Propaganda on jonkin aatteen tai opin järjestelmällistä levitystä. Sillä pyritään muokkaamaan fundamentaalisesti väestön mielipiteitä esimerkiksi kirjoittamalla historiaa uudestaan (historiallinen revisionismi, negationismi, denialismi).

 

Propaganda on tavoitteellista, harkittua ja järjestelmällistä pyrkimystä manipuloida ihmisten uskomuksia, asenteita tai tekoja.

 

Propaganda luo mielikuvia ja pyrkii hallitsemaan mielipiteitä. Se ruokkii ennakkoluuloja, yhdenmukaistaa ajattelua ja vaientaa erimieliset. Propaganda on aina laajoihin massoihin vaikuttamista, ei vain kahden yksilön välistä viestintää.

 

Venäjä käy jatkuvaa informaatiosotaa länttä vastaan. Siihen liittyy pehmeää (mm. taloudellista) ja kovaa vaikuttamista. Yksi Venäjän tulkinnan mukaan vihamielisiin valtioihin kohdistuvan propagandan päämääristä on uyhteiskunnallisen vastakkainasettelun syventäminen; polarisaatio heikentää valtiota.

 

Venäjältä tiedetään levitetyn rokotevastaista disinformaatiota ja valheita Ukrainan sodasta. Ihmiset, jotka uskovat rokotesalaliittoon, nielevät muunkin venäläisen propagandan koukkuineen ja kohoineen päivineen.

 

Totalitarismissa disinformaatio ja propaganda ovat vallan ja kansan hallinnan instrumentaalisia välineitä. Valheet ovat käyttökelpoisia niin kauan, kuin niitä voi ylläpitää ilman kiinnijäämisen pelkoa.

 

Disinformaation psykologia ja motiivit

 

Usko Venäjän levittämään propagandaan voi liittyä moneen psykologiseen, sosiologiseen ja ideologiseen tekijään. Psykologisesti haluamme uskoa maailman olevan sellainen kuin uskomme sen olevan; järjetön lause, mutta maailmankuvamme ohjaa sitä miten suhtaudumme saamaamme tietoon.

 

Toden ja väärän tiedon erottamisen vaikeudet liittyvät analyyttisen päättelyn ja asiaankuuluvan tiedon rajoitteisiin sekä puutteelliseen yleistietoon, perehtymiseen ja lähdeheuristiikan virheelliseen soveltamiseen.

 

Salaliittoteoriat vetoavat erityisesti karismaattisiin uskonnollisiin liikkeisiin, valkoista ylivaltaa kannattaviin laitaoikeistolaisiin aatesuuntiin ja republikaanien vanhoillisimpaan siipeen.

 

Tutkimukset ovat vahvistaneet yhteyden poliittisen konservatiivisuuden ja disinformaatioon uskomisen välillä Yhdysvalloissa , Chilessä ja Saksassa, mutta ei Unkarissa [Pennycook G., Rand D.G., Lazy, not biased: susceptibility to partisan fake news is better explained by lack of reasoning than by motivated reasoning; Pennycook G. et al., Fighting COVID-19 misinformation on social media: experimental evidence for a scalable accuracy nudge intervention].

 

Kun tarkastellaan tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, mitä ja mihin ihmiset uskovat, on olennaista erottaa kaksi perustavanlaatuisesti erilaista tapaa käsitteellistää usko valideihin uutisiin ja vääriin uutisiin.

 

1) Yleinen lähestymistapa on keskittyä ”arvostelukykyyn”, eli henkilön kykyyn erottaa tosiasiat mis- ja disinformaatiosta ja siihen, missä määrin väärää tietoa uskotaan ”suhteessa” oikeaan sisältöön. Periaatteessa arvostelukyky määräytyy oikeiden ja väärien uutisten erotuksena.

 

2) Toinen lähestymistapa on keskittyä yleiseen uskomukseen tai siihen, missä määrin uutisia uskotaan niiden tarkkuudesta riippumatta. Tätä voidaan määrittää oikeiden ja väärien uutisten uskomisen keskiarvona. [Wickens T. Elementary Signal Detection Theory]*

 

Suositun teorian mukaan kyvyttömyys erottaa oikeita ja vääriä uutisia johtuu poliittisista ja / tai ideologisista syistä.

