Vuonna 2015 ilmestynyt Elina Knihtilän kirjoittama novelli Äiti, on osa Jälkeenjäävät nimistä kokoelmaa. Novelli kertoo äidistä, joka on päättänyt kadota kotoaan varoittamattakaan.
Novellia alkaa kertoen, kuinka novellin päähenkilö, äiti, on ollut 72 päivää kadoksissa. Hän on “karannut” ja piiloutunut kotinsa vastapäätä olevan talon kellariin. Sieltä hän tarkkailee perhettään, johonka kuuluu lapsensa Neea ja Max, sekä isä Jarno. Hän odottaen toivoo heidän murehtivan ja surevan äidin katoamista, jotta hän voisi sitten yllättäen saapua kotia ja kuulla, kuinka he eivät pärjäisi yksin. Kuitenkin äidin epäonneksi, perheen lähdettyään kotoa tavallisena talvi aamuna, äiti meni vilkaisemaan kotiaan ja huomaa, kuinka paikat on pidetty siistinä ja kunnossa. Tämä selkeästi on merkki siitä, että isä ja lapset ovat alkaneet palaamaan takaisin tavalliseen rutiiniin. Äiti tätä ei kuitenkaan usko, hän edelleen ajattelee, että perheensä ei kykenisi elämään normaalisti ilman häntä.
Novelli on kirjoitettu minäkertojana äidin kuvakulmasta. Teksti on hieman kirjemäisessä muodossa, jonka voi huomata siitä, kuinka novelli sisältää puhekielen sanoja kuten vaikka “mä” ja “mun”. Sen voisi kuvitella olevan kirje äidin perheelle, mutta tarkkaan lukien, huomaa, että kyseessä onkin päiväkirja. Äiti mainitsee heti alussa “äiti tässä taas”, joka meinaa, että äiti on kirjoittanut jo aiemminkin.
Se mikä johti äidin ajattelemaan “sadistisesti” ja toivomaan perheensä masentumista, ei paljastu novellissa. Vaikka äiti onkin jättänyt perheensä taakse ja toivoo kaikkea huonoa heille, hän silti selkeästi rakastaa lapsiaan ja miestään. Voisi ajatella, että äiti ei olet saanut sitä huomiota, jota kovasti tahtoi aiemmin, joka johti siihen, että hän tahtoo kadota ja nähdä heidän murehtivan.
Entä lopetus? Paalaako äiti koskaan kotia? Sitäkään ei kerrota. Novelli loppuu siihen, kuinka äiti kertoo tietävänsä, ettei perhe selviä yksin. Äiti myös mainitsee, kuinka perhe on jumissa surun “ensimmäisessä vaiheessa”, kieltämisessä. Hän luulee, että perhe ei ole vieläkään päässyt ylitse, ja ajattelee heidän vain esittävän kestävän. Totuudessa, vaikutta enemmän siltä, että äiti itse kieltää ja sulkee totuuden pois. Hän ei suostu uskomaan, että perheensä olisi oikeasti parantumassa.
Jää lukijan päättelyyn, mitä seuraavaksi tapahtuu. Palaako äiti koskaan kotia? Tajuaako hän vihdoinkin tilanteen vakavuuden, johonka on itsensä asettanut.
Novelli kuvaa hyvin, kuinka helposti ihminen voi jäädä jumiin surun vaiheisiin, ennen kuin vihdoinkin hyväksyy tapahtuman. Surun viiteen vaiheeseen kuuluu kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja lopulta hyväksyminen.
Novelli myös antaa kuvan siitä, miten ihmisen mieli voi toimia. Ei kaikki ajattele juuri niin sanotusti “normaalilla tavalla”. Mikä tahansa voi johtaa ihmisen ajattelemaan pelottavasti. Joillakin ne pysyvät vain ajatuksina, kuin taas osalla ne taas menevät ylitse ja alkaa toteuttamaan niitä. Vaikka se onkin vain hyvin harvalla, kaikilla ei ole käsitystä siitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa.