Sulje
Käynnistetään Info TV-näkymää (JavaScript pitää olla sallittuna)

LIHA Heidi Lindén puhui medialle #metoosta - mitä sitten tapahtui (HS)

Heidi Lindén puhui medialle #metoosta ja sai peräänsä elokuva-alan miesten asianajajia ja vaimoja – kadulla käsiksi käyminen ja uhkailu tulivat tutuksi

Suomen #metoo-liikkeen tarinan kertova kirja osoittaa elokuva-alan miehisen rakenteen voiman. Toivottu tasa-arvon voittokulku on vielä unelma.

 
Vuosi sitten kovin moni ei vielä ollut kuullut Heidi Lindénistä.

Mutta sitten elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin ahdistelutausta paljastui, ja pian iso osa maailmaa puhui seksuaalisesta ahdistelusta lujemmin ja vakavammin kuin koskaan ennen.

Lokakuun 15. päivä amerikkalaisnäyttelijä Alyssa Milano twiittasi ensimmäistä kertaa tunnisteella #metoo.
Kaksi päivää sen jälkeen Heidi Lindén kertoi HS:n haastattelussa, miten suomalainen elokuvaprofessori ehdotti hänelle korkeakoulun pääsykokeissa ryhmäseksiä.
 

Lindén kertoi silloin, että Suomen elokuva-alalla on 5–10 miestä, joiden nimet ovat tulleet toistuvasti vastaan, kun hän on haastatellut naisia alan ongelmista.

Nyt Heidi Lindén työryhmineen on julkaissut kirjan #Metoo vallankumous (kustantaja Like).

Lindén kertoo teoksen esipuheessa, että hänen arkensa on ensimmäisen lehtijutun julkaisusta lähtien ollut ”uhkailua, vainoamista, manipulointia ja mediapeliä”.

Lindénin lisäksi kirjan kirjoittajia ovat käsikirjoittaja ja pitkän linjan elokuva-alan ammattilainen Raija Talvio, lavastaja-tutkija Katriina Ilmaranta, elokuvaohjaaja Mari Mantela, käsikirjoittaja ja toimittaja Eva-Maria Koskinen ja juristi Merja Pentikäinen.

Toisin kuin toivoisi, Suomen #metoo-liikkeen tarina ei kerro tasa-arvon voittokulusta ja syrjivien ja ahdistelijoita suojelevien rakenteiden murtumisesta, vaikka joitakin muutoksia parempaan on tullut. Tarina on täynnä tuskaa, epäuskoa ja toivottomuuttakin.

”Väärintekijöitä suosineet rahoittajat tulisi vaihtaa, hautakivisopimukset purkaa ja ahdistelijoiden teosten ihannointi mediassa lopettaa. Mutta kuinka se konkreettisesti tehdään?”

Osa nimettömänä haastatelluista naisista vetäytyi kirjasta pois sen viime metreillä, Lindénin mukaan siksi, että he pelkäsivät ahdistelusta puhumisen johtavan edelleen vainoon. Elokuvapiirit ovat pienet, ja ongelmista puhumisen pelätään johtavan alamäkeen uralla.

Lindén ajautui #metoo-liikkeen voimahahmoksi sattumalta. Hän teki elokuvaohjauksen lopputyönsä Aalto-yliopistossa, jossa hän halusi tutkia naisten asemaa alalla. Tutkimushaastatteluja tehdessään Lindén sai samalla kuulla alan miesvaltaisen rakenteen tuottamasta sairaasta kulttuurista, ahdistelun yleisyydestä, ja siitä tulikin lopputyön varsinainen aihe.

Viime syksynä Lindén kokosi alalla ahdistelua kokeneiden tarinoita ja toimi niiden välittäjänä toimittajille.

Lindénin HS-haastattelun jälkeen hän välitti median käyttöön nimettömiä kertomuksia naisilta, joiden kokemukset olivat pitkältä ajalta ja kokema häirintä eriasteista.

Juttuja ei julkaistu niin nopeasti ja helposti kuin kipeät tarinansa jakaneet naiset ehkä odottivat. Heidi Lindén ja muut #metoo-liikkeen naiset ovat olleet pettyneitä mediaan.

Kirjasta ilmenee, että he ovat joissakin tapauksissa pettyneet siihen, että media on halunnut kertoa ahdistelusta ihmisten kautta eikä abstraktina rakenteena.

Toisaalta he ovat pettyneitä median nimenjulkaisukäytäntöihin eli siihen, että ahdistelijoiden nimien julkaisemisen perusteeksi on vaadittu kertomusten lisäksi niitä tukevaa näyttöä.

HS:n näkökulmasta Lindénin mediaa koskevat huomiot sisältävät muutamia olennaisia asiavirheitä. Kirjasta voi ymmärtää, että HS olisi Tuntemattoman sotilaan ensi-illan alla haudannut jutun Aku Louhimiehestä. Louhimiehestä ei ollut HS:ssä silloin juttua vireillä.

Sen sijaan HS keskittyi viime syksynä ja talvena selvittämään tietoja elokuvaprofessori Lauri Törhösen tekemästä ahdistelusta, josta Lindén oli välittänyt tietoja. Ahdistelusta kertovia juttuja ei missään vaiheessa haudattu, toisin kuin kirja väittää.

”Jokainen osapuoli tuntui vetoavan minuun: osa halusi, että kertoisin tekijöiden nimet, osa pelkäsi tekijämiesten maineen puolesta, miesten läheiset pyysivät minua miettimään heidän perheitään ja tulevia projektejaan”, Lindén kirjoittaa.

Alun perin mainittu 5–10 nimen lista ei ollut yleisessä levityksessä, mutta siitä liikkui paljon huhuja. Kahden häirinnästä syytetyn miehen vaimot kävivät jopa Lindénin kimppuun kadulla.

Törhösen ja ohjaaja Aku Louhimiehen käytöksestä kerrottiin loppujen lopuksi Ylellä helmikuussa.

Ehkä hieman yllättävää, mutta Lindéniltä vaadittiin ratkaisuja häirinnän kitkemiseen. Tätä häneltä vaati kirjassa tuntemattomaksi jäävä miesnäyttelijä messengerissä. Tiukkasävyisiä kirjeitä tuli myös salaisina pysyttelevien miesten asianajajilta.

Pyynnön ratkaista ongelma itse esitti Lindénin mukaan myös elokuvaohjaajaliiton puheenjohtaja Saara Saarela, joka soitti asiasta Lindénille.

Lindén oli uskomattoman myllyn pyörteessä ja palkkasi lopulta itsekin lakimiehen. Ahdistelua kokeneet naiset keräsivät rahat lakimiehen palkkaamiseen yhdessä.

”Yritin auttaa naisia ja kannustaa heitä joko etenemään rikosoikeudellisesti tai kertomaan kokemuksensa toimitta­jille”, Lindén kertoo.

”Osa heistä oli epävarmoja, mikä oli häirintää, mikä ahdistelua, mikä normaalia kommunikaatiota kuvauspaikalla, tai jopa eräässä tapauksessa, kun ohjaaja oli huumannut alaisensa hotellihuo­neessa ja tämän jälkeen harrastanut seksiä tajunsa menettäneen naisen kanssa, ’oliko se silloin varmasti raiskaus’.”

Osa tapauksista oli Lindénin selvityksen mukaan rikosoikeudellisesti vanhentuneita. Seksuaalinen ahdistelu tuli rikoslakiin vasta vuonna 2014, joten sitä edeltäviä tapauksia, jotka eivät täytä muun rikoksen tunnusmerkkejä, olisi ollut turha viedä poliisille.

Mutta onko myös sellaisia tapauksia tiedossa, joissa mahdollinen rikos ei ole vanhentunut, ja onko asioita viety poliisin tietoon? Tämä ei kirjasta selviä.

Uusia nimiä ahdistelijoista kirja ei paljasta.

Osa epäillyksi itseään epäilevistä alalla työskentelevistä miehistä halusi tavata Lindéniä.

”Jos tapaamastani miehestä oli useita toisistaan tuntemattomista lähteistä olevia kokemuksia, kerroin suoraan, että heidän nimensä oli tullut materiaalissa esiin, mutta että ei ollut minun tehtäväni puut­tua siihen, mitä yksittäiset naiset halusivat nyt tehdä. Minä en missään nimessä voisi enkä aikoisi julkistaa kenenkään nimeä.”

Kirjan tärkeä ansio on elokuva-alan epätasa-arvoisen rakenteen perinpohjainen näkyväksi tekeminen. Naisia koulutetaan alalle yhtä paljon kuin miehiä. Alan sukupuolijakauma on silti jyrkästi vino.

Kirjassa siteerattu Tarja Savolaisen tutkimus vuodelta 2017 osoittaa, että miesohjaajien teoksille meni 97 prosenttia 18,1 miljoonan euron summasta, jolla Yle tilasi tv-sarjoja vuonna 2015.

”Seksuaalinen häirintä on vain osa sitä syrjäyttämisen ja mitätöinnin kulttuuria, jonka elokuva-alan naiset tunnistavat. Toisessa päässä jatkumoa on suoranainen käsiksi käyminen, toisessa naisten teosten, hankkeiden ja suunnitelmien vähättely ja työnteon vaikeuttaminen”, Raija Talvio kirjoittaa.

Lindénin selvityksen mukaan elokuvarahaa ja -valtaa käyttää Suomessa pieni, miehinen piiri: Suomen elokuvasäätiön johtaja Lasse Saarinen, Ylen luovien sisältöjen johtaja Ville Vilén ja Ylen ennakko-ostoista päättävä Erkki Astala.

Astala on ollut tehtävässään vuodesta 2003 ja sitä ennen seitsemän vuotta Suomen elokuvasäätiössä.

”Käytännössä siis yksi mies on ollut reilut 20 vuotta päättämässä suomalaisten elokuvien rahoituksesta.”

Lindénin mukaan draamatuotantojen sekä viihteen ja nuortenohjelmien tilaajia on Ylessä yhdeksän, joista kahdeksan on tällä hetkellä miehiä. Pelkästään kotimaisia tuo­tantoja Yle tilaa vuodessa yli 30 miljoonalla eurolla.

#Metoo-kirjan sankariksi nousee yllättävä hahmo: kulttuuriministeri Sampo Terho (sin). Terho on Lindénin mukaan ensimmäinen, joka otti alan järkyttävän tilanteen vakavasti. Lindén pääsi tapaamaan Terhon avustajaa Toni Kokkoa helmikuussa.

”Kerroin hänelle elokuva-alan nais­ten tapauksista: kuinka he olivat joutuneet allekirjoittamaan vaitiolosopimuksia ja miehiä oli kaikessa hiljaisuudessa pot­kittu tuotannoista ulos kertomatta ulospäin oikeaa syytä. Sama ohjaaja pystyi siis hyppäämään suoraan seuraavaan tuo­tantoon ja jatkamaan samoilla ’metodeillaan’ uuden tuotta­jan tietämättä edellisen tuotannon ongelmista.”

Kuukausi tapaamisen jälkeen Sampo Terho asetti selvityshenkilön tutkimaan elokuva- ja kulttuurialalla tapahtuvaa häirintää.

Syyskuussa valmistunut selvitys osoitti muun muassa, että suuri osa elokuvatuotantoyhtiöistä ei hoida työlakien mukaisia velvoitteitaan.

Elokuva-alalla on selvästi vielä pitkä tie kuljettavanaan, jotta tilanne olisi hyväksyttävä. Koskemattomuuden ja turvallisuuden täytyy olla taattua kaikissa ammateissa, ja sairaat, pelkoa ja pahoinvointia tukevat valtarakenteet täytyy purkaa.

Heidi Lindénille täytyy nostaa hattua sinnikkyydestä ja rohkeudesta. Kirjan lopussa hän vastaa vuoden aikana esitettyyn pyyntöön ehdottaa itse ratkaisuja.

Kahdenkymmenen kohdan toimenpidelista kannattaa lukea. Kaikki ehdotetut muutokset eivät ole edes vaikeita: ”Alalla otettaisiin käyttöön kunnioittavampi kommunikaatiotapa; kohteliaasti käteltäisiin kun tavataan ja kritiikki pyrittäisiin antamaan ilman alistamista tai nöyryytystä.”

Luuletko tuntevasi vanhat sadut? Testaa!


Luuletko tuntevasi vanhat sadut?

kuvituskuva satujuttuun
Kuva: Pauliina Mäkelä

Muistatko lapsuuden sadut? Nuo herttaiset ja viattomat tarinat, joissa kauniit prinsessat ja uljaat prinssit saavat toisensa. Joissa somat punaposkiset tytöt ja pojat selviävät tukalistakin tilanteista oman nokkeluutensa avulla.

Alun perin sadut on kirjoitettu myös aikuisten viihdykkeeksi. Nykyaikaan suhteutettuna satujen varhaiset versiot ovat kaikkea muuta kuin lapsille sopivia.

Testaa kuinka hyvin tunnet Lumikin, Ruususen, Tuhkimon, Punahilkan, Saapasjalkakissan, Hannun ja Kertun sekä Kaunottaren ja Hirviön satumaailmat. Jos et tiedä, arvaa!

 

Tuhkimo-sadulla on pitkät juuret. Mistä ja miltä ajalta löytyy sen ensimmäinen kirjallinen versio?

 Ajalta 200-300 eKr. Egyptistä, jossa uskottiin tuhkan hieromisen iholle tuottavan hyvää onnea. 
 Antiikin kreikasta, jossa kurpitsoilla uskottiin olevan ihmeitä tekeviä voimia. 
 800-luvun Kiinasta, jossa pieniä jalkoja palvottiin fetisismiin saakka. 

Prinsessa Ruusunen herää unestaan ihanan prinssin suudelmaan. Sadun varhaisissa versioissa prinsessan ensikohtaaminen vastakkaisen sukupuolen kanssa on hieman toisenlainen. Niissä…

 Koominen prinssi kompastuu nukkuvaan prinsessaan ja tämä herää pudotessaan sängystä. 
 Prinsessa herää oman isänsä kyynelten kastellessa hänen kasvonsa. 
 Nukkuva prinsessa raiskataan. 

Grimmin veljekset julkaisevat Hannu ja Kerttu -sadun ensimmäisessä satukokoelmassaan vuonna 1818. Mikä sadussa muuttuu, kun Kinder und Hausmärchenin toinen painos ilmestyy?

 Satuun ilmestyy piparkakkutalo ja noita. 
 Lapset hylkäävä äiti muuttuu äitipuoleksi. 
 Satuun tulee onnellinen loppu. 

Charles Perraultin satukokoelmassa Hanhiemon satuja, vuodelta 1697, Saapasjalkakissa kehottaa peltomiehiä kertomaan kuninkaalle, että kaikki heitä ympäröivät maat kuuluvat Carabasin markiisille. Jos peltomiehet eivät tottele, heidät…

 hakataan lihapiirakoiksi 
 syötetään koirille 
 viedään jättiläisen linnaan 

Myös Punahilkka esiintyy Charles Perraultin Hanhiemon tarinoissa. Mitä seuraavista EI tapahdu Perrault’n Punahilkassa?

 Susi syö punahilkan. 
 Metsästäjä pelastaa Punahilkan. 
 Punahilkka riisuutuu alasti ja menee suden kanssa vuoteeseen. 

Kaunotar ja Hirviö on ihanan romanttinen tarina rakkaudesta, joka näkee pintaa syvemmälle. 1700-luvulla se…

 Kiellettiin Paavin toimesta pakanallisena. 
 Oli Ludvig XVI:n lempisatu, jota luettiin hänelle joka ilta. 
 Lohdutti järjestettyihin avioliittoihin joutuvia aatelisneitoja. 

Psykoanalyytikko Bruno Bettelheim on analysoinut perinteisiä satuja kirjassaan Satujen lumous. Mikä näistä on Bettelheimin tulkinta Lumikki-sadun hahmoista?

 Lumikin äitipuoli ja Lumikki ovat saman henkilön symbolisia ilmentymiä. 
 Seitsemän kääpiötä ovat fallossymboleita. 
 Seitsemän kääpiön mökki edustaa todellisuudessa Lumikin piilotajuntaa. 
 
 
Aiheeseen liittyvät linkit

Kuuntele Kauhee akka-podcast mytologian naisista. Ensimmäisenä Aatamin ensimmäinen vaimo Lilith

Astrid Lindgren oli peppimäinen nuori nainen ja joutui kokemaan kovia (elokuva Nuori Astrid ilmestynyt)


Astrid Lindgrenin elämän kipein vaihe muuttui elokuvaksi – suhde pomoon ja lapsen luovuttaminen sijaiskotiin

Lukuaika 10 minuuttia
Elokuva nuori Astrid
Kuva: Nordisk Film

Tanskalaisen Pernille Fischer Christensenin ohjaama Nuori Astrid -elokuva poimii aiheekseen lastenkirjailijan elämän kipeimmän tapahtumasarjan. Astrid Lindgren (tuolloin Ericsson) ryhtyi suhteeseen keski-ikäisen naimisissa olevan miehen kanssa. Hän synnytti aviottoman lapsen 18-vuotiaana ja joutui antamaan lapsensa sijaiskotiin. Tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Peppi Pitkätossua ja Lindgrenin lastenkirjailijauraa.

Astrid Lindgrenin kirjailijuus ei ole läsnä Nuori Astrid -elokuvassa muuten kuin kehyskertomuksessa, jossa kirjailija lukee lasten hänelle lähettämiä kirjeitä. Lastenkirjailija sai säkkikaupalla postia lapsilta ja vastasi niihin tunnollisesti. Tällä pohjustetaan sitä, että ensimmäisen lapsen hylkäämiseen liittyvä tapahtumasarja vaikutti voimakkaasti Lindgrenin ihmiskuvaan ja suhteeseen lapsiin.


Nuori Astrid
on keinoiltaan varsin perinteisesti toteutettu ja tunteisiin vetoava draamaelokuva rakastetun lastenkirjailijan nuoruuden kriisistä. Alba August tavoittaa nuoren Astridin roolin herkkyyden ja viehkeyden ja sekoittaa mukaan jopa ripauksen peppipitkätossumaisuutta.

Elokuvaa on kuvattu epätavallisen runsaasti käsivaralta, kulmikkaasti ja tärähdellen ilman kameran liikkeitä tasoittavaa steadycamia. Tämä saattaa luoda mielleyhtymän dokumenttiin ja sitä kautta kasvattaa autenttisuuden elämystä. Huoliteltu epookkielokuva ei sentään ole mitenkään muuten karkeata tanskalaista dogmaa.

Nuori Astrid -elokuva
Kuva: Nordisk Film

17-vuotiaan Astridin ja viisikymppisen päätoimittaja Reinhold Blombergin suhde oli skandaalimainen, varsinkin kun Blomberg oli vielä virallisesti naimisissa. Tarinan lopputulos ei ole varsinaisesti yllätys, mutta antaa oivan kuvan 1920-luvun suvaitsemattomuudesta. Nuori Astrid kuvaa romanssin kehittymistä ja vastuukysymystä jännittävästi. Elokuva tarjoaa järkyttävän kurkistuksen yksinhuoltajaäitiyteen yhteiskunnassa, joka tuki voimakkaasti avioliittoinstituutiota ja jossa nainen oli työelämässä täysin alisteisessa asemassa.

Kuka teki aloitteen?

Päätoimittaja Blomberg (Henrik Rafaelssen) tekee viattoman tuntuisia aloitteita, joista 17-vuotias toimittajaharjoittelija Astrid on aluksi lähinnä kummissaan. Mutta loppujen lopuksi se onkin tyttö, joka tekee ratkaisevan liikkeen, kun mies alkaa jarrutella. Mies sentään oli naimisissa, esimiesasemassa ja vielä tunsi hyvin Astridin isän, joka luotti häneen. Astrid löytää itsestään piirun verran arkaa viettelijää, ja muuta ei tarvita. Siihen loppuu päätoimittaja Blombergin aikuinen ja järkevä harkinta.

Jens Andersenin perusteellisesti taustatutkittu Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä -elämäkerta paljastaa, miten Astrid Lindgren itse selitti myöhemmin romanssiaan keski-ikäisen miehen kanssa.

Astrid Lindgren muisteli tunteneensa olevansa “syömäkelvotonta riistaa himojen markkinoilla”. Astrid oli lukenut kirjailija Sigurdin novellin (1903) Rännare-Lenasta, jota miehet halusivat vaikka nainen ei ollut ulkonäöltään lainkaan kaunis. Luettuaan sen Astrid oli ajatellut: “Oi pystyisinpä minäkin edes siihen.” Seuraukset kylläkin yllättivät ikävästi nuoren naisen.

Elokuvassa ulkonäkö- ja itsetuntoasiaa kuvataan tanssiaiskohtauksella, jossa Astrid ja toinen tyttö jäävät seinäruusuiksi. Kauniimpi tyttö haetaan vierestä tanssiin. Kun pojat eivät hae, Astrid nappaa vieressä istuvan tytön mukaan peppimäiseen tanssiin. Myöhemmin elokuvassa näytetään, miten Astrid haaveilee miehestä.

Astrid Lindgren nuorena
Kuva: All over press

Ehkäisy puuttui

Maatilalla kasvanut Astrid varmasti tiesi, miten lisäännytään, mutta ei tiennyt mitään lisääntymisen estämisestä. Hän näytti luottaneen siihen, että vanhempi ja kokeneempi mies hoitaa ehkäisyn. Vielä yli 10 vuotta myöhemmin, tapahtumien jo jäätyä menneisyyteen, Astrid Lindgren purki kirjeessä tästä asiasta katkeruuttaan Blombergille.

Astrid Lindgren sivuutti vuosikymmeniä koko episodin ja piti yllä sellaista versiota, jonka mukaan kaksi lasta Lasse ja Karin ovat samasta liitosta Sture Lindgrenin kanssa. Ensimmäisen kerran kirjailija vihjasi totuuteen ensimmäisen lapsensa Larsin eli Lassen biologisesta isästä vuonna 1977.

Nuori Astrid ja keski-ikäinen hyväksikäyttäjä?

Astridin näkökulmasta kerrottu elokuva ei tee Blombergista hyväksikäyttäjäroistoa, vaikka voi hyvällä syyllä sanoa, että Astrid Ericssonin vastoinkäymiset nuorena äitinä johtuivat suureksi osaksi tästä miehestä. Jens Andersenin kirjassa Tämä päivä, yksi elämä Reinhold Blomberg kuvataan menestyneeksi liikemieheksi, joka osasi kasvattaa omaisuuttaan. Päätoimittajana ja journalistina hän oli kokematon, mutta hänen 1913 ostamansa lehti Wimmerby Tidning menestyi. Avioliittojen ja naisien suhteen hänen elämänsä oli hitusen epävakaampaa.

Nuori Astrid -elokuva, Astridin pomo
Kuva: Nordisk Film

Blombergin ensimmäinen vaimo kuoli, mutta liitosta ehti syntyä kuusi lasta. Toisen vaimon Olivian kanssa hankittu lapsi kuoli. Tragedian jälkeen välit vaimoon tulehtuivat, ja pariskunnan riitely oli huomattavan äänekästä. Blomberg yritti järjestää vaimoaan holhouksenalaiseksi. Olivia osasi puolustautua. Blomberg ajautui vuosia kestävään repivään avioero-oikeudenkäyntiin. Tässä vaiheessa kuvaan tulee mukaan viehättävä Astrid Ericsson.

Blomberg oli voimakkaasti rakastunut toimittajaharjoittelija Astridiin ja olisi halunnut mennä tämän kanssa naimisiin.

Nuori Astrid -elokuva
Kuva: Nordisk Film

Ihastus kuihtuu

Kokemattomuuden tiliin menevän ensi-ihastuksen jälkeen Astrid tajusi, ettei ollut lainkaan rakastunut päätoimittajaan. Blomberg esittelee Astridille kotinsa uutta pohjapiirrustusta. Siinä näkyi konkreettisesti, että Astridille oli varattu paikka kodin hengettärenä, vaikka naista selvästi kiinnosti vapaa itsenäinen elämä myös kodin ulkopuolella.

Astridin äiti Hannakin kysyi tyttäreltään, haluaako tyttö tosiaan ryhtyä kuuden lapsen äitipuoleksi. Yksi Blombergin lapsista oli jopa Astridin luokkakaveri.

