Vladimir harppoi tontin reunaa.

”Yksi – kaksi – kuusi! ”

Hän vaihtoi suuntaa 90 astetta ja jatkoi :

”Yksi – kaksi – viisi: Tähän se tulee. Autotalli. Elämäni. Kaikkeni.”

Alma katseli menoa kädet puuskassa, lisäsi aurauskepin jokaiseen oletettuun kulmaan, pudisteli hieman päätään miehensä loikille. Tulivatkohan metrit aivan täyteen? 

Valtioneuvosto suuressa viisaudessaan oli päättänyt, että ilman lupia ja byrokratiaa saa kukin tontinomistaja rakennella pihalleen 30 neliön lisärakennuksen, mikäli maapohjaa on ja naapurit eivät pistä suuremmin hanttiin. Tätä hetkeä Vladimir oli odottanut jo lähes neljäkymmentä vuotta. Hän saisi oman mukavan tilan aivan itselleen, autolleen ja muulle kalustolle ilman vaimon kukkaruukkutornia, pihakalusteiden säilytystä tai pestävien mattojen ja ulkogrillin sijoituspaikkaa. Takaseinälle tulisivat työkalut pituusjärjestyksessä, porakoneet, akkulaturit ja isommat härpäkkeet, kompressorit ja hitsaustarvikkeet oikeaa seinää vasten. Hänellä, vain hänellä olisi avain nosto-oveen, tänne ei olisi asiaa naapurin työkaluja lainaavilla miehillä eikä lastenlasten kaartilla, vasemmalle tulisi vesipiste, seinäkello ja kunnon stereot, eikä vaimolla olisi motkottamista volyymeista. 

Pitkä oli ollut Vladimirin tie tähän hetkeen. Vuodet postimiehenä, kaikki alan kurssit, työvälineen vaihtuminen polkupyörästä hytilliseen sähkömopoon, asuntolainan loputon lyhentäminen, mukulatkin piti kasvattaa. Nyt oli yhdellä tohtorinhattu, kaksi muuta kunnon töissä ja puolisoitakin olivat jo vaihtaneet muutaman kerran. Lastenlapsia oli peräti viisi, kelpo poikia ja tyttöjä kurottamassa kohti omaa elämää. Vaimo Alma tuossa rinnalla kulkenut kaikki nämä vuodet, sietänyt hänen pahantuulen puuskansa ja raivokkaat luovuuden hetkensä, kulkenut vierellä kestäen syöpähoidot ja muut vastoinkäymiset. Nyt se toteutuisi, projekti nimeltään autotalli.

Kun Vladimir ja Alma hankkivat 1980-luvulla myyntiin tulleen rintamamiestalon Vaasan Asevelikylästä, elämä oli parhaimmillaan. Siinä kasvatettiin lapset, koirat, marsut ja kanit, tytöt pitivät kesäkioskia leikkimökissä ja pojat seikkailivat lähimetsässä. Kaikkea oli riittävästi eikä kuitenkaan tarpeeksi. Vladimirin unelma, oma autotalli, siirtyi vuodesta vuoteen. Vaimo oli välillä työttömänä, aina piti kustantaa ajokortti jollekin teineistä tai rempata joku huone, kaivaa piha auki putkien uusimisen takia tai jonkun ihmeen valokuidun. Vladimirin tarpeet työnnettiin surutta sivuun, hän sai toimitella asioitaan mitättömän pienessä kellaritallissa, joka oli täynnä vanhoja tavaroita, polkupyöriä, lasten urheiluvälineitä. 

Kerran päästiin niin pitkälle, että valittiin autotallipaketti maakunnasta luotettavalta talotoimittajalta. Kun Vladi ja Alma sitten lähettivät rakennuslupa-anomuksen kaupungin rakennuslautakunnalle, ei luvan saaminen onnistunut alkuunkaan. Asiaa käsittelevä virkamies vihasi yksiselitteisesti autoilua.

”Oikeasti! Ei tällaista puutarhatonttia saa pilata millään lisärakennuksella, teillähän on niin kompakti pihapiiri. Joukkoliikenne ja polkupyörät ovat tulevaisuuden tapa kulkea, kuka voi nykyään haluta autolleen omaa pyhättöä.”

 Rakennustarkastaja ei sanojaan säästellyt, hyppäsi pyörän selkään salkkuineen ja jätti pariskunnan istumaan hölmistyneenä pihakeinuun. Vladimir masentui tästä monen vuoden ajaksi. Tavallinen duunari jäi aina yhteiskunnan rattaiden puristukseen, oli esivalta sitten postin johto tai kaupungin kaikkitietävä virkamieskunta.

