Rakkaus on suuri, mutta se mahtuu pieniin hetkiin. Hetkiin, jotka ovat kuin elämän helminauha. Rakkaus kasvaa ilossa, riemussa ja kiitollisuudessa, ja se vahvistuu ihmisten välisessä hyvyydessä. – Kirjasta Hyvän elämän reseptit

1. Iso, pieni rakkaus

Usein rakkaus nähdään valtavan suurena ja jopa mystisenäkin. Rakkaus määritellään eri tavoin ja se tarkoittaa eri ihmisille hyvin eri asioita. Romanttisessa rakkaudessa, hääjuhlassa tai elokuvissa on vahvasti räiskyvän rakkauden leima, ja suomalainen puhuu ehkä muutoin mieluummin välittämisestä.

Kaikki rakkauden konkreettiset riitit ja siihen liitetty räiske ovat kuitenkin enemmän ankkureita, joita on totuttu toistamaan, kun halutaan juhlia tai käsitellä rakkautta. Rakkaus on kuitenkin niin paljon enemmän kuin romanttinen rakkaus, rakkauden perinteet tai juhlat – se, että toistetaan tiettyjä asioita, jotta rakkaus olisi. Rakkaus on jotain odottaa sisällämme sitä, että vouhotus, uskomukset ja sanat hiljenevät. Silloin se kurkkaa ujosti esiin ja haluaa tulla jollain tavalla – omalla tavallaan – näkyväksi. Usein hiljaa, lempeästi ja iman räiskettä.

Sen sijaan että odottaisimme jotain suurta rakkautta, joka jysähtää taivaalta syliimme, ja tekee meidät lopullisesti onnelliseksi, on katsottava pientä. Rakkauden osoituksia risteilee ilmassa koko ajan, jos pystymme näkemään pienet vihjeet ja pysähtymään pienen äärelle. Antamalla pienelle vihjeelle huomiota, se alkaa avautua ja avautua, ja lopulta saattaa huomata, että se on täyttänyt koko olemuksen.

2. Rakkaus piilottelee pienissä hetkissä

Rakkautta tai välittämistä voi osoittaa ihan joka päivä, ihan tavallisessa arjessa. Ei tarvitse olla räiskettä, ravintolaillallisia tai ihmeellisiä kabareita, jotta voi osoittaa toiselle ihmiselle rakkautta. Pienet teot, voimauttavat sanat ja aika ovat asioita, joita toinen ihminen arvostaa. Tämä pätee myös itseen :)

Rakkautta, välittämistä ja kohtaamista tapahtuu enemmän tuttujen välillä (vaikka siinäkin se saattaa helposti unohtua) kuin tuntemattomien välillä. Usein pelko (epäily, häpeä, syyllisyys...) estää meitä kohtaamasta toista ihmistä sydämellä. Pelkäämme mitä toinen ajattelee, häpeämme itseämme tullaksemme suoraan kohdatuksi tai koemme syyllisyyttä jotain (tai kaikesta), mikä laittaa meidät mieluummin piiloutumaan.

Ensimmäinen askel kohti rakkauden avautumista arjen pienissä hetkissä on se, että uskallamme itse kohdata ja tulla kohdatuksi. Uskallamme katsoa ja nähdä asioita niin, että rakkaudella on tilaa tulla näkyväksi. Yksi voimaannuttavimmista asioista elämässä ja arjen ehdottomasti makeimmasta hunajasta on se, että haluaa katsoa, nähdä ja levittää rakkautta pienillä teoilla, pienissä kohtaamisissa ja hetkissä. Kohtaamiesi ihmisten ei tarvitse olla elämäsi tärkeimpiä, ja silti voit antaa toiselle aikaa ja huomiota. Ystävällisyys on jotain, mitä aivan jokainen ihminen arvostaa.

Miten sinä voisit tehdä rakkauden näkyväksi ihan tavallisena päivänä?

3. Rakkaus itseä kohtaan

Jotta voi osoittaa rakkautta toiselle, on kyettävä tuntemaan rakkaus itsessä ja myös itseä kohtaan. Sillä tavalla tulet osaksi rakkauden kokemusta, jota voit levittää omilla sanoillasi ja teoillasi myös muille. Mutta jos et ole tullut kohdanneeksi rakkautta itsessäsi, saatat toistaa rakkauden ankkureita ja olla siinä todellisuudessa, että se on rakkautta.

Rakkaus itseä kohtaan voi olla vaikea aihe, jos sen mieltää itserakkautena tai jonkinlaisena omahyväisyytenä. Tämän tyyppisiä uskomuksia on saattanut tarttua tiedostamatta mukaan sukupuolien ketjussa ja yleisestä ilmapiiristä. Asiaa ei välttämättä tule ajatelleeksi sellaisena, mutta se vaikuttaa siihen, kohtaako itsensä kaikkine ominaisuuksineen rakkaudella ja lempeästi.

