Pujo on marunoiden sukuun ja asterikasvien heimoon kuuluva monivuotinen, jopa kahden metrin korkuiseksi kasvava ruohovartinen kasvi. Pujo aiheuttaa tyypillisesti voimakkaita siitepölyallergioita.

Pujo kukkii elo–lokakuussa punaruskein mykerökukinnoin, jotka ovat kiinni terttuina varsien latvoissa. Yhdessä pujossa saattaa olla jopa 55 000 kukkaa ja 6 000 mykeröä. Suomessa pujoa kasvaa Oulun korkeudella asti. Pohjoisessa se on hyvin harvinainen. Talvella pujon lakastuneiden varsien pähkylähedelmät ovat tärkeä lintujen ravinnonlähde. [1]

Rannikkoalueilla esiintyy harvinaisena meripujoa (Artemisia vulgaris var. coarctata), jonka lehtiliuskat ovat kapeampia ja niiden reunat alaskäänteisiä, mykeröstö on hyvin tiivis ja kehto tiheäkarvainen. Pujo kuuluu marunoiden sukuun noin 250 muun kasvilajin kanssa. Entisaikaan pujokin oli arvostettu rohdos- ja maustekasvi, kuten sukulaisensa rakuuna ja mali eli koiruoho. Kasveissa on muun muassa erilaisia eteerisiä öljyjä, flavonoideja ja terpeenejä. Haihtuvien yhdisteiden takia marunat myös tuoksuvat voimakkaasti. Pujon lehdillä ja kukkivilla latvoilla on maustettu olutta ja liharuokia ja niitä on käytetty ruuansulatusta edistävinä rohtoina. Pujoa on kasvatettu myös koristekasvina ja karjan lääkintää varten.

Pujon kukinta alkaa vasta heinäkuun puolivälissä. Runsaimmin siitepölyä on ilmassa heinä-elokuun vaihteessa, jolloin heinien pääkukinta on jo ohi. Perinteisistä allergiakasveista pujo on kukassa viimeisenä, joskin harvinaisemmat marunat ovat vielä myöhäisempiä.