”Joskus tämäkin herra joutuu taipumaan eläkkeelle, saatpa nähdä!” Alma lohdutti miestään. Ei rouva aivan väärässä ollut, jumalten kosto on joskus suloinen – pian kerrottiin paikallislehdessä, että kyseinen pyöräilijä oli onnettomasti kupsahtanut kumoon törmätessään betoniporsaaseen, joka esti autoilun lähitiellä. Seurauksena oli vakavampi päävamma, joka vaikeutti tasapainon hallintaa viranhoitajan lopun elämän ajan, ja miesparka joutui turvautumaan invataksiin siitä päivästä eteenpäin. 

Vladimir ja Alma joivat pihallaan rauhan kahvit uutisen luettuaan, eivät he toki vahingoniloisia olleeet, mutta eivät kovin empaattisiakaan. Silti ei perheellä ollut jaksamista uusia anomusta, rakennuspiirustusrulla hautautui laatikon pohjalle.

Elämä soljui Asevelikylässä entiseen tahtiin. Naapurit vanhenivat, lapset muuttivat tavaroineen omiin hoteisiinsa ja Alma tirautti kyyneleen joka lähdölle, kunnes meni valtaamaan vapautuneen huoneen omaan käyttöönsä. Tyttöjen kamarista tuli hänen pukeutumishuoneensa, poikien tilan täyttivät matonkuteet, lankapussit, kangaspakat ja askartelutarvikkeet. Hän aikoi toteuttaa itseään nyt kymmenien vuosien edestä. Kirjahyllyyn hiipi kuin itsestään arvoteoksia, yhdessä iltaisin kuunneltiin musiikkia ja tehtiin palapelejä. Vladimirista heidän yhteinen ajankäyttönsä toisinaan oli aika ikävystyttävää. Mutta piipahdettuaan kioskilla ukkoporukan tarinatuokiossa, kun oli käsitelty Sportin, VPS:n ja jopa NHL:kin viimeaikaiset edesottamukset, tuntui oman vaimon henkevä seura jokseenkin mukavalta. Sai olla vaikka hiljaa, eikä toinen kohotellut ihmetyksetä kulmiaan. 

Jotain kuitenkin puuttui elämästä. Vladimir oli saanut jäädä postin työstä terveenä eläkkeelle. Jousiammuntaharrastus oli nyt katkolla, seura oli pahasti ukkoontunut eikä kisamatkoja juuri tehty. Avantouintikaan ei kiinnostanut, marjastaa voi vain syksyisin.

 Lähinaapurissa asui kaksikko, veljekset Teuvo ja Tauno. Heidän tonteillaan oli yhteistä rajaa sievoinen määrä ja heiltä piti myös saada lupa autotallin tekoon – noin muodollisesti. Miehet olivat asuneet koko ikänsä Asevelikylässä, pihapiirissä näkyi vahvasti heidä harrastamisensa jäljet: oli polkupyörien runkoja, mopojen aihioita,kohtalaisen uusi mönkijä ja moottorikelkka ja autoja! Niitä oli suorastan kerroksittain varaosiksi, jenkkimeininkiä ja vähän uudempaakin kalustoa. Aronia-aita kasvoi armeliaasti rajalla, vain korkeimmat metalliromuhuiput näkyivät naapuriin. Mukavia poikia olivat, sopuisia, saaneet perintötalon vanhemmiltaan. Jäi koneita värkätessä akan ottokin toteutumatta, mutta hyvin heillä työnjako sujui: Teuvo hoiti sisähommat ja Tauno ulkoiset, koneita rassattiin yhdessä. Heiltä oli aina sopiva työkalu lainattavissa, jos jotakin sattui puuttumaan omasta pakista.

”Kuulehan, Vladi, et ole koskaan kertonut, miksi sinulla on noin komealta kalskahtava nimi.” Tauno kysäsi riipustaessaan nimeä paperiin, joka ilmaisi, ettei heillä ollut mitään naapurin rakentamista vastaan. Olivat he toki tulleet tutuiksi vuosien varrella, ainakin ilmoista juteltiin, kun nähtiin. Pieni kateuden häivähdys käväisi Taunon mielessä, jospa mekin Teuvon kanssa saataisi aikaiseksi jokin suoja tuolle rönsyävälle kalustolle, ei olisi kaupungin ympäristölautakunnalla sanomista. Mutta kukapa tässä joutaa paperitöitä hoitamaan, nytkin oli pari Paappa-Tunturi –kerhon mopoa huollettavana. 