Jos rakkaus ei tunnu luontevalta käsitteeltä, voi sanoa itselle: Minä näen sinut, minä kuulen sinua ja olet olemassa minulle – siksi annan sinulle aikaani ja huomiotani.

Millä tavalla sinä annat itsellesi aikaa ja huomiota? Kuuletko itseäsi ja olet olemassa itsellesi?

Rakkautta ei voi löytää toistamalla rakkauden ankkureita, mutta kun haluaa olla olemassa itselleen, saattaa löytää tapoja tuoda omaa sisintään näkyväksi tavalla puhua itselleen, tavalla kohdella itseään ja arvostamalla myös teoissa sitä, mitä oma sydän sanoo.

4. Rakkaus muita kohtaan

Minä näen sinut, minä kuulen sinua ja olet olemassa minulle – siksi annan sinulle aikaani ja huomiotani.

Siinä tapa kohdata myös toiset ihmisen – tutut ja tuntemattomat. Yhteisten, läsnäolevien hetkien jakaminen arjen keskellä on yksi asia, joka saa arjen tuntumaan ihanalta seikkailulta. Koskaan et tiedä, kuinka paljon rakkautta tulee vastaan, kun uskallat kohdata toisen rakkaudella ja osoittaa sen sanoin, elein ja teoin.

Aika ja huomio ovat nykypäivän hulabaloossa isoja ja merkittäviä lahjoja itselle ja muille. Yhdessä jaettu rakkauden – tai välittämisen – kokemus on suurinta herkkua, mitä arki tarjoilee.

Tällä viikolla puhdistetaan mielen ja tunteiden taakkaa, jotta voimme helpommin saada rakkauden kokemuksen esiin – sekä suhteessa itseemme että muihin.

Kaksi tekstiä Hyvän elämän reseptit -kirjasta

Tekstit ovat Hyvän elämän reseptit -kirjan luvusta Rakkaus piilottelee pienissä hetkissä.

Hyvä kiertoon – Sano se kaikki hyvä, mitä ajattelet

Yhtenä aamuna kävelin Helsingin keskustassa kohdassa, jossa tehdään uusia katukivetyksiä kävelykadulle. Kivistä tehdyt kuviot muistuttivat tähtiä tai kukkia. Hyvin kauniita. Vastaani tuli yksi työmiehistä keltainen liivi päällään. Spontaanisti ihaillen sanoin hänelle: ”Hitsit miten hienon olette tehneet, näyttää tosi hyvältä!” Mies häkeltyi silminnähden. Ensin hän hieman kiemurteli, ja sitten hän kiitti ja sanoi: ”kiva, kun tykkäät”.

Parin vuoden takaa muistan tilanteen, kun ajoin pyörällä harmaana päivänä. Vastaani tuli kävellen nainen kauniin keltaisessa paidassa. Ajattelin, että onpa kerta kaikkiaan kauniin näköinen tuo paita naisen yllä. Mutta viuhahdin ohi enkä sanonut mitään. Muutaman kymmenen metrin päässä tajusin, mitä olin jättänyt sanomatta ja huusin hänen peräänsä: ”Ihana toi sun paita, näyttää hyvältä sun päällä!”

Keltapaitaisen naisen kohtaaminen oli minulle suuri hetki. Tuossa hetkessä tajusin, kuinka paljon hyvää jätänkään sanomatta. Ja tuossa hetkessä päätin parantaa tapani.

Saatamme hyvin useinkin ajatella, että joku näyttää hyvältä, kuulostaa kivalta, osaa jotain hyvin tai on tehnyt jonkin asian loistavasti. Silti olemme hiljaa. Miksi? Pohdin kysymystä kohdatessani keltapaitaisen naisen. Saattaa olla, että joskus mielemme tekee vertailua: Miten tuo pystyy tekemään asian noin hyvin? (Miksen minä pysty?) Miten tuo voi näyttää noin hyvältä? (Miksen minä näytä?) Miten tuo voi osata asian noin hyvin? (Miksen minä osaa?)

Asettamalla egon rakastamia vertailevia kysymyksiä, jotka saattavat olla myös tiedostamattomia, asetamme itsemme häpeätilaan: minä en ole mitään verrattuna toiseen. Pidämme suun kiinni, että emme kokisi lisää alemmuutta ja häpeää.

Saattaa myös olla, että olemme oppineet jossain kohtaa, että kehuminen on nuoleskelua, ”ajatteleekohan se, että yritän mielistellä”. Huomio kiinnittyy taas omaan itseen, häpeän välttelyyn.

Joskus saattaa olla myös sellainen uskomus, että ”kyllähän se tietää” tai ”toihan on sen duuni”, jolloin emme varmuuden vuoksi sano toiselle sitä hyvää asiaa, ettemme tekisi itsestämme itsestäänselvyyksien laukojaa. Ettemme kokisi häpeää.

Oikeastaan. Automaattinen hyvien asioiden panttaaminen on niin yleistä, että emme ehkä tule ajatelleeksi, miksi jätämme tulostamatta kaikki ne ihanat, kauniit ja kastelevat ajatukset, jotka voisivat saada toisen loistamaan ja laittamaan lisää hyvää eteenpäin.

