Prologi

Oli yö.

Mies tuijotti silmät suurina kellon viisareita. Hämärässä, tyhjässä huoneessa ajan näkymätön askellus kaikui vaimeana. Ei ollut muuta kuin hän ja kello. Ei ollut muuta kuin aika. Aika, joka kulki eteenpäin,
armottomana ja pysäyttämättömänä.
Minuuttia vaille kaksitoista.
Viimeinen minuutti.
Hän tiesi, että sillä oli merkitystä – enemmän kuin millään muulla. Tämä hetki. Tämä viimeinen
minuutti. Hänen elämänsä viimeinen minuutti. Kun pitkä viisari saavuttaisi numeron 12, jotain
tapahtuisi. Jotain vääjäämätöntä. Jotain kauheaa.
Et voi pysäyttää sitä. Et voi hallita aikaa. Et voi hallita kohtaloa.
Mies tunsi täydellistä avuttomuutta. Hänen sydämensä hakkasi. Veri kohisi korvissa. Hengitys oli
katkonainen ja kaiken yli kuului sekuntien hidas, armoton eteneminen. Se oli kuin hiljainen,
vastustamaton virta, joka soljuu eteenpäin pysähtymättä.
Sekunti, tuo erillinen ajan sirunen - mureni yksi kerrallaan ja putosi hitaasti tyhjyyteen.
Mies tunsi, kuinka hiekka valui näkymättömässä tiimalasissa, viimeiset jyvät liukuivat sormien läpi
miehen ulottumattomiin. Liian nopeasti, aivan liian nopeasti.
Pitkä viisari värähti. Se naksahti ottaen viimeisen askeleen.
Keskiyö.
Aika oli loppu.

***

Kello pärähti soimaan. Matti läiskäsi automaattisesti kätensä sen päälle ja sammutti äänen. Pirinä
loppui, mutta Matti ei jaksanut nousta. Häntä väsytti aivan valtavasti. Hän käänsi kylkeä ja torkahti
viideksi minuutiksi, mutta kellon torkku herätti hänet uudelleen.
Pahus! Hänen oli noustava. Hän ei ollut muutenkaan mikään aamuihminen ja töihin lähtö otti aina
aikaa. Ensin suihkuun heräämään kunnolla, sitten kuppi kahvia – onneksi hän latasi keittimen aina
illalla, joten ei tarvinnut kuin painaa nappia matkalla kylpyhuoneeseen. Parranajo, suihku, hampaat ja
sitten puhtaat vaatteet. Kahvin hän kaatoi isoon termosmukiin, jonka hän otti mukaansa autoon. Vielä
illalla pakattu laukku ja silmäys ympärille – unohtiko hän jotain?
Käsi kävi takin taskun päällä – kyllä, kotiavaimet olivat mukana ja autonavain kädessä. Puhelin! Se oli
ollut latauksessa yön yli ja siellä se oli yöpöydällä edelleen. Matti potkaisi kengät jalasta ja kiirehti
makuuhuoneeseen. Puhelin lähti mukaan ja Matti palasi eteiseen, pisti kengät jalkaansa ja vilkaisi
puhelimen kelloa – melkein myöhässä. Aamu oli sujunut tahmeammin kuin tavallisesti. Hän oli
hitaalla päällä ja nyt hän joutuisi ajamaan nopeammin, että ehtisi aamun ensimmäiseen palaveriin
ajoissa.
Liikenne oli juuri niin ruuhkaista kuin se puoli kahdeksan aikaan voi olla Länsiväylällä, kun tuhannet
autoilijat yrittävät Helsingin ympäristökunnista ajaa keskustaan tai sen tuntumaan hoitamaan
työpäiväänsä isoissa toimistotaloissa. Matti antoi virran viedä autoa ja hörppi samalla kuumaa
kahviaan. Musiikki soi kaiuttimista ja sormet naputtivat rytmiä rattiin. Välillä Matti innostui
hyräilemään muutaman tahdin mukanakin. Raitis ilma, kahvi ja virittäytyminen päivään olivat
piristäneet. Aamun väsymys oli poissa ja Matti tunsi pienoista innostusta miettiessään päivän
tapaamisia ja työtehtäviään.

***

”No, mitä mies!” Lasse huudahti ja läiskäsi Mattia olkapäälle. ”Miten meni reissu?”
Matti ei ollut ehtinyt vielä omalle työpisteelleen, kun Lasse ryntäsi kahvihuoneesta käytävälle silmät
uteliaisuudesta kiiluen. Lasse oli työpaikan juorukello ja vietti enemmän aikaa kahvihuoneessa kuin
omassa työpisteessään. Ihme, että hänen työnsä tulivat ollenkaan tehdyksi.
”Ihan hyvin. Laiva oli aivan upea, kerta kaikkiaan hieno. Kaikki toimi moitteettomasta. En löytänyt
meidän systeemeistämme mitään korjattavaa. Muutaman hienosäädön tein matkan aikana, mutta
homma oli valmis jo ennen kuin päästiin Labadeehen, Haitille. Väärä hälytys tällä kertaa.”
”Onnenpekka! Pääsit lomailemaan firman piikkiin!” Lassen ääni kuulosti kateelliselta. Hänen silmänsä
siristyivät ja kaikki kolme leukaa tutisivat Lassen kallistaessa päätään tietävän näköisenä. Hyvä, ettei
hän vinkannut vielä silmäänsäkin, Matti ajatteli kauhuissaan.
” No, jos lento Miamiin, heti perään risteily Haitille vikaa etsien ja sitten saman tien lento kotiin on
lomailua sinusta, voidaan vaihtaa paikkoja. Vähemmällä pääsee, kun jää kotiin istumaan takkatulen
ääreen.”
Matin äänen kylmäkiskoisuudesta ei voinut erehtyä ja Lassekin huomasi menneensä liian pitkälle.
”Kiva saada sinut takaisin. No, jos tässä menisin jatkamaan töitäni”, Lasse sanoi hieman nolona ja
luikki nopsaan omaan loukkoonsa istumaan.