 

On esimerkiksi väitetty, että ihmiset ovat motivoituneita (väärän) tiedon kuluttajia [Kahan D.M. Misconceptions, misinformation, and the logic of identity-protective cognition]. Ihmiset pyrkivät säilyttämään ”identiteettiä suojaavaan kognition” kohdatessaan poliittisesti, eettisesti tai ideologisesti valenssista sisältöä; tällainen sisältö luo ristiriidan sisäistettyjen arvojen ja uskomusten kanssa ja uhkaa siten ihmisen identifikoitumista uskomiinsa arvoihin.

 

Ristiriitatilanteessa puolustamme omaa ideologista, eettistä tai uskonnollista kantaamme jopa silloin, kun epäilemme oman kantamme validiteettia. Puolustautuminen kognitiivista tasapainoa uhkaavaan tietoa vastaan on usein sitä aggressiivisempaa, mitä vahvempia todisteet omasta virheellisestä tulkinnastamme ovat.

 

Uskomme herkästi informaatiota, joka on yhteensopivaa omien ideologisten, eettisten ja uskonnollisten arvojemme kanssa ja suhtaudumme skeptisesti, jopa vihamielisesti väitteisiin, jotka ovat ristiriidassa omien mielipiteidemme kanssa [Kahan D.M. Ideology, motivated reasoning, and cognitive reflection].

 

Häpeä on huomionarvoisa seikka: kiistattomista tosiasioista huolimatta meidän on hyvin vaikea tunnustaa olleemme väärässä.

 

Haluamme välttää häpeää ja kasvojen menettämisen tunnetta. Huijatut eivät halua uskoa tulleensa huijatuiksi ja siksi huijatut voivat puolustaa tarmokkaasti huijareitaan. Periaatteessa sama ilmiö voi toteutua väkivaltaisessa tai manipuloivassa suhteessa, jossa puolison virheiden tunnustaminen voi tuntua oman epäonnistumisen tunnustamiselta.

 

Laajemmin julkisen häpeän pelko ulottuu myös uskonnollisten ja poliittisten ääriliikkeiden sekä suurten pyramidihuijausten uhreihin. Monien entisten taistolaisten ja stalinistien on vieläkin mahdotonta hyväksyä, että he sortuivat kannattamaan totalitääristä ihmisoikeuksista piittaamatonta järjestelmää ja sen autoritäärisiä johtajia rauhan ja hyvinvoinnin esitaistelijoina.

 

Tähän liittyvä teoria väittää, että ihmiset asettavat uskollisuuden poliittiselle tai uskonnolliselle identiteetilleen totuuden yläpuolelle, eivätkä siten pysty erottamaan totuutta valheesta, vaan uskovat vain omaa ideologiaansa vahvistaviin tietoihin [Van Bavel J.J., Pereira A.:The partisan brain: an Identity-based model of political belief].

 

Ihmiset vahvistavat osin tiedostamattaan virheellisiä uskomuksiaan suodattamalla kaiken maailmankuvaansa uhkaavan tiedon pois ja etsiytymällä samoin uskovien kuplaan, jossa yhteinen vahvistusvinouma voi hyvin ja vahvistuu.

 

Ideologisen motivaation voimakas syy-vaikutus uskomukseen on hallitseva tekijä, joka selittää, miksi ihmiset sortuvat disinformaatioon. Uskomme todennäköisimmin informaatiota, joka on sopusoinnussa eettisen, uskonnollisen tai poliittisen kantamme kanssa [Pereira A. et al.: Identity concerns drive belief: the impact of partisan identity on the belief and dissemination of true and false news].

 

Konkordanssi

 

Poliittisen konkordanssin (yhtäpitävyys, yhdenmukaisuus) vaikutus on tyypillisesti paljon pienempi kuin uutisten todenperäisyyden vaikutus. Todellisia, mutta poliittisesti ristiriitaisia uutisia uskotaan yleensä alttiimmin kuin vääriä, mutta poliittisesti yhteensopivia uutisia. Ideologia ei kuitenkaan yleensä voita totuutta.

 

Suurempi usko poliittisesti johdonmukaisiin uutisiin ei välttämättä tarkoita ideologisesti motivoitunutta päättelyä.