Molemmat tapaukset ovat mukana elokuvassa.

Blomberg oli kirjan mukaan omistushaluinen, mikä tulee elokuvassa esiin pari kertaa fyysisenä kovakouraisuutena. Elokuva ei puolestaan kerro tarkemmin, että mies ei pitänyt Astridin sihteeriopinnoista. Mies pelkäsi että tämä ammatillinen omien siipien vahvistaminen on alkusoittoa Astridin tulevaisuudelle ilman Blombergia. Mustasukkaisena mies kielsi Astridia käymästä tansseissa. Ja Blomberg oli myös tyytymätön Astridin kirjeiden romanttisen annin niukkuuteen!

Avioliitto vanhemman miehen kanssa alkoi epäilyttää. Astrid otti aikalisää harkintaa varten enemmänkin kuin elokuvasta suoranaisesti käy ilmi.

VAROITUS! JUTTU SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA!

Blombergin paranoidinen avioero-oikeudenkäynti

Blombergin avioero-oikeudenkäynti vaikuttaa paranoidisuudessaan lähes mustan humoristiselta, ellei se olisi ollut keskeinen ahdistava lisä Astridin kokemassa vaikeuksien vyöryssä. Suhde piti salata entistäkin tarkemmin, koska Blomberg pelkäsi häviävänsä vaimolleen oikeudessa, jos hän paljastuisi “huorintekijäksi”.

Blombergin Olivia vaimo oli pelottava vastus, koska hänellä oli apunaan lakimiesveli. Elokuvassa Blomberg sanoi Astridille olevansa vaarassa joutua vankilaan huorinteosta, mikä osoittautui suureksi valheeksi. Epäselväksi jää, oliko se Blombergin tahallinen valhe vai tietämättömyydestä johtuva oletus. Tämä päivä, yksi elämä -kirjassa mainitaan Blombergin olleen oikeudenkäynnissä varsin avuton.

Yllättävän suuri osa Blombergin kirjeenvaihdosta päätyi vaimon käsiin ja oikeudelle todisteina. Taitavaa salapoliisityötä Olivia Blombergin tiimiltä!

Yksi mielenkiintoinen ja hyödyllinen sivuvaikutus oikeudenkäynnillä oli. Avioero-oikeudenkäynnin takia Astridin ja Blombergin “häpeällisestä” tarinasta on jäänyt kirjallisia dokumentteja, joista elämäkerrassa ja elokuvassa on saatu rekonstruoitua vetävä tarina. Kuten elokuvassakin esitetään, Astridin ja herra Blombergin salaisesta hotelliyöstä jäi hotellikirjaan käsialanäyte, joka päätyi Olivian palkkaaman grafologin tutkittavaksi oikeudessa. Se oli raskauttava huorinteon todiste Blombergia vastaan.

Mikä oli Astridin vanhempien vastuu?

Elokuvan perusteella Astridin vanhemmat suhtautuvat tyttären raskauteen järkyttävän kylmäkiskoisesti. Astridin vanhemmilla olivat osittain vastuussa tyttären kokemasta kovasta kohtalosta. Äiti Hanna (Marie Bonnevie) suhtautuu hyvin ankarasti ja muuten ymmärtäväinen isä Samuel August (Magnus Krepper) kääntää selkänsä tyttärelleen. He tekevät selväksi, että kirkon mailla viljelevälle perheelle on suuri mainehaitta, jos tytär synnyttää aviottoman lapsen.

Elokuvan perusteella vanhempien näkökulmasta vaarassa oli perheen toimeentulo. Voi olla, että tuo oli realismia eikä selkärangattomuutta. Juoruilevat kyläläiset osasivat yhdistää Astrid Ericssonin katoamisen ja hänen esimiehensä Blombergin huomiota herättävän avioerojutun.

Elämäkerran mukaan tällainen selitys ei suoranaisesti tule esiin, vaikka pahantahtoinen juoruilu mainitaan. Astrid Lindgren kirjoitti myöhemmin ymmärtävänsä myös vanhempiensa agraarisen maailmankuvan ja arvomaailman. Heille avioliiton ulkopuolella synnyttäminen oli yksinkertaisesti synti.

Apua hädänalaiselle

Raskaaksi tulleen Astridin piti nopeasti opetella ottamaan vastuu itsestään. Aviottoman lapsen saamisesta aiheutuvat ongelmat oli tiedostettu edistyksellisissä piireissä, mutta ilmapiiri oli tuomitseva, ja yhteiskunnassa ei ollut mitään yksinhuoltajaa ja heidän lapsiaan tukevia virallisia järjestelmiä. Astrid löysi avukseen Ruotsin ensimmäisen naispuolisen asianajajan Eva Andénin, joka auttoi pulaan joutuneita naimattomia naisia. Andén oli naisten äänioikeuden varhainen puolustaja.

Elokuvaan tämä mielenkiintoinen vahva hahmo ei ole päätynyt. Asianajaja ihmetteli, miksi 18-vuotias Astrid on jätetty näin yksin ongelmansa kanssa. Astridin piti kätkeä raskaus. Syynä oli Blombergin avioero-oikeudenkäynnistä johtuva salailu. Ei löytynyt sellaista synnytysklinikkaa tai -kotia, jossa ei olisi ollut tunnistamisen vaaraa tai josta ei olisi lähtenyt tietoa viranomaiselle. Sitä Blomberg pelkäsi. Ja nuori Astrid uskoi Blombergin perusteluihin.

Blomberg käyttäytyi kuitenkin vastuuntuntoisesti itsekkyydestään huolimatta. Astrid ja Blomberg olivat menneet kihloihin ilmeisesti 1926. Kihlaus pidettiin salassa avioero-oikeudenkäynnin takia, mutta se oli Astridille erittäin tärkeä. Tulevan lapsen kannalta status kihlalapsena oli vakuutus, koska näin avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi olisi oikeutettu isänsä perintöön ja sukunimeen, vaikka kihlaus peruuntuisi.

Nuori Astrid -elokuva
Kuva: Nordisk Film

Salainen synnytys Tanskassa

Asianajaja Eva Andén neuvoi Astridille turvallisen synnytyspaikan Kööpenhaminasta Tanskassa. Siellä ei pidetty yllä synnytysrekisteriä. Blombergin tuntemattoman naisystävän synnytys oli oikeudenkäynnissä suuren uteliaisuuden kohde. Astridin aikaisemmin tutkinut kätilö laverteli kaiken Blombergin vaimon tiimille, ja oikeus oli näin Blombergin salasuhteen jäljillä. Mutta Vimmerbyn oikeus ei saanut lopulta koskaan tietää synnytyksestä. Lapsen kastetodistukseen ei merkitty vanhempien nimiä, vaan salainen koodi 1516b.

Vainottu ensisynnyttäjä joutui jättämään lapsensa hoitoon asianajajan suosittelemalle sijaiskotia pitävälle naiselle Marie Stevensille. Elokuvaa katsoessa tuntui, että Marie Stevens (Trine Dyrholm) oli kuvattu jopa melodramaattisen äidilliseksi, mutta ilmeisesti hän todellakin oli ihanteellinen ihminen. Myöhemmin Astrid Lindgren nimitti Marie Stevensiä upeimmaksi naiseksi, jonka oli eläessään tavannut.

Ehkä tiivistämisen takia elokuvaan ei ole otettu mukaan Marie Stevensin parikymppistä poikaa Carlia, joka oli selvästi tärkeä henkilö. Hänestä tuli Astridin lapselle rakas sijaisisähahmo.

Epäonninen Astrid oli siis sentään törmännyt joihinkin luotettaviin ihmisiin. Elokuvassa ei tule esiin, että Astridin tarina on sittenkin lajissaan onnekas. Aviottomien lapsien sijoittamisessa pyöri rahakas liiketoiminta. Jotkut sijaiskodit toimivat groteskin moraalittomasti jopa näännyttäen lapsia nälkään ja janoon saadakseen lisää tilaa uusille lapsille.

Nuori Astrid -elokuva
Astrid pääsi hakemaan Lasse-poikansa kotiin vasta kolme vuotta synnytyksen jälkeen. Kuva: Nordisk Film

Yksinhuoltajana nälässä ja niukkuudessa

Blombergin ja oman maineensa suojelemisen takia Astrid ei voinut ottaa vauvaa hoidettavakseen, eikä lasta voinut antaa Vimmerbyhyn vanhempien hoidettavaksi juorujen pelossa.

Astrid teki koneenkirjoittajan töitä tienaten varsin niukkaa palkkaa ja kävi viikonloppuisin Tanskassa pientä Larsia katsomassa. Lapsen ja työelämän yhteensovittaminen on ollut vieläkin stressaavampaa kuin elokuvassa annetaan ymmärtää. Tanskasta takaisiin Tukholmaan ja töihin ehtiminen oli minuuteista kiinni, ja kerran Astrid sai potkutkin poissaolon takia. Työelämä ei joustanut töissäkäyvän yksinhuoltajaäidin elämän vaatimusten takia.

Elokuva kuvaa liikuttavasti Astridin tuskaa, kun hänen poissaolonsa kasvavan lapsen luota pitkittyy kolmeen vuoteen. Viimein Astrid sai Lasse-lapsen luokseen ja selviää yksinhuoltajanakin niukkuudessa. Kotoa lähetetyt ruokapaketit auttoivat.

Nuori Astrid -elokuva
Kuva: Nordisk Film

Blombergin valhe paljastuu

Elokuvan yksi dramaattinen huippukohta on, kun Blombergin valhe paljastuu Astridille. Miehen saama tuomio huorinteosta olikin vain sakko, ei vankilaa. Astridin raskauden ja äitiyden monimutkainen salaaminen oli ehkä ollut osittain turhaa. Tämä päivä yksi elämä -kirjan mukaan sakko oli kyllä huomattavan suuri, mutta varakkaalla miehellä oli helposti varaa maksaa se.

Astridin ja Blombergin välit eivät jäätyneet ja itseasiassa Astrid oli jopa ystävällisessä kirjeenvaihdossa entisen sulhasensa kanssa. Töissä Astrid kohtasi miellyttävän pomon, toimistopäällikkö Sture Lindgrenin ja aloitti suhteen tämän kanssa. Yksinhuoltajaelämä päättyy ja Astridista tulee rouva. Elokuva ei kerro, että konttoripäällikkö Sture oli jo ennestään tahollaan naimisissa ja erosi uuden suhteen takia. Sture kävi tahollaan oikeutta elatusmaksuista vaimoaan vastaan.

Astridin menettämisestä hengissä selvinnyt Blomberg meni nopeasti uusiin naimisiin ja sai vielä neljä lasta lisää uuden nuoren vaimon kanssa.

Astridin vanhemmilta meni pari vuotta hyväksyä Lasse lapsenlapsekseen. Viimein Astrid kuvasi eräässä kirjeessään voitokasta paluuta lapsen kanssa rakkaaseen Vimmerbyn kylään. Astrid väittää, että itsevarmuus teki pahansuovat jouruilut tyhjäksi. Kirjailija kirjoitti, että oli puhdistavaa käydä kohtaamassa pikkupaikkakuntalaisten tekopyhyys ja suvaitsemattomuus silmästä silmään. Tosin tässä vaiheessa Astrid oli jo sosiaaliselta statukseltaan rouva, ja siis turvatussa asemassa.

Nuori Astrid -elokuva väittää olevansa inspiroitunut Astridin tarinasta, mutta vertailu elokuvan ja Tämä päivä, yksi elämä -elämäkerran välillä paljastaa elokuvan olevan jopa harvinaisen tarkka ja elävä dramatisointi kuuluisan henkilön elämän kriisistä. Mutkia ei ole Hollywood-tyyliin vedetty suoriksi iskevämmän ja tunteikkaamman tarinan toivossa. Astridin äitiyden tarinasta kasvaa riipaiseva ja elävä kuva nuoren naisen asemasta 1920-luvun yhteiskunnasta.

Elokuvan Nuori Astrid ensi-ilta on 14.9.

Kirjallisuutta:

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä (2015)

Seksi, uskonto ja kipu taiteessa

"Eläköön feminiiniset pojat, machotytöt ja kaikki siltä väliltä" Uusi OPS ei miellytä kaikkia (YLEn artikkeli)


LIHA "Eläköön feminiiniset pojat, machotytöt ja kaikki siltä väliltä" – koulut purkavat nyt vanhoja sukupuolirooleja, eikä se miellytä aivan kaikkia

Uusi opetussuunnitelma velvoittaa koulut antamaan opetusta ilman sukupuoleen sidottuja roolimalleja. Se on lisännyt Setan koulutusten kysyntää, mutta herättää myös vastustusta.

sukupuoliroolit
Seksuaalisuus ja sukupuoli sateenkaariperhekortit.
Minna Aula / Yle
 

Muistatko peruskoulun välitunnit, joiden päätteeksi ryhmittäydyttiin tyttöjen ja poikien jonoihin? Tai talven liikuntatunnit, jolloin tytöt vetivät jalkoihinsa kaunoluistimet ja pojat hokkarit?

Se alkaa olla taakse jäänyttä historiaa. Puhumattakaan ajasta ennen peruskoulu-uudistusta, jolloin suuri osa oppilaista opiskeli yksinomaan tytöille tai pojille tarkoitetuissa oppikouluissa.

Itäkeskuksen peruskoulun yhdeksättä luokkaa käyvää Sadia al-Musawia muinainen meno huvittaa.

– Itse olen sellainen, että jos on paljon sellaista, mitä vain pojat tekee tai vain tytöt tekee, niin teen itse juuri päinvastoin.

Sadia al-Musawi on tottunut olemaan "erilainen", sillä hänen aiemmissa kouluissaan ei ollut ulkomaalaistaustaisia. "Olen kokonut millaista on kun kohdellaan vähän eri lailla kuin muita. Siksi haluan, että kaikkiin suhtaudutaan samalla tavalla".
Sadia al-Musawi on tottunut olemaan "erilainen", sillä hänen aiemmissa kouluissaan ei ollut ulkomaalaistaustaisia. "Olen kokonut millaista on kun kohdellaan vähän eri lailla kuin muita. Siksi haluan, että kaikkiin suhtaudutaan samalla tavalla".Henri Vainio-Hynnilä

Al-Musawin luokkakaverin Efe Kortelaisen mielestä tyttöjen ja poikien erilainen kohtelu kuulostaa "absurdilta". Tänä päivänä oppilaan sukupuolella on koulussa yhä pienempi merkitys.

– Vähän hassulta sellainen kuulostaa, kun itse on tottunut sellaiseen, että kaikki tekee mitä haluaa. Tämä on just sellainen koulu, missä saa olla ylpeäkin siitä, että kaikki ei ole samanlaisia.

Efe Kortelainen.
"Ei ole niin, että pojat tekee poikien juttuja ja tytöt tyttöjen. Kaikki tekee mitä haluaa", sanoo Itäkeskuksen peruskoulun yhdeksättä luokkaa käyvä Efe Kortelainen.Henri Vainio-Hynnilä

Erilaisuuden kunnioittaminen ei ole koulun päättämä tavoite, vaan uuden opetussuunnitelman (siirryt toiseen palveluun) asettama velvoite. Opetussuunnitelman mukaan peruskoulun tulisi esimerkiksi auttaa oppilaita "rakentamaan oppimispolkunsa ilman sukupuoleen sidottuja roolimalleja".

Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Tyttöjä saa edelleen kutsua tytöiksi

Uuden opetussuunnitelman tasa-arvoa koskevien linjausten taustalla on 2015 uudistunut yhdenvertaisuuslaki. Se laajensi aiempaa sukupuoleen perustuvaa syrjinnän kieltoa niin, että kielto koskee myös sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun perustuvaa syrjintää.

Laki velvoittaa jokaista koulua esimerkiksi laatimaan suunnitelman siitä, miten syrjintää ehkäistään, kertoo Itäkeskuksen peruskoulun rehtori Jutta-Riina Karhunen.

– Käytännön tasolla voi olla esimerkiksi wc-tiloja joissa voi käydä kuka tahansa. Liikuntatunnilla vaatteet voi vaihtaa muualla kuin tyttöjen tai poikien pukuhuoneessa, jos ei koe kumpaakaan omakseen. Opettajat ovat ottaneet tavaksi puhutella oppilaita lapsina tai nuorina. Ei tehdä liikaa erottelua tyttöjen ja poikien välillä.

Pari vuotta sitten nousi kohu, kun lehdet tulkitsivat (siirryt toiseen palveluun) opetushallituksen jopa kieltävän opettajia kutsumasta tyttöjä tytöiksi ja poikia pojiksi. Itäkeskuksen peruskoulun rehtori ei tulkitse asiaa näin.

– Emme yritä tehdä henkilöistä sukupuolineutraaleja. Itse puhun mieluummin sukupuolitietoisesta kasvatuksesta. On ok olla tyttö tai poika, tai ihan jotain muuta.

Tässä muita käytännön muutoksia: Poikien suosima tekninen työ ja tyttöjen tekstiilityö yhdistyvät yhdeksi käsitöiden oppiaineeksi. Liikuntatunneilla ei enää jaotella oppilaita sukupuolen mukaan, vaan pikemminkin kovaa tai kevyempää peliä suosivien ryhmiin. Kouluihin tulee unisex-vessoja. Oppikirjoissa seikkailee ronskeja tyttöjä ja herkkiä poikia, joilla saattaa olla äidin ja isän sijaan vaikkapa kaksi äitiä.

Ja opinto-ohjauksessa ei luonnollisesti ohjata tyttöjä hoitajakouluun ja poikia poliiseiksi. Elleivät he itse sitä halua.

Suomea toisena kielenä opettava Nadja Sokura tiivistää kaiken yksinkertaiseen ohjenuoraan: Älä oleta.

– Ihminen on paljon muutakin kuin esimerkiksi sukupuoli tai ihonväri. Niiden perusteella ei voi tehdä oletuksia siitä, mitä joku haluaa tehdä.

Itäkeskuksen peruskoulun opettajat Nadja Sokura (vas.), Reetta Yrttiaho ja Anna-Elina Huovio eivät koe opetussuunnitelman sitovan opettajan käsiä. Monikulttuurisessa Itä-Helsingissä kaikenlaiseen erilaisuuteen on muutenkin totuttu. "Tämä on tällainen sulatusuuni", sanoo Huovio.
Itäkeskuksen peruskoulun opettajat Nadja Sokura (vas.), Reetta Yrttiaho ja Anna-Elina Huovio eivät koe opetussuunnitelman sitovan opettajan käsiä. Monikulttuurisessa Itä-Helsingissä kaikenlaiseen erilaisuuteen on muutenkin totuttu. "Tämä on tällainen sulatusuuni", sanoo Huovio.Henri Vainio-Hynnilä

Sukupuoliroolien purkaminen ei ole ainoa velvoite, jonka uusi opetussuunnitelma kouluille asettaa. Lisäksi peruskoulun tulisi esimerkiksi lisätä "tietoa ja ymmärrystä sukupuolen moninaisuudesta".

Termi "sukupuolen moninaisuus" sisältää käsitteitä kuten transsukupuolisuus, muunsukupuolisuus, tai intersukupuolisuus. Tässä kohtaa monella aikuisella menee sormi suuhun, joten asiantuntemusta on lähdetty hakemaan koulun ulkopuolelta. Sen vuoksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiaa ajavan Setan koulutuksien kysyntä on huomattavasti kasvanut.

– Neljä, viisi vuotta sitten koulutuksien kysyntä oli nollassa. Viime vuonna oli muutamia kouluja, joissa on koulutettu kaikki opettajat. Eli rehtorit ovat katsoneet, että tietoa ei tule olla vain yksittäisillä opettajilla, sanoo Setan koulutussuunnittelija Marita Karvinen.

Kasvavan kiinnostuksen syynä on ehkä myös herääminen totuttua monisävyisempään todellisuuteen. Karvinen viittaa THL:n tuoreimpaan kouluterveyskyselyyn (siirryt toiseen palveluun), johon vastanneista 8. ja 9. -luokkalaisista yli viisi prosenttia ei kokenut edustavansa sitä sukupuolta, johon heidät oli syntyessään määritelty. Lukioikäisistä joka kymmenes ilmoitti olevansa seksuaaliselta suuntautumiseltaan muita kuin heteroita.

– Tämä on asia minkä opettajat ovat nähneet, ja johon opettajilla on suuri tarve vastata.

Setan vierailuja myös vastustetaan – "Ette sitten näytä mitään kuvia"

Muutos herättää myös vastarintaa. Joissakin pääkaupunkiseudun kouluissa jo sovittuja Setan vierailuja on viime vuosina peruttu, kun oppilaiden vanhemmat ovat alkaneet protestoida.

– On sovittu vierailusta, joka onkin sitten peruttu. Tai kun on menty luokkaan, oppilas on poistunut sieltä koska hänen mielestään hänen ei tulisi tälle oppitunnille osallistua, Karvinen sanoo.

Silloin taustalla on tavallisesti oppilaan perheen uskonnollinen vakaumus. Pohjois-Pohjanmaalla vastustusta saattaa tulla kristityistä piireistä, pääkaupunkiseudulla vanhoillisten muslimien suunnalta.

Karvinen sanoo, että asiaan liittyy myös virheellisiä käsityksiä Setan toiminnasta.

– Kerran oli sovittu vierailu, jonka rehtori perui. Sitten päästettiin kouluun lopulta sillä ehdolla, että "oppilaille ei saa näyttää mitään kuvia". Herää kysymys, että mitäköhän kuvia meidän siellä ajateltiin näyttävän, Karvinen ihmettelee.

Ylen tekemän soittokierroksen perusteella tällaiset ongelmat eivät ole yleisiä ainakaan pääkaupunkiseudulla. 20 vuotta Itä-Helsingin kouluissa työskennellyt Karhunen sanoo, ettei ole kertaakaan törmännyt asiasta suuttuneisiin vanhempiin.

– Enemmän olen kuullut kiitosta siitä kun asiaan on luokassa keskitytty. Terveellä järjellä tästäkin asiasta selvitään. Ei tarvitse suurennella, mutta ei jätetä huomioitta.

"Jos nuorelta kysyy minkä takia jotakuta kiusataan koulussa, niin vastaus on usein: koska se on erilainen".

Seta ry:n koulutussuunnittelija Marita Karvinen.

Mistä Setan kouluille suunnatuissa opeissa sitten on kyse?

Karvisen mukaan kyse on koulumaailman normien – kirjoittamattomien käyttäytymissääntöjen – tiedostamisesta. Tavoitteena on purkaa ennakko-oletuksia, joiden mukaan esimerkiksi seksuaalinen kiinnostus kohdistuu vain vastakkaiseen sukupuoleen, tai että kaikki ovat joko tyttöjä tai poikia.

– Oppikirjat ja koko yhteiskunta keskittyy korostamaan tiettyjä normeja. Me haluttaisiin laajentaa niitä. Että nuori oppisi näkemään, että on täysin ok, jos joku kokee olevansa jotain muuta. Vaikkapa muunsukupuolinen. Tai että on lapsia, jotka näyttävät pojilta, mutta ovatkin tyttöjä.

Setan mukaan tällaisen ymmärryksen lisääminen ennaltaehkäisee myös koulukiusaamista.

– Jos nuorelta kysyy minkä takia jotakuta kiusataan koulussa, niin vastaus on usein: koska se on erilainen. Normitietoinen näkökulma pyrkii poistamaan raja-aitoja, jotka luo tätä erilaisuutta.

Entä kieltäisittekö esimerkiksi "poikamaisista" harrastuksista pitävää ja tytöistä kiinnostunutta poikaa olemasta sitä mitä on?

– Ei missään nimessä. Eläköön machopojat ja eläköön feminiiniset tytöt. Mutta eläköön myös feminiiniset pojat ja machotytöt. Ja kaikki siltä väliltä.

Aito avioliitto -yhdistyksen kaltaisten Seta-vastustajien mukaan tällainen puhe vain lisää nuorten hämmennystä omasta sukupuoli-identiteetistään. Setan mukaan asia on päin vastoin.

– Enemmän lapsia hämmentää se, että he näkevät todellisuuden josta kukaan ei puhu, Karvinen sanoo.

