Suomessa kasvaa yleisenä kaksi leppälajia, harmaaleppä (Alnus incana) teiden varsilla, peltojen reunoilla ja rannoilla sekä tervaleppä (Alnus glutinosa) rehevissä korpipainanteissa, soiden reunamilla ja tulvarannoilla.
Lajit erottaa toisistaan parhaiten lehtien perusteella. Tervaleppä Harmaalepän lehdet ovat suippokärkisiä. Tervalepän lehdet ovat lanttopäisiä ja ruodistaan hieman tahmeita, josta juontaa nimi tervaleppä. Molemmista lepistä on olemassa myös liuskalehtisiä muunnoksia, joita käytetään puistopuina. Tervaleppä kasvaa Oulun korkeudelle asti, harmaaleppää tavataan koko maassa.

Lepillä on erikoinen kyky käyttää ilman typpeä ravinnokseen. Sen mahdollistavat leppien juurissa elävät typpibakteerit, jotka sitovat maahuokosiin tullutta typpikaasua (N2) lepälle sopivaan muotoon, nitraateiksi (NO3). Näin leppä saa juuren bakteereilta ylimääräistä ravintoa, ja leppä puolestaan antaa bakteereille lehtiensä yhteyttämistuotteita, esimerkiksi sokeria. Leppä ja typpibakteerit elävät symbioosissa. Siinä kaksi lajia elävät yhdessä ja tekevät yhteistyötä molempien hyödyksi.
Koska lepät saavat bakteereilta paljon typpeä, niiden ei tarvitse varastoida syksyllä oksiin lehtivihreän typpeä. Tämän vuoksi lepällä ei ole ruskaa, vaan lehdet putoavat yleensä vihreinä maahan lannoittaen maata.

Harmaa- ja tervalepällä ei ole taloudellista arvoa, mutta leppälastuja käytetään kalan savustukseen kaikkialla, missä leppää esiintyy.