Matti jatkoi matkaa omaan työnurkkaansa. Heillä oli iso avokonttori, jossa neuvotteluhuoneet olivat
keskellä ja työpisteet kiersivät seinustalla. Matin pöytä oli tilan perällä kulmassa, jossa hän sai olla
rauhassa. Väliportaan esimiehet olivat jalkautuneet myös avokonttoriin. Tosin heidän tilansa olivat
hieman tilavammat kuin muilla ja sijaitsivat konttorin kulmissa, missä oli valoisaa, kun ikkunoita oli
kahdella seinällä. Matti oli tämän Sähkö- ja automaatiotekniikka-yksikön esimies ja heidän
vastuullaan oli aluksen sähköjärjestelmät. Sen takia Matti oli joutunut lentämään tarkistamaan laivan
vikaantuneelta vaikuttanutta propulsiojärjestelmän ohjausta, jota ei voitu korjata etäyhteydellä ilman
asiantuntijan fyysistä läsnäoloa. Matti olisi voinut lähettää sinne jonkun muunkin, mutta laiva oli
neitsytmatkallaan eikä mikään saanut mennä vikaan, joten hän lähti itse katsomaan tilannetta.
Onneksi laivan kippari oli panikoinut turhaan eikä mitään vakavaa vikaa ollut.
Matti avasi tietokoneensa ja uppoutui tarkastelemaan matkan aikana tekemiään huomioita ja kirjoitti
matkaraportin tuoreeltaan ja vasta sitten hän alkoi purkamaan sähköpostisumaa. Päivä hurahti kuin
siivillä eikä Matti huomannut edes mennä lounaalle. Muutama mukillinen kahvia piti nälän loitolla.
Yhtäkkiä viiden maissa hän havahtui siihen, että konttori oli hiljentynyt ja hänen vatsansa huusi
tavallista äänekkäämmin ruokaa. Oli aika lähteä kaupan kautta kotiin.

***

Kello pärisi pitkään. Lopulta Matti tajusi, että se oli hänen herätyskellonsa ja voipuneena hän heilautti
kättään ja osui kelloon. Mokoma rakkine ei sammunut vaan kaatui pudoten lattialle. Matin oli pakko
nousta ja poimia kello ylös ja sammuttaa se. Matti istui sängyn laidalle vielä melkein unessa. Hän
hieroi ohimoitaan ja yritti painaa tykyttävän päänsäryn pois samalla kun hän mietti, miksi hänellä oli
epämääräisen ikävä olotila – aivan kuin hän olisi pelännyt. Hän oli varmaan nähnyt painajaista, mutta
hän ei muistanut siitä mitään muuta kuin uskomattoman kauhun tunteen.
Matti huokasi raskaasti ja nousi ylös. Hän vaelsi aamurutiininsa läpi puoliunessa. Kahvinkeitin,
parranajo, suihku, vaatteet, kahvi mukiin ja lisäksi pari Buranaa. Sitten tarkistus, että avaimet ja känny
olivat mukana. Matti lähti autoon ja sulautui hetken päästä Länsiväylän ruuhkaan. Autossa Matti
automaattisesti avasi radion, mutta aamun iloinen musiikki ei tuntunut hyvälle ajatukselle, joten Matti
sammutti radion. Hän tarkkaili liikennettä ja hörppi aamukahviaan. Mikä minua vaivaa, hän mietti.
Olenko tulossa sairaaksi – siksikö olen niin väsynyt? Ei tämä enää mitään jet lagia ole, ehkä joku virus?
Matti oli huolissaan. Hän ei normaalisti ollut näin väsynyt eikä hän tavannut piehtaroida yöllä hikisenä
herätäkseen outoon levottomaan olotilaan. Matti oli suorasukainen nukkuja. Hän meni sänkyyn ja
ummisti silmänsä heräten noin kahdeksan tunnin jälkeen levollisesti ja pirteästi jatkaakseen
työpäiväänsä ilman murheita. Nyt hän oli varma, ettei ollut nukkunut levollisesti eikä hän ollut pirteä.
Jotain oli vialla, mutta hän ei tiennyt mitä ja miksi?

***

”Maailman pienin mies; pussit silmien alla.” Lasse nauroi omalle vitsilleen vedet silmissä. Matti ei
viitsinyt edes hymähtää. Lassen pappa vitsar oli niin kuultu...
”No, Matti, älä ole niin vakava. Mutta jos totta puhutaan, niin näytät vähän kulahtaneelta. Mikä
mättää?”
” Ei mitään. Jetlag, kai.” Matti väisteli ja katosi omaan työpisteeseensä. Pahuksen Lasse, aina
utelemassa. Kohta se varmaan kertoo kaikille, että pomo kulkee pussit silmien alla ja nuokkuu töissä,
kun viettää villejä orgioita öisin poikamiesboksissaan. Täytyy siirtää Lasse istumaan johonkin muuhun
paikkaan kuin lähelle kahvihuonetta. Josko mies pysyisi lestissään.
Matti istui koneelleen ja aloitti päivän työt.

