ystävääni työskentelee siellä", sanoin. "Mary ja Ned.

Joskus poikkean siellä tervehtimässä heitä."

"Käytkö silloin aina penkomassa vieraiden huoneita?" Tunsin kuinka kasvoni karahtivat helakanpunaisiksi.

"Niin kuin arvelinkin", hän jatkoi. "Kuuntele, Flavia, minä puhun nyt ihan suoraan. Liikekumppanillani oli hallussaan jotain mikä ei ollut hänen omaisuuttaan. Se oli minun omaisuuttani. Satun tietämään, että liikekumppanini lisäksi hänen huoneessaan kävivät vain majatalonisännän tytär ja sinä. Tiedän myös, että Mary Stokerilla ei olisi mitään syytä ottaa tätä kyseistä esinettä. Mitäköhän minun pitäisi ajatella?"

"Tarkoitatteko sitä vanhaa postimerkkiä?" kysyin.

Tästä tulisi varsinaista nuorallatanssia, ja minä kiskoin jo tanssitrikoita jalkaani. Pemberton rentoutui silmin nähden.

"Sinä siis myönnät ottaneesi sen?" hän sanoi. "Olet järkevämpi tyttö kuin luulin."

"Se oli lattialla matkalaukun alla", sanoin. "Se oli varmaan pudonnut laukusta. Autoin Marya siivoamaan huonetta. Hän oli unohtanut pari juttua, ja hänen isänsä on joskus varsinainen..."

"Ymmärrän. Eli sinä varastit minun postimerkkini ja veit sen kotiin."

Purin huulta, kurtistin naamaa ja hieraisin silmiäni. "Oikeastaan en kyllä varastanut sitä. Arvelin että joku oli pudottanut sen. Tai ei ihan niinkään: olin varma että Horace Bonepenny oli pudottanut sen, ja koska hän oli kuollut, hän ei enää tarvitsisi sitä. Ajattelin että jos antaisin sen isälle, hän leppyisi. Rikoin nimittäin yhden Tiffany-maljakon. No niin. Nytpähän tiedät."

Pemberton vislasi.

"Tiffany-maljakon?"

"Se oli vahinko", sanoin. "Ei olisi pitänyt pelata tennistä sisällä."

"No, se ratkaisee ongelman. Annat postimerkin minulle ja asia on sillä selvä. Vai mitä?"

Nyökkäsin iloisena. "Minä kipaisen kotiin hakemaan sen." Pemberton purskahti teeskenneltyyn röhönauruun ja läimäytti reittään. Kun hän oli tyyntynyt, hän sanoi: "Sinä olet aika mainio ikäiseksesi. Muistutat minua. Kipaiset kotiin hakemaan sen, niin varmaan!"

"No hyvä on", sanoin. "Minä kerron minne piilotin sen, ja sinä voit mennä hakemaan sen itse. Minä odotan täällä. Tyttöpartiolaisen kunniasanalla!"

Tein sormillani partiotervehdyksen eli kolmikorvaisen pupun. En maininnut Pembertonille, etten tarkalleen ottaen enää kuulunut partioon, en ollut kuulunut sen jälkeen kun lensin ulos yritettyäni ansaita kotitalousmerkkiä valmistamalla rautahydroksidia. Ketään ei tuntunut kiinnostavan, että se on arsenikkimyrkytyksen vasta-aine.

Pemberton vilkaisi rannekelloaan. "Alkaa olla myöhä", hän sanoi. "Ei ole enää aikaa löpinöille."

Jokin hänen kasvoissaan oli muuttunut, aivan kuin niiden eteen olisi vedetty verho. Yhtäkkiä ilma tuntui kolealta.

Hän loikkasi kimppuuni ja tarttui ranteeseeni. Parahdin kivusta. Olin varma, että kohta hän vääntäisi käteni selän taakse. Annoin saman tien periksi.

"Piilotin sen isän makuuhuoneeseen", ähkäisin. "Huoneessa on kaksi kelloa: takanreunuksella on suuri ja sängyn vieressä yöpöydällä pienempi. Postimerkki on takanreunuksen kellon heilurin takana."

Silloin tapahtui jotain kamalaa - ja niin kuin myöhemmin kävisi ilmi, jotain mikä oli samaan aikaan myös suurenmoista: minä aivastin.

Vilustumiseni oli uinunut melkein unohdettuna suurimman osan päivää. Olin pannut merkille, että vilustuminen tuntuu usein lievemmältä, jos ei kiireiltään ehdi kiinnittää siihen huomiota, niin kuin nukkuessa. Omani palasi kertärytinällä ja kosto mielessä.