 

Erot voivat johtua puolueettomista rationaalisista (esim. bayesilaisista) päätelmistä, jotka perustuvat aikaisempiin tosiasiallisiin uskomuksiin, ja jotka eroavat ideologisesti (esim. johtuen altistumisesta erilaisille informaatioympäristöille) [Tappin B.M. et al.: Rethinking the link between cognitive sophistication and politically motivated reasoning].

 

Havaintoa, että ihmiset uskovat todennäköisemmin tietoa, joka on yhdenmukainen heidän oman ideologiansa kanssa (ja vähemmän todennäköisemmin uskovat tietoa, joka on ristiriidassa heidän ideologiansa kanssa), pidetään usein todisteena ideologisesti motivoituneesta päättelystä.

 

Ideologisesti konservatiivisimmat ihmiset suhtautuvat todennäköisimmin kielteisesti tieteeseen ja vahvan evidenssin tukemiin empiirisiin havaintoihin, kuten ilmaston lämpenemiseen. Samat ihmiset luokittelevat ateismin, evoluution ja tieteen (vääriksi) uskonnoiksi ja luottavat kirjaimellisesti Raamatun sanaan.

 

Uuden tiedon arvioiminen sen valossa, kuinka hyvin se on linjassa oman kognition kanssa – vaikka sitä usein kutsutaan ”vahvistusharhaksi” – ei itse asiassa välttämättä ole todiste puolueellisuudesta normatiivisessa mielessä.

 

Epävarmuus tietolähteiden tai dataa tuottavien prosessien luotettavuudesta, voi olla sopusoinnussa bayesilaisen* johtopäätöksen kanssa; skeptinen suhtautuminen sellaiseen tietoon, joka on ristiriidassa aiempien tosiasiallisten uskomusten kanssa voi olla perusteltua [Koehler J.J.: The influence of prior beliefs on scientific judgments of evidence quality].

 

Vaikuttaa siltä, että kognitiivisesti kehittyneemmät yksilöt voivat asettaa enemmän painoarvoa aiemmille tosiasiallisille uskomuksilleen arvioidessaan uusia todisteita sen sijaan, että he painottaisivat enemmän uusien tietojen yhteensopivuutta poliittisen identiteettinsä kanssa. Tietysti myös ihmisten aiemmat tosiasialliset uskomukset voivat johtua poliittisesti motivoiduista päättelyistä. Näin ei välttämättä aina ole.

 

Toinen näkökulma disinformaatioherkkyyteen ja valheiden uskomiseen liittyy päättelyyn ja päättelymekanismeihin. Tämänsuuntaisessa tutkimuksessa keskitytään kaksoisprosessiteorioihin, joiden mukaan analyyttinen ajattelu voi ohittaa automaattiset, intuitiiviset päätelmät.

 

Tämän näkökulman avainkysymys on: Mikä on reflektiivisen päättelyn rooli kyvyssä erottaa valeuutiset totuudesta?

 

Päättelyn kaksoisprosessimallit ja harkinnan seuraukset

 

 

Kaksoisprosessiteoriat ovat keskeinen osa kognitiivisen päättelyn tieteellistä tutkimusta. Nämä teoriat väittävät, että ihmisen kognitio voidaan jakaa kahteen pohjimmiltaan erilaiseen prosessiin, jotka eroavat ominaisuuksiltaan [Evans J.S.B.T., Stanovich K.E.: Dual-process theories of higher cognition: Advancing the debate].

 

Tyypin 1 prosessoinnille on ominaista ensisijaisesti automaattisuus siten, että tyypin 1 lähdöt (”intuitiot”) tulevat mieleen suoraan vasteena ärsykkeelle. Tyypin 2 käsittelylle on ominaista harkinta, joka saattaa syntyä tietyn intuitiivisen tulosteen (tai päätelmien joukon) perusteella.

 

Tärkeää on, että vaikka kaksoisprosessiteoriat tyypillisesti korostavat virheellisten intuitioiden syrjäyttämisen tärkeyttä analyyttisen ajattelun avulla, tämän ei pidä ymmärtää tarkoittavan, että intuitiot ovat aina vääriä tai että analyyttinen ajattelu on aina tarkkaa.

 

Eräs mahdollinen vastaus, joka seuraa aiemmin viitatusta poliittista identiteettiä käsittelevästä työstä, väittää, että T2-päättely on usein poliittisen identiteetin motiivina ja että reflektio osallistuu ”identiteettiä suojaavaan kognitioon”. Tämä malli olettaa, että syvällisempi harkinta johtaa poliittisesti polarisoituneempiin uskomuksiin – ja mikä tärkeintä, lisääntyneeseen uskoon poliittisesti yhteensopiviin mutta vääriin väitteisiin.