Siinäpä se! Kuinka Vladimir olikaan hävennyt nimeään poikasena. Mistä se oikeastaan tuli? Vastauksen voisivat antaa ainoastaan vanhemmat, jotka nimen valitsivat supisuomalaiselle pellavapäälle 50-luvun keskivaiheilla. Totuus ei ollut Lenin, vaikka vasemmistolaisittain ajattelevalle työläisperheelle hän olisi voinut olla ihailtava henkilö. Siihen aikaan nimistöissä pysyttiin hyvin maltillisina, pojat olivat Paavoja, Pekkoja ja Laureja. Miksi Strömbergin liesitehtaan laadunvalvojana toiminut äiti ja kaupungilla taksia ajanut isä valitsivat Vladimirin?

Kaiken takana oli kirjallisuus. Perheen äidillä oli salainen intohimo lukea kirjoja, erityisesti venäläisiä. Mutta tästä harrastuksesta tiesivät vain paikallinen kirjastonhoitaja ja hän itse. Suosikki oli Vladimir Nabakov, aikansa piirejä järkyttänyt kirjailija ja kriitikko, hänen Lolitansa. Nuori rakastunut taksikuski oli niin innoissaan poikalapsen syntymästä, että nimeksi olisi kelvannut vaikka Väinämöinen, jos vaimo niin halusi.

”Sain nimeni aikanaan äitini innosta venäläisiin klassikoihin”, paljasti Vladimir naapurilleen. Tämä jäi miettimään hiljaisena, ettei hän tuntenut yhtään kyseistä tuotemerkkiä klassikkoautoihin tai koneisiin liittyen, ei edes panssarivaunuissa ollut Vladimir -nimeä. Venäläiset olivat Mosseja, Volgia ja Ladoja, nykyään naapurimaan kulkuneuvoja oli nähtävissä vain museoissa. Päätään pudistellen Tauno istahti pihakeinuun polttamaan tupakan, kummallinen oli maailma. Kiva kuitenkin, että naapurilla on vielä virtaa rakentaa autotalli! Almakin vihdoin on siis ajatuksen hyväksynyt. Vladimirin työvälineitä olivat olleet polkupyörä ja painavat postilaukut, eikö hän muka saisi vapaa-ajallaan ajella, millä menopelillä lystää. Kun eläkepäivät koittivat, ei hän suostunut edes joulukortteja lähettämään, niin olivat kyllästyttäviä postin toimet. Onneksi laskut sai jo sähköisesti, lehtiä hän ei halunnut tilata. Auto oli hankittu perheeseen jo 80-luvulla pian omakotitaloon muuton jälkeen. Erityisesti Alma tykkäsi ajella kauppareissuille ja kirjastoon, retkiä merenrantaan tehtiin lapsilauman karttuessa. Kesämökkiin ei ollut tarvetta eikä varoja, oma piha kattoi kaiken vapaa-ajan viettotarpeen. 

Autotalli ei varsinaisesti olisi auton säilytyspaikka, vaan harrastetila. Vladimir oli aina tykännyt tehdä puusta ja metallista kaikenlaista, hän oli mahdottoman kätevä käsistään. Alma ei erityisemmin välittänyt, kun takkahuoneen pöytä muuttui seinäkellojen korjausalustaksi tai vanhat radiot täyttivät kellarin hillohyllyn. Oma tupa, oma lupa. Nyt alkaisi uusi elämä.

Vladimir oli kysellyt uusdella innolla ja tarmolla eri talofirmoilta autotallipaketteja. Pohja pitäisi tehdä itse, pystytys tulisi ammattilaisilta. Halvinta ei kannattaisi ottaa, ei kalleinta. Tarjoukset tilattiin kaikilta maakunnan toimijoilta, oli mukava tepastella tyylikkäissä konttorissa, kun tietokoneilla piirtyi erilaisia talliaihioita taitavien myyntimiesten käsissä. Asiantuntevat rakennuspiirtäjät toteuttivat toiveen toisensa jälkeen.

”Sopisiko kaksinkertaiset ikkunat vai otetaanko kolmet lasit? Mikä eristelaji tuntuisi juuri teille miellytävimmältä? Laitetaanko ilmalämpöpumppu vai suora sähkö, maalämpöä ei sentään näin pieneen tilaan?”

Oli mukava olla kerrankin oman asiansa pomo, olla tietävinään, vaikka ei aina oikeasti ollut varma vaihtoehdoista ja budjettikin asetti tietyt rajat. 