***

”Matti, lähdetkö syömään?” Ritva oli tullut huomaamatta Matin selän taakse ja katseli ystävällisesti
häntä silmälasiensa lävitse.
”Joo, totta kai. Joko se kello on niin paljon?” Matti ei ollut huomannut ajan kulumista, mutta nyt hän
tajusi olevansa nälkäinen.
Ritva ja Matti ajelivat hissillä alakerran ruokalaan. He poimivat salaattipöydästä kunnon annoksen ja
hakivat lämmintä ruokaa sekä juomat. Tarjotin keikkuen kassan kautta pöytää etsimään. Lasse viittoili
ikkunapöydästä heille, jossa istui myös muita Matin alaisia. Iloinen puheensorina kaikui avarassa
salissa yhdessä ruokailuvälineiden kilahdusten kanssa. Matti söi vaiteliaana annostaan ja katseli
muiden keskustelua. Välillä Lasse kysäisi jotain Matilta, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta vaan
jatkoi omaa juttuaan. Lasse oli hyvää seuraa silloin, kun itseä ei huvittanut jutella. Lassen tauoton
pulina ei vaatinut osallistumista, vain kuuntelua ja nyökkäämistä sopivissa kohdissa. Matti huomasi,
että muutkaan eivät jaksaneet kovin perusteellisesti kuunnella Lassea vaan jokainen oli uppoutunut
omaan ruokailuunsa ja omiin ajatuksiinsa.
Lounaan jälkeen he nousivat ylös omaan kerrokseensa ja hajaantuivat omille työpisteilleen. Matti istui
tuolissaan ja käynnisti tietokoneensa, mutta ai, miten häntä väsyttikään ruoan päälle. Hän päätti
huilata hetken, mutta hätkähti siihen, kun hänen assistenttinsa Ritva kosketti varovasti hänen
olkapäätään. Matti tajusi torkahtaneensa ja pyyhkäisi vaistomaisesti suutaan. Hieman kuolaa oli
valunut toiselle poskelle. Noloa!
”Anteeksi, torkahdin.” Matti sanoi hätäisesti. ”Kuorsasinko?”
”Et, mutta puhelimesi on äänetön. Sinua on yritetty tavoittaa. Tulin katsomaan mikä on tilanne.”
”Kiitos!”
”Matti, mikä on? Huomasin lounaalla, että näytät väsyneeltä. Oletko sairas?”
”En tiedä, en usko. Ehkä jet lag tai jotain”
”Et ole aiemmin kärsinyt aikaeroista näin selvästi. Oletko varma, ettet saanut jotain pöpöä siellä
etelässä?”
”Voihan se tietysti olla mahdollista. En yleensä sairastu enkä kauheasti siksi varo mitä panen
suuhuni.”
”Pitäisikö sinun käydä työterveydessä?”
” Ehkä, jos tämä ei ala menemään ohi. Ei vielä kuitenkaan.”
”Ok.” Ritva silmäili esimiestään huolestuneesti. Jotain selvästi oli vialla. ” Jos ei huomenna ole
parempi olo, menet lääkäriin. ”
” Selvä.” Matti hymyile rauhoittavasti Ritvalle ja otti puhelimensa. Häntä tosiaan oli tavoiteltu.

***

Matti tuijotti kelloa, seurasi sekuntiviisarin rytmikästä liikettä. Hän tunsi kauheaa ahdistusta ja mitä
pidempään hän kelloa tuijotti, sitä enemmän ahdistus lisääntyi. Matti tunsi, kuinka hänen sydämensä
tykytti ja kauhu puristi kurkkua niin, että hengittäminen oli vaikeaa. Hän odotti jotain. Mitä? – siitä Matti
ei ollut varma.
Kello alkoi pirisemään. Matti hätkähti hereille ja löi kellon sammuksiin. Nyt hänellä oli muistikuva siitä,
että hän oli nähnyt painajaista, johon oli liittynyt kello ja kellon viisarit jotenkin. Matti nousi istumaan
sängyn reunalle ja yritti muistella unta. Mutta uni pakeni ja vain hajanaisia ajatuksia jäi jäljelle. Kello,
viisarit, kauhu – niin se kauhu oli ollut läsnä koko ajan. Mutta mistä syystä hän oli pelännyt sitä kelloa?
Matti puristeli päätään. Kumma uni. Oliko hän nähnyt sen aiemmin? Kyllä, siinä oli tietty tuttuuden
tunne. Ihan kuin hän olisi ennenkin elänyt tuon kohtauksen. Kello vaikutti tutulta ja samoin ikävä
tunne.
Matti lähti töihin.

***

” Viini paranee vanhetessaan, mutta sinä näytät jo ylikypsältä?” Lassen letkautuksista ei päässyt ohi.
Mies hirnui omalle vitsilleen, mutta Matti pyyhälsi omalle paikalleen tuhahtaen äänekkäästi. Hän oli
riisumassa takkiaan, kun Ritva tuli paikalle. Nainen katseli häntä arvioivasti.
”Kuinka sinä nukut?” Ritva kysyä töksäytti. ”Huolia?”
Matti hämmentyi suorasukaista kysymystä ja avasi jo suunsa sanoakseen, että nukkui mainiosti,
kunnes pysähtyi miettimään asiaa oikeasti.
”Huonosti, kai. Luulen että näen painajaisia.”
”Luulet?”
”Niin, en muista aamulla mitään, mutta minulla on tunne, että olen nähnyt pahaa unta ja siksi olen
väsynyt.”
”Huolia?”
”Ei.”
”Minä varaan sinulle lääkärin työterveydestä. Näytät kauhealta.”
Matin teki mieli sanoa vastaan, mutta lopulta hän nyökkäsi. Ehkä Ritva oli oikeassa. Ehkä oli aika
tarkistaa, että missään ei ollut vikaa.

***

”Harjamaa.” Lääkäri vilkaisi ympäri odotushuonetta iskien silmänsä Mattiin. Matti hätkähti. Hän
pomppasi pystyyn ja riensi lääkärin perään, joka jo kiiruhti kohti huonettaan. Lääkäri seisoi pidellen
ovea ja kun Matti ilmestyi kynnykselle, hän viittasi Mattia istumaan tuoliin. Matti ei ollut varma olisiko
lääkäriä pitänyt kätellä tai tervehtiä jotenkin. Ehkä ei. Parempi lysähtää tuoliin ja odottaa lääkärin
avausta.
”Jaaha, tässä sanotaan, että teillä on ollut unettomuutta. Kauanko sitä on jatkunut?” lääkäri tutki
tietokoneensa näyttöä. Matti ojenteli kaulaansa. Hän olisi halunnut nähdä mitä hänestä oli kirjoitettu
koneelle.
”Ehkä viikon verran. Tai ei varsinaisesti unettomuutta. Minä kyllä nukun, mutta huonosti. Näen
painajaisia.” Matti selitti epävarmasti.
”Millaisia painajaisia?”
”En muista. Jotain ikävää. Herään hikisenä, ahdistuneena ja tiedän että olen nukkunut huonosti.”
”Onko muita oireita?”
”Sydän hakkaa, päänsärkyä, väsyttää ja en jaksaisi nousta ja mennä töihin.”
”Onko öisin tiheää vessassa käynnin tarvetta?”
”Ei minusta.”
”Kuorsaatteko?”
”En tiedä, en usko” Matti oli hämillään. Mistä hän sen tietäisi – yksinäinen poikamies.
Lääkäri vilkaisi Mattia tutkivasti ja nojautui hieman eteenpäin. "Kuvaamiesi oireiden perusteella
epäilen, että sinulla saattaa olla uniapnea. Hengityskatkokset ja jatkuva väsymys viittaavat siihen, että
unenlaatusi on vakavasti häiriintynyt. Suosittelen, että teemme sinulle unirekisteröinnin, jotta
saamme varmuuden diagnoosista."
Matti räpäytti silmiään hitaasti, aivan kuin hänen aivonsa yrittäisivät sulattaa lääkärin sanat.
"Uniapnea?" hän toisti, äänessään epävarmuutta. "Mutta... eikö se ole enemmän sellainen isojen,
vanhojen miesten juttu?"
Lääkäri hymähti ymmärtäväisesti. "Ei suinkaan. Se voi koskea kaikenikäisiä ja -kokoisia. Sinun oireesi –
väsymys, painajaiset, keskittymisvaikeudet – sopivat siihen hyvin."
Matti painoi katseensa lattiaan. Hän oli ajatellut painajaistensa johtuvan vain stressistä tai siitä
kirotusta Haitin matkasta. Mutta jos kyse olikin jostain muusta? Jostain, mikä vei häneltä ilmaa
silloinkin, kun hän ei edes ollut hereillä.

