Sukulaiseni, de Lucet, olivat olleet roomalaiskatolilaisia jo niistä ajoista lähtien, kun vaunukilpa-ajot olivat viimeisintä huutoa, mutta se ei estänyt meitä käymästä Bishop's Laceyn ainoassa kirkossa ja Englannin kirkon lujaakin lujemmassa linnoituksessa, anglikaanisessa St Tancredin kirkossa.

Kirkossa käyntiimme oli montakin syytä. Ensinnäkin sen sijainti oli loistava, ja toiseksi isä ja kirkkoherra olivat molemmat käyneet koulua Greyminsterissä (vaikkakin eri aikaan). Isä väitti myös, että piispanvihkimys on vähän kuin tatuointi, sitä ei voi pyyhkiä pois. Ennen uskonpuhdistusta St Tancred oli ollut roomalaiskatolinen kirkko, ja sellaisena se isän silmissä myös pysyi.

Niinpä joka ikisenä sunnuntaina me vaapuimme peltojen poikki kuin mikäkin ankkaparvi, isä kärjessä huitaisten silloin tällöin kasvillisuutta rottinkikävelykepillään, seuraavina Feely, Daffy ja minä tässä järjestyksessä, ja peränpitäjänä Dogger parhaissa pyhätamineissaan.

St Tancredin kirkossa kukaan ei kiinnittänyt meihin mitään huomiota. Joitakin vuosia aiemmin anglikaanien leiristä oli kuulunut lievää nurinaa, mutta tilanne oli rauhoittunut ilman verenvuodatusta tai muita vammoja hyvin ajoitetulla lahjoituksella urkujenkunnostusrahastoon.

"Voit kertoa heille että me emme ehkä rukoile heidän kanssaan", isä sanoi kirkkoherralle, "mutta ainakaan emme ole rukouksissamme heitä vastaan."

Kerran kun Feely ponkaisi jostain ihmeellisestä päähänpistosta ehtoolliselle, isä ei sanonut hänelle sanaakaan ennen seuraavaa sunnuntaita. Sen tempauksen jälkeen riitti että Feely vähäsen liikautti jalkojaan, kun isä jo mutisi: "Pysyhän tyttö aloillasi." Isän ei tarvinnut ottaa edes katsekontaktia, sillä profiilista hän näytti jonkin askeettisen roomalaislegioonan johtajalta, mikä piti meidät aloillamme. Ainakin julkisilla paikoilla.

Kun nyt katselin silmänsä ummistanutta, polvistunutta Feelyä, jonka taivaaseen suunnatut sormenpäät koskettivat toisiaan, muodostamassa huulillaan hartaita, suloisia sanoja, minun täytyi muistuttaa itseäni siitä, että vieressäni oli paholaisen yökkäämä karvapallo.

St Tancredin seurakunnassa totuttiin nopeasti meidän niiailuumme ja nyökkäilyymme, ja me oikein paistattelimme kristillisessä lähimmäisenrakkaudessa - paitsi sillä kerralla, kun Daffy oli kertonut kanttori Denningille, että olimme oppineet Harrietilta, että Raamatun tarina suuresta vedenpaisumuksesta perustui kissaeläinten kollektiiviseen muistiin, erityisesti muistoon kissanpentujen hukuttamisesta.

Siitä aiheutui vähän hämminkiä, mutta isä rauhoitti tilanteen lahjoittamalla katonkorjausrahastoon sievoisen summan, jonka hän kyllä vähensi Daffyn viikkorahoista.

"Mutta koska minä en edes saa viikkorahaa", sanoi Daffy, "kukaan ei joudu kärsimään. Parempaa rangaistusta ei voisi kuvitella."

Kuuntelin liikuttumatta, miten seurakunta hiljentyi yhdessä rukoukseen tunnustamaan syntejä:

"Olemme jättäneet tekemättä asioita, jotka meidän olisi pitänyt tehdä, ja olemme tehneet asioita, joita meidän ei olisi pitänyt tehdä."

Doggerin sanat palasivat yhdessä väläyksessä mieleeni: "On asioita, jotka pitää tietää. Ja sitten on asioita, joita ei pidä tietää."

Käännyin katsomaan häntä. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hänen huulensa liikkuivat. Samoin isän huulet, huomasin.

