Väitteet ja niiden perusteleminen

Tosiasiaväitteiksi kutsutaan lauseita, jotka kuvailevat tai määrittelevät maailman tosiasioita. Ne ovat lauseita, joihin voidaan liittää ominaisuus ”tosi” tai ”epätosi”. Näin esimerkiksi käskyt, pyynnöt tai tunteen/mielipiteen ilmaisut eivät ole väitteitä. (Huom. tässä ei puhuta väittelystä, vaan väitelauseeksi voidaan kutsua mitä tahansa maailmaa koskevaa toteamusta.)

•  Positiivinen väite = jotain on olemassa tai jollakin on tietty ominaisuus.
• Negatiivinen väite = jotain ei ole olemassa tai tietty ominaisuus puuttuu.

Jos väite esitetään ilman mitään todisteita, sitä voidaan myös vastustaa ilman mitään todisteita (”juupas-eipäs”). Varsinaista pohdintaa syntyykin vasta, kun aletaan miettiä, kenen tulee perustella väittämänsä ja miten. Velvollisuus esittää todisteita on nimeltään todistustaakka.

 → Yleensä todistustaakka on väitteen esittäjällä (koskee varsinkin positiivisia väitteitä).

Negatiiviset väitteet voidaan osoittaa vääräksi, jos löydetään edes yksi vastakkainen esimerkki, mutta niitä ei koskaan voida osoittaa 100-prosenttisesti oikeiksi. Sama koskee yleistäviä väitteitä (”kaikki”, ”aina”): vastaesimerkki kumoaa ne, mutta 100 % kattavaa todistusta niille ei voi esittää, vaikka todisteet voivat tietenkin tukea niitä enemmän tai vähemmän.

Vastaavasti positiivisten olemassaoloväitteiden 100 % kumoaminen on (lähes) mahdotonta. Voihan kyseinen ilmiö tai olio lymytä jossakin, mistä sitä ei vielä ole etsitty! Tämän vuoksi olemassaoloväitteiden esittäjien pitää kyetä esittämään todisteita, jotka voidaan mahdollisesti kumota tai vahvistaa.

On kuitenkin huomioitava, että “Absence of evidence is not evidence for absence” eli todisteiden olemattomuus ei ole olemattomuuden todiste. Silti on syytä suhtautua aina epäilevästi väitteisiin, joille ei voida esittää todisteita!

 

Vaatimus perusteluiden ja todisteiden esittämisestä vaihtelee tilanteen mukaan. Kaikkiin väitteisiin ei pidä suhtautua samalla painoarvolla.

 → Mitä suurempi tai poikkeuksellisempi väite, sen parempaa todistusaineistoa siltä edellytetään.

 Usein on tarpeen pilkkoa väittämä pienempiin osiin ja/tai pohtia sitä erilaisten kiertoteiden kautta. Monet aihepiirit ovat niin laajoja, ettei niihin ole mielekästä ottaa mustavalkoista tosi/epätosi- tai hyvä/huono-kantaa.

 Tärkeää on se, että väittämä voidaan muotoilla niin, että sen totuutta on ainakin periaatteessa mahdollista testata jollakin tavalla. Jos väittämä ”suojaa itsensä vastaväitteiltä” niin, ettei sitä voi periaatteessakaan kumota, väittämän totuudesta on turha edes keskustella.

 Kannattaa myös arvioida väitteen esittäjän asiantuntemusta aiheesta, hänen sidonnaisuuksiaan ja yleistä luotettavuutta. Joitakin lähteitä on perusteltua pitää epäluotettavina (kunhan tarvittaessa osaa esittää perustelunsa) ja vaatia parempia. Väitettä ei kuitenkaan pidä sanoa vääräksi pelkästään siksi, että sen on sanonut epämiellyttävä henkilö tai se on peräisin tietystä lähteestä.

 → Ad hominem -argumentti: väitteen sisällön sijaan hyökätään väitteen esittäjää vastaan (varsin yleinen argumentaatiovirhe).

→ Toisaalta myöskään väitteen esittäjän auktoriteetti- tai asiantuntija-asema ei ole tae väitteen totuudesta. Auktoriteetit ovat erehtyväisiä.

 Tosiasiaväitteet on syytä erottaa arvoarvostelmista tai normatiivisista lauseista (”tämä on jalkapallo” vs. ”tämä on hyvä jalkapallo” tai ”kaikkien pitäisi pelata jalkapalloa”). Arvoja ja normeja koskevia väittämiä ei voi perustella samalla tavoin kuten tosiasiaväitteitä (esim. havainnoilla).

→ ”Humen giljotiini” (tai ”Humen laki”): No ought from is eli siitä, miten asiat ovat, ei voi johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla (tai: tosiasioista ei voi johtaa arvoja ja normeja).

---

Tyypillisiä virheargumentteja (FILO3)

Oppimalla tunnistamaan argumentoinnin virheet voi oppia välttämään niitä. Virheellisen argumentoinnin muotoja on lukemattomia, mutta joihinkin törmää muita useammin.