***

Seuraavana yönä painajainen palasi.

Matti seisoi pimeässä huoneessa, jossa ainoa valo tuli seinällä tikittävästä kellosta.
Matti tunsi kylmän, näkymättömän puristuksen rinnassaan. Se ei ollut pelkkää painajaisen kauhua –
se oli jotain muuta, jotain pahempaa, ikään kuin itse yö olisi kietoutunut hänen ympärilleen
tukahduttaen hänet. Hän yritti hengittää, mutta ilma tuntui raskaalta. Näkymättömät sormet olivat
sulkeneet hänen kurkkunsa.
Pitkä viisari liikahti.
Kello löi kaksitoista.
Matti heräsi korahtaen tukehtumisen tunteeseen. Paita oli hiestä märkä, sydän jyskytti kuin
pakenevalla pupulla. Hän haukkoi henkeä.
Hänen kätensä tärisivät ja hän hapuili yöpöydältä vesilasia. Herätyskello näytti aikaa 00:00.

***

Aamu tuntui pahemmalta kuin kaikki muut aamut tähän mennessä yhteensä. Hän ei ollut uskaltanut
nukkua enää loppuyönä pieniä torkahduksia lukuun ottamatta. Päätä kivisti ja ajatus juoksi tahmeasti.
Matti ei muista miten selvisi aamutoimista ja sai itsensä autoon. Hän avasi ikkunan ja antoi ankean
talvi-ilman karkottaa hämähäkinseitit aivoista. Kahvi tuli tarpeeseen.
Töissä hän pujahti omaan työpisteeseensä niin ettei edes Lasse huomannut hänen tuloaan. Ritva oli
odottanut häntä.
”Mitä lääkäri sanoi?”
”Ei mitään erikoista. Tekevät vielä jotain testejä.” Matti vältteli Ritvan tutkivaa katsetta. Hän ei aikonut
sanoa mitään uniapneasta. Se oli liian henkilökohtaista.
”Näytät hirveältä”, Ritva totesi tylysti. ”Oletko varma, ettei lääkäri sanonut mitään?”
”Joo, joo, terve mies. Ehkä jotain anemiaa tai stressiä...” Matti kääntyi tutkimaan sähköpostia ja antoi
ymmärtää, että keskustelu oli tässä.
Ritva seisoi ja katseli vielä hetken arvioiden, miten pitäisi suhtautua esimiehen puheeseen, joka oli
räikeässä ristiriidassa hänen olemuksensa kanssa. Lopulta Ritva kääntyi ja meni töihinsä, mutta ilme
oli epäuskoinen ja Matti oli varma, että Ritva seuraisi häntä kuin haukka, kunnes saisi selityksen.