LIHA: Pitää vain kestää - Oppilaiden kokema seksuaalinen häirintä kouussa (Katso linkin takaa Ylen MOT-ohjelma)

LIHA: Naiset, jotka eivät pidä omasta ulkonäöstään (napsauta ensimmäisestä linkistä alkuperäiseen HS:n artikkeliin)

Päivän lehti 1.9.2018

Naisia, jotka eivät pidä omasta ulkonäöstään

 
Ne nauravat minulle. Niin Katja Heikkiläinen ajatteli. Hän oli muuttanut parikymppisenä vanhempiensa luota omaan asuntoonsa Helsingin Kallioon. Samaan aikaan Heikkiläisen huomasi olevansa useammin ahdistunut, välillä jopa paniikissa. Tavallaan se oli tavallista. Ketäpä juuri kotoa muuttanutta elämä ei jännittäisi? Heikkiläisen kohdalla kaikki kuitenkin kiteytyi yhteen asiaan: hänen ulkonäköönsä.

Tai oikeastaan siihen, miltä hänen ulkonäkönsä hänestä tuntui.

Heikkiläinen tunsi olevansa niin oudon ja hassun näköinen, ettei hän huonoimpina päivinään voinut poistua kotoaan, ei edes ruokakauppaan. Hän vältteli jopa roskien viemistä. Ja kadulla joku olisi voinut katsoa häntä ja nauraa, Heikkiläinen ajatteli. Niinpä hän saattoi välillä jäädä päiviksi kotiin.

Samaan aikaan hän häpesi käytöstään ja tiesi, ettei se ollut tervettä. Silti hän ei puhunut asiasta kenellekään.
 

Nyt Heikkiläinen on 43-vuotias ja oppinut suhtautumaan ulkonäköönsä lempeämmin. Kukaan ei ole ikinä nauranut hänelle kadulla.

Toisenlaisia vaikeita hetkiä on kyllä ollut. Opiskeluaikaisessa työpaikassa vanhempi mies yritti ensin iskeä häntä, mutta kun Heikkiläinen ei suostunut ehdotuksiin, mies alkoi kiusata häntä aikuisiän aknesta.

Ja kerran, oltuaan monta vuotta parisuhteessa, Heikkiläinen kysyi miesystävältään, miksei tämä koskaan sanonut häntä kauniiksi.

Tämä vastasi, ettei pitänyt Heikkiläistä erityisen kauniina.

Valokuvaaja Outi Törmälä kirjoitti 13. syyskuuta 2016 Facebookiin:

Etsin muotokuvaprojektiani varten kuvattavaksi naisia, jotka ovat tyytymättömiä omaan ulkonäköönsä.

Ensimmäinen vastaus tuli kahden tunnin kuluessa.

Luin, että etsit projektiisi kuvattavia, jotka eivät ole tyytyväisiä omaan ulkonäköönsä. Idea on loistava. Itse olen aina ollut se ”oudon ja persoonallisen” näköinen tyttö. Nuo määreet ovat vielä näin 40-vuotiaanakin suuri osa identiteettiä”, tamperelainen nainen kirjoitti.

Ihmiset jakoivat Törmälän ilmoitusta innokkaasti, ja vastauksia alkoi tulla paljon.

Monet vastaajat kertoivat yksityiskohtaisesti ulkonäköongelmistaan ja niiden taustoista. Heitä vaivasivat ihon kunto, iso nenä, paino, kasvonpiirteiden omituisuus, vanheneminen…

”Kyllähän mun leuka loksahti auki monta kertaa”, Törmälä sanoo.

”Kun ihmiset saapuivat kuvauksiin, oli usein hyvin vaikea yhdistää näitä kirjoituksia heidän ulkonäköönsä. Yllätyin monesti, että ihmisten sisäinen kokemus ei vastannut ollenkaan sitä, mitä näin”, Törmälä kertoo.

Outi Törmälä kertoo alla olevalla videolla, miten hän vangitsee valokuvattavan tunteet kameralle. Juttu jatkuu videon jälkeen.

Valitettavasti selaimesi ei tue HTML5-videoita.
 

Katja Heikkiläinen oli yksi ilmoittautujista.

Muotokuvaprojektin tarkoituksena ei tietenkään ole arvioida, onko jonkun tunne oikeutettu vai ei. Silti Törmälän hämmästyminen alleviivasi sitä, minkä hän haluaa projektillaan tuoda esiin: vaikea suhde omaan ulkonäköön ei välttämättä liity ihmisen fyysiseen olemukseen millään lailla.

Lopulta mukaan valikoitui 24 naista, jotka Törmälä kuvasi studiollaan Helsingin Kaapelitehtaalla. Osa kuvista on tämän artikkelin kuvituksena.

Törmälä ei ohjeistanut naisia kuvauksia varten juuri mitenkään. Pitkien kuvaussessioiden aikana sai puhua, jos halusi, mutta usein oltiin hiljaa. Joku itki, toisen oli vaikea hengittää. Jonkun kanssa pelleiltiin.

”Tarkoitus oli, että kuvassa saivat näkyä kaikki ne tunteet, joita oma ulkonäkö ja suhde siihen herättivät. Monet häpeävät sitä, että heitä vaivaa muka niinkin pinnallinen asia kuin ulkonäkö. Nyt ei tarvinnut olla reipas, vaan surukin sai näkyä”, Törmälä sanoo.

Törmälä on muotokuviin erikoistunut valokuvaaja. Hän kuvaa lehdille, yrityksille ja viestintätoimistoille yli sata ihmistä vuodessa, on kuvannut jo 1990-luvulta asti. Viime vuosina ihmisille on tuntunut olevan vaikeampaa tulla kameran eteen. Monet ilmoittavat heti kättelyssä, että heistä ei saa hyvää kuvaa millään.

Outi Törmälä on samaa mieltä kuin monet tutkijat siitä, mikä tämän takana on.

”Some vaikuttaa selvästi. Omakuvat ovat tulleet paljon suurempaan rooliin, ja sekä ulkonäön että valokuvien merkitys on kasvanut.”

Törmälä onkin miettinyt myös sitä, kuinka paljon ihmisiä oikeastaan häiritsee heidän todellinen ulkonäkönsä ja kuinka paljon se, miltä he näyttävät valokuvissa. Yksi projektiin osallistuneista naisista kertoi olevansa usein peilikuvaansa tyytyväinen. Mutta sitten kun hän ottaa selfien, oma naama näyttääkin typerältä.

 

Raumalaisen erityisopettajan Johanna Kaisjoen, 43, suhde omaan ulkonäköön on ollut jännitteinen teini-iästä asti.

”Kaikki alkoi siitä, että minua kiusattiin koulussa. Se oli sellaista ulkopuolelle jättämistä. Olin vaikka kaveerannut jonkun kanssa, mutta kun se tyyppi järjesti kotihipat, minua ei kutsuttukaan. Sitten sitä alkoi ajatella, että minulla on liian iso nenä tai paksut reidet.”

Miltei jokainen kuvatuista tuntee, että suhde omaan ulkonäköön on vaihdellut iän mukaan. Ei ole vaikea arvata, että Kaisjoen lisäksi monelle vaikeinta aikaa on ollut yläaste.

Kaisjoki on toiselta ammatiltaan valokuvaaja. Silti hän sanoo inhoavansa lähes jokaista valokuvaa, joka hänestä on otettu. Myös Törmälän kuva oli hänelle aluksi vaikea pala – erityisesti siksi, että siinä hänen ilmeensä on vakava. Yleensä valokuvaan joutuessaan Kaisjoki pelleilee, näyttää vaikka kieltä.

”Se on keino viedä huomio pois ulkonäöstä.”

Kaisjoki ilmoittautui mukaan projektiin, koska hän on huolissaan omista tyttäristään.

”En haluaisi, että heihin vaikuttaa se, mitä heidän äitinsä ajattelee ulkonäöstään”, Kaisjoki sanoo.

Monille vaikea suhde ulkonäköön onkin syntynyt kotona. Joidenkin painoa, hiustyylejä tai yleistä olemusta omat vanhemmat ovat kommentoineet ikävästi, toisille ulkonäöstä ei ole kotona koskaan sanottu mitään. Ei siis yhtään positiivista kommenttia, ikinä.

Kun projektin osallistujilta kysyy syitä heidän ongelmiinsa, lista on pitkä. Koulukiusaamisen ja törppöjen vanhempien lisäksi he mainitsivat sellaisia asioita kuin burnout, vaikea parisuhde, suomalainen kehumattomuuden kulttuuri, kehoon vaikuttaneet sairaudet, vanheneminen, vieraiden ihmisten ulkonäön kommentointi, seksuaalinen ahdistelu, epäselvä sukupuoli- tai seksuaali-identiteetti ja riittämättömyyden tunne. Muiden muassa.

Projektin osallistujat ovat olleet taitavia kääntämään monentyyppiset vastoinkäymiset elämässä ongelmiksi omassa ulkonäössään.

Se ei ole ihme. Ulkonäkö on tunnetusti huorittelun rinnalla yleisin naisia kohtaan käytetty ase, oli kyse sitten koulukiusaamisesta tai naispoliitikkojen saamasta vihapostista.

Johanna Kaisjoki, Katja Heikkiläinen ja monet muut osallistujat kokivat, että ikääntyminen on helpottanut suhtautumista omaan olemukseen. Noin 40 ikävuoden tienoilla useimmat ovat löytäneet jonkinlaisen tasapainon.

Mutta ulkonäkö muuttuu sen jälkeenkin.

Projektin vanhin osallistuja, espoolainen Ulla-Riikka Tapionlinna, alkoi kokea vaikeita hetkiä peilin edessä vasta muutama vuosi sitten, 65-vuotiaana. Erityisen ikävä hetki Tapionlinnalle oli se, kun hän huomasi, että hän alkaa muistuttaa ulkoisesti omaa äitiään. Tapionlinnan äiti oli hänen sanojensa mukaan ”aikamoinen hapannaama”, jonka elämä ei myöskään ollut millään lailla sellainen, jota Tapionlinna soisi omansa muistuttavan.

Siksi ulkonäkö on hänen ”moottorinsa”, joka potkii pois kotoa etsimään erilaisia elämyksiä, esimerkiksi käymään rokkikeikoilla.

”Siellä voin kahdeksi tunniksi unohtaa, minkä ikäinen olenkaan”, Tapionlinna kertoo.

 

Valtaosa suomalaisista on varsin tyytyväisiä itseensä. Kun pyydetään valitsemaan asteikolla yhdestä viiteen, kuinka tyytyväisiä olemme omaan ulkonäköömme, suurin osa valitsee numeron neljä.

Näin kertoo Outi Sarpila, tutkija Turun yliopistosta. Hän on pari vuotta vetänyt Suomi ulkonäköyhteiskuntana -hanketta. Siinä on havaittu, että viime vuosina ulkonäön merkitys on kasvanut.

Tyytymättömyyden ei sen sijaan ole huomattu lisääntyneen. Sarpilan ja hänen tutkimusryhmänsä aineistossa ulkonäköönsä erittäin tyytymättömiä on vain muutama prosentti sekä miesten että naisten joukossa.

Eräässä toisessa tutkimuksessa kuitenkin 16–19-vuotiaista tytöistä tyytymättömyyttä ulkonäköönsä koki säännöllisesti 93 prosenttia.

Törmälän kuvaamien naisten haastatteluissa kävi ilmi, että vaikea ulkonäkösuhde saattaa ohjata elämää monin tavoin. Yksi kertoi, että tyytymättömyys omaan ulkonäköön vaikutti suoraan sekä siihen, että hän luki itsensä tohtoriksi (”kun en ollut nätti, niin halusin todistaa, että olen ainakin fiksu”), että siihen, kenet hän tuli valinneeksi puolisokseen.

Sarpilan tutkimusryhmän aineistossa taas on noussut esiin tapauksia, joissa ihmiset eivät ole hakeutuneet työskentelemään unelma-alalleen, koska eivät ole kokeneet olevansa ”ulkonäöllisesti päteviä”.

Yksi asia, josta lähes jokainen projektin naisista puhui, oli sosiaalinen media.

”Yritän vaihtaa Facebookin profiilikuvani mahdollisimman huomaamattomasti, vaikka keskellä yötä, ettei kukaan kiinnittäisi huomiota ulkonäkööni.”

”Käyn välillä katsomassa, onko eksäni nykyisellä kumppanilla enemmän tykkäyksiä profiilikuvassaan kuin minulla. Samalla ällöttää oman käytökseni pinnallisuus.”

”Ajattelen, että erityisesti Instagramin kuvavirta vaikutti suoraan siihen, että minulle puhkesi syömishäiriö.”

Somen vaikutus ei Outi Sarpilan mukaan näy vielä isoissa kansallisissa tutkimuksissa.

”On mahdollista ja jopa todennäköistä, että tyytymättömyys ulkonäköön kasvaa koko väestön tasolla tulevaisuudessa, kun tämän päivän nuoret aikuistuvat”, hän sanoo.

”Minun puolestani koko sosiaalisen median voisi räjäyttää”, tutkija linjaa.

Joillekin osallistujille esimerkiksi Instagram on kuitenkin paikka, jossa lempeää suhdetta omaan kehoon on voinut vähä vähältä harjoitella. Vaikka monet heistä eivät tykkää ottaa selfieitä itsestään, he eivät myöskään halua tuomita ihmisiä, jotka niin tekevät. Toisen ihmisen ulkonäkö tai siihen liittyvä käytös ei kuulu kenellekään muulle, he ajattelevat. Ja sitä paitsi: usein selfieiden ottamisen takana on jonkinlainen toive tulla nähdyksi oikein.

Siitä on vaikea syyllistää ketään.

Erityisesti Instagramissa on noussut isoksi ilmiöksi kehopositiivisuus. Jotkut projektin osallistujistakin pitävät sitä tärkeänä. Toiset taas kokivat, että kehopositiivinen toiminta ja keskustelu Suomessa on vielä lähtökuopissaan – ja sen vuoksi välillä myös hieman lapsellista.

”Ei minua voimauta yhtään, jos läskit laittavat tasselit tisseihin”, totesi yksi osallistujista, joka pohti kehopositiivisuuden ja burleskin merkitystä oman ulkonäkönsä hyväksymisessä.

Monille osallistujille projekti on ollut terapeuttinen.

”Vaikka koen, että olen löytänyt henkisen kotini ja tyylini, edelleenkään en osaa suhtautua kehuihin ulkonäöstäni. Tuntuu, että en oikeasti tiedä, minkä näköinen olen. Se Outin ottama kuva oli ehkä ensimmäinen, josta jotenkin tunnistin itseni.”

Osa naisista kuvattiin jo miltei kaksi vuotta sitten. Sinä aikana heidän ulkonäköön kohdistuvat tunteensa ovat ehtineet muuttua.

”En enää ilmoittautuisi ulkonäkööni tyytymättömäksi”, yksi sanoo suoraan. Hän ei ole ainut. Ulkonäköön liittyvien tunteiden käsitteleminen projektin aikana – puhumalla, kuvattavana olemalla, antamalla haastattelun ja itse pohtimalla – on antanut monille hyväksyvämmän näkökulman itseen.

Törmälän näyttelyn nimi on Kehtaanko mennä kauppaan ulkonäköönsä tyytymättömät naiset.

Saattaa olla, että olemukseensa tyytymättömiä naisia ja miehiä on kuitenkin enemmän niiden joukossa, jotka katsovat näitä kuvia.

 
 
 
 
 

Outi Törmälän valokuvia Galleria Lapinlahdessa 5.–23.9.2018. Toimittaja Venla Rossi on kirjoittanut naisista näyttelyyn ”ulkonäköelämäkerrat”.

Uusi Muusa = Eeva Kolun uusia kirjavinkkejä blogissa. Mitä kirjallisuusblogeja sinä seuraat?

Vuoden nuori taiteilija kannustaa ihmisiä olemaan oma itsensä myös kehollisesti

Tampereen taidemuseossa riisuttiin lauantaina kehorauhan puolesta – Näyttelyn herättämä vastustus kertoo taiteilijalle, ettei tasa-arvoa ole vielä saavutettu

Tampereen taidemuseo järjesti Kehorauhaa-kampanjapäivän, koska tasa-arvoa ei ole vielä saavutettu. Vuoden nuoren taiteilijan J.A. Juvanin näyttely on käsitellyt ihmisten oikeutta olla oma itsensä, mutta se on jakanut katsojien mielipiteitä jyrkästi.

Eriika Ahopelto/Aamulehti
Tampereen taidemuseossa riisuttiin lauantaina kehorauhan puolesta – Näyttelyn herättämä vastustus kertoo taiteilijalle, ettei tasa-arvoa ole vielä saavutettu

Kuvattavista vähemmistö on miehiä. Tampereella miehiä tuli kameran eteen kuitenkin enemmän kuin muualla. Jyri Löytty tuli paikalle äitinsä kanssa.

Stina AlapirttiAamulehti

Alushousujen riisuminen epäilyttää hetken. Olin ajatellut ottaa ne pois. Saisi ne jättää jalkaankin.

Piia Seppälä jättää. Seppälä on töissä Pispalassa Tyttöjen tuvalla ja opiskelee seksuaalineuvojaksi.

–Pohdin näitä asioita töissäni ja kuulinkin tästä työkaveriltani. Haluan omalta osaltani edistää näitä asioita ja toisaalta kuvaan tuleminen on osa omaakin kasvuprosessia, pohtii Seppälä.

Vaatteet jäävät valkoisen sermin taakse. Seppälä osallistuu lauantaina #Älämahdumuottiin -kampanjaan poseeraamalla lähes alasti mallinuken kanssa. Kuvaaja Mirkku Merimaa kehottaa laskemaan mallinukkea vielä alemmas.

 

–Se peittää enemmän kuin luulet, hän sanoo.

Mallinuken tarkoitus on kritisoida sitä, että kaikkien ihmisten pitäisi olla mallinuken mallisia ja samannäköisiä.

Eriika Ahopelto/Aamulehti
Piia Seppälä kertoo, että kuvattavana olemisesta tuli vapautunut olo. –Siihen kuvattavien fiilikseen me olemme koukussa, sanoo Mirkku Merimaa.

Piia Seppälä kertoo, että kuvattavana olemisesta tuli vapautunut olo. –Siihen kuvattavien fiilikseen me olemme koukussa, sanoo Mirkku Merimaa.

 

Tasa-arvoa ei ole saavutettu

Tampereen taidemuseossa järjestettiin lauantaina Kehorauhaa-niminen kampanjapäivä, joka liittyi museossa esillä olevaan J. A. Juvanin With All My Love -näyttelyyn.

Juvani on vuoden 2018 nuori taiteilija. Hänen näyttelynsä on herättänyt runsaasti tunteita katsojissa ja saanut aikaan reaktioita puolesta ja vastaan. Näyttelyn teemat liittyvät kehollisuuteen, sukupuolisuuteen ja oikeuteen olla oma itsensä. Näyttely koostuu Juvanin itsestään ottamista kuvista ja videoista.

Eriika Ahopelto/Aamulehti
J.A. Juvani sanoo, että kehorauhasta kampanjointi on tärkeää niin kauan, kuin ihmiset kuvittelevat että heillä on oikeus kommentoida toisten kehoa tai puuttua siihen.

J.A. Juvani sanoo, että kehorauhasta kampanjointi on tärkeää niin kauan, kuin ihmiset kuvittelevat että heillä on oikeus kommentoida toisten kehoa tai puuttua siihen.

–Kaikki reaktiot vain vahvistavat ja kertovat siitä, että aihetta täytyy käsitellä lisää. Vastustus kertoo siitä, ettei tasa-arvoa ole vielä saavutettu, Juvani sanoo.

Lauantaina järjestettiin alastonkuvausten lisäksi keskustelupaneeli, jossa puhumassa olivat Juvani, kuvaaja Mirkku Merimaa, taiteilija Raisa Omaheimo sekä kulttuurikasvatusyksikkö TAITE:n museolehtori Janina Ahlfors.

Taidemuseon viestintäsuunnittelija Heli Hakala kertoo, että Juvanin näyttely on jakanut voimakkaasti ihmisten mielipiteitä.

–Osa on lähtenyt päätään pudistellen.

Kehorauhaa-tapahtuma lähti Hakalan mukaan hyvin voimakkaasti juuri Juvanin näyttelystä. Asiaa oli museon henkilökunnan mielestä tärkeää käsitellä vielä näyttelyä enemmän.

500 alastonta 1,5 vuodessa

Kuvauksista vastaa Mirkku Merimaa. Projekti on hänen ja Niina Stoltin yhteinen. Stolt ei päässyt lauantaina mukaan Tampereelle.

Alun perin projekti alkoi vuonna 2015, jolloin he kuvasivat ihmisiä Huuma-lehden ja Syömishäiriöliittoon kuuluvan Etelän-SYLI ry:n kampanjaan. Siitä jäi itämään ajatus, josta kasvoi Älä mahdu muottiin -kampanja keväällä 2017.

–Mielenterveys on projektin kattoteema. Järjestämme yleisten kuvausten lisäksi maksullisia yksityisiä kuvauksia, joiden tuotto menee mielenterveystyöhön, Merimaa kertoo.

Projektin tarkoitus on lisätä tasa-arvoa. Kuvattavissa on ollut naisia, miehiä ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Kuvissa on näkynyt rintasyöpäpotilaita, alopeciasta kärsiviä ihmisiä, joilla ei ole hiuksia sekä pyörätuolissa istuvia ihmisiä. Kampanjaan kaivattaisiin vielä lisää maahanmuuttajataustaisia ja nuoria ihmisiä.

–Facebook on meinannut heittää meidät parikin kertaa ulos, koska kuvissa on vilahtanut nänni. Samaan aikaan. vieressä on ollut bikinimainoksia. Se on kaksinaismoralistista. Näköjään naisen nänni kaataa maailman, Merimaa sanoo.

Kuvauksissa on käynyt tähän mennessä 500 ihmistä. Tavoite on tuhat, minkä jälkeen kuvaajat haluaisivat koostaa kuvattavista suuren lakanan, joka laitettaisiin Forumin tai Ratinan seinälle. Tekeillä on myös kirja.

Eriika Ahopelto/Aamulehti
Mirkku Merimaa sanoo, että ihmisille sanotaan liian vähän että he ovat ihania ja kauniita. Jotkut eivät kuulleet sitä koskaan. Toimittaja yllättyi siitä, miten vaivattomalta alastomana kuvattavana oleminen tuntui.

Mirkku Merimaa sanoo, että ihmisille sanotaan liian vähän että he ovat ihania ja kauniita. Jotkut eivät kuulleet sitä koskaan. Toimittaja yllättyi siitä, miten vaivattomalta alastomana kuvattavana oleminen tuntui.

 

Kuvaan ei pakoteta

Tampereella kuvattavana oli ensimmäisen tunnin aikana käynyt vajaa kymmenen ihmistä, joista puolet oli miehiä. Merimaan mukaan se on harvinaista, koska yleisesti kuvattavista miehiä on ehkä 20 prosenttia.

–Mallinuket ovat kiinalaisia. Mies on ehkä 175 pitkä ja melko lapsen mallinen, mutta sillä on six pack. Naisella on kiinalainen, pieni takamus. Näitä mallinukkeja meilläkin käytetään, koska se on halpaa. Kyllä se vaikuttaa.

Merimaalla on itselläänkin syömishäiriötausta. Hän ymmärtää, minkä vuoksi kuvaan ei ole helppo astua alasti. Osa kuvattavista on perunut viime hetkellä.

–Tähän ei ole pakko tulla. Kyse on kuitenkin yksilön kasvusta.

Mallinuken torsoakin saa pitää edessään, miten haluaa.

Kummallisinta kuvattavaksi astumisessa on yleisellä paikalla riisuminen. Päätän heittää alushousutkin pois, ja astun kameran eteen vain mallinukke edessäni. Tuntuu kummallisen vapauttavalta.

Kehorauhaa

Tampereen taidemuseolla 11.8. järjestetty tapahtuma, jonka tarkoituksena on keskustella ulkonäköpaineista.

Ohjelmassa oli valokuvaus, joka kulki nimellä #Älämahdumuottiin, keskustelupaneeli ja Juvanin opastus omaan näyttelyynsä.