Otin nenäliinan käteen muistamatta lainkaan, että Ulsterin kostaja oli kiedottu sen sisään. Yllättynyt Pemberton varmaankin luuli, että äkkiliikkeeni enteili karkuyritystä - tai kenties hyökkäystä hänen päälleen.

Niin tai näin, nostaessani nenäliinaa nenääni kohti, ennen kuin olin edes ehtinyt avata sen laskoksia, hän tarttui käteeni salamannopeasti, myttäsi nenäliinan ja sulloi sen postimerkkeineen kaikkineen minun suuhuni.

"Hyvä on", hän sanoi. "Sittenpähän nähdään."

Hän otti takin olaltaan, heilautti sen auki kuin matadorin viitan, ja viimeinen asia minkä näin ennen kuin hän kietoi takin ympärilleni oli Twiningin hautakiveen kaiverrettu sana "Vale". Jää hyvästi.

Jotain kierrettiin pääni ympärille, ja arvasin että Pemberton kiristi takin kunnolla salkkunsa hihnojen avulla.

Hän heivasi minut olkapäälleen ja kantoi minut joen yli yhtä vaivattomasti kuin teurastaja nostelee naudankylkeä.

Pääni oli vielä pyörällä, kun hän jo tömäytti minut jaloilleni. Hän tarttui toisella kädellä niskaani, toinen tarrasi olkavarteeni kuin ruuvipuristin, ja sitten hän sysi minua karskisti eteenpäin hinauspolulla.

"Siirtele vain jalkaa toisen eteen kunnes sanon että voit lopettaa."

Yritin huutaa apua, mutta suuni oli täynnä märkää nenäliinaa. En saanut suustani muuta kuin porsasmaista örinää. En pystynyt edes valittamaan, että hän satutti minua.

Yhtäkkiä ymmärsin, että näin peloissani en ollut ollut kertaakaan eläessäni.

Samalla kun kompuroin eteenpäin, toivoin hartaasti että joku näkisi meidät; ohikulkija varmasti huutaisi jotain, ja vaikka Pembertonin takki oli kiedottu pääni ympärille, kuulisin sen varmasti. Silloin riuhtaisisin itseni irti Pembertonista ja rynnistäisin ääntä kohti. Mutta jos yrittäisin sitä liian aikaisin, saattaisin pudota päistikkaa jokeen ja Pemberton jättäisi minut sinne hukkumaan.

"Pysähdy", Pemberton sanoi yhtäkkiä, kun minua oli kuljetettu arviolta kolmisenkymmentä metriä. "Pysy siinä."

Minä tottelin. Kuulin miten hän kalisteli jotain, ja hetkeä myöhemmin kuulosti siltä kuin ovi olisi narahtanut auki. Olimme autotallin ovella!

"Askel eteenpäin, nosta jalkaa", hän sanoi. "Noin juuri. Nyt kolme askelta eteenpäin. Ja seis."

Ovi sulkeutui takanamme natisten kuin arkunkansi. "Tyhjennä taskusi", Pemberton sanoi.

Minulla oli vain yksi tasku, ja se oli villapaidassani. Ja siellä oli vain Buckshawin keittiönoven avain. Isän mielestä oli tarpeen että meillä kaikilla oli aina avain mukana mahdollisen hätätilanteen varalta, ja koska hän toisinaan teki pistokokeita, pidin avainta aina taskussa. Käänsin taskun nurin ja kuulin kuinka avain kolahti puulattialle, kimmahti siitä ja vieri eteenpäin. Sekuntia myöhemmin se päätyi vaimeasti kilahtaen betonille.

"Hemmetti", Pemberton sanoi.

Hyvä! Avain oli pudonnut autonkorjausmonttuun, olin siitä varma. Nyt Pembertonin olisi pakko vetää lankut pois montun päältä ja könytä alas. Käteni olivat yhä vapaana: voisin tempaista takin pois pääni ympäriltä, juosta ovelle, ottaa nenäliinan suusta ja huutaa kuin palosireeni samalla kun juoksisin High Streetille päin. Sinne juoksisi alle minuutissa.

Olin oikeassa. Tuota pikaa kuulin helposti tunnistettavan äänen, kun raskaita lankkuja raahattiin lattiaa pitkin. Pemberton ähki vetäessään niitä sivuun montun päältä. Minun pitäisi olla tarkkana että lähtisin juoksemaan oikeaan suuntaan: yksikin väärä askel ja putoaisin monttuun ja taittaisin niskani.

Olin pysynyt paikoillani siitä lähtien kun olimme astuneet sisään, joten ellen erehtynyt, nyt oven täytyi olla takana ja korjausmontun edessä. Minun täytyisi tehdä sadankahdeksankymmenen asteen käännös silmät sidottuina.