***

Päivä tuntui loputtoman pitkältä, mutta viimein se oli ohi ja Matti pystyi lähtemään kotiin. Mitään
mainittavaa hän ei ollut saanut aikaan. Oli lähinnä istunut, vastaillut hajamielisesti puhelimeensa ja
seurannut päivän etenemistä. Koskaan elämänsä aikana hän ei ollut ollut näin vähän motivoitunut
työhönsä. Hän oli vain odottanut kotiin pääsyä.
Istuessaan autossa matkalla Espooseen, Matille tuli yllättäen mieleen isä. Eikö isä ollut kova
kuorsaamaan aikoinaan? Olikohan hänellä ollut hengityskatkoja? Isä oli jo edesmennyt, mutta
tietäisikö äiti?
Ajatus ei jättänyt häntä rauhaan. Hetken emmittyään hän nappasi puhelimen ja soitti äidilleen.
”Matti – ihanaa että soitit!” äiti huudahti selkeästi ilahtuneena. ”Pitkästä aikaa! Mitä kuuluu?”
Matti tunsi piston sydämessään. Oliko siitä todella niin kauan, kun hän oli viimeksi soittanut äidilleen
ilman erityistä syytä? Nytkin hän soitti vain, koska tarvitsi jotain.
”Ei tässä mitään ihmeellistä. Olin juuri työreissulla ja palasin kotiin. Muuten sitä samaa... Miten
sinulla?” Matti aloitti vähän väkinäisesti.
”Siskosi soitteli eilen. Lapsenlapset kasvavat niin hurjaa vauhtia! Odotan jo, että saisin ne taas
mummolaan hoidettavaksi.”
”Ai jaa, miten vanhoja ne jo ovat?” Matti kysyi, vaikka tunsi huonoa omaatuntoa siitä, ettei muistanut
tarkalleen siskonsa lasten ikää.
”Patrik on kohta viisi ja Elsa kolme. Elsa juttelee jo ihan tauotta, mutta Patrik ujostelee vielä. Se on
siinä iässä,” äiti sirkutteli iloisesti.
”Kyllä aika rientää.”
”Niin rientää,” äiti huokaisi. ”Muistan niin hyvin, kun te Maijan kanssa olitte tuon ikäisiä. Sinusta ei
saanut sanaakaan irti, mutta Maija pulputti sinunkin edestäsi. Nyt sama kuvio toistuu seuraavassa
sukupolvessa.”
Matti hymähti, muttei osannut tarttua keskusteluun. Pienen hetken ajan linjalla oli hiljaista.
”No, miten sinun rakkauselämäsi? Onko tässä miniää joskus odotettavissa?” äiti kysyi leikkisästi,
mutta Matille oli selvää, että asia todella mietitytti häntä. Hänen olematon seuraelämänsä oli äidille
aina hienoinen pettymys. ”Tai voihan se olla sulhanenkin. Mistä sitä nykyään tietää?” Nyt äidin
äänessä kuulsi jo pieni epäluulo ja salattu kysymys.
”Ei ole minijöitä eikä sulhasia.” Matti ohitti aiheen nopeasti. ”Kuule äiti, eikö isä aina kuorsannut
kovasti?”
”Mitä!” äidiltä meni selvästi pasmat sekaisin. ”Kyllä isä kuorsasi. Miten se nyt tuli sinulle mieleen?”
”Ajattelin vain - tutkittiinko sitä koskaan? Oliko isällä uniapnea?”
”Uniapnea?” Äidin ääni palasi valppaammaksi. ”En minä sitä tiedä. Ei sitä koskaan tutkittu. Ei
sellaisesta puhuttu silloin. Isä vain kuorsasi. Mistä sellainen tuli sinulle mieleen?”
”Ajattelin vain. Isä kuoli niin nuorena enkä oikein koskaan ajatellut miksi. Mietin vain, miten kaikki
oikein meni.”
”Jaa-a,” äidin epäluuloisen äänen pystyi melkein näkemään etäisyyden päästä. Selitys ei selvästi
uponnut äitiin. ”Isällä oli heikko sydän. Yhtäkkiä se lähti, suorilta jaloilta. Miksi kyselet? Onko sinulla
jotain vaivaa? Oletko käynyt lääkärissä?” äiti tenttasi huolestuneena.
Matti puri hampaitaan yhteen. Miksi hän meni ottamaan tämän puheeksi? Nyt äiti huolestuisi turhaan.
”Ei mitään hätää, äiti,” hän vakuutti. ”Olen ihan kunnossa. Vähän väsyttää, kun ollut niin paljon
reissuja. Ei mitään sen kummempaa.”
”Isäkin oli väsynyt viimeisinä viikkoina,” äiti sanoi hiljaa. ”Ei puhunut paljon, mutta näin, että se ei
voinut hyvin. Olethan varma, että olet kunnossa?”
”Totta kai,” Matti valehteli sujuvasti ja käänsi puheen siskonsa lapsiin.
Äiti innostui taas kertomaan lasten viimeisimmistä kommelluksista, mutta Matti kuunteli
hajamielisesti. Jokin äidin sanoissa oli saanut hänen ihonsa kananlihalle. Entä jos isällä olikin ollut
jokin vialla kokoajan, mutta kukaan ei osannut havaita mitään ajoissa?