Tapahtuma sai alkunsa Vuoden nuoren taiteilijan J.A. Juvanin näyttelystä With All Mu Love, joka on esillä Tampereen taidemuseossa 19.8. asti.

Tiede: Empatiaa voi oppia - Romaanien lukeminen ja monenlaisiin ihmisiin tutustuminen tekevät maailmasta vähemmän pelottavan

Empatiaa voi oppia – Monenlaisiin ihmisiin tutustuminen ja romaanien lukeminen tekevät maailmasta vähemmän pelottavan

Jos haluat oppia empatiaa, kuvittele miltä toisesta tuntuu – ei mitä itse tekisit samassa tilanteessa.

Myös yhteistyökyky pohjaa empatian taitoon.
Empatia. Myötäelämisen tiede. Elisa Aaltola & Sami Keto, Into 2017. 330 s.



Empatia on taito, jota voi oppia. Ensimmäinen voitettava este on ajatus, että empatia olisi vaaleanpunaisesta pehmoilua, johon järki-ihminen pitää etäisyyttä.

Todellisuudessa myötäelämiseen perustuu paljon vankkoja asioita: toisten ymmärtäminen, kyky yhteistyöhön ja monien tutkijoiden mukaan myös moraali.

Taidon tarpeellisuutta todistelevat Itä-Suomen yliopiston filosofian tutkija Elisa Aaltola ja ekologiksi kouluttautunut vapaa tutkija-kirjoittaja Sami Keto kirjassaan Empatia – myötäelämisen tiede.

Monet yhteiskuntamme piirteet ruokkivat kaksikon mukaan empatiavajetta eli kyvyttömyyttä asettua toisten ihmisten asemaan. Elämme kilpailuyhteiskunnassa toisilleen vieraissa sosiaalisissa kuplissa, joiden sisältä on vaikea samastua muiden kuplien elämään.

Yksi virhe on jättää myötätunto puolitiehen.

Keskiluokkainen ja keski-ikäinen ihminen voi esimerkiksi suhtautua syrjäytyneeseen nuoreen kuvitellen, miten itse toimisi nuoren asemassa: Minä kyllä olisin aktiivisempi ja tarmokkaampi ja hankkisin hyvän koulutuksen. Näin hän tuo mukanaan oman elämänhistoriansa asettuessaan toisen asemaan.

Aaltola suosittelee tällaisen ontuvan empatian tilalle simulointia. Kuvittele, miltä toisesta tuntuu eikä miltä sinusta itsestäsi tuntuisi hänen asemassaan.

Keskiluokkainen ja keski-ikäinenkin voi näin kokea, että syrjäytyneen nuoren elämänhistoria ei ehkä ole antanut tälle riittävästi toivoa ja itseluottamusta, jotta hän voi olla aktiivinen oman elämänsä herra.

Simulaatiota täydentää tunteiden empatia eli se, että tunnemme samoja tunteita kuin näemme toisen tuntevan.

Monien tutkijoiden mukaan moraali rakentuu jaetuille tunteille. Myös toisen kärsimys herättää meissä halun kärsimyksen lopettamiseen.

Myötätuntoa estävät useiden tutkimusten mukaan taloudellinen eriarvoisuus ja hierarkiat. Keto viittaa yhdysvaltalaisen Berkeleyn yliopiston psykologian tutkijan Paul Piffin ja hänen kollegoidensa tutkimuksiin, joiden mukaan rikkaat avustavat muita keskimäärin vähemmän kuin köyhät ja käyttäytyvät muutenkin itsekkäämmin.

Tutkijoiden selitys on, että vauraus tekee riippumattomammaksi eivätkä rikkaat siksi koe tarvitsevansa muita ihmisiä samalla tavalla kuin köyhemmät ihmiset.

Keto sanoo, ettei tarkoitus ole syyllistää rikkaita, vaan kyse on tutkimuksin todetusta aidosta ilmiöstä: rikkaus vähentää empatiakykyä.

Mikä sitten lisää empatiaa? Muun muassa kertomukset.

Kertomukset selittävät Aaltolan mukaan taustoja, jotka ovat johtaneet ihmisen siihen, missä hän on, ja näyttävät hänet yksilöllisyydessään. Näin heitä ei enää kohdata vain jonkin ­kaavamaisen stereotypian edustajina.

Kirjoittajat olisivat voineet ottaa todistajakseen myös Toronton yliopiston psykologian professorin Keith Oatleyn, joka on osoittanut, että erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen lisää empatiaa ja mielenlukemisen taitoa.

Romaanikirjallisuus teki osaltaan mahdolliseksi yleiset ihmisoikeudet, selittää historioitsija Lynn Hunt. Kun romaanien avulla saattoi asettua myös toista yhteiskuntaluokkaa tai sukupuolta edustavan ihmisen asemaan, myötäelämisen piiri kasvoi.

Lukuhalujen hiipuminen voi siis typistää myös kykyä asettautua toisen ihmisen asemaan.

Tuttuus korjaa empatiavajetta. Siitä kertoo tutkimus rotista, jotka haluavat toisilleen hyvää.

Kokeessa vapaana olevat rotat avustivat oma-aloitteisesti suljetussa häkissä olevan toisen rotan vapaaksi.

Siinäkin tapauksessa, että toisessa häkissä oli tarjolla herk­kupala, useimmat rotat päästivät ensin toisen vapaaksi ja sitten jakoivat herkun pelastamansa tuttavan kanssa.

Tutkijat kuitenkin huomasivat, että jos rotta oli kasvanut vain valkoisten rottien kanssa, se vapautti vain valkoisia. Jos rotta kasvoi sekä ruskeiden että valkoisten kanssa, se vapautti molempia.

Näyttäisi siis siltä, että altistuminen ja tutustuminen säätää myötäelämisen rajoja.

Empatian rajojen laajentaminen tekee maailmasta vähemmän ­pelottavan paikan, Keto huomauttaa. Ennakkoluulot muita ihmisryhmiä kohtaan näet saavat pelkoreaktiota säätelevän aivojen mantelitumakkeen syttymään.

Aaltola ja Keto haluavat levittää myötäelämisen piirin eläimiin asti. Eläimessäkin tulisi nähdä kärsimään kykenevä yksilö.

Miehet, on aika ottaa kollektiivinen vastuu - Riku Korhosen kolumni seksuaalisesta ahdistelusta

Riku Korhosen kolumni: Miehet, on aika ottaa kollektiivinen vastuu käytöksestämme

Häirintää kokevat sekä miehet että naiset, kirjoittaa kirjailija Riku Korhonen.

Riku Korhonen
Jarno Kuusinen / AOP
Ikkunan kolumni
Ikkuna-logo.

Ikkuna on Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan palvelu, joka kokoaa yhteen mielipiteet ja näkökulmat, keskustelee ja hakee ratkaisuja. Ikkunan kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.


Aikuistuminen on ikävää: se tuo mukanaan havaintoja järjestelmällisestä vääryydestä.

Oma aikuistumiseni alkoi osin vastentahtoisesti. Olin luullut täysi-ikäistyneeni turvallisessa maassa, jossa sukupuolten tasa-arvo toteutui lähes ihmeellisesti. Tietenkin Kekkonen, Sorsa ja Koivisto kumppaneineen ja vihollisineen olivat enimmäkseen miehiä, mutta tytöt tekivät teinidiskoissa aloitteita, mopoilivat ja suunnittelivat lukevansa lääkäreiksi tai nousevansa politiikan huipulle.

Ensimmäisten aikuisten seurustelusuhteiden aikoihin alkoivat ensimmäiset aikuiset keskustelut. Aloin kuulla tarinoita, joiden kuuntelijaksi mikään kouluaine ei ollut valmistanut. Vielä vähemmän koulu oli valmistanut näitä enimmäkseen nuoria naisia puhumaan asioista, joista heidän oli tarpeen puhua.

Kuulin tarinoita vuokraisännästä, joka tarjosi asunnonnäytössä vuokravapaata viikoittaisesta panosta. Kalunheiluttajasta joka hyppäsi alastomana Kupittaan puistonpuskasta ja anoi: ”Auta mua.” Entisestä poikaystävästä, joka löi aurinkolasit rikki ja kasvot turvoksiin ja piti asunnossa vankina. Painostamisesta, seurailusta, vaatteiden repimisestä. Esimiehestä joka käpälöi hartioita. Veljestä joka raiskasi. En osaa aavistaa, moniako tarinoita jäi kuulematta.

En voinut kääntää noita tarinoita nopeasti sivuun niin kuin usein tein sanomalehtien rikosuutisille. Monia niistä kertoivat naiset, joille toivoin pysyvää paikkaa elämässäni. Luulen, etten aina kyennyt kuin myötätuntoiseen huokailuun. Varmasti tunsin jonkinasteista halua viedä keskustelua itseni kannalta hallittavampaan suuntaan. Mainitako jotain myös omista kurjuuksistani, jottei toisesta tuntuisi niin traagisella tavalla poikkeukselliselta?

Kun vuodet ovat kuluneet, näitä kuultuja tarinoita on kertynyt kaiken aikaa. Jossakin vaiheessa ne lakkasivat yllättämästä. Toisinaan yritin ymmärtää niitä omien kokemusteni kautta.

Olin mieheksi kasvaessani toki kokenut ahdistavia tilanteita. Vappuna 1986 olin neljätoistavuotias ja istuin Turun Kauppatorilta lähteneessä 32:n bussissa, kun vieressä istuva humalainen kolmekymppinen nainen alkoi esitellä lompakosta lastensa kuvia ja kinuta minua luokseen. Ensin hän piteli kättäni, pian kouri haarojani, kunnes Itäharjulla juoksin ulos autosta. Minua käpälöitiin parikymppisenä jonkin kerran baarissa ja myöhemmin pisuaarilla tartuttiin elimeeni. Erään opiskeluryhmäni viisikymppinen naisohjaaja soitteli toistuvasti iltaisin humalassa ja houkutteli luokseen. Reilusti yli kolmekymmenvuotiaana jouduin talviyönä kutsumaan poliisit, kun kotiini tunkeutui puolituttu nainen. Kun poliisipartio – kaksi rauhoittavasti hymyilevää miespoliisia – saapui Stålarminkadulle, koko rappu oli jo hereillä. Poliisit saattelivat naisen yöhön, ja kahden päivän päästä hän aloitti lyhyeksi jääneen puhelinhäirinnän.

Nuo ja muutamat muut kokemukset olivat ehdottoman epämiellyttäviä. Mutta en kyennyt ottamaan samastuvaa askelta omistani niihin kokemuksiin, joita kuulin naisilta. Askeleeni ja ymmärrykseni eivät kantaneet perille. Osa kokemusten sävyeroista selittyi yksinkertaisilla fyysisillä syillä. Olin 193 senttisenä miehenä kykenevä selviytymään useimmista tilanteista turvallisesti. Osalle naisista oli tehty niin törkeitä väkivallantekoja, etten tiennyt sellaisesta mitään. Osaan taas liittyi hienovaraisempia asetelma-eroja, joissa jopa nauru oli valmiiksi minun puolellani. Historia ei ollut jo kauan sitten käsikirjoittanut kaltaiselleni ihmiselle häpeän, pelon ja hiljenemisen asemaa, ja siksi selvisin kokemuksista vähäisin seurauksin. Tiesin, että olisin voinut vain kerran huutaa puhelimessa lemmekkäitä sopertelevalle ryhmäohjaajalleni, ja soittelu olisi loppunut.

Olen törmännyt siihen usean naisen kanssa, niin ystävän, sukulaisen kuin kumppanin: Vaikka olemme saattaneet saavuttaa muuten läheisen ymmärryksen, seksuaalisen vallan suhteen olemme kasvaneet erilaisiksi hahmottuvissa maailmoissa.

Vallan, halun ja väkivallan liepeillä näytellään kätkettyä koreografiaa, eleitä, tekoja, kosketuksia ja brutaaleja hyökkäyksiä. Ne voivat joskus olla välittömästi tunnistettavia mutta vaatia silti paljon aikaa, vastaanottavaista tilaa ja rohkeutta tullakseen muotoilluiksi selkeäksi puheeksi. Joskus ne ovat tapahtuessaan lähes mykkiä ja huomaamattomia, niin kuin keskiaikaisessa kuvataiteessa pelkkä ranteesta tarttumisen symboliele ilmaisee kuvasta piilotetun seksuaalisen väkivallan.

Kun julkinen puhe seksuaalisesta ahdistelusta saa aika ajoin uutta voimaa ja avaruutta, kuten se on nyt saanut, tuntuu kuin syvät kulttuuriset sedimentit liikahtelisivat ja horjuttaisivat totuttuja valta-asetelmia ja vuosisataisia koreografioita. Esiin nousee todellisuus, joka huutaa korjaamista. On tarkoituksenmukaista, että tässä keskustelussa ovat äänessä pääasiassa naiset.

Luulen, että suurin osa miehistä kokee itseni tapaan keskustelun yhtä aikaa vapauttavaksi ja ahdistavaksi. Mitä miehenä tehdä? Vähintään mielikuvituksensa voi suunnata muuhun kuin sen etukäteiseen hahmotteluun, mihin suuntaan keskustelua tulisi viedä. Toisen ihmisen ymmärtäminen on aina vaikeaa ja vaatii omista totutuista hahmotuksista luopumista. Mutta se ei ole täysin mahdotontakaan, niin kuin joskus väitetään. Joskus toisen tarkasti valitut sanat paljastavat yksityiskohtia, jotka valaisevat äkillisellä tavalla vieraan kokemuksen olemusta. Sen tapahduttua tuskin kokee enää ainakaan omaksi velvollisuudekseen selittää, suhteellistaa tai täydentää kuultua kokemusta.

Yhdessä asiassa me valtavirtamiehet voimme olla luottavaisia: väkeväksi yltynyt keskustelu ei enää ensisijaisesti kaipaa meidän säkenöivän älymme siunausta jatkuakseen ja tuottaakseen kaivattuja muutoksia. Enemmän se kaipaa tukeamme ja kollektiivista vastuunottoa käytöksestä.

Omalla kohdallani jokunen yksinkertainen erottelu on auttanut asemoimaan itseäni vaikeissa keskusteluissa. Eräät niistä ovat kirkastuneet kuuntelemalla tai lukemalla kirjoja.

Filosofi Susan J. Brison julkaisi vuonna 2002 teoksen Aftermath omasta raiskauksestaan ja murhayrityksestään. Hänen kokemuksensa ja selviytymistarinansa ovat äärimmäisiä, ja on hämmästyttävää, että hän on kyennyt kirjoittamaan niistä niin yksityiskohtaisen ja silti tiiviin, vahvan ja analyyttisen kirjan. Brison onnistuu kirjassa kuvaamaan yhtä havainnollisesti niin konkreettista julmuutta, traumatisoituneen mielen oikkuja kuin kertomisen parantavaa voimaakin.

Se on eräs kirjoista, joiden lukeminen on selvittänyt omaa asemaani. Varsinkin vakavimmasta seksuaalisesta väkivallasta keskusteltaessa kuulun kuuntelijoiden joukkoon. Olen sivunnut aihetta joissain kirjoituksissani, mutta mitään yhteiskunnallisesti olennaista en kuvittele voivani aiheesta sanoa.

Tämänhetkinen keskustelu on käsitellyt pääasiassa jokapäiväisempiä seksuaalisen ahdistelun ja painostuksen muotoja. En tunne häpeää sanoessani, että olen miehenä kohdannut sellaista. Mutten myöskään varsinaisesti usko, että kykenen omilla uhrihavainnollani liikauttamaan keskustelua lainkaan sellaisten ratkaisujen suuntaan, joita tilanne kipeimmin tarvitsee.

Miehenä olen kokenut mielenkiintoiseksi kaiken vuosien aikana kuulemani ja lukemani perusteella pohtia sitä, miten omat – humanistiköyhälistöön kuuluvana melko suhteelliset ja hajanaiset – vallantunteeni ovat vaikuttaneet käytökseeni. Miten usein olen ajanut etuani nojaamalla johonkin valmiina tarjoutuvaan malliin? Valta ja halu kietoutuvat meissä kaikissa melko epäilyttäväksi vyyhdiksi. Sen omakohtainen pohtiminen on jokaisen aikuiseksi tahtovan velvollisuus ja tekee taatusti olon levottomaksi. Huh, mitä piinaa pelkästään omien seksuaaliseen valtaan liittyvien asenteiden penkominen voi olla, ja siitä saattaa valitettavasti syntyä kirjoja, joita ei juuri myydä äitienpäivänä.

Olen saanut kasvaa emotionaalisesti melko vakaassa maailmassa, ja silti omassa menneisyydessäni on kehkeytynyt sekasotkuja, joista en ole ylpeä. Entä jos olisin joutunut täysin toisenlaiseen ympäristöön? Jos olisin ollut vaikkapa suuren isänmaallisen sodan brutalisoima 22-vuotias puna-armeijan sotilas valloitetussa Berliinissä toukokuussa 1945? Miten olisin kohdellut voitetun vallan saksalaisia vihollisnaisia? Mikä olisi estänyt minua osallistumasta seksuaaliseen väkivaltaan? Olisiko mikään? Vuosien harjoittelun jälkeenkään en tiedä, kykeneekö mielikuvitukseni lainkaan ylittämään tuollaisia etäisyyksiä.

Sen tiedän, että oma henkilöhistoriani juuri tässä kulttuurissa on jo nuorena harjaannuttanut minua samastumaan pikemminkin seksuaaliseen vallankäyttäjään kuin kuvittelukyvylläni asettumaan vallankäytön kohteen asemaan. Siitä on jo varhain tullut osa psyykeni esiasetuksia, joiden läpi olen nähnyt maailman ja ihmisryhmien väliset suhteet.

Kun keskustelu seksuaalisesta ahdistelusta nousee äänekkäästi kuuluviin – yhtä vapauttavalla, pelottavalla kuin tervetulleellakin tavalla – mielikuvituksen esiasetukset joutuvat monella suunnalla haastetuiksi. Silloin jonnekin hämmennyksen, nolouden tai suuttumuksen lomaan sopii varmasti myös jokaisen miehen kohdalla silkkaa aikuista iloa siitä, että järjestelmällisistä vääryyksistä puhuvat saavat uutta järjestelmällistä tukea ja kuulijoita.

Lukemisen lisäksi myös kirjoittaminen on monelle nuorelle vaikeaa. HS julkaisi pitkän jutun, jossa asian karmeus paljastuu: mitä oikeastaan ajattelee ihminen, jonka ajatuksista ei saa mitään selvää?

Pisa-menestyksen takana vaanii nurja puoli: tuhannet suomalaisnuoret lukevat niin surkeasti, etteivät selviä arjen tilanteista – miten se on mahdollista?

Lukemisen lisäksi myös kirjoittaminen on monelle vaikeaa. Ennen opettajan oli välillä vaikea saada selvää oppilaan harakanvarpaista. Nyt käy työstä saada selvää nuoren ajatuksista. Somen viimeistelemätön kieli on hiipinyt kouluteksteihin.

Tilaajille
Santeria lukeminen ei motivoi, koska hänelle ei jää siitä mitään päähän. Turhauttavimpia ovat pitkät tekstit. A4-mittainen teksti on jo liian pitkä.
Tämä lehtijuttu on Santerin painajainen. Teksti on hänestä toivottoman pitkä.

Santeri pystyy kyllä lukemaan pitkiäkin tekstejä, mutta ongelma on se, ettei niistä jää oikein mitään mieleen. Hänen pitää lukea tekstiä uudestaan ja uudestaan.

”Jos pitää kääntää sivua, tush, ja kaikki tieto on poissa! Kaikki katoaa kuin Men in Black -elokuvan muistinpyyhkijällä. Ja se turhauttaa”, Santeri kuvailee.

Hän on tavallinen nuori: itseironinen, tarkka havainnoissaan, vähän ujo. Välillä juttelu keskeytyy, kun kaverit lähettävät viestejä Snapchatissa. Peruskoulussa hänen keskiarvonsa oli reippaasti yli seiskan. Lempiaineita olivat englanti ja ruotsi, ”koska niissä ei vain luettu vaan opittiin paljon puhumalla ja kuuntelemalla”.

Santeri ei muista erityistä hetkeä, jolloin hän olisi tajunnut, että hänelle lukeminen on työläämpää kuin luokkatovereille. Yläkoulussa hänellä todettiin lievä luku- ja kirjoitusvaikeus.

”Aina kun sain kirjan käteeni, tuntui, että tämä lukeminen ei ole mun juttuni. Välttelin sitä koulussa”, hän sanoo.

Santeri opiskelee nyt ammattikoulussa. Hänelle oli itsestään selvää, että hän jatkaisi kouluun, jossa luetaan ja kirjoitetaan mahdollisimman vähän.

Suomalainen nyky-yhteiskunta on tekstiyhteiskunta. Jos lukeminen tai kirjoittaminen ei suju, edessä on mitä todennäköisimmin vaikeuksia.

Työelämä on lukemista ja kirjoittamista: raportteja, muistioita, selvityksiä, powerpointeja, tarjouspyyntöjä, sähköpostitulvaa. Viranomaisten kanssa asioidaan lomakkeilla. Ole hyvä ja jatka selvitystäsi kääntöpuolelle, pyytää Kela.

Myös koulu nojaa paljon kirjoitettuihin teksteihin. Asioita opitaan lukemalla, ja osaamista osoitetaan kirjoittamalla. Tämän tietää Santerikin: kun hän ajattelee historian kokeisiin lukemista, hän muistaa ensimmäisenä, miten turhautuneena heitteli kirjaa seinälle.

Tutkimuksissa lukutaitoa ja kirjoitustaitoa mitataan yleensä erikseen. Itse asiassa tutkimus keskittyy usein lukemiseen, sillä sitä on paljon halvempi mitata.

Lukemistutkimuksissa Suomi juhlii. Erilaisten tilastojen mukaan yli 99 tai jopa 100 prosenttia suomalaisista aikuisista osaa lukea. Sillä ylsi otsikoihin: suomalaiset ovat maailman parhaita lukijoita.

Ongelma on se, että näin määritellyllä lukutaidolla ei kukaan pärjää edes arkielämässä. Tilastot mittaavat mekaanista lukutaitoa eli kykyä muodostaa yksittäisistä kirjaimista järjellisiä sanoja. Siis taitoa, jonka Santeri oppi jo esikouluikäisenä maitopurkin kylkeä tavaamalla.

Suomalaisten lukutaidosta puhuttaessa on totuttu nojaamaan myös Pisa-tutkimukseen, jossa mitataan 15-vuotiaiden eli käytännössä yhdeksäsluokkalaisten osaamista. Siinä lukutaitoa mitataan arkitilanteita jäljittelevillä tehtävillä, joissa tulkitaan ja analysoidaan esimerkiksi tekstien luotettavuutta, tavoitteita ja keinoja.

Tuoreimmat Pisa-tulokset ovat vuodelta 2015. Suomi on 73 maan vertailussa neljäntenä Singaporen, Hongkongin ja Kanadan jälkeen. Erot ovat niin pieniä, että oikeastaan voi puhua jaetusta ensimmäisestä sijasta. Ei ihme, että tälläkin on hekumoitu uutisissa.

Vähiten on taidettu puhua siitä tuloksesta, joka vaatisi eniten toimia. Pisan mukaan suomalaisesta peruskoulusta valmistuu joka vuosi noin 6 000 nuorta, jotka ymmärtävät ja omaksuvat tekstiä niin heikosti, että eivät selviydy edes arkisista tilanteista.

Joukko on 11 prosenttia ikäryhmästä. Prosenttiyksikön tai kaksi siitä voi selittää maahanmuuttajataustaisilla nuorilla, joiden kielitaito ei ole vielä tarpeeksi kehittynyt. Loput ovat tavallisia nuoria, selvästi useammin poikia kuin tyttöjä.

Ja tämä kuudentuhannen joukko valmistuu peruskoulusta siis joka vuosi.

Entä kirjoitustaito? Miksi siitä ei tehdä otsikoita, joissa Suomi juhlisi?

Arviointineuvos Elina Harjusella on heti vastaus: otsikot puuttuvat, koska kansainväliset kirjoitustaitovertailut puuttuvat.