Koska oli Pyhän Kolminaisuuden päivä, meille tarjoiltiin poikkeuksellisesti Ilmestyskirjan tarina vanhasta kahakasta, johon sisältyi kaikkea mahdollista, niin kuin sardionkivi, valtaistuinta ympäröivä sateenkaari, lasinen meri joka kimmelsi kristallin tavoin ja neljä petoa, joilla oli yllin kyllin silmiä niin edessä kuin takana, minkä täytyi olla hankalaa.

Minulla oli oma mielipiteeni siitä mikä tämän ilmiselvästi alkemiaan viittaavan kohdan todellinen merkitys oli, mutta koska aioin säästää käsitykseni väitöskirjaani, pidin ne omana tietonani. En kuitenkaan voinut olla kadehtimatta anglikaaneilta heidän loistokasta Yhteisen rukouksen kirjaansa, vaikka kuuluinkin vastakkaiseen leiriin kuten muutkin de Lucet.

Kirkossa oli myös suurenmoista lasia. Aamuaurinko paistoi sisään alttarin yläpuolella olevista kolmesta lasimaalauksesta, joita keskiajalla olivat tehtailleet puolisivistyneet, puolikiertolaiset lasintekijät, jotka elivät ja juopottelivat Ovenhousen metsän reunamilla, metsän jonka rippeet yhä reunustivat Buckshawia länsipuolella.

Vasemmanpuoleisessa lasimaalausruudussa Joona loikkaa ulos suuren kalan suusta ja katsoo tuota otusta olan yli vihaisena ja silmät suurina. Muistin lukeneeni kirkon eteisessä jaetusta vihkosesta, että valkoiset suomut oli tehty polttamalla lasiin tinaa, kun taas Joonan ruskea iho oli saatu aikaan rautasuoloilla (joita voidaan käyttää myös arsenikkimyrkytyksessä vastamyrkkynä, mikä on minusta kiintoisaa).

Oikeanpuoleisessa ruudussa oli haudasta ilmestyvä Jeesus ja Maria Magdaleena punaisessa mekossa (myöskin rautaa, taikka kenties hienoksi jauhettua kultaa), ojentamassa Jeesukselle violettia vaatetta (mangaanidioksidia) ja keltaista leipäpalaa (hopeakloridia).

Tiesin että noiden suolojen joukkoon oli sekoitettu hiekkaa ja suolasuolla kasvavan kasvin, suolayrtin, tuhkaa, ja sitten ainetta oli poltettu niin kuumassa uunissa että se olisi saanut Sadrakin, Mesakin ja Abed-Negonkin toisiin ajatuksiin. Lopuksi seoksen annettiin jäähtyä kunnes haluttu värisävy oli saatu aikaan.

Keskimmäisessä lasimaalauksessa oli meidän oma pyhä Tancredimme, jonka ruumis lepäsi tälläkin hetkellä kryptassa jossain jalkojemme alla. Kuvassa hän seisoo juuri tämän kirkon oviaukossa (kirkko on siinä asussa kuin se oli ennen kuin sitä viktoriaanisella ajalla paranneltiin) ja toivottaa lukuisat seurakuntalaiset avosylin tervetulleiksi. Hänellä on miellyttävät kasvot: hän näyttää sellaiselta ihmiseltä jonka kutsuisi mielellään sunnuntai-iltapäivänä kylään lukemaan vanhoja Illustrated London Newsin tai jopa Country Lifen numeroita, ja koska meillä on sama usko, ajattelen mielellään että samalla kun hän uinuu ikuista unta allamme, hän miettii meitä Buckshawin asukkaita erityisen lempeästi.

Kun harhailevat ajatukseni palasivat nykyhetkeen, huomasin että kirkkoherra rukoili parhaillaan sen miehen puolesta, jonka minä olin löytänyt kuolleena puutarhastamme.

"Hän oli vieras joukossamme", kirkkoherra sanoi. "Meidän ei tarvitse tietää hänen nimeään."

Tämä olisi uutta komisario Hewittille, ajattelin.

"Voidaksemme pyytää Jumalaa siunaamaan hänen sielunsa ja antamaan hänelle rauhan."