Kun Alma pyöräili pirtsakkana seniorikuntosalilta toukokuun aamupäivänä kotiin, hän ei ollut uskoa silmiään. Ketterä vihreä kaivinkone hyöri pihassa kuin kotonaan, Vladimir seisoi kädet levällään näyttämässä oikeaa suuntaa ja monttu syntyi mitattuun kohtaan pikavauhtia, ehkä vähän isommin kuin merkit näyttivät. Vanha raparperipuska sai samalla kyytiä, nurmikko lensi isoksi kasaksi aidan viereen ja kivinen, mutainen maapohja paljastui esiin. Taisi aviomies naureskella innosta ihan ääneen. Alma meni kiehauttamaan kahvit, kyllä kuskin piti saada maistiaisia hänen kuuluisista kierrepullistaan. Kun Alma oli saanut lopullisesti ns. puhtaat paperit imusolmukesyövästään, hän oli ajatellut, että mitä vain elämässä tulisi vastaan,hän ottaisi kaiken rauhallisesti. Tulkoon pihaan vaikka lintutorni! 

Seuraavaksi piti valaa pohja. Betoniauto tilattiin, eikä Vladimir hyväksynyt talkoolaisia sotkimaan. Hän itse tasasi pohjan, tarpeelliset sähkö- ja viemäriputket aseteltiin huolella kohdilleen, talopaketti saisi tulla. Siinäpä oli koko kadulle hupia kesäksi. Elementit nousivat pystyyn ongelmitta, ovi sovitettiin paikalleen, ja katosta tuli tietenkin harjamalli, kätevintä lumikuorman ja sadevesien takia. Pari pientä ikkunaa oli piirretty takaseinään, luonnonvaloa piti saada. Tuttu sähkömies asensi lamput, putkityöt toteutuivat omin voimin, ei pienen lavuaarin liitos vesijohtoverkostoon ollut kummoinen puuha. Alma lupasi auttaa ulkoseinien maalauksessa, kunhan saisi valita värin: ei mitään kartanonkeltaista, vaan sama soma punamultamaali kuin talossakin oli. Hän rakasti perinteitä. 

Lapset piipahtivat vuorotellen vanhempiaan tervehtimässä. Moista intoa isänsä silmissä he eivät koskaan ennen olleet nähneet. Ei mitäään tietokonepasianssia, uutishetkeä TV:n ääressä tai kehitelmiä varmaksi veikkausriviksi, vaan tuvan täydeltä energiaa, intoa, hauskuutta. Verenpainemittari näytti unohtuneen eteiskomeron hyllylle ja ja lääkedosetti kolisi tyhjyyttään. Kun elämässä on ytyä ja kiinnostavia tavoitteita, laadukkaampaa oloa ei voi ollakaan. 

Juhannuksen tietämissä koko komeus oli valmis viimeistä listaa myöten. Alkoi sisustus. K-raudsta tuli kuorma kunnon lautaa ja kiinnikkeet, koukut ja pidikkeet, jotka Vladimir huolellisesti asensi vatupassi kourassaan. Porat, taltat, avainsarjat, vasarat ja sahat sopivat paikoilleen juuri niin hyvin kuin pitikin. Kun ajan voisi pysäyttää, onnenhetken vangita pulloon ja ottaa aina tiukan paikan tullen esiin. Vähän selkää kolotti ja kihti vaivasi varpaissa, mutta hyvän olon tunne ei niistä häiriintynyt. Onnellinen hän, jonka unelma kerrankin toteutuu.

Illan hämärtyessä pilkottivat valot pitkään punaisessa autotallissa, missä Vladimir-ukki hioi pojanpoikansa kanssa carting-auton vetoakselia. Alma vilkaisi ikkunasta, hymähti tyytyväisenä ja jatkoi uusinta dekkaripiirin kuukauden kirjaa, jossa liikuskeltiin Uudessa Seelannissa maorikansan keskellä. ”Ehkäpä tilaisin nyt matkan itseni iloksi maailman kaukaisimpaan kolkkaan! X-miniäni voisi lähteä kaveriksi, hänellä kielitaitoa riittää.” 

Joskus asiat napsahtavat kohdalleen. Matka Uuteen Seelantiin saatiin tilattua, matkaseura järjestyi ja Alma alkoi pakkailla pikku hiljaa laukkujaan. Totuus on, että matkan odotus on usein mehevämpää kuin itse matka, jossa aikaerojen, valuuttajuttujen ja paikallisten käytäntöjen kanssa toimiminen on aina haastavaa. Kengät alkavat hiertää, nilkat turvota paljosta kävelemisestä, ja kun viidennen katedraalin historia ja yksityiskohdat on tarkkaan tutkailtu, oluet torin ulkoilmabaarissa tuntuvat erittäin maittavilta. Tulee mieleen lähettää viesti kotiin, muistuttaa laskujen eräpäivistä ja pienimmän lapsenlapsen syntymäpäiväkin, peräti 5v, osui matkan aikaan. Almaa harmittaa, kun ei pääse katsomaan nuoren virtuoosin legorakentajan ilmettä. Parkkitalopaketti oli toki hankittu jo lahjaksi ennen matkaa autotallin alahyllylle, ei sellaista tehtävää voinut jättää Vladimirin varaan. Kunhan mies nyt muistaisi oikean päivän ja kävisi onnittelukäynnillä.

