Oveen koputetaan. Sen kuullessaan hän tajuaa, että on nukahtanut, keskellä päivää, tuosta vain. Hän
ei haluaisi avata, mutta koputus ei lakkaa. Hän haluaisi olla yksin. Olla vain. Tämä on taas yksi niistä
päivistä.
Taas koputus. Hän nousee ylös, lihakset ovat makaamisesta kankeat ja raskaat, kulunut paita on
kiertynyt hionneen vartalon ympärille. Verhojen raosta pilkistävässä valossa leijailee viltistä irronnutta
pölyä. Hän kuuntelee oman hengityksensä vaimeaa kohinaa, sisään ulos, sisään ulos. On pakko
hengittää. Palleassa tuntuu ohut vihlaisu. Jos ei sittenkään avaisi ovea. Jos niin.
Eteisessä hän vilkaisee peiliin mutta ei erota kasvojaan hämärässä. Hän raottaa ovea sen verran
että näkee kuka siellä on.
‒ Ai hei, sinä, hän sanoo ja jää oviaukkoon seisomaan.
‒ Onko kaikki hyvin?
Mimi on ruskettunut ja kaunis, kasvoillaan odottava ilme.
‒ On, olin nukkumassa. Tietysti on.
‒ Et näytä siltä.
‒ Miltä minä sitten näytän?
‒ Kalpealta. Liian vanhalta. Miksi sinä nukut keskellä päivää?
‒ En tiedä, nukutti.
Mimi huokaa ja yrittää samalla katsoa hänen ohitseen sisälle asuntoon, valkoisen pellavamekon
toinen olkain valahtaa alas käsivarrelle, paljaat olkapäät korostuvat kapeina.
‒ Voinko tulla sisään?
‒ Miksi?
‒ Muuten vaan.
‒ Tarkistamaan, että kaikki on hyvin vai? Et usko kun sanon. Mikset sinä ikinä usko kun sanon?
‒ Koska sinä valehtelet.
‒ Kenelle?
‒ Minulle, itsellesi. Kaikille. Älä ole lapsellinen nyt, mennään sisälle, ei kannata tässä rapussa huutaa.
‒ En minä ole lapsellinen. Eikä meidän tarvitse tässä rapussa huutaa, sinä voit lähteä.
‒ Minne?
‒ Pois.
‒ Miten vaan.
Mimi työntyy hänen ohitseen niin nopeasti ja yllättäen ettei hän ehdi estää. Hän jää nojaamaan
ovenpieleen, katsoo rappukäytävän vaaleanvihreitä seiniä ja kuuntelee Mimin ääntä selkänsä takana.
Hän ei kestä Mimin asennetta, halua muuttaa kaikki se mitä ei ymmärrä. Niin kuin kaiken voisi selittää
ja korjata. Mimin maailmassa kaikki on yksinkertaista ja suoraa, mustaa ja valkoista.
Hän kääntyy ympäri ja näkee Mimin nostelevan pöydällä olevaa posti- ja lehtipinoa, raottavan suljetun
kirjan sivuja.
‒ Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?
Hän vetäisee oven kiinni, Mimi käännähtää ja katsoo häneen liian suoraan, julkeasti, melkein hymyillen.
Mimiä ei ikinä hävetä, koska Mimi on aina oikeassa. Hän haluaisi huutaa vasten tämän kaikentietäviä
kasvoja, repiä levollisen hymyn pois.
‒ En mitään.
Mimin ääni on matala.
‒ Näenhän minä, sinä katsot minun postejani, selaat kirjojani. Kuka sinä oikein luulet olevasi?
‒ Onko niissä jotain salattavaa vai?
Hän tuntee, miten vatsassa alkaa kieppua, aalto kulkee ylöspäin ja kasvojen alla tuntuu kireältä, kuin
joku vetäisi lankoja ihon alla.
‒ Painu helvettiin täältä! Nyt heti!
Mimi säikähtää, hän huomaa sen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän korottaa äänensä, asettuu
vastaan. Nyt hän voisi kertoa. Nyt. Seistä tässä ovensuussa ja sanoa. Sanoa, että sinä et tiedä yhtään
mitään, sinä vain luulet tietäväsi. Sinun elämäsi on ihan samanlaista sotkua kuin kaikkien muidenkin
etkä sinä ole yhtään sen parempi. Mutta Mimi ehtii ensin.