Sana oli siis levinnyt! Epäilemättä rouva Mullet oli eilen laukannut suoraa päätä kadun yli kertomaan uutisen kirkkoherralle. En jaksanut uskoa, että hän olisi kuullut uutisen poliisilta.

Yhtäkkiä kuului kumahdus, kun taitettava polvistumispenkki läiskähti kiinni, ja ylös katsoessani näin neiti Mountjoyn, joka hivuttautui sivuttain pois kirkonpenkistä ja meni reunakäytävää pitkin sivuovelle.

"Minulla on huono olo", kuiskasin Ophelialle, joka päästi minut ohitseen silmääkään räpäyttämättä. Feelyä yökötti ajatus siitä että joku oksentaisi hänen kengilleen, ja minä käytin tätä tietoa aika ajoin hyväkseni.

Ulkona tuuli oli yltynyt, se heilutti hautausmaan marjakuusien oksia ja sai ajamattoman ruohikon lainehtimaan. Näin vilauksen neiti Mountjoysta, joka katosi sammalen peittämien hautakivien joukkoon. Hän kulki kohti kasvillisuuden valtaamaa rapistuvaa katettua porttia.

Mikä häntä oli niin kovin järkyttänyt? Ensin ajattelin juosta hänen peräänsä, mutta tulin sitten toisiin aatoksiin: joki kiersi kirkkoa sillä tavalla, että se sijaitsi melkein kuin saarella, ja vuosisatojen aikana joenuoma oli siirtynyt niin että se katkaisi nyt vanhan portin takana kulkevan tien. Päästäkseen kotiin neiti Mountjoyn oli pakko palata samaa tietä takaisin, ellei hän sitten ottaisi kenkiä pois jalasta ja kahlaisi joen yli ikivanhoja astinkiviä pitkin, jotka kylläkin nykyisin olivat veden alla.

Oli ilmiselvää että hän halusi olla yksin.

Palatessani isän seuraan hän oli kättelemässä kaniikki Richardsonia. Murhan takia perheeni oli kovassa huudossa: kylän väki oikein tungeksi päästäkseen puhumaan kanssamme tai vain koskettamaan meitä, ihan kuin olisimme jotain talismaaneja. Jokainen halusi vaihtaa pari sanaa, mutta kellään ei ollut mitään oikeaa asiaa.

"Kauhea tapaus teillä siellä Buckshawissa", he sanoivat isälle tai Feelylle tai minulle.

"Ihan hirveä", me vastasimme, tervehdimme kädestä pitäen ja odotimme sitten että seuraava tulija siirtyisi eteenpäin. Vasta kun kaikki seurakuntalaiset oli käyty läpi, pääsimme lähtemään kotiin lounaalle.

Kotipuiston poikki kävellessämme näimme miten tutunnäköisen sinisen auton ovi avautui ja komisario Hewitt astui sorapihalle meitä vastaan. Olin vähän yllättynyt, koska olin luullut että poliisitutkinnat ovat pysähdyksissä sunnuntaisin. Hän osoitti isälle pontevan nyökkäyksen, ja Feelyä, Daffya ja minua hän tervehti koskettamalla hatunreunaa.

"Eversti de Luce, haluaisin vaihtaa pari sanaa kanssanne kahden kesken, jos sopii."

Katselin isää tarkkaan, koska pelkäsin että hän saattaisi taas pyörtyä, mutta hän ei näyttänyt ollenkaan yllättyneeltä, mitä nyt rystyset kävelykepin päällä vähän jännittyivät. Arvelin että hän oli saattanut jopa jotenkin varautua tähän hetkeen.

Dogger oli sillä välin luikahtanut sisälle, ehkä vaihtamaan epämukavan ja vanhanaikaisen kauluspaitansa rennompiin puutarhahaalareihin.

Isä katsoi meitä niin kuin olisimme lauma tunkeilevia hanhia.

"Mennään työhuoneeseeni", hän sanoi komisariolle, kääntyi ja meni pois.

Daffy ja Feely tuijottivat eteensä, niin kuin he usein tekevät silloin kun eivät tiedä mitä pitäisi sanoa. Hetken harkitsin hiljaisuuden rikkomista, mutta annoin kuitenkin olla ja lähdin kävelemään huolettomasti poispäin vihellellen Harry Lime -teemaa elokuvasta Kolmas mies.