***

Matti seisoo keskellä sakeaa pimeyttä. Ilma on lyijynraskas ja tiheä kuin musta vesi. Hänen
keuhkojaan puristaa. Hän yrittää liikkua, mutta jalat ovat kuin juurtuneet maahan. Jossain kaukana
kuuluu rummutus – hidas, matala syke kuin sydän lyömässä jossain syvällä maan alla.
Äkkiä varjot hänen ympärillään alkavat liikkua. Pimeydestä kohoaa hahmo, jonka kasvot ovat sameat
ja vääristyneet. On kuin kuvaa katsoisi mutaisen vedenpinnan läpi. Silmät ovat pohjattomat kuin kaksi
tyhjää kaivoa.
"Sinä veit sen, mikä ei kuulu sinulle," hahmo kuiskaa äänellä, joka on yhtä aikaa hauras ja murskaavan
raskas.
Matti ei ymmärrä. Hän yrittää puhua. Kysyä, mutta kurkusta ei lähde ääntäkään. Hahmo nostaa
kätensä ja luisevat sormet ojentuvat häntä kohti. Jotain nahkean kylmää ja näkymätöntä kietoutuu
hänen ympärilleen. Kuin köynnös kiristyen hänen iholleen, puristaen hengitystä ahtaammaksi
jokaisella sydämenlyönnillä.
"Keskiyöllä olet minun," ääni sanoo.
Matti yrittää rimpuilla irti. Turhaan. Hänen kehonsa ei tottele. Sitten kello kumahtaa – syvä ääni, joka
saa kaiken tärisemään. Ensimmäinen lyönti.
Toinen.
Kolmas.
Matti tajuaa kauhukseen, että kellon lyönnit laskevat aikaa. Kun viimeinen lyönti tulee, tapahtuu jotain
– jotain lopullista.
Hän vetää henkeä ja huutaa.
Matti haukkoo ilmaa. Huone on pimeä, mutta hiki liimaa paidan hänen ihoonsa. Sydän hakkaa. Hänen
korvissaan kaikuu vieläkin tuo vieras ääni:
"Keskiyöllä olet minun."
Matti nousee istumaan sohvalla. Hän on nukahtanut kesken uutisten. Hän oli niin väsynyt, ettei muista
yhtään mistä uutisissa edes oli puhuttu. Kello on vasta vähän yli yhdeksän. Hän oli nukkunut ehkä
puoli tuntia. Kauhea painajainen!
Miten elävä se oli ollutkaan!
Matti hieroo silmiään ja miettii untaan. Siinä oli jotain tuttua. Aivan kuin hän olisi nähnyt sen aiemmin -
tai kokenut sen. Muisto kuplii pinnalle, hitaasti ja vastustamattomasti.
Kun hän oli ollut Haitilla, hän oli lähtenyt eräänä iltana kävelylle. Kaupungin valot jäivät taakse. Hän
kulki syrjäiselle polulle, jossa vain sirkat ja yölliset äänet täyttivät ilman. Trooppinen lämpö tiivistyi
hänen iholleen ja ilma tuntui raskaalta kukkien tuoksusta.
Sitten hän oli nähnyt heidät. Valkopukuiset hahmot muodostivat piirin pienen aukean keskellä. Heidän
liikkeensä olivat rauhallisia, lähes hypnoottisia ja matala laulu kaikui ilmaan kuin tuulen kantamana.
Maassa heidän keskellään oli palanut kynttilöitä ja niiden ympärille oli piirretty monimutkainen,
kiemurteleva kuvio vaalealla jauheella kuin jokin symboli, jonka merkitystä Matti ei ollut ymmärtänyt.
Hän ei ollut halunnut häiritä, mutta näky oli kiehtonut häntä ja hän oli halunnut ottaa kuvan tuosta
hetkestä. Hän oli ottanut hiljaa puhelimensa esille ja näppäili muutamia kuvia ihmisistä ja kuviosta
maassa. Samassa hän oli vahingossa astunut oksan päälle, joka oli räsähtänyt.
Yksi valkopukuisista naisista oli kääntynyt. Hetkeksi koko ryhmä oli hiljentynyt ja tuijottanut häntä.
Matti oli perääntynyt varovasti, nostanut kätensä anteeksipyytävästi ja mutissut jotain epämääräistä
englanniksi. Hänen sydämensä oli hakannut. Kukaan ei ollut sanonut mitään, mutta hänen sisälleen
oli valunut kylmäävä tunne.
Hän oli lähtenyt nopeasti takaisin hotellille, mutta koko loppuyön hänen unensa olivat levottomia. Hän
tiesi, että oli toiminut hölmösti – ehkä loukannut paikallisia, mutta enää asialle ei voinut mitään.
Seuraavana päivänä hän näki saman valkopukuisen naisen katselevan häntä satamassa. Näytti kuin
nainen olisi tehnyt käsillään jonkin merkin hänen suuntaansa ja samalla mutissut jotain, mutta hän oli
liian kaukana, jotta Matti olisi kuullut mitä hän sanoi. Matti jatkoi matkaa kohti laivaa, mutta kun hän
kääntyi ja vilkaisi taakseen, nainen oli kadonnut.
Matti oli kertonut tapahtumasta laivassa eräälle paikalliselle oppaalle, joka oli kertonut
todennäköisesti Matin häirinneen vodou-seremoniaa. Se, että Matti otti kuvia tapahtumasta, oli huono
asia. Jotkut paikalliset uskoivat, että kameran linssi vangitsee hengen tai häiritsee seremoniaa. Kun
Matti kertoi naisesta satamassa, opas henkäisi kauhuissaan, että nainen tuli luultavasti langettamaan
kirouksen tunkeilijan ylle.
Nyt Matti huokaa. Hän oli unohtanut koko vodou-hömpötyksen, mutta nyt painajaisen jälkeen hieman
poissa tolaltaan hän alkoi ajatella, että ehkä kaikki nämä painajaiset, kellot ja keskiyöt tosiaan olivat
kirousta. Oliko hänen kameransa vanginnut jonkun hengen? Pitäisikö hänen jotenkin palauttaa henki
takaisin omaan maahansa?
Ei, nyt hän antaa mielikuvituksen laukata. Matti nousee rivakasti ja laittaa television kiinni. Aika mennä
sänkyyn. Ja lopettaa kaikki kuvittelut mistään kirouksista!

***

”Ritva!” Matti huhuili. Hänen assistenttinsa ilmestyi ovelle.
”Lähden tänään vähän aikaisemmin. Käyn nyt niissä testeissä. Voi olla, että pidän huomisen vapaana.
Siirrä kaikki palaverit varmuuden vuoksi ensi viikolle.” Matti jakoi ohjeita pakaten samalla
työlaukkuansa.
Ritva nyökkäsi ja tutki esimiehensä kasvoja kuin etsien vastausta niihin kysymyksiin mitkä hänen
mieltään panoivat. Matti ei ollut koskaan poissa töistä minkään muun syyn kuin työmatkan takia.
Mieshän oli aina ollut terveyden perikuva. Ja mitkä testit ovat sellaisia, että niistä jäädään vapaalle.
Tämä kuulostaa aivan liian vakavalta!
”Tsemppiä, Matti ja laita nyt viestiä, miten menee niiden testien jälkeen.”
”Kiitos, Ritva. Ei tässä mitään hätää. Kohta tämä on ohi ja päästän palaamaan normaaliin.” Matti
taputti sihteeriään kevyesti olkapäälle. Naisen kasvot olivat ihan huolesta harmaat, ja hän näytti siltä
kuin voisi purskahtaa kohta itkuun.
”Nähdään maanantaina, mukavaa viikonloppua!” Matti yritti kuulostaa pirteältä, mutta se kyllä jäi
yritykseksi. Hän nosti kättään Ritvalle ja kiiruhti ulos.

