Muistan sen kuin eilisen, kun matkasimme Atlantin halki kohti Amerikkaa. Sotilaat tulivat kyläämme uinuessamme ja pakottivat meidät kahleisiin. Matkasimme satamakaupunkiin koko yön. Matka oli todella raskas ja pitkä. Kun viimein saavuimme satamaan, oli jo seuraava päivä. Meidät johdatettiin suoraan laivaan. En voinut olla oksentamatta, kun laiva lähti liikkeelle. Matkasimme viikkoja, mutta tarkkaa aikaa ei voinut tietää, koska viimeistään matkan puolessa välissä oli järki menetetty. Lapset itkivät ja toiset oksentelivat koko ajan. Puinen lattia oli täynnä oksennusta.

Vihdoin pääsimme maihin. Mantereella oli paljon kylmempi, kuin laivassa. Kaikki kyläläiset ohjattiin pieneen huoneeseen, jonne tuli myös lääkäri ja muutama sotilas. Meille tehtiin pieni tarkastus, jonka jälkeen meidät jaettiin kahteen lava-autoon. Matkamme alkoi isommalla tiellä, mutta lopulta ajoimme pienellä ja pölyisellä polulla. Saavuimme isolle puuvillaplantaasille. Toinen lava-auto ei seurannut meitä tänne asti. Se oli kääntynyt vähän aikaa sitten oikealle kuoppaisesta risteyksestä. Plantaasien omistaja Richardson tuli luoksemme vaimonsa kanssa. Hänen vaimollaan oli leveä hymy kasvoillaan. Hymy ei ollut ilkeä, vaan se oli lempeä ja ystävällinen. Minut ja ystäväni Adia vietiin ensimmäisinä suihkutilaan. Saimme käydä nopeasti pesulla ja sitten meille annettiin puhtaat vaaleat vaatteet. Pääsimme isoon latoon lepäämään uuvuttavan matkan jälkeen.

Seuraavana päivänä herra Richardson herätti meidät jo kuudelta. Latoon tuotiin iso kattila muhennosta. Saimme syödä hetken, ennen kuin meidät ohjattiin plantaaseille. Lapset jäivät latoon, jotta he eivät pilaisi satoa. Jokaiselle annettiin valtava kori. Kori pitäisi täyttyä puuvillalla kolme kertaa päivän aikana. Pellolla jouduin kauas muista, se oli harmillista. Ajankulukseni päätin laulella maan töminän mukaisesti. Sanat keksin matkastani Amerikkaan. 

Ensimmäinen korini täyttyi nopeasti ja olin yllättynyt siitä. Kävin tyhjentämässä korini isoon säkkiin lava-auton perässä. Takaisin palatessani jäin kuuntelemaan muiden puhetta, koska kuulin nimeni mainittavan. "Miten hän voi olla noin iloisella tuulella ja laulaa?" joku yritti kuiskata. Menin puhujan luo ja sanoin "Laulu vie ajatukset pois, koittakaa tekin.". Lähdin hymyillen pois ja jatkoin lauluani. Ja niin jatkoin seuraavat 15 vuotta. Vaikka olot olivat kurjat ja nestehukka oli monesti kanssamme, selvisimme raskaista vuosista.

Kun sisällissota alkoi, jouduin isoon kaupunkiin muonittamaan sotilaita. Näin paljon haavoittuneita ja kuolleita sotilaita. Välillä tuntui hirveän pahalta sanoa sotilaille, ettei ruokaa enää ollut. Neljän verisen vuoden jälkeen sota loppui 1865, kun pohjoisvaltiot voittivat sodan. Piti esittää lannistunutta, koska olin orjuuteni takia etelävaltioiden puolella. Koska pohjoisvaltiot voittivat, orjuus lopetettiin. Sukupolvi olikin kerennyt jo vaihtua työvuosien aikana. Meidät päästettiin lähtemään plantaaseilta. Suuntasin yksikseni kohti Georgian pääkaupunkia Atlantaa. Matka oli pitkä ja ruoastakin oli puute.

Atlantan porteilla aistin sen heti. Tämä olisi se minun kaupunkini. Talsin suoraan työvoimatoimistoon ja jätin hakemuksen. Muutaman viikon kuluttua minulle tuli sähke, jossa kerrottiin työtarjouksesta. Tartuin siihen heti, koska minulle oli kerrottu, että töitä ei ollut paljoa tarjolla kaupungeissa. Ensimmäinen työni oli siivoojana. Siivosin puistoja ja keräsin roskia ympäri kaupunkia. Kun olin saanut tarpeeksi rahaa, vuokrasin pienen huoneen mukavalta valkoihoiselta mieheltä. Tein edelleenkin työtäni laulellen, mutta lauluni oli muuttunut. Kuulin eräänä päivänä kuulin valkoisten countrymusiikkia. Se oli todella erilaista, kuin meidän mustien surulliset laulut. Se oli iloista ja poksuvaa, mutta myös rauhallista ja kaunista.

Kun vuosituhat vaihtui bluess syntyi. Se oli meidän mustien surullista ja elämäämme kuvaavaa musiikkia. Kävin silloin pienessä musiikkikerhossa, jossa improvisoimme kappaleille sanoja. Se oli ihanaa aikaa. Kun oli minun aikani poistua 79-vuotiaana sodan luoteihin, muutin taivaan reunalle. Sieltä seurailin uusien sukupolvien menoa ja meininkiä. Nuoret olivat paljon vapaamielisempiä, kuin vanhemmat ikäpolvet. Musiikki kehittyi kehittymistään. Vuosia kuolemani jälkeen lempimusiikkini rock'n'roll alkoi kehittyä. Aluksi se ei meinannut upota valkoihoisiin, mutta sitten tuli Elvisi ja keikautti kaiken ympäri. Nuoriso villiintyi ja kaikki alkoivat tanssahdella ravintoloissa.

Rock'n'rollin jälkeen musiikki on muuttunut niin paljon, että huhhuh. Nykyään on niin paljon erilaista musiikkia. On poppia, rokkia ja räppiä. Mutta silti rock'n'roll on ikuinen lempparini.