Tuumin että voisi olla asiaankuuluvaa mennä puutarhaan katsomaan paikkaa, missä ruumis oli maannut, olihan nyt sunnuntai. Siinä olisi vähän samaa tunnelmaa kuin niissä viktoriaanisissa maalauksissa, joissa huntupäinen leski kumartuu laskemaan surkeaa orvokkipuskaa - yleensä tavallisessa juomalasissa - kuolleen aviomiehen tai äidin haudalle. Mutta jotenkin koko ajatus tuntui minusta masentavalta, joten päätin jättää teatraalisuuden sikseen.

Nyt kun ruumis oli viety pois, kurkkupenkki tuntui ihmeen epäkiinnostavalta; eihän se ollut kuin pala kasvimaata, siellä täällä katkennut lehti ja jotain mikä näytti epäilyttävästi siltä kuin kengänkantaa olisi laahattu maata pitkin. Erotin ruohossa reiät niissä kohdissa, joissa konstaapeli Woolmerin kolmijalka oli painunut terävästi maahan.

Olin kuunnellut radiosta yksityisetsivä Philip Odellin kuunnelmia, joten tiesin että aina kun tapahtuu odottamaton äkkikuolema, tehdään ruumiinavaus, enkä voinut olla miettimättä joko tohtori Darby oli saanut ruumiin "nostettua pöydälle", niin kuin olin kuullut hänen sanovan komisario Hewittille. Mutta se oli taas niitä juttuja, joita en uskaltanut kysyä, ainakaan ihan vielä.

Nostin katseeni makuuhuoneeni ikkunaan. Ikkunalasista heijastui pulleita valkoisia pilviä, jotka lipuivat ohi sinitaivaalla; ne tuntuivat olevan niin lähellä että olisin melkein voinut koskea niitä.

Niin lähellä! Niinpä tietenkin! Kurkkupenkkihän oli suoraan ikkunani alla!

Miksi en sitten ollut kuullut mitään? Lapsikin sen tietää, että ihmisen tappaminen vaatii jonkin verran mekaanista voimankäyttöä. Olen unohtanut tarkan kaavan, vaikka tiedän että sellainen on olemassa. Jos voimaa käytetään hyvin nopeasti (niin kuin vaikka luotia ammuttaessa), syntyy aika tavalla melua, mutta jos voimaa käytetään hitaammin, ääntä ei välttämättä synny lainkaan.

Mitä minä saatoin tästä päätellä? Sen että jos muukalaisen kimppuun oli hyökätty raivokkaasti, se oli tapahtunut jossain muualla, ei kuuloetäisyydellä. Jos taas hänen päälleen oli käyty siellä mistä hänet löysin, tappaja oli toiminut hiljaa: kun löysin uhrin, hän oli vielä hengissä, vaikkakin vain hädin tuskin.

"Vale", mies oli sanonut kuollessaan. Mutta miksi hän heittäisi hyvästit minulle? Saman sanan oli opettaja Twiningkin huutanut ennen kuin hyppäsi kuolemaansa, mutta mikä näitä tapauksia yhdisti? Yrittikö kurkkupenkin mies yhdistää oman kuolemansa Twiningin kuolemaan? Oliko hän ehkä ollut paikalla kun opettaja hyppäsi? Oliko hän jotenkin osallinen siinä tapauksessa?

Minun oli saatava ajatella ilman häiriötekijöitä. Vaunuvaja oli poissa laskuista nyt kun tiesin, että tukalassa tilanteessa isä saattaisi mennä istumaan Harrietin Phantomiin. Jäljelle jäi Buckshawin huvimaja.

Buckshawin eteläpuolella sijaitsevassa tekolammessa oli keinotekoinen saari, ja siellä, raunioiden varjossa, oli jäkälän pilkuttama pieni kreikkalainen marmoritemppeli. Nykyisin siellä rehotti nokkonen ja paikka oli jätetty oman onnensa nojaan, mutta yhteen aikaan se oli ollut oikea Englannin ylpeys: neljän siron pylvään varassa lepäävä kupolikatto, kuin soittolava Parnassoksella. Monet 1700-luvulla eläneet de Lucet toivat vieraansa tänne työntelemällä sauvalla pientä kukilla koristettua juhlavaa paattia, ja nautiskelivat kylmiä riistaruokia ja leivonnaisia samalla kun katselivat peilikirkkaassa vedessä lipuvia joutsenia ja tihrustivat monokkelin läpi erakkoa, joka oli pestattu huvitukseksi ja joka haukotteli muratin peittämällä luolan suuaukolla.

Saaren, lammen ja huvimajan oli suunnitellut Lancelot Brown (vaikka hänen lisänimensä "Capability", kyvykkyys, olikin asetettu monta kertaa kyseenalaiseksi Notes & Queries -lehdessä, jota isä luki innokkaasti, ainakin jos silmiin osui juttu postimerkkeilystä), ja Buckshawin kirjastossa oli yhä edelleen punainen nahkakansio, jossa oli puutarhasuunnittelijan signeeraamia alkuperäisiä suunnitelmia. Ne innostivat isän joskus sutkauttamaan: "Pitää varmaan olla meitä viisaampi mies että saa noista huvimajoista jotain huvia."

Perheessämme oli tapana kertoa tarinaa, jonka mukaan Sandwichin neljäs jaarli John Montagu oli ollut Buckshawin huvimajassa eväsretkellä keksiessään välipalan, joka sitten nimettiin hänen mukaansa: hän oli ensimmäinen, joka lätkäisi kylmää paistia kahden leipäpalan väliin samalla kun pelasi korttia Cornelius de Lucen kanssa.

"Historian ihmeitä", isä totesi.

Kahlasin sääreen ulottuvassa vedessä saareen, istahdin pikku temppelin portaille ja painoin leuan polviin.

Ensinnäkin rouva Mulletin vaniljapiiras. Minne se oli joutunut?

Palasin mielessäni lauantaihin ja aikaiseen aamuhetkeen: muistelin miten laskeuduin portaita, kuljin eteishallin kautta keittiöön - ja kyllä, olin varma että piirakka oli silloin ikkunalaudalla. Ja siitä oli leikattu yksi pala.

Myöhemmin rouva Mullet kysyi minulta maistuiko piirakka. Miksi minulta, ihmettelin. Miksei Feelyltä tai Daffylta?

Ja silloin se valkeni kuin salama kirkkaalta taivaalta! Tajusin että piirakanpalan oli syönyt kuollut mies. Juuri niin. Yhtäkkiä kaikki oli päivänselvää!

Diabetesta sairastava mies oli tullut pitkän matkan Norjasta asti mukanaan piirakkaan kätketty jänkäkurppa. Piirakanrippeet löysin Thirteen Drakesista - löysin jopa yhden paljonpuhuvan höyhenen - ja kuollut lintu taas löytyi meidän kynnykseltä. Muukalainen ei ollut syönyt mitään koko perjantaipäivänä, vaikka Tully Stokerin mukaan hän oli kyllä juonut tuopillisen majatalon baarissa, ja illalla hän tuli Buckshawiin ja riiteli isän kanssa, ja matkalla ulos hän meni keittiön poikki ja söi palan rouva Mulletin vaniljavanukaspiirasta. Eikä hän ehtinyt edes kurkkupenkkiä ohittaa kun häneltä jo meni jalat alta!

Mikä myrkky saattoi vaikuttaa niin nopeasti? Kävin mielessäni läpi kaikkein todennäköisimmät vaihtoehdot. Syanidi tehoaa muutamassa minuutissa: uhri muuttuu ensin siniseksi ja tukehtuu lähes välittömästi kuoliaaksi. Jäljelle jää vain karvasmantelin tuoksu. Mutta syanidia vastaan puhui se, että jos sitä olisi käytetty, uhri olisi kuollut jo ennen kuin minä saavuin paikalle. (Vaikka minun on kyllä myönnettävä, että olen aina ollut vähän heikkona syanidiin - mitä nopeuteen tulee, se on yksi parhaista. Jos myrkyt olisivat hevosia, löisin vetoa Syanidi-pollen puolesta.)

Mutta olinko haistanut hänen hengityksessään karvasmantelia? Enpä ollut tainnut haistaa.