Sen sijaan yksittäisissä maissa selvityksiä tehdään. Harjunen työskentelee Kansallisessa koulutuksen arviointikeskuksessa Karvissa yksikön päällikkönä. Karvin tuorein arviointi yhdeksäsluokkalaisten kirjoitustaidosta on kolmen vuoden takaa.

Harjunen on liimannut raportin täyteen keltaisia ja pinkkejä post-it-lappuja. Ensimmäinen lappu on sivulla 49, jossa luonnehditaan yhdeksäsluokkalaisten tyttöjen kirjoittavan melko hyvin ja poikien kohtalaisesti. Samalta sivulta löytyy myös murheellinen tulos: joka neljäs perus­koulun päättävä poika kirjoittaa heikosti, tytöistä samalla tasolla on joka seitsemästoista.

”Kirjoitustaidossa näkyy sama kuin luku­taitotutkimuksissakin: tytöt pärjäävät selvästi poikia paremmin. Toki motivaation puutekin voi osittain selittää heikkoja tuloksia”, Harjunen sanoo.

Kun raporttia selailee eteenpäin, tulee Harjusen mielestä hätkähdyttävin tulos. Tuoreimmassa arvioinnissa oppilaiden ­piti kirjoittaa kesätyöhakemus, varsin simppeli sellainen. Yhdeksäsluokkalaisista pojista joka viides ei pystynyt tekemään hakemusta, jolla voisi mitenkään ajatella työpaikan irtoavan. Tytöistä yhtä heikkoja oli vain joka 27:s.

Harjusen näkemyksen mukaan kirjoittaminen on keskimäärin heikentynyt. Kuinka paljon, sitä hän ei halua lähteä arvioimaan. Eri vuosien raportit eivät ole täysin vertailukelpoisia.

”Mutta sen voi sanoa, että taidot ovat kovasti eriytyneet. Ääripäät ovat nykyisin jo todella kaukana. Emme uusimmassa arvioinnissa saaneet täysin selville, kuinka loistavia parhaat ovat, emmekä sitä, kuinka heikkoja kaikkein heikoimmat ovat”, Harjunen huokaa.

Lähimpänä oikeaa vastausta lienee Helsingin yliopiston tutkija Leea Lakka, joka taannoin gradussaan tarkasteli Karvin testeissä heikosti pärjänneitä. Lakan mukaan heikoksi arvioidut yhdeksäsluokkalaiset kirjoittajat olivat viidesluokkalaisen tasolla, kun osaamista verrataan opetussuunnitelmaan. Elina Harjusen mielestä Lakan näkemys kuulostaa uskottavalta.

Vuosittain peruskoulunsa päättää siis noin tuhat poikaa ja parisataa tyttöä, jotka kirjoittavat kuin viidesluokkalaiset.

Leea Lakan ensimmäinen työpaikka äidinkielenopettajana oli pääkaupunkiseudulla sijaitseva ammattikoulu. Herätys todellisuuteen iski heti ensimmäisillä oppitunneilla.

Lakka oli opettajankoulutuslaitoksella istunut monesti luennolla, jolla puhuttiin lahjakkaiden nuorten tukemisesta. Heikoista lukijoista ja kirjoittajista, siis niistä, joita hänen tunneillaan istui nyt lähes joka pulpetissa, ei luennoilla ollut juuri pu­huttu. Suurin osa Lakan pitämistä tunneista meni sellaisten perusasioiden opettamiseen, joiden päälle hän oli luullut alkavansa opettaa.

Lakkaa alkoi kiinnostaa nuorten heikko luku- ja kirjoitustaito. Erityisesti häntä kiinnostaa se, mitä taitojen heikkoudesta seuraa. Tutkimukselle onkin tarve, sillä sitä on selvitetty todella vähän. Aiemmissa tutkimuksissa seurauksiksi mainitaan yleensä ym­päripyöreästi vaikeudet sijoittumisessa opiskelu- ja työelämään, vaikeus saada apua ja hallita omaa ympäristöään, pahimmillaan syrjäytyminen.

Lakan väitöskirjan alkuosa on jo pitkällä. Siinä Lakka kertoo, mitä hän sai selville, kun haastatteli noin kymmentä heikosti lukevaa ja kirjoittavaa nuorta aikuista. Huomionarvoisinta oli se, että nuoret olivat varmoja siitä, että jos he vain yrittäisivät ja jos heitä kiinnostaisi, he kyllä osaisivat.

”Kun kysyin, ovatko he jääneet mielestään jostain paitsi opiskelu-, työ- tai yksityiselämässä, niin kaikki olivat häkellyttävän varmoja, että eivät. Ja sehän on tavallaan tosi siistiä”, Lakka sanoo.

Hän ei kuitenkaan väitettä täysin usko. Hän ajattelee, että nuorten kokemus siitä, että ilman vahvaa luku- ja kirjoitustaitoa tulee toimeen, voi olla itse asiassa keskeinen selitys sille, miksi nämä taidot heikkenevät.

Lakka perustelee asiaa esimerkillä. Tutkimushaastatteluissa hän pyysi nuoria selaamaan Metro-lehteä ja valitsemaan sieltä heitä eniten kiinnostavan lehtijutun. Moni valitsi lehtijuttua muistuttavan mainoksen, jossa hehkutettiin chili­uutteeseen perustuvaa laihdutuslääkettä.

”Kun sanoin, että tämähän on siis mainos, kaikki olivat yllättyneitä, vaikka siinä ihan suoraan tuputettiin sitä tuotetta”, Lakka sanoo.

Tuoreemman esimerkin hän kuuli kesällä ammattikoulussa työskentelevältä opettajatutultaan. Tämä oli lähet­tänyt ennen koulunalkua opiskelijoille viestin. Siinä kerrottiin, että koulu alkaa viikon päästä kello 8.30, oppituntien pituus muuttuu syksyllä ja tervetuloa tunneille.

Ensin yksi opiskelija otti yhteyttä ja kysyi, mitä viestissä sanottiin. Pian tuli toinen. Kolmas. Ties monesko. Vastaanottajista suurimman osan äidinkieli on suomi. ”Ja tuttuni pohti, kuinka moni ei ymmärtänyt muttei edes kysynyt.”

Lakka miettii, missä määrin heikkojen lukijoiden ja kirjoittajien tilanne liittyy älypuhelimiin. Lakan kaksivuotias poika Aaro osasi jo yksivuotiaana valita You­tubesta haluamiaan videoita. Sama helppous näkyy kaikessa arkisessa viestinnässä: ei tarvitse kirjoittaa Whatsappissa, kun voi snäpätä kuvan tai videon.

Lakka hoitaa nyt kotona pientä Hilkka-vauvaa. Jahka tytär on vähän vanhempi, Lakka palaa väitöskirjansa pariin. Hän aikoo mennä vuodeksi ysiluokan peräpenkkiin tarkkailemaan.

Hän haluaisi myös saada vastauksen kysymykseen, viivästyttävätkö heikot luku- ja kirjoitustaidot nuorten itsenäistymistä, koska he eivät saa Kelan ja pankin lomakkeita täytettyä.

Santerille kirjoittaminen on ollut aina helpompaa kuin lukeminen. Tietokone on helpottanut kirjoittamista entisestään. Aloittamisessa on joskus ongelmia, mutta kun teksti lähtee, kirjoittaminen yleensä sujuu – kunnes omaa tekstiä pitäisi alkaa lukea ja työstää.

Santeri ei ole vielä asioinut Kelan tai muiden viranomaisten kanssa. Eiköhän niistä aikanaan selviydy, hän veikkaa.

Viime keväänä Santerin eteen tuli tähän mennessä tärkein kirjoitustehtävä: kesätyöhakemus. Miten kirjoittaminen sujui?

”Ihan hyvin sujui”, Santeri sanoo. ”Sain sen työpaikan!”

Santeri ei itse asiassa konkreettisesti kirjoittanut hakemustaan itse. Hän istui äitinsä kanssa kotona sohvalla. Santeri saneli sana sanalta, äiti naputteli tekstiä läppärille. ”Ja välillä korjasi, että ei noin kannata työhakemukseen laittaa.”

Samankaltaiset tilanteet ovat tuttuja 24-vuotiaalle Viivi Saloselle. Hänellä on diag­nosoitu luku- ja kirjoitusvaikeus. Salonen kiittelee äitiään Annea, joka on jaksanut vuosien varrella kommentoida hänen hakemuksiaan ja ansioluetteloitaan.

Salonen aloitti tänä syksynä merko­nomiopinnot, ja ne sujuvat mukavasti. Äiti auttoi keväällä, kun hakemusta kouluun täytettiin. Usein äidin tehtävä on varmistaa jokin. Kun Salonen lukee vaikkapa Kelan sivuja, hän haluaa varmistuksen, että on ymmärtänyt tekstin oikein.

”Olisi niin paljon helpompaa, jos asioista kerrottaisiin videolla”, Salonen miettii.

Onneksi työnhaussa videohakemukset ovat yleistyneet. ”Ei pelkkä teksti anna minusta oikeaa kuvaa. Olen paljon parempi kasvokkaisissa tilanteissa.”

Santerin ja Viivin kuvaamat tilanteet tulivat usein esille Leea Lakan tutkimuksessa. Moni kertoi hyödyntäneensä ”varjokirjoittajaa”. Useimmiten nämä olivat naisia: äitejä, siskoja, tyttöystäviä.

Viivi Salonen on kirjoittanut äitinsä sohvalla monet hakemukset ja koulutyöt. Äiti Anne auttaa, kun lukemis- ja kirjoittamistehtävissä tarvitsee apua. Salonen opiskelee merkonomiksi ja aikoo perustaa kauneus- ja hyvinvointialan yrityksen.

Äidinkielenopettajilla on Facebookissa ryhmä, jossa sadat yläkoulun, lukion ja ammatillisen puolen opettajat keskustelevat. Lukemisen ja kirjoittamisen muutokset ovat yksi ryhmän vakioaiheista.

Varsinkin yläkoulun opettajat ovat näköalapaikalla, sillä heidän tunneillaan käyvät käytännössä kaikki nuoret. Siksi HS pyysi tätä juttua varten ryhmään kuuluvia opettajia kertomaan havaintojaan siitä, mitä muutoksia lukemisessa ja kirjoittamisessa on tapahtunut.

Pyyntöön vastasi yli kolmekymmentä opettajaa. Summittainen otos ei ole tilastollisesti pätevä, mutta vastauksissa toistuvat hyvin samankaltaiset havainnot.

Ensimmäisten joukossa pyyntöön vastaa Hämeessä työskentelevä opettaja. Hän on opettanut yläkoulussa kolmisenkymmentä vuotta. Sinä aikana tunneilta ovat käytännössä kadonneet keskitason oppilaat eli ne, jotka keräävät todistuksiinsa seiskoja ja kaseja. Opettaja kuvailee, että hänen tunneillaan on aina istunut huippuja ja heikkoja, mutta nyt nämä kaksi ovat suurimmat ryhmät.

Viestejä tulee lisää. Turusta, Helsingistä, pikkupaikkakunnalta Pohjanmaalta. Tampereelta. Kaikki kertovat samasta asiasta.

Sekin käy ilmi, että osa huipuista on todella huippuja. He kirjoittavat erinomaisesti aiheesta kuin aiheesta, oli tekstilaji essee, kolumni, runo tai ansioluettelo. Eräs opettaja sanoo jäävänsä välillä kakkoseksi, kun huiput analysoivat kirjoitettua tekstiä, kuvaa ja videota yhdisteleviä tekstikokonaisuuksia.

Huippujen ryhmää enemmän tuntuu viestien perusteella kasvaneen kuitenkin heikkojen joukko. Osa äidinkielenopettajista puhuu tuoreehkosta taitojen romahduksesta, osa jo pari vuosikymmentä kestäneestä hitaasta heikkenemisestä.

Yleisin ongelma nuorilla tuntuu olevan kyvyttömyys ymmärtää eri kielenkäyttö­tilanteita. Twiittien ja Instagram-postausten erot tunnistetaan, mutta esimerkiksi lehtien tekstilajit ovat monelle vieraita. Kolumnia saatetaan lukea kuin uutis­ta, ja silloin aletaan ihmetellä, miten ihmeessä uutisointi on puolueellista.

Somekuplat ovat voimissaan. Useampi opettaja mainitsi, että jos nuori on eri mieltä vaikkapa kolumnistin kanssa, kolumnisti jyrätään heti. Halua ymmärtää tai edes kuunnella vastapuolta ei tunnu aina olevan. Erityisiä ongelmia tulee, jos kirjoittaja käyttää ironiaa tai satiiria. Se ymmärretään kyllä kaveriporukan Whats­app­-ryhmässä, mutta kolumneissa tai keskustelupalstoilla se jää huomaamatta.

Somen nopea ja viimeistelemätön kieli on hiipinyt nuorten koulussa kirjoittamien tekstien sanavalintoihin ja näkyy virkkeissä. Yhdyssanoissa on yhä enemmän horjuntaa, isoja alkukirjaimia puuttuu, ja pisteen paikka tuntuu olevan monelle vaikea.

Ammattikoulun opettaja Itä-Suomesta kertoo, että moni opiskelija kirjoittaa nykyisin nimensä esimerkiksi lomakkeisiin muodossa matti.virtanen.

Pirkanmaalainen yläkoulun opettaja sanoo väsyneensä väitteeseen, että nuoret lukevat nykyisin enemmän kuin vuosiin, kiitos sosiaalisen median. ”Kielen ja kirjoittamisen oppimisen kannalta moinen snäppäily ja sättäily on kaikkea muuta kuin hyödyksi”, opettaja kirjoittaa.

Se hyvä puoli Whatsappeilla, Messengereillä ja muilla pikaviestimillä kuitenkin on, että niiden kautta nuorilla pysyy yllä jonkinlainen kirjoittamisen rutiini. Nyt tosin viestintä näissäkin välineissä on yhä vähemmän kirjoitettua tekstiä. Alaluokilla kasvaa lapsia, jotka ovat tottuneet viestimään somessa pelkästään kuvilla, videoilla ja ääniviesteillä.

”Kirjakieli on lapsen ensimmäinen vieras kieli koulussa”, kokenut helsinkiläis­opettaja luonnehtii.

”Kun ei lueta, ei ole kokemusta siitä, millaisia tekstien pitäisi olla”, jatkaa tamperelaiskollega.

2017Yläkoululaisen teksti keväältä 2017. Arvosana 8 1/2. Tekstissä on nykyoppilaille tyypillinen ongelma: pilkut korvaavat pisteet.

Äidinkielenopettajien vastauksissa toistuu havainto siitä, etteivät nuoret enää juuri lue. Kasvavaa joukkoa on todella vaikea saada lukemaan kirja, yhä useammalta se ei onnistu lainkaan. Paras kirja on ohut kirja.

Havainto on linjassa Pisa-tutkimusten kanssa. Vuosituhannen ensivuosikymmenellä omaksi ilokseen lukevien 15-vuotiaiden määrä väheni Suomessa enemmän kuin missään muussa Pisa-maassa.

Lukemisen väheneminen koskee kaikenlaisia pitkiä tekstejä. Eräs opettaja arvelee, että jos nuorten lukemisen määrän ja painettujen lehtien levikin laskun panisi samaan kaavioon, käyrät noudattelisivat hyvin samaa kulkua. Käytännössä: aamupuuron ääressä ei selata enää lehtiä vaan Ins­ta­gramista ystävien ja julkkisten kuvia.

”Viisitoista vuotta sitten oppilailla ei ollut ongelmia lukea ja kirjoittaa kurssin töitä. Nykyään törmätään jatkuvasti selitykseen, että ei ole aikaa”, lukion äidinkielenopettaja Tampereelta kirjoittaa.

Lukemisen väheneminen näkyy opettajien mukaan selvimmin sanavarastossa. Kun se on kapea, kaikenlainen lukeminen on hidasta. Lukeminen tyssää tavan takaa vieraisiin sanoihin ja ilmaisuihin.

Sanavarastosta puhuu käytännössä jokainen kyselyyn vastannut. He listaavat esimerkkejä nuorten teksteistä. Yksi puhuu kiireellisestä ihmisestä kun tarkoittaa kiireistä ihmistä, toinen kirjoittaa koulun päätteeksi valmistautuvansa kokin ammattiin. Kolmannella lipas ja lipasto menevät sekaisin, neljäs pyytää opettajaa selittämään sanat pintapuolinen ja tuohtunut.

Lukemattomuus näkyy myös ajattelun sumenemisessa ja vaikeudessa kielellistää asioita. Siinä missä ennen opettajan oli välillä vaikea saada selvää harakanvarpaista, tietokoneiden aikana käy työstä saada selvää nuoren ajatuksista.

Opettaja Turun läheltä konkretisoi asiaa katkelmalla lukiolaisen esseestä. Hän sanoo, ettei kyse ole harvinaisuudesta:

Kateus on siltikin minusta negatiivinen asia sillä kyllä se paljon saa pahaa aikaan ehkä tulevaisuudessa keksitään jotain pil­lereitä joita vetämällä saa kateuden pois, mutta kyllä sanon, että kiitollisuus vie kateutta pois. pysykää kiitollisin ja älkää vertailko itseänne muhin se antaa kunnon onnenpotku eämälle.

Moni opettaja pahoittelee, että vastaa niin kielteisesti. Muutama muistuttaa, että yleistäminen on vaarallista.

Moni kertoo joutuneensa helpottamaan opetustaan. Ennen lukiossa kurssilla vaadittiin kahden romaanin lukemista, nyt yksi riittää. Ammattikoulussa päättötyössä vaadittiin ennen yksi kirjalähde. Se oli monelle este, joten siitä luovuttiin.

Itsekritiikkiäkin tulee, hitusen. Miksei enää uskalleta vaatia? Onko perinteinen lukeminen jäänyt äidinkielessä kuvan ja liikkuvan kuvan lukemisen jalkoihin? Miksi kielioppia jankataan yhä niin paljon?

1991Yläkoululaisen teksti keväältä 1991. Arvosana 8 1/2. Pisteet ja pilkut ovat suunnilleen paikoillaan.

Vanhemmat kysyvät usein lukutaitotutkija Sari Sulkuselta, miten he voisivat tukea lastaan. Sulkusta huvittaa, kun hän päätyy siteeraamaan kirjailija Jörn Donnerin vanhaa slogania, jonka tämä kirjakerhon mainoksessa tokaisi: ”Lukeminen kannattaa aina.”

”Mutta se on totta!” Sulkunen sanoo. ”Ja pätee niin nuoriin kuin aikuisiinkin, joilla on lukemisen ja kirjoittamisen kanssa ongelmia. Ei ole oikotietä onneen.”

Sulkunen työskentelee Jyväskylän yli­opistossa. Hänen mukaansa arvokkainta, mitä vanhemmat voivat lapselleen lukutaidon näkökulmasta antaa, on rikas kielellinen vuorovaikutus. Hän tarkoittaa sillä muun muassa arkista juttelemista ja lukemista lapselle. Malli pitää antaa jo pienenä. Ei ole sattumaa, että lapsi saa ensimmäisen kirjansa jo äitiyspakkauksessa.

”Iltasatuperinne on tutkimusten mukaan vahva osa suomalaista vanhemmuutta. Mutta kun lapsi menee kouluun ja oppii lukemaan, ajatellaan, että se taito on nyt siinä. Ääneen lukemista kannat­taisi jatkaa ja kaikin muin tavoin tukea sitä lukemista”, Sulkunen sanoo.

Sulkunen on kahden pojan äiti. Kummallakin heistä on ollut vaikeuksia lukemisessa. Lukutaitotutkijana Sulkunen on osannut tukea lapsiaan, mutta hän miettii, miten hyvin tavallinen ihminen osaa ja edes tietää, mitä voisi tehdä. ”Äitinä ajattelen, että nuoret eivät saa lukemis­ongelmiinsa tasa-arvoisesti apua.”

Sekä Santerin että Viivin vanhemmat lukivat kotona lapsilleen ääneen. Kummankin äidit myös lukevat itse ja ovat kannustaneet lukemaan. Santerin kotona on kirjoja vaikka kuinka paljon.

Viivi Salonen seuraa lukiessaan tekstiä sormella. Näin hän pysyy rivillä.

Santeri muistaa hyvin kirjat, jotka hän on elämässään lukenut. Niitä on yksi: Susanne Collinsin nuortenkirja Nälkäpeli.

Romaani tuli luettavaksi koulusta. Parin viikon ajan Santeri luki kirjaa joka ilta ennen unta. ”Pakko sen oli olla kiinnostava. En mä muuten mitään lukisi 40 minuuttia illassa, vapaaehtoisesti. Olin järkyttynyt, että miten tässä näin kävi”, Santeri sanoo 335-sivuisesta romaanista.

”En ollut ikinä lukenut sellaista paksua kirjaa. Enkä varmaan tule lukemaankaan. Ei kiinnosta lähteä etsimään luettavaa.”

Viivi Salonen ei ole lukenut ikinä kirjaa alusta loppuun. Hän sanoo, ettei motivoi aloittaa, kun tietää, ettei se kuitenkaan suju. Muutoin hän kyllä lukee: selaa Facebookia ja päätyy lukemaan uutisia ja mieli­pidetekstejä. Puhelimen ruudulta on mielekkäämpi lukea kuin paperilta.

Santeri selaa etenkin iltapäivälehtiä. Joskus hän päätyy lukemaan pitkiä tekstejä, mutta silloin aiheelta vaaditaan paljon: sen pitää olla todella kiinnostava. Sellaisenkin tekstin lukeminen vaatii lukemista moneen kertaan, mutta kiinnostavan aiheen kohdalla hän jaksaa niin tehdä.

Koetko jääneesi lukutaitosi takia jostakin paitsi, Santeri?

”En. Paitsi hyvästä lukutaidosta, ehkä.”

Yhdestä asiasta kaikki haastatellut opettajat ja asiantuntijat ovat yhtä mieltä: jotain pitää tehdä. Pisa-tutkimuksen mukaan heikkojen lukijoiden määrä kasvaa koko ajan.

Kukaan ei pysty lupaamaan, että luku- ja kirjoitustaito olisivat keskiössä nykynuorten eläköityessä, mutta ainakin lähivuosikymmeninä taito on tärkeä.

Yksi haastateltavista pohti, miten lukemisen ja kirjoittamisen merkitys saataisiin näkyviin kaikkialla yhteiskunnassa. Yksikin lukeva julkkis olisi kiva aloitus. Toinen haastateltava oli ilahtunut pienestä viestistä: siitä, että futisleirin ennakko-ohjeissa käskettiin pakata kirja mukaan.

Koulultakin odotetaan paljon. Jotainhan opetuksessa pitäisi radikaalisti muuttaa, kun heikkojen lukijoiden ja kirjoittajien joukko on kohta kaksi vuosikymmentä kasvanut.

Viivi Salonen olisi toivonut peruskoulussa joiltakin opettajiltaan paljon enemmän tukea. Salonen muistaa yhä, miten loukkaavaa oli, kun hän oli päättänyt yrittää lukea ruotsin kokeeseen mahdollisimman hyvin ja sai kasin, mutta opettaja syyttikin häntä lunttauksesta.

Useampi tutkija ja opettaja totesi, että lukemisen ja kirjoittamisen tulokset paranisivat, jos motivaatio äidinkielen ja kirjallisuuden opiskeluun saataisiin laajasti palautettua. Nyt koulun, nuorten ja työelämän tekstimaailmat eriytyvät koko ajan, ja se syönee motivaatiota.

Äidinkielen pitäisi myös päästä eroon maineestaan vain lukioon menevien tyttöjen aineena.

Eräs äidinkielenopettaja pohti, tuleeko lukemisesta vihdoin koko koulun asia, kun matematiikan opettaja oli valitellut opettajainhuoneessa, että monen oppilaan laskeminen kaatuu siihen, ettei sanallisia tehtäviä ymmärretä.

Jos lukemisen ja kirjoittamisen kanssa on ongelmia, apua voidaan tarjota kahdella tavalla. Koulussa yritetään tietysti ensisijaisesti vahvistaa taitoja.

Koulutusta pitää tarjota myös aikuisille, asiantuntijat muistuttavat. Esimerkiksi Teollisuusliiton koulutuskeskuksessa Murikka-opistossa lukemista ja kirjoittamista oppimassa istuu jatkuvasti metallimiehiä ja -naisia, joista moni piti nuorena ammattinsa etuna sitä, että siinä pitää kirjoittaa ja lukea mahdollisimman vähän. Nyt työ sisältää päivittäin kirjallista raportointia, eikä vajavaisia taitoja voi loputtomasti peitellä selityksillä, että silmälasit jäivät kotiin tai käsiala on huono.

Toinen keino on tukea heikkoja lukijoita ja kirjoittajia sopeuttamalla ympäristöä niin, että heikommillakin taidoilla pärjää. Näin on tehnyt esimerkiksi Satakunnan sairaanhoitopiiri, joka muokkasi nettisivustonsa tekstit selkokielelle eli helpotetulle suomelle.

Tulevaisuudessa tuen tarvitsijoita on todennäköisesti yhä enemmän. Sitä mukaa kuin palvelut siirtyvät nettiin, kansalaisilta vaaditaan enemmän. Ennen saattoi kävellä Kelaan, verottajalle, pankkiin ja moneen muuhun virastoon lippujen ja lappujen kanssa, nyt sama pitäisi osata hoitaa itse netissä.

”Tarve asiakaspalvelulle ei ole poistunut mihinkään. Nyt sen työn vain tekee joku muu”, Sari Sulkunen sanoo.

Sulkunen miettii, mitä itsepalvelu tarkoittaa ihmiselle, jonka kirjoittaminen ja lukeminen on heikkoa. Tutkimusten mukaan moni keikkuu rajalla, jossa taidot nipin napin riittävät arjessa pärjäämiseen. Vaatimustason ei pidä paljonkaan nousta, ja tämä joukko putoaa.

Muutama vuosi sitten Sulkunen oli puhumassa lukutaitotutkimusten tuloksista työ- ja elinkeinoministeriön seminaarissa. Ministeriön edustaja pysähtyi ääneen pohtimaan ristiriitaa: monen kansalaisen taidot ovat vajavaiset, mutta valtio on viemässä palvelunsa vauhdilla nettiin.

Tutkijat nyökyttelivät. Niinpä.

”Sitten edustaja tokaisi: ’No, ei meillä ole kuitenkaan vaihtoehtoja.’”

Kirjoitukseen on haastateltu myös tutkija Outi Kallionpäätä, opettajan­kouluttaja Merja Kauppista, sanataideohjaaja Aleksis Salusjärveä ja tutkija Annette Ukkolaa.

Ahdistaako? Kokeile terapeuttista kirjoittamista: 20 minuuttia päivässä auttaa

Ahdistaako? Kokeile terapeuttista kirjoittamista – Psykologin mukaan 20 minuuttia päivässä voi helpottaa oloa

Yhdysvaltalaistutkijan kehittämä menetelmä voi olla avuksi omien tunteiden käsittelyssä.

Ahdistus voi hellittää kirjoittamisen avulla.
Vaivaako mieltäsi kimurantti ihmissuhdepulma? Varjeletko salaisuutta, jonka piilottelu tuntuu raskaalta? Apu saattaa löytyä terapeuttisesta kirjoittamisesta.

Yhdysvaltalaisen traumatutkijan ja psykologian professorin James W. Pennebakerin kehittämä itsehoitomenetelmä voi tarjota helpotusta tilapäisestä ahdistuksesta tai murheista kärsiville.

”Vaikenemisella ja salailulla on varsinkin pitkittyessään kielteinen vaikutus, sillä ne aiheuttavat herkästi stressiä. Stressi taas heikentää immuunipuolustusta, mikä lisää flunssan ja tulehduksellisten sairauksien riskiä”, sanoo metodiin perehtynyt psykologi ja traumapsykoterapeutti Soili Poijula. Poijula toi menetelmän Suomeen 1990-luvulla osallistuttuaan Pennebakerin järjestämään seminaariin aiheesta.

Pennebakerin ohje on yksinkertainen: kirjoita mieltäsi painavasta ongelmasta viitenä päivänä peräkkäin, 20 minuuttia kerrallaan. Tavoitteena on olla mahdollisimman rehellinen, sillä tekstiä ei ole tarkoitus näyttää kenellekään.

”Keskeistä on, että pelkän murehtimisen sijaan päästää huolensa ikään kuin ulos. Kirjoittamisen hyödyt perustuvat siihen, että ihminen joutuu itse ajattelemaan ja prosessoimaan asiaa ja etsimään siihen ratkaisua”, Poijula sanoo.

Kirjoitusprojektin tavoitteena on löytää uusia näkökulmia mieltä painavaan asiaan. Siksi tekstissä olisi tärkeää pohtia myös tilanteen mahdollisia hyviä puolia.

”Ihminenhän voi tehdä ongelman mistä tahansa asiasta erilaisilla katastrofiajatuksilla. Usein kielteiset ajatukset tulevat automaattisesti, mutta positiivisia asioita täytyy itse etsiä.”

Tarkoituksena ei ole kieltää itseltään kielteisiä ajatuksia vaan löytää niiden rinnalle myös positiivisia ajatuksia. Niiden avulla tilanne alkaa usein näyttää toiveikkaammalta, Poijula sanoo.

”Yleensä käy niin, että viidentenä päivänä kirjoittaja huomaa kuvaavansa ongelmaa aivan eri tavoin kuin ensimmäisenä päivänä. Kirjoittamalla saa otettua etäisyyttä asiaan ja saattaa löytää hyvinkin konkreettisia ratkaisuja.”

Kirjoittamisen aikana ja heti sen jälkeen ahdistus saattaa hetkellisesti syventyä, mutta yleensä tunne hellittää jonkin ajan kuluttua. Poijula vertaa kirjoitusharjoitusta pahanmakuisen lääkkeen ottamiseen: hetkellisen kurjuuden kestää, kun tietää, että olo paranee pian.

Menetelmästä on eniten hyötyä erilaisten arkielämän murheiden tai menneiden kriisien käsittelemisessä. Vakavien psyykkisten häiriöiden hoitaminen sen sijaan vaatii ammattiapua, Poijula muistuttaa.

Tee näin:

1. Varaa itsellesi 20 minuuttia kirjoitusaikaa viitenä peräkkäisenä päivänä.

2. Etsi rauhallinen paikka, jossa sinua ei häiritä kesken kirjoittamisen. Käytä ajanottoon herätyskelloa tai ajastinta, jotta et joudu vilkuilemaan kelloa kesken kaiken.

3. Päätä, mistä mieltäsi painavasta ongelmasta tahdot kirjoittaa. Kirjoita vapaasti ja rehellisesti. Kuvaile negatiivisia tunteitasi ja ajatuksiasi juuri sellaisina kuin ne ovat, mutta yritä tarkastella asiaa myös positiiviselta kannalta.

4. Älä välitä kielioppisäännöistä, puhekielisyydestä tai kirjoitusvirheistä. Muista, että tekstiä ei ole tarkoitettu kenenkään muun luettavaksi. Tärkeintä on, että saat ajatuksesi paperille.

5. Älä lopeta kirjoittamista kesken. Jos et keksi mitään uutta sanottavaa, voit vaikkapa toistaa viimeiseksi kirjoittamasi virkkeen. Ihannetilanteessa kynä ei nouse paperista kertaakaan.

6. Toista kirjoitusrupeama neljänä seuraavana päivänä. Voit jatkaa siitä, mihin viimeksi jäit, tai käsitellä samaa ajatusta uudelleen.

7. Lue kaikki aikaansaamasi teksti viimeisen kirjoituskerran jälkeen ja katso, millaisia ajatuksia se sinussa herättää.

8. Jos kirjoittaminen tuntuu helpottavan oloasi, ota se tavaksi. Voit toistaa harjoituksen aina, kun elämääsi ilmestyy negatiivisia tunteita aiheuttava pulma.

Nobel-voittaja Ishiguro antaa kirjoittamisohjeita!

Writing Advice From a (Newly Minted) Nobel Winner

Kazuo Ishiguro wrote the bulk of The Remains of the Day in four weeks. All it took was extreme dedication—and a willingness to be terrible.

Nobel Laureate Kazuo Ishiguro
David Levenson / Getty Images
Text Size
Want to receive exclusive insights from The Atlantic—while supporting a sustainable future for independent journalism? Join our new membership program, The Masthead.

It’s tempting to talk of writing—the art of it, the craft of it, the lifestyle of it—as a kind of romance. Writers of serious literature (according to, at least, many writers of serious literature) do not simply type stark words onto blank pages; instead, they stare into an abyss and reach into their souls and find, if they are fortunate, the swirling fires of Prometheus. “We write to taste life twice, in the moment and in retrospect,” Anaïs Nin said, which is beautiful and true and also objectively incorrect: Writing is delicious work, but it is for the most part simply work. It’s often lonely. It’s rarely romantic. (I am not a writer of serious literature, but I am a writer, and I am writing this while sipping stale coffee from a mug that’s in bad need of a wash.) Writing is a craft in the way that carpentry is a craft: There’s art to it, sure, and a certain inspiration required of it, definitely, but for the most part you’re just sawing and sanding and getting dust in your eyes.

Because of all that, it’s refreshing—and it is also a profound public service— when writers of literature use their public platforms not just to celebrate literature, but also to put the creation of literature in its place. And it’s especially refreshing when writers at the highest levels of the field do that. One of them has been Kazuo Ishiguro, the British novelist and the latest winner of the Nobel Prize.

Related Story

Elena Ferrante and the Cost of Being an Author

On Thursday, the Nobel Committee announced that Ishiguro is its 2017 laureate for literature—a decision, the Committee noted in its citation, that came in part because the author, “in novels of great emotional force, has uncovered the abyss beneath our illusory sense of connection with the world.” Almost immediately after the announcement was made, a story from The Guardian, written by Ishiguro himself and published in December of 2014, began circulating on social media. The piece is headlined, “Kazuo Ishiguro: How I Wrote The Remains of the Day in Four Weeks.” And it outlines, in great detail, how, indeed, the author overcame writer’s block—made worse by the banal demands of life itself—to summon the words that would become the novel that remains Ishiguro’s most famous contribution to the literary world.

A little bit Draft No. 4 and a little bit The 4-Hour Workweek, Ishiguro’s essay is, just as his fiction, at once spare and revealing. It outlines the period after Ishiguro’s second novel was published—a time that found the 32-year-old flailing professionally and having trouble being productive. So Ishiguro and his wife, Lorna, hatched a plan to jump-start his creativity:

I would, for a four-week period, ruthlessly clear my diary and go on what we somewhat mysteriously called a “Crash.” During the Crash, I would do nothing but write from 9 a.m. to 10:30 p.m., Monday through Saturday. I’d get one hour off for lunch and two for dinner. I’d not see, let alone answer, any mail, and would not go near the phone. No one would come to the house. Lorna, despite her own busy schedule, would for this period do my share of the cooking and housework. In this way, so we hoped, I’d not only complete more work quantitively, but reach a mental state in which my fictional world was more real to me than the actual one.

The goal was method writing, essentially: to create an environment, through force of will, in which the author and his story might be merged into one. It was a plan that demanded intentionally de-romanticizing the act of writing: “Throughout the Crash,” Ishiguro notes, “I wrote free-hand, not caring about the style or if something I wrote in the afternoon contradicted something I’d established in the story that morning. The priority was simply to get the ideas surfacing and growing. Awful sentences, hideous dialogue, scenes that went nowhere—I let them remain and ploughed on.”

It worked. Four weeks later, Ishiguro had a draft of The Remains of the Day. He tinkered with it still, yes. He added and trimmed and honed. For the most part, though, he had, in a concentrated month, completed a masterpiece. He’d spent his year of unproductivity, he notes, doing the background work of the writing—he’d read books by and about British servants, and histories, and “The Danger of Being a Gentleman”—and the Crash came at a time when Ishiguro knew what he needed to know to write what he wanted to write. All that was required was to sit down and do the work. (There’s a German word for that, and that word is Sitzfleisch.)

It’s a helpful reminder to writers of literature both serious and less so—and to anyone who might be intimidated by talk of writing’s metaphysical properties. “If you mix Jane Austen and Franz Kafka then you have Kazuo Ishiguro in a nutshell, but you have to add a little bit of Marcel Proust into the mix,” said Sara Danius, the permanent secretary of The Swedish Academy, explaining the Committee’s choice of Ishiguro. “Then you stir, but not too much, then you have his writings.”

It’s high, and accurate, praise—but it came only after Ishiguro was dedicated enough to sit down, put pen to page, and create those awful sentences, hideous dialogue, and scenes that went nowhere. The author, for four weeks, gave himself the freedom to be terrible—and now he has a Nobel Prize to show for it.

"Minusta on tullut hirviö" HS:n reportaasi Hämeenlinnan naisvankilasta on esimerkki siitä, että loistava reportaasi voittaa keskinkertaisen romaanin

tullut hirviö” – Toimittaja vietti viikon vankina ja kuuli Siirin ja kymmenien muiden naisvankien tarinat

Hämeenlinnan vankilassa istuu tuomiotaan 90 naista. He ovat varkaita, huijareita, huume-rikollisia, tappajia, murhaajia, mutta lisäksi he ovat äitejä ja tyttäriä. Toimittaja Sonja Saarikoski vietti viikon Hämeenlinnassa vankina.

Tilaajille
Siiri on tuomittu tapon yrityksestä. Hän istuu tuomiotaan Hämeenlinnan vankilassa. ”Harvat ymmärtää täällä, että me ollaan jouduttu tänne ihan syystä.”
Kun vanki saapuu Hämeenlinnan naisvankilaan, hänen pitää kävellä metallinpaljastimen läpi. Sitten vanki riisuu vaatteensa.

Kaksi naisvartijaa odottaa vastaanotossa. Tumma kertoo, mitä pitää tehdä. Vaalea tarkkailee pöydän ääressä.

Riisun tennarit ja panen ne läpinäkyvään muovipussiin. Sitten housut, sukat ja t-paidan.

Ainoa vaatekappale, jonka naisvanki saa pitää yllään, on rintaliivit. Ne kuitenkin tutkitaan. Kaikki täytteet poistetaan. Geelit, irrotettavat toppaukset.

Riisun mustat pikkuhousut ja tiputan muovipussiin.

”Haluatsä ässän vai mediumin kalsarit?” vaalea kysyy.

Puen vankilan valkoiset polyesterpikkuhousut, vaaleanharmaan paidan ja tummanharmaat verkkarit. Sukat ovat sinistä froteeta. Sujautan jalkani mustiin sisätossuihin.

On perjantai 29. päivä heinäkuuta. Minut viedään osastolle.

Alkukesästä soitin vankilanjohtaja Tuomo Kärjenmäelle ja pyysin päästä vangiksi. Kuinka pitkäksi aikaa, Kärjenmäki kysyi.

Vankilanjohtaja Tuomo Kärjenmäki on iloinen, että miesvangit saatiin pois Hämeenlinnasta.

”Viikoksi.”

Kärjenmäki epäili, etten pysty siihen, mutta antoi luvan yrittää.

Säännöt ovat seuraavat: Saan olla vankien kanssa vain vartijan ollessa paikalla. Saan osallistua toimintaan sikäli kuin se vartijoiden työskentelyä häiritsemättä on mahdollista. En saa ottaa vangeilta mitään ruokaa. Vangit saavat jutella minulle, mutta heidän ei ole pakko. Ainoa muilta vangeilta kielletty väline, joka minulla saa olla mukana, on nauhuri. Kännykkä jätetään kanslian kassakaappiin.

Sovittu.

Kärjenmäki johdattaa sokkeloisen rakennuksen läpi. Näillä käytävillä ovat kävelleet langenneet naiset: huijarit, varkaat ja pettäjät. Murhaajat, seksuaalirikolliset ja lapsentappajat.

Sellini on vankilan toisessa kerroksessa osastolla kaksi. Käytävä on hämärä. Vasemmalle jää keittiö ja toinen huone, jossa on ilmoitustaulu. Niiden jälkeen alkavat sellit, parisenkymmentä metallista ovea, joissa jokaisessa on kaksi salpaa. Parinkymmenen metrin päässä valo kajastaa kalterien takaa. Ilma on tunkkaista. Sitä on liian vähän.

Hämeenlinnan vankila valmistui vuonna 1972.

Vaaleahiuksinen vanki maalaa käytävää.

”Tervetuloa”, hän sanoo käheällä äänellä ja katsoo silmiin.

Sellissä on kaappi, pöytä, hylly, televisio, pesuallas ja aivan oven vieressä vessanpönttö. Valkoiseen seinään sängyn yläpuolelle on piirretty tukkimiehen kirjanpitoa. 23 päivää.

Ikkunan edessä on ristikkokalterit. Taustalla humisee moottoritie Helsingistä Tampereelle.

”Ruoka tulee puoli neljä”, vartija sanoo.

Hän sulkee oven. Salpa kolahtaa, sitten toinen.

Joku on kaivertanut seinään kiinnitettyyn hyllyyn tekstin. Fuck you bastard, siinä lukee. Haista vittu, paskiainen.

H ämeenlinnassa oli vankeja jo 1300-luvulla. Myös naisia on ollut pitkään. Kohusaarnaaja Maria Åkerblom, kirjailija Elvi Sinervo, maanpetoksesta tuomittu ompelija Martta Koskinen

Viime aikojen tunnettuja vankeja ovat olleet esimerkiksi insuliinimurhaaja Katariina Pantila ja lapsensa ampunut Eija Vataja.

Nykyisen keskusvankilan peruskivi muurattiin marraskuussa 1965. Määrärahat kuitenkin loppuivat, ja uusi rakennus valmistui lopulta vasta vuonna 1972. Pääasiassa Hämeenlinnan vankila on vankien rakentama. Lehdessä uudesta vankilasta kirjoitettiin: vankila kuin hotelli.

Mutta nyt se on laiton.

Suurin syy on vessat. Niitä ei ole. Useimmissa selleissä on vain paljut, viisilitraiset muoviämpärit. Paljusellejä ei ole pitkään aikaan ollut käytössä missään muussa Pohjoismaassa.

Vankilaa ei peruskorjata, koska pian se puretaan.

Suomi on saanut vankien olosuhteista useita huomautuksia YK:n kidutuksen­vastaiselta komitealta, viimeksi loppuvuodesta 2016. Huomautukset ovat koskeneet muun muassa pitkiä tutkintavankeusaikoja ja paljuja. Suomen kaikki paljusellit ovat Hämeenlinnan vankilassa, ja niitä käyttävät naisvangit.

Hämeenlinnan uusi vankila rakennetaan vanhan viereen.

Jo viisi vuotta sitten oikeus­ministeriön kanslia­päällikkö lupasi, että paljut poistuvat Suomen vankiloista vuoteen 2017 mennessä.

Hämeenlinnan keskusvankila on saanut purkutuomion, ja uuden, paljuttoman vankilan piti valmistua tänä vuonna. Vankien olojen parantamiseksi Hämeenlinnassa on tehty monikohtainen suunnitelma, mutta siitä on toteutunut vain miesvankien siirto toisiin vankiloihin. Se tapahtui nyt heinäkuussa. Samalla suljetun osaston naiset pääsivät muuttamaan vankilarakennuksen ainoisiin selleihin, joissa on vessat.

Yksi niistä on nyt minulla.

Tammikuussa Savon Sanomat kirjoitti, että uusi vankila valmistuisi vuonna 2019. Tuskinpa kuitenkaan. Uudelle vankilarakennukselle ei ole vielä edes paikkaa. Johonkin tähän se nousee, ehkä mäelle vankisairaalan kylkeen.

Vankilanjohtaja Tuomo Kärjenmäki arvioi optimistisesti, että vankila voisi olla valmis ehkä vuonna 2021.

Puoli neljältä käytävästä alkaa kuulua kolinaa. Sitten sellin ovi aukeaa.

”Ruoka.”

Soija-perunasoselaatikko on metallisessa astiassa. Punajuurisalaattia otetaan itse muovikippoon. Rieskoja saa yhden, vaaleaa paahtoleipää ja ruisvuokaleipää niin paljon kuin haluaa. Margariininappeja saa neljä päivässä.

Leipää pitää ottaa varastoon. Seuraavan kerran ruokaa tarjotaan aamulla.

Vankilassa voi noudattaa erityisruokavaliota. Kasvissyöjiä on monta, vegaanejakin kolme.

Vartijat lähtevät. Viereisestä sellistä kuuluu jotain slaavilaista kieltä. Toinen ääni vastaa. Naiset juttelevat ikkunan kautta.

Serita odottaa, että saisi taas olla pienen tyttärensä kanssa.

Toppiin ja urheiluhousuihin pukeutunut nainen käärii pihalla tupakkaa ja sanoo: ”Ai nytkö sä tulit?” Vangeille on etukäteen kerrottu, että vankilaan tulee toimittaja viikoksi.

Kolmos- ja nelososastojen ulkoilu on alkanut puoli viideltä. Nämä osastot ovat puoliavoimia, mikä tarkoittaa, että arkipäivinä osastojen naiset tekevät työtä.

Suurin osa ulkoilijoista istuu tupakoimassa, mutta jotkut myös kävelevät pihaa ympäri. Yksi naisista juoksee.

”Se juoksee joka ulkoilussa. Voi kun itekin jaksaisi”, sanoo pisamainen nainen.

Hänen silmäkulmaansa on tatuoitu: Rise’n’Shine. Nouse ylös ja säteile. Oikean käden sormissa lukee REAL.

Nainen kertoo, että hän jäi pari vuotta sitten kiinni törkeästä huumausainerikoksesta.

Vieressä istuu romaninainen. Hän löi miestään puukolla. Tuomio tuli tapon yrityksestä.

”Meillä tuli vähän riitaa. Ollaan nyt sovittu ja menty naimisiin”, nainen kertoo.

Naisten tekemät rikokset ovat viime vuosikymmeninä lisääntyneet ja alkaneet muistuttaa miesten rikoksia. Väkivalta on raaempaa ja huumausainerikokset törkeämpiä.

Naisrikollisia on kuitenkin Suomessa vähän: vangeista heitä on vain kahdeksan prosenttia. Yhteensä naisvankeja on 250. Heistä noin 90 on Hämeenlinnassa.

Kolmaskin penkillä istuva nainen on lyönyt miestään puukolla. Hiukset on värjätty mustiksi, ja keho on täynnä viiltelyarpia.

”Puukolla löin kaheksan kertaa. Mä en sanois sitä tapon yritykseksi.”

Romaninainen alkaa nauraa.

”Niin en mäkään!”

Nyt mustahiuksinen on eronnut miehestään.

”Se ei vastaa enää puhelimeen”, hän sanoo.

Ovi aukeaa. Ulkoilu on päättynyt. Takaisin osastolle kävellään metallinpaljastimen läpi.

Voisinko vielä käydä toisella osastolla ennen kuin ovet lukitaan yöksi, kysyn vartijalta ovella.

”Ei”, hän sanoo.

Lääkkeet jaetaan puoli kahdeksalta. Kaksi vartijaa kiertää ovelta ovelle kärryn kanssa.

”Öitä.”

Sitten lukot menevät kiinni kahdeksitoista tunniksi. Edessä on ensimmäinen yö.

Laitan telkkarin päälle. Vaikea keskittyä.

Jotkut vangit seuraavat MTV3:n teksti-tv:n sivua 894. Se on MTV Chat.

Sinne kirjoittavat melkein pelkästään vankien omaiset. Se on kätevä väline edes yksisuuntaiseen yhteydenpitoon, koska vangit eivät saa käyttää internetiä ja vankilasta soittaminen on kallista.

206 mun rakas on vaan paras. Mun rakas pääsee kohta pois. Kaipaan sua enkeli… Laitan välillä viestii ku saan saldoo. Laitan 22.00 viestii.

Kymmeneltä puen päälleni vankilan vaaleanpunaisen yöpaidan.

Joskus vangit ovat yrittäneet karata kattojen kautta.

Yöllä heräilen. Valo kumottaa verhon raosta valkoisen muovikellon viisareita. Kolmostie hurisee. Sekunnit raksuvat eteenpäin.

Kun nainen tekee rikoksen, hän pettää häneen asetetut odotukset.