‒ Minä en mene minnekään, ennen kuin tämä asia on selvitetty.
Mimin harkitun rauhallinen ääni raivostuttaa häntä vielä enemmän kuin aiempi röyhkeys.
‒ Mikä vitun asia? Ei ole mitään asiaa.
‒ Tämä sinun asiasi. Sinun asumisesi täällä yksin, nukkumisesi, kaikki tämä.
‒ Minun nukkumiseni? Tuletko sinä tänne puhumaan minun nukkumisestani? Miten sinä kehtaat
tulla tänne, minun kotiini, kertomaan minulle, miten minun pitää elää?
‒ Koska sinä olet minun siskoni.
‒ Mitä sitten? Sinä et tiedä minusta yhtään mitään. Minä en halua, että sinä olet täällä. Ymmärrätkö.
Hän puhuu mahdollisimman vakaalla ja selkeällä äänellä, katsoo suoraan Mimiin. Tämä vastaa katseeseen
hetken ajan kunnes kääntää hänelle selkänsä, laskee kirjan ja paperit käsistään takaisin pöydälle
ja kävelee ikkunan ääreen, vetää verhot sivuun nopealla liikkeellä ja avaa ikkunan.
‒ Kesä on kohta ohi.
Kirkas valo leikkaa läpi asunnon. Mimi kääntyy ja säpsähtää.
‒ Mitä tämä on?
‒ Mikä?
‒ No tämä, katso tätä.
Mimi liikkuu levottomasti ympäri asuntoa, nostelee lattialta likaisia alusvaatteita, koruja ja hameita,
tyhjiä tupakka-askeja ja laseja, lysähtää lopulta sohvalle istumaan koko kasa sylissään, nojaa taaksepäin.
Mimin takana ikkunalaudalla on säröilevässä ruukussa kuollut orkidea. Tai oikeastaan enää pelkkä
varsi jossa roikkuu muutama kuivunut lehti.
‒ Milloin sinä olet viimeksi siivonnut?
‒ Milloin sinä ajattelit lähteä?
‒ Lina et sinä voi elää näin.
‒ Voin ja elän, antaisit nyt olla.
‒ En voi. Lauri on samaa mieltä.
Hän liikahtaa kuullessaan miehen nimen.
‒ Mitä Laurille kuuluu?
‒ Ihan hyvää, miten niin?
‒ Onko teillä kaikki hyvin?
Mimi katsoo häneen yllättyneenä.
‒ Kyllä sinä tiedät. On meillä kaikki ihan hyvin. Niin kuin meillä nyt on. Lauri lähetti terveisiä.
Hän nojautuu seinää vasten, jättää kädet selkänsä taakse, hivuttaa ne rispaantuneen paidan hihan
alle ja painaa terävät kyntensä pehmeään ihoon. Seinän pinta tuntuu kylmältä paljaita sääriä vasten,
vasta nyt hän tajuaa ettei hänellä ole paidan lisäksi yllään muuta kuin alushousut.
‒ Jos lähtisit nyt.
‒ Miksi sinun pitää tehdä kaikesta niin hankalaa?
Hän ei jaksa vastata eikä Mimi jaksa.
‒ Hyvä on.
Mimi nousee sohvalta, pudottaa sylissään olleen kasan takaisin lattialle ja kävelee nopeasti kohti
eteistä.
‒ Soita jos tulee jotain.
Ääni on erilainen, pettynyt.
‒ Ei tule.
Mimin ohittaessa hänet hän astuu kauemmas seinästä, heidän kätensä hipaisevat toisiaan. Hän
haistaa Mimin shampoon, koivun ja kielen tuoksun. Saman jota he lapsena käyttivät pestessään
hiuksiaan sadevedellä, kaatoivat vesisaaveista kylmää vettä toistensa päälle ja juoksivat sitten kilpaa
takaisin saunaan. Alasti ja kiljuen niin kuin kaikki muutkin lapset. Hän on tarttumaisillaan siskonsa
käteen mutta muuttaa mielensä. Ei kukaan pese hiuksiaan sadevedellä. Ei enää.
Mimin mentyä hän sulkee ikkunan, vetää tummat verhot takaisin valon eteen ja istuu siihen mistä
Mimi äsken nousi.
– –
Helmi Kekkonen, Mimi (katkelma