Joko Pembertonilla oli erityisen kehittynyt kyky aistia toisten mielenliikkeitä tai sitten hän huomasi kun liikautin päätäni aavistuksen verran. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, hän oli vierelläni ja kieputti minua ympäri puolenkymmentä kertaa, aivan kuin olisimme olleet aloittamassa sokkoleikkiä. Kun hän viimein lopetti, olin niin pyörryksissä että hädin tuskin pysyin pystyssä.

"No niin", hän sanoi, "eiköhän mennä alas. Ole sitten varovasti portaissa."

Ravistin päätäni ja mietin jo niin tehdessäni, miten hölmöltä varmasti näytin hänen tweedtakkiinsa verhottuna.

"Kuuntelepas nyt, Flavia. Kannattaa olla kiltti tyttö. En satuta sinua, kunhan käyttäydyt kunnolla. Heti kun saan sen postimerkin käsiini Buckshawissa, lähetän jonkun päästämään sinut vapaaksi. Muuten..."

Muuten?

"... minun on pakko tehdä jotain erittäin epämiellyttävää." Peitettyjen silmieni edessä leijui näky viimeistä henkäystään naamalleni hönkäisevästä Horace Bonepennystä, ja tiesin että Pemberton kykeni mainiosti toteuttamaan uhkauksensa.

Hän tarttui kyynärpäähäni ja kiskoi minua eteenpäin, ilmeisesti montun reunalle.

"Alas on kahdeksan askelmaa. Lasken ne ääneen. Älä huoli, olen tässä ihan takanasi."

Astuin tyhjyyteen.

"Yksi", Pemberton sanoi kun jalkani osui johonkin kiinteään.

Pysähdyin horjahdellen.

"Hyvin sujuu... kaksi, kolme, olet melkein puolessavälissä." Ojensin oikean käden eteeni ja tunsin montun reunan suunnilleen hartiani tasalla. Kun tunsin montusta nousevan kylmän höngän paljailla polvillani, käteni alkoi täristä kuin kuollut oksa syystuulessa. Tunsin miten kurkkua kuristi.

"Hyvä... neljä, viisi... enää kaksi jäljellä."

Pemberton laskeutui rappusia takanani hitaasti yhden kerrallaan. Mietin onnistuisinko tarttumaan hänen käteensä ja tempaisemaan hänet montun pohjalle. Jos minulla olisi yhtään tuuria, hän iskisi päänsä sementtiin ja voisin kömpiä hänen ohitseen vapauteen.

Yhtäkkiä hän jähmettyi paikoilleen ja upotti sormensa olkavarteeni. Minulta pääsi tukahtunut mylväisy, minkä jälkeen hän hellitti otettaan.

"Hiljaa!" hän ärähti äänensävyllä, joka ei jättänyt varaa vitsailulle.

Ulkoa Cow Lanelta kuului peruuttavan kuorma-auton vaihteiden nouseva ja laskeva kitinä. Joku oli tulossa!

Pemberton seisoi kuin patsas, ja korjausmontun kylmässä hiljaisuudessa kuului vain hänen kiivaan hengityksensä rahina.

Päätäni peittävän takin takia kuulin ulkoa vain vaimeaa puhetta, ja sen jälkeen teräksinen takaovi kolahti kiinni.

Ihmeellistä kyllä, tulin ajatelleeksi Feelyä. Miksi et huutanut, hän nimittäin kysyisi. Miksi en kiskonut takkia pois ja iskenyt hampaita Pembertonin käsivarteen? Feely haluaisi tietää kaikki yksityiskohdat, ja riippumatta siitä mitä vastaisin, hänellä olisi vastaväite kaikkeen kuin korkeimman oikeuden presidentillä.

Totuus oli että hengittäminenkin alkoi tuottaa minulle vaikeuksia. Nenäliina - niistämiseen tarkoitettu reilu puuvillaliina - oli tungettu suuhuni niin tiukkaan että leukapieliä kivisti. Oli pakko hengittää nenän kautta, ja vaikka vedin henkeä niin syvään kuin pystyin, sain vain sen verran happea että juuri ja juuri pysyin tolkuissani.

Tajusin että olisin mennyttä jos alkaisin yskiä; kevytkin ponnistelu alkoi nimittäin pyörryttää. Sitä paitsi tyhjäkäynnillä olevan kuorma-auton vieressä seisovat miehet eivät kuulisi muuta kuin auton moottorin hurinan. Ellen keksisi keinoa saada aikaan korvia vihlovaa mekkalaa, kukaan ei kuulisi minua. Oli siis paras pysyä rauhallisena ja hiljaa. Niin säästäisin voimiani.

Kuorma-auton takaovi kalahti kiinni, hytinovet paukahtivat kiinni, ja ajoneuvo vyöryi ykkösvaihteella pois. Olimme taas kahden.