 

Syvällisemmän harkinnan voisi siis olettaa assosioituvan huonompaan totuuden erottamiseen. Sitä vastoin ”klassiset” selonteot (eli katsaukset, jotka ovat johdonmukaisempia muilla aloilla tapahtuvan kaksoisprosessi-päättelyn kanssa) kuvaavat T2-päättelyn korjaavan virheellisiä intuitiivisia T1-järkeilyjä.

 

Tämän näkökulman mukaan ihmiset, jotka harkitsevat enemmän, eivät yksinkertaisesti usko väärään sisältöön. He pystyvät paremmin erottamaan oikean ja väärän sisällön – riippumatta heidän arvioimiensa uutissisältöjen ideologisesta konkordanssista.

 

Viimeaikaisissa tutkimuksissa saadut havainnot tukevat klassista päättelyä motivoituneen T2-päättelyn sijaan. Harkitsevat ihmiset uskovat harvemmin väärää uutissisältöä. He erottavat paremmin totuuden ja valheen riippumatta siitä, ovatko uutiset yhdenmukaisia vai ristiriidassa heidän ideologisen kantansa kanssa [Bronstein M.V., et al.: Belief in fake news is associated with delusionality, dogmatism, religious fundamentalism, and reduced analytic thinking].

 

Usko valeuutisiin liittyy myös harhaisuuteen (delusionality), dogmatismiin, uskonnolliseen fundamentalismiin, hevonpaskan vastaanottamistaipumukseen (bullshit receptivity) ja oman ymmärryksen ylimitoittamiseen (overclaiming*).

 

 

Tutkimukset osoittavat myös, että liiallinen itseluottamus voi lisätä alttiutta disinformaation uskomiselle ehkä siksi, että itseluottamus lisää intuition vaikutusta päättelyssä ja estää reflektiiviseen päättelyyn.

 

Myös tieteen perusteiden ymmärrys liittyy positiivisesti totuuden erottamiseen. Tämä merkitsee toisaalta sitä, että päättely ei välttämättä paranna medialukutaitoa yhteyksissä, joissa aiempi tieto on voimakkaasti vääristynyt.

 

Päättelyn roolin osalta näyttää siltä, että monet eivät erota totuutta valheesta, koska he eivät pysähdy reflektoimaan aikaisempaa tietoaan (tai heillä on aiheesta puutteelliset ja epätarkat ennakkotiedot) – eikä siksi, että heidän päättelyynsä vaikuttaisi ideologiset ennakko-oletukset.

 

Aikaisempi tutkimus arvioinnin ja päätöksenteon parissa osoittaa, että ihmiset käyttävät todennäköisesti heuristiikkaa tai mentaalisia pikanäppäimiä arvioidessaan uutisotsikoita.

 

 

Yksi avainreitti intuitiiviseen uskoon disinformaatiossa on tuttuus. Aiemman kokemuksen vaikutus totuuden arvioihin, jota joskus kutsutaan illusoriseksi totuusvaikutukseksi, on hyvin dokumentoitu. Aiempi altistuminen disinformaatiolle lisää myöhempää uskoa vastaaviin uutisiin. Tämä vaikutus havaitaan, vaikka uutinen olisi epäuskottava ja ristiriidassa henkilön eettisen, poliittisen tai uskonnollisen ideologisen kannan kanssa. Siten tuttuuden tunteet ja mahdollisesti intuitiivisen päätöksen helppous sinänsä lisää todennäköisesti uskoa vääriin väitteisiin.

 

Lähde on toinen tärkeä vihje, jota voidaan käyttää uutisten arvioinnissa. Ihmiset uskovat todennäköisemmin sellaisten ihmisten antamiin tietoihin, joita he pitävät luotettavina lähteinä. Valtiotieteen kirjallisuus on osoittanut eliittiviestinnän vaikutuksen erityisesti yleiseen mielipiteeseen. Esimerkiksi Donald Trumpin kertomaksi väitetty väärä väite lisäsi Trumpin kannattajien uskoa väitteeseen ja vähensi demokraattien uskoa samaan väitteeseen.