Hotellin ikkunasta näkyi upea vuoristo, miniä haahuili kovasti, että pitäisi päästä vaeltamaan. Alma tunsi olevansa vähän tielläkin, vaikka vakuutteli pärjäävänsä yksin. Hän ei lähtisi nilkkojaan taittamaan poluille, sen verran elämänkokemusta sentään oli. 

Alma istuskeli siis terassilla vanhaa pokkaria lukien. Teksti oli niin pientä fonttia, etteivät silmälasien vahvuudet oikein riittäneet. Tännekin maailmankulmalle on siis joku Suomi-kulkija jättänyt jälkensä Enni Mustosen muodossa, hyvä ettei Päätaloa sentään hotellin vaihtohyllystä löytynyt. Alman tiiraillessa sivuja hän ei ollenkaan huomannut, että oli hyväntahtoisen tarkkailun kohtena. Viereisessä pöydässä istuskeli muuan hattuherra, ikääntynyt valkohapsinen maailmanmatkaaja, joka lipitteli limsaansa ja yskähteli herättääkseen huomiota. Eipä aikaakaan, kun suomituristit istuivat saman rottinkipöydän ääressä päivänvarjon alla ja keskustelivat kaikesta maan ja taivaan välillä. Kumppani oli tuore leskimies pääkaupunkiseudulta, varakkaan oloinen, hallitsi suvereenisti aihepiirit kirjallisuudesta politiikkaan ja formulakisoihin. Alma aivan häikäistyi, tällaisia tyyppejä voi löytyä maailman laidalta. Kun paluulennon päivämäärä osui nappiin, ei tapaaminen tuntunut edes todelliselta, kuinka näin voi käydä. 

Vaikutti siltä, että Alman varsinainen matkaseura katosi täydellisesti vuorille, häntä ei kuulunut ”illaksi kotiin” eikä seuraavaksikaan, puhelimeen ilmestyi viesti:

”Sorry vain, täällä on täydellisen ihanaa, en taida malttaa tulla vielä Suomeen, lähden Michaelin kanssa vielä kiertämään Tolkienin kuvauspaikolle. Selviät varmaan paluulennolle itsekin, jatkan oleskeluavielä muutaman viikon. Kiitti vaan tähänastisesta!”

Alma tuhahti itsekseen luettuaan viestin. 

”Alan ymmärtää, miksi miniä on x, onneksi poikani on päässyt tuosta huithapelista eroon ja löytänyt itselleen vakaan naisen.”

Alma lähti siis hyvässä seurassa lentokentälle odottelemaan kotimatkaa. Vladi sai viestin, että tulossa ollaan, kaikki hyvin. Vaasan terminaalissa nähdään! Itsekseen Alma mietti, josko autotallimies ehtisi tulla kentälle, kun on parempaakin tekemistä. Hattuherralle hän jätti leppoisat hyvästit, hän ei tässä iässä vaihtaisi omaa postimiestään mihinkään kausikorttimiehiin, joiden arvotaulukokoelmat peittänevät seinät niin, ettei tapettien kuosia näy. Varmuuden vuoksi hän antoi miehelle väärän puhelinnumeron, ettei tämä perään kuikuilisi. 

Iloinen oli yllätys, kun puolisot tapasivat toisensa. Vladi sai matkamuistoksi maorilaisen naamarin –taisi tosin olla tehtailtua turistikamaa – ripustettavaksi tallipyhätön kunniapaikalle. Mutta parasta oli kuulla:

”Aika hiljaista oli, kun olit poissa, kulta”.

Alma päätti lähteä matkalle myös ensi vuonna saadakseen kuulla saman tervehdyksen, sillä hellät sanat olivat heidän liitossaan todella harvinaisia. Suloista oli mennä nukkumaan, kun autotallista kuulsi valo ja kuului hienoinen naputus, Vladi oli yllätykseksi valmistanut hänelle uuden kukkahyllyn yläkerran parvekkeelle. Sitä piti vain hieman lyhentää rouvan ohjeistuksen mukaan.