Italialaiset tutkijat Cecare Lombroso ja William Ferrero olivat ensimmäisiä, jotka alkoivat tutkia naisia rikollisina. 1800-luvun lopulla he päättelivät kalloja ja luita mittaamalla, että nainen on biologisesti taipuvaisempi rikoksiin kuin mies.

Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Sigmund Freud esitti, että naisten rikollisuuden ensisijainen syy on heidän kokemansa peniskateus.

Nykyään ajatellaan toisin. Selityksiä naisten rikoksiin on löydetty: Lapsuuden rankat kokemukset. Huono seura. Väkivaltainen ympäristö. Rahan tarve. Päihteet. Usein nämä kaikki.

Naisrikollisuuden lisääntymisen on ajateltu liittyvän naisten parantuneeseen asemaan. On tulkittu, että naiset tekevät enemmän rikoksia kuin ennen, koska he eivät enää ole niin kiinni vanhoissa rooleissaan. Kun nainen joutuu vankilaan, syynä onkin vapaus.

Väite on herättänyt paljon kritiikkiä. Mutta vieläkään ei pystytä varmasti sanomaan, miksi naisten rikollisuus kasvaa ja teot raaistuvat. Edelleenkään naisten rikollisuutta ei ole tutkittu kovin paljon.

Viikonloppuisin sellin ovi avataan puoli kahdeksalta. Olen säätänyt herätyskellon soimaan vähän aikaisemmin, koska pelkään, että vartijat tulevat juuri silloin, kun olen pissalla. Minut on ensimmäisiksi päiviksi sijoitettu yhteen niistä harvoista selleistä, joissa on vessanpönttö.

Osastonvartija tarjoilee mieskollegansa kanssa aamupalaa. Puuro on isossa kattilassa. Sitä pitää ottaa muovilautaselle, joka on sellissä valmiina. Puuro on sitkeää kuin liisteri. Kahvi keitetään itse omalla keittimellä sellissä.

Viikonloppuisin tarjoillaan vain yksi lämmin ateria päivässä, kello puoli kolme. Aamupalalla pitää tankata.

Yhdeksältä alkaa osastomme ulkoilu.

”Eikö sulla ole takkia mukana”, vaaleahiuksinen käheä-ääninen vanki kysyy, kun kävelemme ulos. Hän tarjoaa minulle huivinsa.

Vankilan vieressä on Hämeenlinnan vankisairaala. Se on nyt vankilan ainoa osasto, jossa on myös miehiä. Sairaala palvelee koko Suomea. Esimerkiksi Turun puukottaja sai hoitoa Hämeenlinnan vankisairaalassa päästyään teho-osastolta.

Vankisairaalan rakennuksessa on myös tutkintaosasto ja päihteetön osasto. Huumeiden käyttö on vankilassa kiellettyä, mutta sitä tapahtuu.

Pihalla tunnelma on lauantaimaisen raukea. Ihmiset kävelevät. Tummatukkainen tyttö lukee penkillä kirjaa. Hänen kaulaansa on tatuoitu ruusu. Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, kirjan selässä lukee.

Nainen on levittänyt sadetakin nurmikolle. Hänelläkin on tatuointeja. Mekon alta näkyy viiltelyarpia, lyhyt tukka on sivuilta siili.

Tuhopoltoista tuomittu Maria halusi maalata perhetapaamishuoneeseen sellaisen kuvan, josta sekä pojat että tytöt pitäisivät.

Maria, hän esittäytyy.

Maria oli juuri piirtelemässä. Hän on vain 24-vuotias, koulutukseltaan rakennusmaalari.

”Mä tykkään suunnitella kaikkea.”

Täälläkin hän tekee maalarin töitä. Palkka on 1,20 tunnissa, maksimipalkka. Osastojen putsarit saavat alle euron tunnissa.

Tähän mennessä Maria on kuvittanut kirjaston seinän. Kuvitus perhetilaan on juuri valmistumassa. Sen jälkeen tehtävänä on aulatila.

On lauantai, joten Maria suunnittelee paperille yksiötä, johon voisi muuttaa vapauduttuaan. Toinen suunnitelma on uusi vankilarakennus. Keskellä on vartijoiden tiloja, ympärillä osastot, joissa kussakin viisitoista vuodepaikkaa. Se on Marian mielestä maksimimäärä. Nyt vankeja saattaa olla jopa kaksikymmentä.

Maria joutui vankilaan vuosi sitten.

”No, miten sen nyt sanois. Tuhopolttaja.”

Ensimmäisestä kerrasta Maria ei muista mitään, mutta palomestarin mukaan yritys oli surkea. Seuraavista kerroista hänellä on katkonaisia mielikuvia. Häkkivarastot, sytkäri.

Kolmantena iltana hän antautui itse. Mielentilatutkimuksessa todettiin, että on mahdollista, että Marialla oli tekojen aikana ”dissosiatiivinen mielentila”, jonka aikana hän ei ole hallinnut käyttäytymistään.

Niitä ei kuitenkaan voi todistaa varmasti, joten Maria tuomittiin syyntakeisena yli viideksi vuodeksi vankilaan. Vaikka kenellekään ei sattunut mitään, vaarassa oli sata ihmistä.

”Mä olin hakenut keväällä apua masennukseen, mutta mulle sanottiin, että en ole akuutti tapaus. Talvella mun tietoisuuteen tuli sellainen trauma-asia, joka pahensi mun oloa. Jos olisin päässyt hoitoon, tätä ei olisi tapahtunut.”

Vankilaan tuodaan huumeita ainakin peräaukossa, vaginassa ja pussissa nieltynä. Vastaanotossa ei saa tehdä sisätarkastuksia.

Joskus vangit käyttävät vankilassa jaettavia lääkkeitä päihtyäkseen. Vanki saattaa piilottaa itselleen määrätyn lääkkeen suuhun, kun ne jaetaan, ja antaa myöhemmin toiselle vangille.

Aikaisemmin huumeita säilytettiin kätkettynä sellissä enemmän. Nykyään huumekoirat löytävät kätköt. Ratsioita on usein. Turvallisempaa on säilyttää huumeet kehon sisällä, pussissa nieltynä.

Jos joku vanki on yhtäkkiä noussut suosituksi, hänen sellinsä saatetaan ratsata. Erityisesti vartijoita epäilyttää, jos vangin rikos on sellainen, ettei hänen kuuluisi olla suosittu.

Tupakalla istuu nuori nainen, jonka rintaan on tatuoitu tassu. Hän katsoo leuka pystyssä yläviistosta. Ääni on käheä. Kaulassa on arpia.

Anna on 26-vuotias, huumeriippuvainen, törkeästä ryöstöstä ja huumausainerikoksesta tuomittu. Hän alkoi käyttää huumeita yläasteella.

”Mua kiusattiin koulussa. Sit mä vaan päätin, että tästä lähtien mua ei kiusata. Mua pelätään.”

Anna kuulee, että nukun kakkosella. Hänen anoppinsakin on siellä.

Lauantai on kolmannen ja neljännen osaston saunapäivä. Saunaan otetaan mukaan pyyhe, punainen vankilan kylpytakki ja suihkutossut. Vartijalle pitää ilmoittautua. Jos menee saunaan, ei saman päivän aikana pääse suihkuun.

Saunaa ei ole remontoitu pitkään aikaan.

Merjalla on kädessä tatuointi.
Yritän avata suihkun, mutta kahva jää käteen. Tatuoitu nuori nainen tarjoutuu vaihtamaan suihkua. Hän saa rikkinäisen toimimaan.

Tänään naisia on saunassa paljon, viitisentoista. Jokaisella on tatuointeja. Värjätyissä tukissa näkyy juurikasvu. Moni on viillellyt.

Magdalena seisoo hoitoaineet päässä kiukaan vieressä. Vartaloon on tatuoitu hänen miehensä nimi. Kädessä on puukon iskuista tulleita arpia. Magdalena oli päässyt jo vapautuvien osastolle, mutta sitten hän teki tatuointeja ompelukoneneulalla ja puuvärillä. Se on kiellettyä, ja hän joutui takaisin kolmoselle.

Ensimmäisen kerran Magdalena oli vankilassa vuonna 2010. Tuomio tuli muun muassa törkeästä maksuvälinepetoksesta ja vapaudenriistosta.

Magdalenan mielestä vapaudenriistoa ei tapahtunut. Se mies nyt vain oli halunnut olla heidän porukkansa mukana kolme päivää. Sinä aikana Magdalena siirsi kaveriensa kanssa hänen tililtään 32 000 euroa. Pankin maksupäätteellä. Mieheksi pukeutuneena.

Elviira ikävöi lastaan.

Samantyyppisiä petoksia ovat tehneet myös kolmikymppiset Elviira ja Mimosa sekä viisikymppinen Jaana.

Vangit tuntevat toistensa rikokset. Jos uusi tulokas ei kerro itse, juoru kyllä leviää. Merja, Alisa, Siiri ja Magdalena on tuomittu tapon yrityksestä, samoin Åsa ja Leila. Cecilia, Laura ja Liisa ovat saaneet tuomion taposta. Ninni istuu elinkautista, samoin Raisa. Huumeiden takia täällä ovat esimerkiksi Anna, Milla, Tuija, Sonja, Ronja ja Sirkka.

Sitten on vielä sellaisia tuomioita, joista rikolliset eivät halua puhua. Yleensä ne ovat seksuaalirikoksista.

Sonja heittää kiusallaan vettä Magdalenan päälle ja sitten löylyä viidesti.

Sonja täyttää pian viisikymmentä. Koulutukseltaan hän on mielenterveyshoitaja. Hän rupesi käyttämään huumeita 35-vuotiaana. Muutto oli tulossa, eikä Sonja meinannut jaksaa. Tuttu antoi Sonjalle viivan amfetamiinia.

Nyt Sonja on ollut vankilassa kuusi kertaa. Tämä tuomio tuli, kun häneltä löydettiin 400 grammaa amfetamiinia.

”Mä sanon aina kuulusteluissa, et emmä tiedä, voinko mä kertoa. Ootte sen Aarnion kollegoita, ties vaikka lähipiiriä.”

Tulemme pois lauteilta.

Nainen, joka auttoi rikkinäisen suihkun kanssa, sheivaa sääriään penkillä saunan ulkopuolella. Hän on Milla.

”Mulla jäi Palmolive ylös”, sanoo lyhythiuksinen nainen, jolla on rako etuhampaiden välissä. Tuija.

”Mulla on tota Xtraa, ota sitä”, Sonja sanoo. ”Mut sitä on tosi vähän.”

Kanttiinista saa kolmea erilaista suihkugeeliä, Xtraa, Rexona Sportia ja Palmoliveä.

Sonja antaa veden valua hiuksia pitkin.

”Ihan tavallisia me täällä vankilassa ollaan”, hän sanoo.

Miesten vankiloissa on hierarkioita. Varsinkin seksuaalirikolliset saavat herkästi turpiinsa. Naiset sietävät paremmin. Yleensä.

Se tapahtui täällä, saunassa. Jälkeenpäin nainen oli kertonut kaatuneensa, mutta oikeasti hänet oli pahoinpidelty. Hän oli käyttänyt lastaan seksuaalisesti hyväksi.

Sellaista eivät siedä edes naisvangit.

Mirka on nyt 30-vuotias. Hänen rikoskierteensä paheni, kun äiti kuoli huumeisiin.

Naiset ja miehet ovat vankeina erilaisia. Naiset puhuvat omista asioisaan ja haluavat keskustella. He myös kyseenalaistavat.

Täällä huomaa, että armeijaa ei ole käyty, vankilanjohtaja Tuomo Kärjenmäki sanoo.

Toisaalta naiset ovat suvaitsevaisempia. Työntekijöinä he ovat tunnollisempia.

Kuuluisat miesvangit saavat ulkomaailmasta ihailijakirjeitä, naiset hyvin harvoin.

Naiset ovat kirjeenvaihdossa miesvankien kanssa. Usein kirjeenvaihto johtaa avioliittoon.

Monesti vankilahäät ovat ensitreffejä alttarilla. Vangit haluavat seksiä, ja yksityisen tapaamisen saa vasta, kun on naimisissa. Moni meneekin naimisiin monta kertaa. Jotkut ulkomaalaiset myös siksi, että ovat karkotusuhan alla.

Pari viikkoa sitten naimisiin menivät samana päivänä sekä Siiri että Cecilia. Ne olivat nopeita tilaisuuksia. Kaava vietiin alusta loppuun kolmessa minuutissa.

Kun Hämeenlinnassa vielä oli miehiä, naiset ja miehet flirttailivat jumalanpalveluksessa. Kärjenmäen mukaan on hyvä, että miehet on nyt siirretty pois Hämeenlinnasta. Suljetun osaston naiset saivat nyt vessat. Lisäksi yhteydenpito mies- ja naisvankien välillä on vaikeampaa. Kärjenmäen mielestä miesrikolliset eivät ole hyvää seuraa naisille. Naiset ajautuvat rikollisjengeihin eivätkä pääse rikoksista.

”Näillä meidän naisilla on tosi kova tarve tulla hyväksytyksi”, Kärjenmäki sanoo.

Sonja on ollut vankilassa kuudesti.

Osastonvartija avaa oven. Hän kävi sellissäni aiemmin tuomassa kaksi jugurttia. Annan anoppi on valittanut, että saan liian vähän ruokaa.

Nyt vartija haluaa ratsata tavarani.

”Me ollaan kuultu, että sulla on kynsilakka.”

Vartija vie kynsilakan pois.

Sellin seinässä oleva kaiutin rahisee hetken ja kajahtaa sitten:

”Kirkko!”

Kirkko tosin ei ole oikea kirkko vaan vankilan suuri monitoimitila. Tuolit on nostettu riveihin ja risti seinälle.

Anna menee takapenkkiin anoppinsa viereen ja nojaa päänsä hänen olkaansa. Tämä on ainoa paikka, jossa he voivat tavata.

Tumma nainen istuu heidän kanssaan, Liisa. Hän on Annan kanssa samalla osastolla. Anoppi on pyytänyt, että Liisa pitäisi Annasta huolta, kun anoppi ei itse voi.

Liisalla on glitterpaita ja kultakoruja.

”Sä kaunistut joka kerta, mitä sä teet siellä sellissä?” Annan anoppi kysyy häneltä.

”Hanki silmälasit!” Liisa vastaa.

Pappi on helluntailainen. Hän alkaa kertoa omasta menneisyydestään. Hänkin on ollut vankilassa, 1980-luvulla.

”Sitten löysin Jeesuksen.”

Anna kuiskii anoppinsa ja Liisan kanssa takapenkissä. Nuori miesvartija huomauttaa heille metelöinnistä. Naisia naurattaa.

Nelososastolla syödään. Naiset juttelevat ruuasta. Koko ajan tarjotaan vain perunaa, he valittavat. Se turvottaa, naiset kertovat. Siksi jotkut tekevät ruokansa itse. Nuudelia ja raejuustoa.

”Mä oon lihonu 30 kiloa.”

”Taas on tullut uusi finni.”

”Hiuksia lähtee. Vedessä on jotain outoa.”

Liisa tulee istumaan viereen. Hiukset ovat ponnarilla, ja toisella puolella päätä pieni alue on ajettu muita hiuksia lyhyemmäksi.

”Tulit kuin tilauksesta. Just sanoin, että jonkun toimittajan pitäisi tulla tänne.”

Liisa alkaa luetella epäkohtia:

Puhdistusaineiden laimeus. Se, että pesuainetta saa vain litran viikossa. Aktiivivesi, jolla pestään lattiat.

Kanttiinin surkea meikkivalikoima. Se, ettei hiuksia saa värjätä.

”Me ollaan naisia kuitenkin.”

Vartijoiden huono käytös. Vankilassa tarjottava keskusteluapu. Paljut.

Toiset vangit. Vankien taudit.

”Kerran putsarina oli tyyppi, jolla oli hivi.”

Vangeille tehtävät rangaistusajan kuntoutussuunnitelmat eli ransut.

Lääkäripalvelujen puutteet. Jatkuva fiilistely huumeista eli kuivanarkkaus.

Huumeita käyttävien ja muiden välillä on juopa. Kummatkin puhuvat pahaa toisistaan.

Liisa on 48-vuotias ja kokenut väkivaltarikollinen. Hän on ollut vankilassa viisi kertaa. Nyt saatu tuomio on pisin.

Liisa on ollut vankilassa monta kertaa. Hän pitää huolta nuoremmista vangeista.

Liisa kutsuu selliinsä. Siellä on sänky, työpöytä, kahvinkeitin, räsymatto ja televisio. Pöydällä sporttilehti ja Torey Haydenin kirja Viattomat. Seinällä on kalenteri, josta on ruksittu kuukausia. Huhtikuu, toukokuu, kesäkuu. Ilmoitustaululle on kiinnitetty lasten ja lastenlasten kuvia. He asuvat Oulussa. Nuorinta lastenlastaan Liisa ei edes ole nähnyt.

Monella vangilla on alaikäisiä lapsia. Alisalla, Lauralla, Magdalenalla, Elviiralla, Miinalla, Pirjolla, Seritalla ja Siirillä. Aikuisia lapsia on ainakin Riitalla, Jaanalla, Ronjalla ja Sonjalla.

Kaksi vuotta sitten Liisa tappoi kihlattunsa veitsellä. Surman jälkeen hän lähetti Kalevaan kuolinilmoituksen. Hän hakee leikkeen esiin.

Riittaa jännittää pian koittava vapaus.

Jos surun siivet mua kantaa nyt vois, niin kauaksi täältä nyt lentäisin pois. Sun luokses ma saapuisin salaa, siel’ missä nyt liekkisi palaa. Mutta periks’ en vielä voi antaa vaan ristini perille kantaa.

Liisa on kasvanut laitoksissa. Pikkusisko kuoli viisi vuotta sitten. Liisasta tuntui, että poliisit vain odottivat, milloin hänkin kuolee.

”Mulle on aina sanottu, että ei susta tuu kuin puliakka. Mutta kiusallanikaan en kuole.”

Täälläkin Liisa kokee, että häneen ei luoteta.

Aikaisemmin Liisa oli Oulun vankilassa. Siellä hän kävi kymppiluokkaa, mutta joutui keskeyttämään, kun hänet siirrettiin.

Samalla loppuivat myös psykologikäynnit. Hämeenlinnan vankilan psykologin virka lakkautettiin kaksi vuotta sitten. Täällä on ainoastaan psykiatrinen sairaanhoitaja.

”Luulisi, että jollain muullakin olisi tarvetta psykologille kuin minulla.”

Liisa kokee, että täällä tiiliseinien sisällä aika vilahtaa ohi kuin kolmostien autot. Koko ajan tekee jotain, mitään ei saa aikaiseksi. Elämä ei etene, ajatukset pyörivät kehää.

Tunnista tulee päivä, päivästä viikko, viikosta kuukausi ja kuukaudesta vuosi.

Maanantaiaamuna puoli kahdeksan jälkeen vartija hakee töihin. Työpaikkoja on yhdeksän: ompelimo, pesula, keittiö, siivous, suutari, keskusvarasto, kirjasto, kanttiini ja ulkotyöt.

Ulkotyöt ovat raskaimpia. Siellä eivät kaikki pärjää. Pesulassa pestään kaikkien Suomen vankiloiden vaatteet.

Pesulassa pestään kaikkien Suomen vankiloiden vaatteet.

Suosituimmat vankien työpaikat ovat kanttiini ja ompelimo.

Ompelimossa työskentelee yhdeksän naista. Se on ihan tavallinen ompelimo, jossa käytetään neuloja ja saksia. Mutta jos jokin työväline puuttuu iltapäivällä, kukaan ei pääse pois ennen kuin kaikki tavarat on löydetty.

Irokeesipäinen nainen tekee vahakankaisia lahjakasseja, joissa lukee RISE. Se tarkoittaa rikosseuraamuslaitosta. Naisen nimi on Helmi.

”Vittu tarviiko näiden olla samankokoisia.”

Elinkautisvanki Ninni ompelee paitoja. Saumat kuroutuvat kiinni hetkessä. Ninni on unelmatyössään. Hän sanoo, että hänen suvussaan on muitakin kädentaitajia. Täällä hän voi myös suorittaa ompelijan tutkinnon.

”Eikä paperissa lue, että se on vankilasta.”

Ninni sanoo, että hänet on tuomittu väärin. Hän oli vain väärässä paikassa väärään aikaan, kun ihminen tapettiin hyvin julmasti. Ja liian humalassa soittaakseen apua.

Ninni sanoo, että hän ei jaksa tutustua joka vankiin läheisesti. Osastolla ei ole muita elinkautisvankeja. Kaikki lähtevät ennen häntä.

Ompelimossa soi radio. Ja ne tytöt olivat kertoneet surullisiakin juttuja ja toisaalta illoista rannalla, jolloin mikään ei voisi olla paremmin.

Pirjo sanoo olevansa syytön. Hän odottaa hovioikeudenkäyntiä.

Serita leikkii tyttärensä kanssa perhehuoneessa. Perhetapaaminen.

Huoneessa on sänky ja nojatuoli. Seinään kiinnitetyn telineen etualalle on asetettu kondomipaketti.

Seritan aviomies istuu sängyllä. Hän on myös Seritan rikoskumppani, mutta on päässyt jo koevapauteen. Jalassa on valvontapanta.

”Ootko vielä vähän et kuka toi olikaan?” Serita lepertelee ja kutittaa tytärtään mahasta.

Hän ei ole nähnyt lastaan kuukauteen. Sinä aikana lapsi on oppinut konttaamaan.

Serita sai tietää raskaudestaan Pasilan poliisivankilassa, juuri kun oli jäänyt kiinni. Hänet tuomittiin törkeästä huumausainerikoksesta.

Loppuvuodesta 2014 Serita oli alkanut jutella tuntemattoman miehen kanssa somessa. Sitten mies kysyi, haluaako Serita helppoa rahaa.

Mies tilasi huumeita Seritan ja hänen nykyisen aviomiehensä osoitteeseen netin salatun Tor-verkon kautta. Ne oli kätketty pehmolelujen ja pelien sisään.

He tilasivat ”melkein kaikkea, mitä sai”. Amfetamiiniöljyä, ekstaasitabletteja. Sitten he valmistivat amfetamiinia itse.

Kun heidät pidätettiin, huumeita oli levitetty katukauppaan yli 800 000 euron arvosta.

”Mä oon köyhästä perheestä. Meil ei ikinä ollut mitään ylimääräistä”, Serita sanoo.

Serita tuomittiin vankeuteen seitsemäksi vuodeksi. Se on pitkä tuomio.

Mutta on niitä muillakin.

Sonja: kaksi vuotta. Anna ja Sirkka: kaksi ja puoli vuotta. Siiri: kolme vuotta. Leila: neljä vuotta kuusi kuukautta. Miina ja Samantha: viisi vuotta. Alisa ja Pirjo: kuusi vuotta. Cecilia: kahdeksan ja puoli vuotta. Laura: yhdeksän vuotta yhdeksän kuukautta. Raisa: elinkautinen eli noin neljätoista vuotta.

Kameroita on kaikkialla paitsi selleissä.

Seritan mielestä vankila on jo tehnyt tehtävänsä. Hän on päässyt alamaailmasta eikä käytä huumeita, vaikka se onnistuisi, varsinkin perhetapaamisissa. Täällä ei ole valvontakameroita.

Serita sanoo, että huumeet eivät häntä kiinnosta. Hän vain odottaa, että voisi taas olla tyttärensä kanssa. Hän oli jo päässyt Vanajan avovankilan perheosastolle mutta joutui takaisin, kun hän lomalta tullessaan antoi positiivisen näytteen. Serita epäilee, että joku oli laittanut hänen juomaansa jotain.

Nyt uusi hakemus on vetämässä.

Vartijan radiopuhelimesta kuuluu, että vanki on lähetetty suutarista takaisin osastolle. Anna. Häntä ahdistaa niin paljon, ettei hän pysty olemaan töissä.

Vartijat puhuvat toisilleen radiopuhelimilla.

Suutarissa jatkavat: Tradenomi-Tuija, hyvän perheen tyttö, joka aikoo vapaudut­tuaan palata entiseen elämäntapaansa, johon ”todennäköisesti kuuluvat myös rikokset”. Vankilan kuopus Mimi, joka puukotti koulukodin työntekijää. Pahoinpitelystä tuomittu Anu, joka pyrkii irti huumeista. Virolainen Ilona, joka pohtii, josko vankien oloja edes Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi voitaisiin vähän parantaa.