"No niin, matka jatkuu. Kaksi askelmaa jäljellä", Pemberton sanoi. Hän puristi käsivarttani napakasti ja liu'utin jalkaani eteenpäin.

"Seitsemän", hän sanoi.

Seisahduin koska olin haluton ottamaan viimeistä askelmaa, joka veisi minut montun pohjalle.

"Yksi vielä. Varovasti nyt."

Aivan kuin hän olisi auttanut vanhaa rouvaa vilkasliikenteisen kadun yli.

Astuin alas ja olin nilkkaan ulottuvassa roskakasassa. Kuulin Pembertonin tonkivan sotkua jalallaan. Hän puristi vieläkin kättäni ja hellitti otteensa vain hetkiseksi kumartuessaan nostamaan jotakin. Avaimen tietysti. Jos hän näki sen, ajattelin, monttuun täytyi tihkua hieman valkeaa valoa.

Montun pohjalla valo valkea. En tiedä miksi se toi mieleeni komisario Hewittin sanat hänen ajaessaan minua kotiin Hinleyn poliisiasemalta: Jollei piiraassa maistui maku makea, on koristeilla turha sitä hakea.

Mitä se oikein tarkoitti? En ymmärtänyt yhtään.

"Olen pahoillani, Flavia", Pemberton sanoi äkisti ja keskeytti ajatukseni, "mutta minun on pakko sitoa sinut."

Ennen kuin hänen sanansa olivat kunnolla uponneet tajuntaani, hän oli jo vääntänyt oikean käteni selän taakse ja sitonut ranteeni yhteen. Millä hän ne oikein sitoi, mietin. Kravatillako?

Kun Pemberton kiristi solmua, muistin painaa sormenpäät vastakkain niin että kämmenistäni muodostui pieni kaari, ihan niin kuin silloin kun Feely ja Daffy lukitsivat minut komeroon. Milloin se olikaan? Viime keskiviikkona? Tuntui kuin siitä olisi ollut tuhat vuotta.

Mutta Pemberton ei ollut eilisen teeren poikia. Hän tajusi heti mitä yritin ja painoi sanaakaan sanomatta peukalolla ja etusormella kämmenselkiäni niin että heiveröinen turvakaareni romahti kivuliaasti. Hän kiristi sidettä, kunnes ranteeni olivat napakasti toisiaan vasten, ja teki vielä toisen ja kolmannenkin solmun, jotka hän nykäisi kireiksi.

Kokeilin solmua peukalollani ja tunsin että se oli tasaista ja liukasta kangasta. Silkkiä. Eli hän oli käyttänyt kravattiaan. Näistä siteistä ei olisikaan ihan helppoa vapautua!

Tunsin ranteitteni hiostuvan jo ja tiesin, että kosteus saisi silkin kohta kutistumaan. Tai täsmälleen ottaen ei ihan niinkään: silkki koostuu nimittäin hiusten lailla proteiinista eikä siis itsessään kutistu, mutta se on kudottu tavalla joka kastuessaan kiristyy säälimättömästi. Hetken päästä veri ei enää kiertäisi käsissäni, ja sitten...

"Istu alas", Pemberton käski ja painoi minua olkapäistä alas, ja minä istuin.

Kuulin vyönsoljen kilahduksen kun hän riisui vyönsä, kietaisi sen nilkkojeni ympärille ja kiristi.

Muuta hän ei enää sanonut. Hänen kenkänsä rahisivat betonia vasten kun hän nousi portaita ylös montusta, ja sitten kuulin miten raskaat lankut vedettiin takaisin suuaukon peitoksi.

Hetkistä myöhemmin tuli hiljaista. Pemberton oli poissa.

Minut oli jätetty yksin korjausmonttuun, eikä kukaan muu kuin Pemberton tiennyt missä olin.

Minä kuolisin tänne, ja kun ruumiini lopulta löydettäisiin, se pantaisiin kiiltävänmustaan ruumisautoon ja vietäisiin ruumishuoneelle, missä minut nostettaisiin tahrattomalle teräspöydälle.

Ensimmäisenä minun suuni avattaisiin ja sieltä vedettäisiin ulos vettynyt nenäliinamytty, ja kun se levitettäisiin pöydälle kalmankalpeiden jäännösteni viereen, lattialle leijailisi oranssi postimerkki, joka oli kuninkaan omaisuutta - ihan niin kuin jossain Agatha Christien kirjassa. Joku, ehkä jopa kirjailijatar Christie itse, kirjoittaisi aiheesta salapoliisiromaanin.

Silloin olisin kuollut, mutta saisin silti kasvokuvani News of the Worldin etusivulle. Jos en olisi ollut niin hädissäni, uuvuksissa, hengästynyt ja tuskissani, ajatus olisi voinut tuntua jopa huvittavalta.