Kurare oli toinen vaihtoehto. Sekin vaikutti erittäin nopeasti, ja silloinkin uhri kuoli muutamassa minuutissa tukehtumalla. Mutta kurare ei tapa ruoansulatuskanavan kautta nautittuna, se pitää ruiskuttaa. Ja sitä paitsi, kuka Englannin maaseudulla - paitsi minä, tietenkin - kantaisi mukanaan kurarea?

Entäpä sitten tupakka? Mieleeni tuli, että jos kourallisen tupakanlehtiä jättää moneksi päiväksi likoamaan vesipurkkiin auringonpaisteeseen, veden haihduttua syntyy mustaa siirappimaista tahnaa, joka tappaa sekunneissa. Mutta Nicotiana kasvaa Amerikassa, eikä sen tuoreita lehtiä todennäköisesti löytäisi Englannista, saati sitten Norjasta.

Kysymys: Voiko tupakantumpeista, sikareista tai piipputupakasta tehdä yhtä tehokasta myrkkyä?

Koska kukaan Buckshawissa ei polttanut, minun pitäisi hankkia näytteeni itse.

Kysymys: Milloin (ja missä) Thirteen Drakesin tuhkakupit tyhjennetään?

Oikeasti kysymys kuului: kuka pani piirakkaan myrkkyä? Ja vielä tarkemmin: jos kuollut mies söi myrkkyä vahingossa, kenelle se oli alun perin tarkoitettu?

Saaren yli kulkeva varjo sai minut hytisemään, ja satuin nostamaan katseeni juuri kun tummanpuhuva pilvi peitti auringon. Odotettavissa oli sadetta ja pian.

Mutta ennen kuin ehdin kömpiä pystyyn, alkoi sataa kuin saavista kaatamalla; se oli niitä alkukesän yhtäkkisiä ja raivokkaita sadekuuroja, jotka repivät kukat rikki ja saavat viemärit tulvimaan. Etsin avoimen kupolin alta kuivaa kohtaa, jossa olisin parhaiten suojassa piiskaavalta sateelta, vaikka eipä se paljon lohduttanut, koska yhtäkkiä oli noussut kolea tuuli. Kiedoin kädet ympärilleni pysyäkseni lämpimänä. Sade menisi ohi, kun vain odottaisin.

"Päivää! Onko kaikki hyvin?"

Lammen vastarannalla seisoi mies, joka katseli minua veden yli saareen. Sadeverhon läpi erotin vain kosteita väriläikkiä, ihan kuin joku olisi ilmaantunut sinne impressionistisesta maalauksesta. Ennen kuin ehdin vastata, mies oli käärinyt housunlahkeensa, riisunut kengät ja lähtenyt rivakasti kahlaamaan minua kohti. Kun hän otti tukea pitkästä kävelysauvastaan, hän toi minulle mieleen pyhän Kristoforoksen, joka kantaa Jeesuslasta reppuselässä joen yli, vaikkakin hänen tultuaan lähemmäs huomasin, että hän kantoikin harteillaan telttakankaista reppua.

Hänellä oli yllään lököttävä kävelypuku ja iso lerppalierinen hattu: minusta hän muistutti vähän Leslie Howardia, sitä filmitähteä. Hän oli varmaan viisissäkymmenissä, suunnilleen isän ikäinen, mutta silti ketterä.

Hänellä oli kädessään taiteilijan luonnoslehtiö jossa oli vedenpitävät kannet, mikä sai hänet näyttämään ilmetyltä Englantia kiertelevältä taiteilijakuvittajalta.

"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi uudestaan, ja tajusin etten ollut vastannut hänelle.

"Kaikki on oikein hyvin, kiitos kysymästä", vastasin turhankin monisanaisesti siltä varalta että olin vaikuttanut töykeältä.

"Sade vain pääsi yllättämään, niin kuin näette."

"Näen kyllä", hän sanoi. "Sinähän olet aivan vedellä kyllästetty." "No en nyt sentään kyllästetty, märkä vain", korjasin. Kemiantermeissä olen tarkka.

Hän avasi reppunsa ja kaivoi sieltä sellaisen sadeviitan, jollaisia pidetään kun mennään patikoimaan Hebrideille. Hän kietaisi sen harteilleni, ja yhtäkkiä minulla oli aivan lämmin.

"Ei teidän olisi tarvinnut, mutta kiitos", sanoin.