***

Matti astuu sisään sairaalan hämärästi valaistuun yöpäivystyksen aulaan. Ilmoittautumistiskiä
valaisee lempeä, kellertävä valo. Hän lausuu nimensä ja tiskin takana oleva hoitaja nyökkää
ystävällisesti.
”Voit istua hetkeksi, hoitaja tulee pian hakemaan sinut tutkimukseen,” nainen sanoo lempeästi ja
ojentaa ohjekansion, jonka hän tosin on jo lukenut kotona pariin otteeseen.
Hetken kuluttua ovi aukeaa ja nuorehko hoitaja ilmestyy käytävälle. Hän hymyilee ja viittoo Matin
mukaansa.
”Oletko välttänyt kahvia ja alkoholia tänään niin kuin ohjeessa sanottiin?” hoitaja kysyy heidän
kävellessään pitkin hiljaista, puhtaanvalkoista käytävää.
”Joo. Aamulla teki kyllä mieli kahvia, mutta pärjäsin,” Matti vastaa ja yrittää hymyillä, vaikka
hermostuneisuus tuntuu puristuksena rintakehässä.
He saapuvat pieneen, kodinomaisesti sisustettuun huoneeseen, jossa on sänky, yöpöytä ja seinälle
kiinnitetty kamera. Katossa on pieni, himmeä valo. Hoitaja pyytää Mattia vaihtamaan ylleen mukavat
vaatteet – esimerkiksi t-paidan ja urheiluhousut – ja kertoo, että pian aloitetaan laitteen kiinnitykset.
Kun Matti on valmis ja istuu sängyn laidalle, hoitaja ryhtyy työhönsä. Hän puhdistaa Matin otsaa ja
päänahkaa pienillä alkoholilapuilla, jotka kirvelevät hieman. Sitten hän kiinnittää elektrodit pään eri
kohtiin, silmien ympärille ja leualle.
”Nämä mittaavat aivojen ja lihasten toimintaa. Ei satu, mutta voi tuntua vähän hassulta,” hoitaja
selittää.
Sitten vuorossa on rintakehän ympärille kiinnitettävä joustava mittanauha hengitystä varten. Nenän
alle asetetaan pieni letku, joka mittaa ilmavirtausta ja sormeen klipsi, joka seuraa veren
happisaturaatiota.
”Tässä vaiheessa moni sanoo näyttävänsä avaruusolennolta,” hoitaja naurahtaa ja Matti hymähtää
velvollisuudentuntoisesti, vaikka päässä pyörii. Hänestä tuntuu kuin hän olisi jäänyt kiinni ansaan,
mistä ei voi enää paeta – on johtoja, mittareita ja tätä selittämätöntä väsymystä.
”Yritä nukkua mahdollisimman normaalisti,” hoitaja sanoo ja toivottaa hyvää yötä.
Kun ovi sulkeutuu ja huone hiljenee, Matti makaa selällään ja katsoo kattoon. Päässä kutittaa anturien
alla ja jokainen kyljenkääntö vetää johtoja mukanaan. Hän ei tiedä, johtuuko levottomuus laitteista vai
jostain muusta. Kenties siitä unesta, joka ei ole jättänyt häntä rauhaan.
Sänky on kapea ja lakanat kahisevat jokaisella liikkeellä. Johtojen pehmeä kiristys päässä ja
rintakehällä muistuttaa, ettei hän ole vapaa – ei unessa eikä valveilla. Matin on vaikea löytää asentoa,
jossa ei tuntuisi jonkinlaista painetta tai vetoa. Huoneessa on hämärää, koneet surisevat hiljaa
taustalla. Toisaalta niiden surina tuntuu unettavalta, mutta toisaalta niiden rytmi tuntuu kiusaavan
hänen mieltään kuin epävireinen sydän.
Vihdoin uni alkaa vetää häntä mukanaan.

***

Matti istuu tyhjässä huoneessa ja tuijottaa silmät suurina kelloa, joka on pimeän huoneen ainoa valon
lähde.
Kello tikittää taas. Ensin hiljaa, sitten kuuluvammin, kunnes jokainen sekunti tuntuu lyövän suoraan
hänen takaraivoonsa.
Minuuttia vaille kaksitoista.
Viimeinen minuutti.
"Keskiyöllä olet minun”. Valkopukuinen nainen tulee hakemaan häntä.
Hämärässä huoneessa ei ole muita kuin hän ja kello. Ei muuta kuin aika – ja odotus. Pitkä viisari
värisee, kohta se naksahtaa ja ottaa viimeisen askeleen.
Matti ei voi pysäyttää sitä. Ei voi hallita aikaa. Ei voi hallita kohtaloaan.
Matti tuntee täydellistä avuttomuutta. Hänen sydämensä hakkaa. Veri kohisee korvissa. Hengitys on
katkonainen ja kaiken yli kuuluu sekuntien hidas, armoton eteneminen. Se on kuin hiljainen,
vastustamaton virta, joka soljuu eteenpäin pysähtymättä.
Viisarit kasvavat. Matti yrittää katsoa pois, mutta kellotaulu leviää hänen ympärilleen kuin seinä, joka
sulkee hänet sisäänsä.
Ajan tikityksen sekaan ilmestyy pehmeitä kuiskauksia – mumisten lausuttuja manauksia, vierasta
kieltä. Valkopukuinen nainen astuu esiin pimeästä ja hänen katseensa on läpitunkeva. Hänen
huulensa liikkuvat, mutta Matin on mahdotonta ymmärtää sanoja. Hänen jalkansa uppoavat maahan,
joka ei ole enää lattia vaan sakeaa, mustaa multaa. Hän tuntee, kuinka jokin kostea ja kylmä kietoutuu
hänen ympärilleen kuin köynnös tukehduttaen hänet.
Naisen silmät loistavat valkohehkuisina. Hän nostaa kätensä ja avaa sylinsä.
Pitkä viisari värähtää. Se naksahtaa ottaen viimeisen askeleen.
Keskiyö.
Aika on loppu.
”Olet minun!”
Matti leijuu kohti naista, kohti hänen valkoisina hehkuvia silmiään ja avoimena odottavaa syliään.