1. Yksi tyypillisimmistä päättelyvirheistä on muodollinen virhepäättely. Tällaisessa päättelyssä rikotaan logiikan sääntöjä, toisin sanoen johtopäätös ei seuraa loogisesti premisseistä. Esimerkiksi seuraavassa syyllistytään muodolliseen virhepäättelyyn.

Jos sataa, niin katu kastuu. Katu kastuu. Siis sataa.

Kun argumenttia katsoo tarkemmin, huomaa, että kadun kastumiselle voi olla muitakin syitä kuin sade. Saattaahan esimerkiksi talonmies olla pesemässä katua.

2. Toinen tavallinen päättelyvirhe liittyy perusteiden hyväksyttävyyteen. Väitteelle esitetty peruste voi olla sellainen, ettei se itse asiassa tue väitteen hyväksymistä, vaikka sen esittäjä niin uskoisikin. Tällaisia perusteluita ovat esimerkiksi vetoaminen päättelijän omiin toiveisiin ja haluihin, enemmistön mielipiteeseen tai tunteisiin. Väitettä saatetaan perustella esimerkiksi sillä, että kansan selvä enemmistö pitää väitettä totena (ad populum-argumentti). Kansan suuri enemmistöhän voi olla väärässä

Perusteiden hyväksyttävyydestä on kyse myös silloin, kun vedotaan henkilöön (ad hominem -argumentti). Tällaiseen argumentaatiovirheeseen haksahdetaan silloin, kun väitteen sijasta käydään väitteen esittäjän ja hänen ominaisuuksiensa kimppuun tai kun pyritään osoittamaan, että väitteen esittäjällä on jotenkin arveluttavat motiivit esittää kyseinen väite. Jos esimerkiksi joku argumentoi tupakkalain koventamisen puolesta väittäen tupakoinnin altistavan moniin sairauksiin ja hänelle vastataan ”Poltathan sinä itsekin”, on kyseessä henkilöön vetoaminen. Sillä, pitääkö väite paikkaansa vai ei, ei ole tekemistä sen kanssa, kuka väitteen esittää.

3. Kolmas argumentaatiovirheen muoto liittyy itse argumentin muodostamisen tapaan. Tällainen päättelyvirhe on esimerkiksi kehäpäättely. Kehäpäättelyyn ajaudutaan silloin, kun väitettä tavallaan perustellaan sillä itsellään. Kehäpäättelyssä premissien ja johtopäätösten suhde on liian läheinen. Esimerkiksi seuraavassa väittelynpätkässä on kyse yksinkertaisesta kehäpäättelystä.

Mikko: Aidosti sosialistisissa maissa sentään oli perustoimeentulo kaikille taattu!

Kalle: Mutta olihan esimerkiksi Romaniassa suunnatonta köyhyyttä 1980-luvulla.

Mikko: Mutta se ei ollutkaan aidosti sosialistinen maa.

Kalle: Miten niin ei?

Mikko: Koska siellä oli niin paljon köyhyyttä…

Virhe argumentin muodostamisessa tapahtuu myös silloin, kun tahallisella väärinymmärtämisellä pyritään muuntelemaan vastustajan esittämä väite sellaiseen muotoon, että se on helppo kumota. Tällaista argumentaatiovirhettä kutsutaan olkinukke-argumentiksi (straw man). Esimerkiksi jos jollekin turkistarhausta vastustavalle todetaan, että ”sinä se jaksat vouhottaa eläinten oikeuksista ja sinusta tietysti hyttysten tappaminenkin pitäisi kieltää laissa”, syyllistytään vastapuolen väitteiden tahalliseen väärinymmärtämiseen.

4. Neljäs päättelyvirheiden laji johtuu käsitteiden sekavasta tai harhaanjohtavasta käytöstä tai nojaamisesta päättelyperiaatteisiin, jotka eivät ole hyväksyttäviä. Tällaisia ovat muun muassa niin sanotut kausaaliset virhepäätelmät, joissa asioiden syy- ja seuraussuhteet on ymmärretty väärin. Väitetään asian B johtuneen A:sta, koska A tapahtui ennen B:tä. Korrelaatio ei kuitenkaan merkitse vielä kausaliteettia. Toisin sanoen se, että kaksi ilmiötä esiintyy peräkkäin, ei välttämättä tarkoita sitä, että toinen aiheuttaa toisen. On osoitettava, että edeltävä tapahtuma todella aiheutti jälkimmäisen.

Voidaan esimerkiksi väittää, että jossakin tietyssä koulussa annetaan erityisen hyvää opetusta ja perustella tätä sillä, että kyseistä koulua käyneet menestyvät erinomaisesti ylioppilaskirjoituksissa. Jokin muu asia voisi selittää ilmiön kuitenkin paremmin. Esimerkiksi opiskelijoiden kotitaustan on todettu vaikuttavan koulumenestykseen. Tällaisessa päättelyvirheessä on kyse niin sanotusta post hoc –argumentista (lat. ’Tämän jälkeen, siispä tämän vuoksi’).

Varsin kattava lista virheerllisistä argumenteista löytyy mm. Wikipediasta.