Sitten me seisoskelimme mitään puhumatta, katselimme

rankkasadetta, tuijottelimme kumpikin vastarannalle ja kuuntelimme sateen ropinaa.

Tovin päästä hän sanoi: "Kun tässä nyt ollaan oman onnen nojassa täällä saaressa, voisimme kenties esittäytyä."

Yritin tunnistaa mistä hänen murteensa oli peräisin: Oxfordista, mutta oli siinä muutakin. Saattoiko korostus olla peräisin Skandinaviasta?

"Minä olen Flavia", sanoin. "Flavia de Luce."

"Pemberton, Frank Pemberton. Hauska tavata, Flavia."

Pemberton? Eikös senniminen mies ollut saapunut Thirteen Drakesiin juuri kun olin livahtamassa karkuun Tully Stokerilta? Siitä visiitistä en halunnut kertoa mitään, joten pysyin hiljaa.

Kättelimme märin käsin ja siirryimme sitten vähän kauemmas toisistamme, niin kuin toisilleen vieraat ihmiset usein tekevät kosketettuaan toisiaan.

Sade ei hellittänyt. Vähän ajan päästä hän sanoi: "Itse asiassa tiesin jo kuka sinä olet."

"Ai niinkö?"

"Kyllä vain. Kuka tahansa, joka harrastaa englantilaisia kartanoita, tuntee nimen de Luce melkoisen hyvin. Onhan perheesi myös mukana Kuka kukin on -kirjassa."

"Harrastatteko te siis englantilaisia kartanoita, herra Pemberton?"

Pemberton nauroi. "Harrastan kyllä, ammattini takia tosin. Itse asiassa olen kirjoittamassa aiheesta kirjaa. Ajattelin antaa sille nimeksi Pembertonin kartano-opas: kävelyretki menneiden aikojen halki. Eikös kuulostakin aika vaikuttavalta?"

"Riippuu varmaan siitä keneen yrittää tehdä vaikutuksen", sanoin, "mutta kyllähän se melko vaikuttavalta kuulostaa."

"Tukikohtani on tietysti Lontoossa, mutta olen vaellellut jo jonkin aikaa näillä seuduilla muistivihkoihini raapustellen. Tulisin kovin mielelläni vierailemaan tiluksillanne ja haastattelemaan isääsi. Sen takia itse asiassa olen täällä."

"Valitan, herra Pemberton, mutta ei taida onnistua", sanoin. "Katsokaas kun Buckshawissa on sattunut yllättävä kuolemantapaus, ja isä avustaa poliisia tutkintatoimissa."

Harkitsematta käyttämäni sanonta tuli mieleeni jostain radion mieleenpainuvasta jatkokertomuksesta, enkä kunnolla edes tajunnut sen merkitystä ennen kuin se lipsahti suustani.

"Hyvä luoja sentään!" Pemberton huudahti. "Yllättävä kuolemantapaus? Toivottavasti ei kuitenkaan kukaan perheenjäsen."

"Ei, vaan joku ihan vieras ihminen", sanoin. "Mutta koska hänet löydettiin Buckshawin puutarhasta, isän pitää."

Juuri silloin sade lakkasi yhtä äkillisesti kuin oli alkanutkin. Aurinko ilmestyi näkyviin leikkiäkseen sateenkaarina ruohikossa, ja käki kukkui ihan niin kuin Beethovenin Pastoraalisinfonian lopussa myrskyn jälkeen. Ihan samalla lailla!

"Ilman muuta, ymmärrän", hän sanoi. "En missään tapauksessa tule häiritsemään. Jos eversti de Luce haluaa ottaa yhteyttä myöhempänä ajankohtana, olen majoittunut Thirteen Drakesin majataloon Bishop's Laceyssa. Majatalonpitäjä Stoker voi varmasti välittää viestin."

Riisuin sadeviitan ja ojensin sen Pembertonille.

"Kiitos lainasta", sanoin. "Minun pitää lähteä kotiin."

Kahlasimme lammen poikki yhdessä kuin rantalomaa viettävä pariskunta.

"Oli hauska tutustua, Flavia", Pemberton sanoi. "Uskon, että ajan mittaan ystävyytemme vain lujittuu."

Katselin miten hän käveli ruohokentän poikki kohti kastanjakujaa ja katosi sitten näkyvistä.