***

Lääkäri syöksyi huoneeseen. Monitorin ääni oli muuttunut teräväksi ja viiva oli tasainen. Sydän ei enää
lyönyt. Potilaan rinta oli liikkumaton. Huoneessa tuntui kalman kosketus.
"Hoitaja, defibrillaattori nyt!" lääkäri komensi tiukasti. Hänen kätensä liikkuivat nopeasti ja tutkivina
pitkin potilaan kehoa. Hän repäisi potilaan paidan auki.
Hoitaja oli jo valmiina tarttuen defibrillaattorin kahvoihin ja kytkien sen potilaaseen. "Selvä", hän
vastasi, mutta äänessä oli jännitystä. "Valmis."
Lääkäri kumartui potilaan päälle tarkistaen hänen hengettömät kasvonsa ja kaulavaltimon, joka ei
enää sykkinyt. "200 joulea, heti."
Hoitaja painoi nappia ja potilaan keho tärisi voimakkaasti, kun defibrillaattori antoi shokin. Hiljaisuus
laskeutui hetkeksi. Vain lääkärin ja hoitajan hengitys kuului. Lääkäri siirtyi potilaan rinnan päälle ja
aloitti painallukset, rytmikkäät ja voimakkaat, jotka kaikuvat huoneen seinissä.
Hoitaja seisoo vieressä valppaana. Lääkäri pysähtyy hetkeksi, katsoo hoitajaa ja huutaa:
"Kiireesti, laita hengitystuki!"
Hoitaja ei epäröi. Hän tarttuu nopeasti hätälaitteeseen ja asettaa sen potilaan suulle, varmistaen ettei
mikään estä hengityksen kulkua. Hengityspumppaus aktivoituu ja hoitaja pumppaa ilmaa potilaan
keuhkoihin.
"Lisää tehoa!" lääkäri huutaa.
Lääkäri jatkaa painelemista, ei anna periksi. Hetken kuluttua hoitaja nostaa päätään.
"Ei hengitä," hoitaja sanoo ääni jännityksestä käheänä.
"Ota defibrillaattori, uusi isku!” Lääkäri antaa käskyn nopeasti, ei katso hoitajaa, mutta hänen äänensä
on määrätietoinen.
"150 joulea!"
Hoitaja painoi uudelleen nappia ja shokki iski. Potilaan keho vavahti jälleen, mutta sydän ei reagoinut.
"Ei onnistu!" hoitaja huudahti.
Lääkäri on valmis jatkamaan painalluksia. "Ei luovuteta. Jatketaan."
"Hengitä, anna meille vielä mahdollisuus," hän mutisee itsekseen samalla kun ottaa uuden otteen
potilaan rintakehästä ja jatkaa painelemista.
Vain huoneen kova, kylmä valo valaisi epätoivon hetkeä, vaikka elämä ei ollut vielä menettänyt
taisteluaan.

***

Matti herää ja katsoo kuinka pienen huoneen seinällä olevan kellon viisarit osuvat kahteentoista, on
keskiyö. Samalla hän tuntee kuinka tuska puristaa häntä sydämestä. Kädet nousevat rinnalle. Hän
ehtii vain ajatella, että aika loppui sittenkin, kun hän jo tuupertuu tajuttomuuteen. Hän tuntee kuinka
hänen ruumiinsa jää ja hän itse kohoaa ylös kattoon. Hieman haikeana Matti katsoo omaa vartaloaan,
jättää sille jäähyväiset.
Kirkas valo tuntuu kutsuvan häntä luokseen. Tunne on niin pakottava, että Matin täytyy lähteä
liukumaan pois ruumiinsa luota, vaikka hän vielä olisi halunnut sanoa jotain tai tehdä jotain. Eihän
tämä voi olla tässä? Valo kuitenkin vetää ja hän antautuu sen vietäväksi.
Samassa hän tunteen äkillisen iskun. Ja hetken päästä toisen.
Valo hajoaa tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi ja sen kutsu katoaa. Matti tuntee, kuinka hän putoaa omaan
kipeään ruumiiseensa. Defibrillaattori iskee vielä kerran ja hän ähkäisee. Hänen tekee mieli sanoa –
älä enää, minä palasin, mutta ääntäkään ei kuulu ulos.

***

Epilogi

Matti istuu sairaalasängyllä. Katse vaeltaa huoneen valkoisissa seinissä. Laitteet, jotka olivat olleet
hänelle niin pelottavia, on nyt irrotettu ja siirretty pois, mutta tunne niistä on jäänyt. Hengitys on
tasainen, sydän sykkii normaalisti, mutta hän ei voi olla ajattelematta, kuinka lähelle se oli ollut.
Ritva oli käynyt kortin ja kukkapuskan kanssa heti kun hänen luonaan sai käydä vieraita. Sihteeri oli
hössöttänyt kuin kanaemo ja torunut häntä siitä millaisen järkytyksen hän oli järjestänyt. Ja Ritva oli
raivannut ainakin kuukauden hänelle sairaslomaa kalenteriin – eikä töihin sitten tulla yhtään liian
aikaisin!
Äiti ja siskokin olivat käyneet. Äiti oli tirauttanut muutaman kyyneleen ja hokenut, että mitäs minä
sanoin – ihan kuin isänsä. Kuolla melkein pitää ennen kuin menee lääkäriin. Sisko oli vähän
toppuutellut äitiä ja mutta torunut myös veljen itsekkyyttä, kun ei pidä paremmin huolta asioistaan.
Mutta mukavaahan se oli, että hänestä huolehdittiin.
Sairaalan huone on hiljainen. Vain kaukainen hälytysääni ja hoitajien askelten ääni käytävillä rikkovat
rauhaa. Hän ei ole varma, mitä tuntee. Väsymystä, helpotusta ja myös jotain muuta – ikään kuin joku
piilevä paino olisi vielä jäänyt hänen hartioilleen. Hänen sormensa hakeutuvat hetkeksi rinnalle, missä
sydän edelleen jyskyttää tasaisesti ja rauhallisesti. Iskujen jäljet ovat kadonneet, mutta niiden muisto
elää edelleen.
Hän ajattelee Haitia, valkopukuista naista ja kirousta, joka tuntuu yhä, vaikka se oli vain uni. Vai oliko
se?
Matti sulkee silmänsä hetkeksi ja kuulee taas sen tutun äänen, joka oli kulkenut hänen unissaan. Se
on hiljainen, mutta väkevä tikitys kuin kaukainen varoitus, joka ei ole vielä kokonaan hävinnyt. Sitä
säestää mumisten sanotut sanat.
Hän ojentaa kätensä ja ottaa matkapuhelimensa yöpöydältä. Matti selaa Haitilla ottamiaan kuvia. Kun

hän tulee kohtaa missä valkeaan puetut hahmot tuijottavat häntä ääneti, Matti hätkähtää. Vaalea-
asuisen naisen silmät hohtavat kuvassa valkoisina, läpitunkevana. Aivan kuin unessa.

Matti poistaa kaikki vodou-seremoniaan liittyvät kuvat puhelimestaan. Hän huokaisee helpotuksesta
ja sulkee uudelleen silmänsä ja kuuntelee. Kellon ääni on vaiennut.
Enää ei ole pelkoa. Hän on elossa, sydän on korjattu ja kotiin pääsy on vain muutaman hetken päässä.
Mutta vaikka Matti tuntee, että kirouksen varjo on väistynyt, sen muisto seuraa häntä vielä pitkään –
ehkä koko loppuelämän ajan.

Loppu.