Mitä laitoin liikkeelle, kun huusin hyvyyksiä naisen perään? Millaisen tunteen aiheutin työmiehelle kehuilla? Ehkä molemmat olivat sinä päivänä vähän parempia vanhempia, työkavereita, naapureita tai ystäviä. Ehkä. Ehkä heille tuli hyvä mieli. Ehkä.

Jos jokainen hyvä ajatus sanottaisiin ääneen, kuinka paljon enemmän hyvää voisimme saada aikaan? Jokainen hyvä, jonka lähetän eteenpäin, jatkaa matkaansa lävistäen useita ihmisiä ja kertautuu eksponentiaalisesti jokaisen ihmisen kohdalla.

Hyvän sanomatta jättäminen on kuin laittaisi siemenen multaan, mutta ei antaisi sille vettä. Ja toisinpäin: hyvät sanat ovat kuin vesi, joka saa aikaan kasvua, kukoistusta ja kaikelle elävälle hyödyllistä happea. Ja kun minä kastelen, kaikki voivat nauttia syntyneestä hyvästä – myös minä itse.

Mummo – Anna huomiosi toiselle ihmiselle, niin teet hänet näkyväksi

Tietyssä kohtaa katua kotitalomme lähellä istuu usein mummo. Mummolla on päässään värikäs huivi, kiedottuna leuan alle; kuten muistan, että omalla mummollanikin oli joskus. Vähän harmaantuneet hiukset laskeutuvat huivin alta peittäen osittain hänen ruskeat silmänsä.

Siitä lähtien kun lapseni on oppinut vilkuttamaan, hän on vilkuttanut mummolle jo kaukaa hänet nähdessään. Mummo saa hänet aina hymyilemään ja hihkumaan ilosta. Lapseni saa aina vastalahjaksi vähintään yhtä leveän hymyn ja kasan lentosuukkoja. Eilen sain taas ihastella tätä iloista kohtaamista ties kuinka monetta kertaa. Suuri ilon hetki molemmille. Voi sitä ilon, riemun ja hymyjen määrää!

Olen huomannut, että lapsilla on loistava kyky ottaa kontaktia ihmisiin, joiden tuikkivien silmien kautta näkee suoraan kultaiseen sydämeen. Suurimmaksi osaksi tällaiset kohtaamiset ovat valitettavasti lasten välisiä. Aikuiset ovat usein vähän varovaisempia tai liian kiireisiä. Mutta myös aikuinen, joka on kiinnostunut kohtaamaan toisen ihmisen sydämestään ja ilolla, saa lapseni hihkumaan. Halu kohdata on kuin magneetti, joka vetää puoleensa.

Eilen mummo pysäytti meidät ja antoi lapselleni jäätelön. Kun lähdimme jäätelön kanssa kotiinpäin, hän huusi vielä peräämme ja kaivoi pussistaan banaanin meille. Kyyneleet silmissäni kiitin banaanista.

Tuohon hetkeen kiteytyi koko ihmisyyden ydin. Sillä ei ole niin merkitystä, mitä annetaan. Liikutustani ei aiheuttanut kesän harvinaislaatuisessa hellepäivässä sulanut jäätelö, vaan ele. Se, että tuntematon ihminen kohtasi meidät ihmisenä ja halusi antaa meille jotain omastaan. Olen nähnyt teidät, te olette olemassa minulle, te olette niin tärkeitä, että haluan antaa jotain omastani.

Tällaista intentiota toista ihmistä kohtaan kutsutaan lähimmäisenrakkaudeksi. Pyyteettömäksi lähimmäisenrakkaudeksi. Se tuntui vahvasti koko olemuksessani, kun pyyhin kyyneleitäni ja niistin kulman takana nenääni. Meillä kaikilla ei ole antaa rikkauksia tai kalliita lahjoja. Saattaa olla, että jollain ei ole antaa jäätelöä tai banaaniakaan ohikulkijoille.

Eikä kyse olekaan siitä, mitä meillä on annettavana. Vaan siitä, että haluamme antaa, koska sillä tavalla teemme toisemme näkyväksi, ja sillä tavalla osoitamme mitä suurinta rakkautta. Kyse on intentiosta, siitä aikomuksesta, joka suuntaa kaiken huomiomme toiseen ihmiseen. Olen nähnyt sinut, olet olemassa minulle, olet niin tärkeä, että haluan antaa sinulle kohtaamisen, rakkauttani ja aikaani.

Jos ei ole antaa mitään konkreettista, voi antaa aikaansa, pienen hetken kohtaamiselle, jossa toinen tulee näkyväksi. Rakkautta.

Kunpa yksivuotiaani olisi ymmärtänyt, miksi äiti itki, kun hän sai jäätelön ja banaanin romanikerjäläiseltä.

Olkoon tämä kirjoitus muistona ja oppina hänelle tulevaisuuden varalle pyyteettömästä rakkaudesta.