Alisa lähettää toisen vangin kautta minulle viestin: ehtisitkö jutella? Hän on huolissaan, että Liisa puhuu minulle liikaa pahaa Hämeenlinnan vankilasta. Turussa oli paljon inhottavampaa, Alisa sanoo. Vaikka sellit ovat uudet, kaikki oli rajoitetumpaa. Minnekään ei saanut mennä yksin. Luontoa ei nähnyt, ulkoilu järjestettiin muutaman metrin syvässä montussa.

Alisa siirrettiin Turusta tänne maaliskuussa.

”Mul tuli Nykopin kanssa riitaa.”

Aino Nykopp myrkytti vanhuksia lääkkeillä. Nyt hänetkin on siirretty Hämeenlinnaan, mutta eri osastolle.

Alisa on vankilassa tapon yrityksestä ja törkeästä ryöstöstä. Suvun musta lammas, Alisa sanoo. Kukaan muu heidän perheestään ei ole ollut vankilassa. Kaikki ovat töissä.

Huumeita käyttämällä Alisa pääsi toiseen maailmaan. Ahdistavat asiat unohtuivat. Hetken kaikki oli niin hyvin kuin vain voi.

Alle kouluikäisenä Alisa vietti kesiä perhetutun luona. Iltaisin perheen isä tuli sänkyyn ja työnsi pään Alisan jalkojen väliin.

Joskus Alisa miettii, kuinka monelle täällä on käynyt samoin kuin hänelle.

Aino syö sellissä yksin.

Hän muutti tänne, osasto kolmoselle, tänä kesänä Turusta. Pöydällä on kulhossa omenoita, sängyllä ristisana. Televisiosta tulee Emmerdale.

Aino on vankilan vanhin, 67-vuotias. Vangittuna hän on ollut yli kahdeksan vuotta. Hän toivoo pääsevänsä avotaloon, mutta sitä ennen on käytävä vaarallisuusarviossa.

Pari päivää sitten televisiosta tuli Katastrofin anatomia, joka käsitteli Ainon rikosta. Viisi murhaa myrkyttämällä, viisi murhan yritystä. Suomen laajin murhatutkinta.

Aino katsoi ohjelman.

”Se nyt oli poliisien näkökulma”, hän sanoo.

Niin kuin moni muu, Aino ei mielestään ole tehnyt rikoksia, joista hänet on tuomittu.

Laura sanoo, että hän ei ole tappanut naista.

Ronja sanoo, että huumerikoksen teki hänen poikansa. Tuomiossa lukee, että poika toimi äitinsä käskystä.

Ilona ja Pirjo. Syyttömiä. Niin he sanovat.

Aino aikoo kirjoittaa kirjan siitä, miten asiat oikeasti menivät. Hän sanoo, että mitään todisteita häntä vastaan ei ole.

”Ei se ole mikään puolustuskirja. Mä vaan kerron sen, mikä on totta.”

Ainolla ei ole vankilassa ystäviä, eikä kukaan käy. Lapset vierailivat kerran, vuonna 2009. Vangit kuiskivat, jotkut nimittelevät.

”Sarjamurhaajaksi”, Aino sanoo.

Turun vankilassa Ainolla oli kuitenkin ystävä vähän aikaa. Osastokaveri Anneli. Enää he eivät ole yhteydessä.

”Ehkä kerron kirjassa totuuden myös Annelista.”

Aino on ollut vankilassa jo kahdeksan vuotta.

Keskiviikkona muutan paljuselliin. Kannan tavarani violetissa muuttosäkissä kakkososastolta neloselle.

Annan anoppi Riitta siivoaa kakkosen käytävällä, kun kuljen ohi. Hän siivoaa koko ajan. Sillä tavalla hänen on helpompi unohtaa pian koittava vapaus. Hän suihkuttaa ilmaan itse sekoittamaansa ilmanraikastajaa. Nyt sellissä ei haise enää pinttynyt tupakka.

Paljut ovat laittomia mutta niitä on silti.

Nousen kaksi kerrosta ylöspäin. Toisin kuin suljetulla osastolla nelososastolla on yhteinen oleilutila. Kaksi isoa pöytää, tupakkakoppi, keittiö, ilmoitustaulu. Suuri parveke, jonne pääsee tupakalle aamuisin ja ruokailun jälkeen.

Sellini on heti oleilutilan vieressä. Ikkunasta kalterien takaa näkyy naisten vanha ulkoilupiha. Se näyttää pieneltä ja surkealta.

Vartija tuo minulle paljun, läpinäkyvän viisilitraisen muoviämpärin. Naiset ovat pyytäneet, että paljut olisivat läpinäkymättömiä.

Heille oli vastattu, ettei onnistu. Vankilassa ei saa olla piiloja.

Palju pitää tyhjentää joka aamu paljuntyhjennysaltaaseen parvekkeen vieressä. Siitä kuljetaan ohi parvekkeelle.

Liisa näyttää paljun paikan pesualtaan alla.

Vartija tulee osaston ovesta.”Tarkastus!”

Pitää mennä selliin ja seisoa sängyn vieressä. Sitten vartija lukitsee sellin hetkeksi. Kun kaikki sellit on tarkastettu, vartija avaa sellin salvat uudelleen.

Ulkoilussa Jaana aloittaa petankkipelin.

”Mä kuulin et mun lapseni on joutunu kakkoselle, näitkö sä sitä? Voi mun lapseni.”

Jaana on romani, ja heitä on täällä monta. Romanit joutuvat vankilaan syystä, mutta syrjintääkin on, hän sanoo. Siviilissä ja täälläkin. Töitä on vaikea saada.

Magdalena tulee pyytämään sivummas. Hän ei halua jutella niin, että toiset vangit kuulevat.

”Oon laittanu paperit vetämään avotaloon.”

Jos Magdalena pääsee sinne, hän aloittaa ravitsemusalan opinnot.

Åsa on juossut kenttää ympäri puoli tuntia, niin kuin jokaisessa ulkoilussa. Hän tulee luokse iloisena ja pyytää kävelylle.

Tänään on hyvä päivä. Asiat ovat edenneet, vapautumiseen ei ole pitkä aika. Vankilan jälkeen Åsa palaa ehkä yliopistoon opiskelemaan.

”Sä et voi käsittää, miten kamalaa täällä on.”

Kultakorvakoruinen Sirkka esittää miestä ja työntää tennispallon housuihinsa. Hän vitsailee Tuijan kanssa. Kummallekin vankilapiirit ovat niin tuttuja, että he pystyvät kertomaan, missä eri tunnetut rikolliset istuvat tuomioitaan.

Yleensä vankilatutut jäävät muurien sisäpuolelle, mutta Sirkalla on täällä muutama oikeakin ystävä. Ompelimossa työskentelevän Helmin kanssa suunnitellaan Lontoon-matkaa.

Monet lupaavat, etteivät enää joudu vankilaan. Ainakin Mirka, Sirkka, Magdalena, Maria, Serita, Sonja, Tamara, Åsa, Milla, Laura, Ronja, Alisa, Siiri, Elviira, Miina ja Liisa.

Ronja kiistää rikoksensa.

Kun kello on kaksikymmentäviisi yli seitsemän, kaikki syövät kiireellä. Sirkka kiiruhtaa selliinsä lämpimät voileivät muovilautasella.

Ovet ovat menossa kiinni.

”Syö nyt nopeasti jotain”, Liisa sanoo karjalanpiirakkaa suussa.

Puoli kahdeksalta sellin ovet lukitaan.

”Öitä!” vartija sanoo.

Moni vanki pidättää kaksitoista tuntia, koska ei halua käyttää paljua. Vangilla on oikeus päästä vessaan milloin vain, mutta vartijan kutsuminen tuntuu nöyryyttävältä.

Naisten mukaan joskus on joutunut odottamaan jopa tunteja. Jotkut kertovat, että heille on valitettu, jos ”pingoa” eli hälytysnappia on painanut liian usein.

Istun paljulle. Se on kiikkerä ja matala.

Seitsemältä aamulla ovet aukeavat. Vessaan muodostuu heti jono.

Ihmiset istuvat aamupalalle. Kaikki katsovat, milloin voisi olla sopiva hetki kuljettaa palju valkoisen muovipussin sisällä parvekkeen viereen tyhjennettäväksi. Sellainen hetki, ettei kukaan kävelisi ohi.

Alisa tulee sellistään aamupalalle.

”No ni koht on lusittu”, hän sanoo minulle.

”Sä oot oppinu vankilan tavoille, kun sulla on yöpaita väärin päin.”

Tämä on viimeinen aamu vankilassa. Seuraavana aamuna olen jo vapaa.

Naiset tulevat kyselemään, miten olen viihtynyt. Hyvin, vastaan. Kaikki vangit ovat suhtautuneet minuun ystävällisesti. Voi olla, että teitä tulee ikävä.

”Ei vittu sä oot hömelö”, Anna sanoo.

Siiri istuu pöydän ääreen pinkit kutimet käsissään. Hän tekee syntymäpäivälahjaa vankikaverin puolison lapselle.

Neulominen on suosittua. Aika kuluu, ja syntyy jotain konkreettista. Langat ovat tosin kalliita.

Siiri näyttää uupuneelta. Käsissä näkyy piikittämisen jälkiä.

Siiri käytti huumeita, lähinnä heroiinia, kymmenen vuotta. Vieroitusoireita on yhä, vaikka Siiri on ollut vankilassa jo puoli vuotta.

”Kun mä tulin vankilaan, mä olin elävä kuollut.”

Siiri yrittää jättää huumeet, mutta se ei ole helppoa. Välillä hän on antanut positiivisen näytteen täällä vankilassa.

Siirin äitikin oli narkomaani mutta on ollut kuivilla kaksikymmentä vuotta. Kun Siiri joutui vankilaan, äiti pyysi anteeksi sitä, miten Siirin lapsuus on mennyt.

Nyt äiti on sosiaalialalla ja hoitaa Siirin 12-vuotiasta lasta.

Siiri ei koskaan tule pääsemään kaikista heroiinin aiheuttamista vaivoista. Tasapainoaisti on mennyt yliannostusten seurauksina. Kädet ovat turvonneet, koska imusuonet ovat vaurioituneet piikittämisen takia. Siirillä on myös munuaisten vajaatoiminta ja c-hepatiitti

Varoitus: sisältö oli liian pitkä, ja sen loppu on poistettu. Koko sisältö näkyy vain muokkausnäkymässä.

Testaa, tunnistatko kirjan pelkän twiitin perusteella!

Testaa, tunnistatko kirjat pelkän twiitin perusteella

Kirjailijat Tommi Kinnunen, Salla Simukka ja Siri Kolu ideoivat #montaääntä-somekampanjan, jossa tiivistetään klassikkokirjoja yhteen twiittiin. Tunniste #montaääntä liittyy Turun kirjamessujen teemaan: yksi maa – monta ääntä. Poimimme testiin kymmenen esimerkkiä Twitteristä.

kirjoja pöydällä
Ronnie Holmberg / Yle

Mikä kirja on kyseessä?

Oiva Paloheimo: Tirlittan
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu -sarja
Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Mikä kirja on kyseessä?

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa
Aapeli: Koko kaupungin Vinski
Thorbjørn Egner: Kasper, Jesper ja Joonatan: Kolme iloista rosvoa

Mikä kirja on kyseessä?

Chuck Palahniuk: Fight Club
Lewis "Lew" Wallace: Ben-Hur
Nicky Cruz: Juokse poika juokse

Mikä kirja on kyseessä?

Hella Wuolijoki: Niskavuoren Heta
Aleksis Kivi: Nummisuutarit
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Mikä kirja on kyseessä?

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru
Donna Tartt: Tikli
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Mikä kirja on kyseessä?

Johanna Spyri: Pikku Heidi
Hermann Hesse: Alppien poika
Thomas Mann: Taikavuori

Mikä kirja on kyseessä?

Jules Verne: Maasta kuuhun
Arthur C. Clark: 2001 - avaruusseikkailu
Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille

Mikä kirja on kyseessä?

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
Maiju Lassila: Kuolleista herännyt
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Mikä kirja on kyseessä?

J. M. Barrie: Peter Pan
Günter Grass: Peltirumpu
John Le Carré: Pieni rumpalityttö

Mikä kirja on kyseessä?

Agatha Christie: Kuolema Niilillä
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Wilbur Smith: Niilin valtias

Luovuuden kuusi elementtiä Lue Susanna Rahkamon teesit!

Susanna Rahkamo väitteli viime vuonna tohtoriksi huippuosaamisen, menestymisen sekä luovuuden kytkeytymisestä toisiinsa.

Tohtoriksi väitellyt Susanna Rahkamo: Johtajuutta on harjoiteltava, "hyvän ja huippuhyvän ero on iso"

Susanna Rahkamo huomasi luistelu-urallaan, että luovuus on tapa katsoa maailmaa. Nyt hän auttaa työyhteisöjä löytämään luovan kipinän.

Luovuutta pidetään usein sisäsyntyisenä. Ajatellaan, että se on ominaisuus, joka joillain ihmisillä on ja toisilla ei. Myytti hulluista ja luomisvimmaisista taiteilijoista elää vahvana.

Johtamisen konsulttina työskentelevä Susanna Rahkamo sanoo Faktan haastattelussa, että luovuutta mystifioidaan turhaan. Luovuus on ennen kaikkea tapa toimia ja katsoa maailmaa. Sitä voi johtaa ja harjoitella.

”Ei luovuus putoa taivaalta. Se on hirmuista harjoittelua, hakemista ja työstämistä. Näen sen nykyään hyvin pragmaattisena asiana.”

Rahkamo sai jäätanssiurallaan tehdä töitä monien luovien huippuammattilaisten kanssa: koreografien, muusikoiden, sirkusartistien, musiikkivideoiden ohjaajien ja meikkitaiteilijoiden.

”Huomasin, että niin kutsutuissa luovissa ihmisissä on paljon samankaltaisuutta. He käyvät työssään läpi samoja prosesseja.”

Luovuuden syntyminen kiinnosti Rahkamoa niin paljon, että hän päätti tutkia sitä akateemisesti. Hän väitteli viime vuonna tohtoriksi huippuosaamisen, menestymisen sekä luovuuden kytkeytymisestä toisiinsa.

Rahkamo sanoo, että pelkällä harjoittelulla voi kehittyä alallaan hyväksi. ”Hyvän ja huippuhyvän välillä on kuitenkin iso ero. Parhaaksi, uniikiksi ja mullistavaksi tulemisessa tarvitaan harjoittelun lisäksi luovuutta.”

Rahkamo perehtyi väitöskirjassaan asiantuntija- ja luovuustutkimukseen. Hän halusi selvittää, millä alueilla ne risteävät. Lisäksi hän haastatteli suomalaisia olympiavoittajia ja heidän valmentajiaan.

Väitöstyössä syntyi huippuosaajaksi kehittymisen malli. Se sisältää kuusi elementtiä: ajatusten pallottelun, näkemyksen muodostamisen, soveltamisen, uskon omaan tekemiseen, sisäisen palon ja periksi antamattoman työn.

Kaikkia osa-alueita tarvitaan. Huippuosaaminen on Rahkamon mukaan elinikäinen spiraali, joka kehittyy jatkuvasti. Oma asiantuntijuus kasvaa päivä päivältä.

Huipuksi ei tulla ilman kovaa työtä, toistoa ja harjoittelua. Rahkamo sanoo, että monella taiteilijalla ja huippu-urheilijalla on hyvin tiukka päivärutiini.

”Taidemaalari Joan Miró maalasi kuutena päivänä viikossa ja kävi aina samassa paikassa kävelylenkillä. Hänellä oli suorastaan orjallinen rutiini.”

Arkista puurtamista ei kuitenkaan jaksaisi tehdä ilman valtavaa sisäistä paloa. Se on motivaatiota ja innostusta, halua ja pakkoa tehdä juuri omaa juttuaan koko ajan.
Kysyminen ja ajatusten pallottelu on tärkeää, koska osaaminen ei kehity tyhjiössä. Ihminen tarvitsee vuorovaikutusta muiden ihmisten ja ympäristön kanssa. Se luo edellytyksiä luovalle kipinöinnille.

Kipinät ovat pieniä oivalluksia, jotka avaavat uusia näkökulmia, luovat ymmärrystä ja uusia sovellusideoita. Ne vaikuttavat osaamisen kehittämisen suuntaan.

Kaikilla ei ole ympärillään työyhteisöä. Rahkamo kannustaakin yksinyrittäjiä ja muita yksin työskenteleviä etsimään verkostoja. Keskustelukumppanin ei tarvitse olla omalta alalta.

Kun ihminen tekee kovasti töitä ja kasvattaa asiantuntijuuttaan, hänen näkemyksensä kasvaa ja muodostuu. Näkemyksen kehittyminen aukaisee uusia maisemia: hienouksia, joihin ei vielä noviisina pääse käsiksi.

Omaa näkemystä pitää kuitenkin osata soveltaa eli viedä käytäntöön. Kun tietää, mitä haluaa saavuttaa, näkee paremmin, mitä osa-alueita pitää kehittää tavoitteeseen pääsemiseksi.

Rahkamon mukaan esimerkiksi Applen perustaja Steve Jobs oli taitava katselemaan maailmaa kysyvällä tavalla ja poimimaan lankoja yhteen. Hänellä oli selkeä visio siitä, mitä oli hakemassa.

”Ilmassa leijuu koko ajan kaiken näköisiä idea-aihioita. Niistä ei pysty nappaamaan kiinni, jos ei ole itse pohtinut oikeita kysymyksiä. Samat asiat ovat kaikkien silmien edessä koko ajan, mutta menevät muilta täysin ohi.”

Luova ihminen tarvitsee myös rohkeutta ja itseluottamusta. Se kasvaa paitsi onnistumisista myös kehittymisestä. Ympäristön kannustavalla palautteella on paljon merkitystä.

Oman näkemyksen seuraaminen voi olla rankkaa. Rahkamo huomasi huippu-urheilijoita haastatellessaan, että melkein jokaisen tarinasta löytyi myös haikeutta ja mollin sävyjä, jopa pientä katkeruutta.

”Se liittyi usein siihen, etteivät muut oikein ymmärrä sitä huipulle tähtäävän ihmisen toimintaa ja ajattelua. Moni urheilija on siksi tullut jopa suljetuksi vanhan kaveriporukkansa ulkopuolelle.”

Kopiointiin suhtaudutaan Rahkamon mielestä turhan kielteisesti. Kyse on pohjimmiltaan inspiraation hakemisesta. Emme itse keksi pyörää uudestaan, vaan poimimme ideoita ja suodatamme ne oman kokemuksemme läpi.

”Suuri osa tosi luovista taiteilijoista on kopioinut. Esimerkiksi Vincent van Gogh matki japanilaisia mainoksia ja Paul Gauguin haki vaikutteita Tahitilta. Emme silti ajattele heitä kamalina plagioijina.”
Esimerkiksi Ateneumin Alvar Aalto -näyttely havainnollistaa, kuinka arkkitehdin muotokieli kehittyi vuorovaikutuksessa kuvataiteilijoiden kanssa. Aallon ystäviä olivat esimerkiksi modernismin mestarit Hans Arp, Alexander Calder ja László Moholy-Nagy.

”Ihminen kopioi vähän sieltä ja täältä ja yhdistää siihen oman juttunsa. Sitä kautta syntyy jotain aivan uutta”, Rahkamo sanoo.

Hän myöntää itsekin poimineensa monta hyvää ideaa maailmalta. Jäätanssiaikoina hän kiersi parinsa, nykyisen aviomiehensä Petri Kokon kanssa New Yorkissa esimerkiksi katsomassa pienten Off-Off-Broadway-teattereiden näytelmiä.

Taide onkin hyvä inspiraation lähde. Se kasvattaa omaa näkemystä ja ajatusten varastoa. Kun yksilö myöhemmin saa sopivan virikkeen, se sytyttää luovan kipinän, jonka seurauksena ajatukset yhdistyvät päässä uudella tavalla.

Esimies voi pyrkiä luomaan luovuudelle otolliset olosuhteet stimuloimalla Rahkamon mallin kuutta kriittistä osa-aluetta. Jokaista niistä tuetaan hiukan eri tavoin.

Johtaja on ennen kaikkea mahdollistaja. Kovan työn tekemisen edellytys on se, että työvälineet ovat kunnossa. Se on perusasia niin toimistossa, taiteessa kuin urheilussakin.

”Jos Jyväskylässä ei ollut lunta, Samppa Lajusen lääkäri-isä ajoi poikansa yötä myöten Lappiin treenaamaan”, Rahkamo antaa esimerkiksi mahdollistamisesta.

Myös teknologiayritys Googlen koodarit paiskivat töitä valtavasti. Sen mahdollistamiseksi yritys kerää työntekijöitä San Franciscon alueelta bussilla ja kuljettaa heidät pääkonttorille Googleplexiin. Siellä työntekijöille on tarjolla kuntosaleja, hyvää ruokaa ja lastenhoito- ja lääkäripalveluja. Googlen henkilöstön ei tarvitse hakea niitä työpaikan ulkopuolelta.

Rahkamo sanoo, että virikkeiden ja ideoiden kipinöiden löytämisessä jo pelkkä työpisteen vaihtaminen voi auttaa. Maailmaa kannattaa katsoa joka päivä uudesta näkökulmasta ja tehdä edes yksi pieni asia hiukan eri tavalla kuin tavallisesti.

Johtaja voi tukea alaisiaan myös törmäyttämällä eri alojen asiantuntijoita, antaa näille sitä kautta mahdollisuuksia keskusteluun ja ajatusten pallotteluun.

Asiantuntijoiden näkemystä esimies kokoaa yhteiseksi ymmärrykseksi ja näkemykseksi. Hän pitää huolen siitä, että kaikki näkevät saman kartan. Työntekijöiden täytyy ymmärtää, mitä tehdään ja miksi.
Myös työyhteisön diversiteetillä eli monimuotoisuudella on iso merkitys työpaikan kollektiiviselle luovuudelle. Jokaisella ihmisellä on oma uniikki ”virityksensä”, jonka kautta hän katsoo maailmaa. Emme pysty näkemään asioita täysin samalla tavalla kuin erilaisesta koulusta, kodista, kulttuurista tai ikäpolvesta tulevat kollegamme.

”Luovinkin ihminen on lopulta kauhean kapea-alainen. Mitä enemmän siedämme erilaisia ajatuksia, sitä rikkaampia virikkeitä saamme. Sitä parempaa ajattelua saamme aikaiseksi”, Rahkamo sanoo.

Rahkamo vierastaa termiä ”luovan alan ammattilainen”, jolla usein viitataan esimerkiksi muotoilijoihin ja markkinoijiin. Hänen mielestään jokainen ihminen on luova.

Rahkamo työskentelee Pertec Consultingissa ja auttaa yrityksiä erityisesti henkilöstön osaamisen, uudistumiskyvyn ja kokonaiskuntoisuuden parantamisessa.

Hänen mielestään suomalaisten työpaikkojen suurin ongelma on taylorismin perintö, tehdasmainen liukuhihna-ajattelu. Taylorismi tarkoittaa amerikkalaisen Frederick Taylorin 1900-luvun alussa työn tuottavuuden parantamiseksi kehittämää tieteellisen liikkeenjohdon menetelmää. Se pyrkii työn pilkkomiseen, mittaamiseen ja optimointiin.

”Se toimi hyvin niin kauan kun valmistimme bulkkitavaroita. Luovaan asiantuntijatyöhön se sopii hirveän huonosti.”

Ihminen ei nimittäin innostu käskemällä tai mittaamalla. Sisäinen palo syntyy vain omasta motivaatiosta. Johtajan pitää auttaa innon herättämisessä. Sitä kautta työntekijä pääsee kukoistamaan ja käyttämään kaiken kapasiteettinsa.

”Nuoressa polvessa on mielettömän hienoja valmentavia esimiehiä, jotka saavat jengin liikkeelle. Johtamisessa on menty paljon eteenpäin.”

Rahkamo muistuttaa, että johtajakin tarvitsee rohkeutta ja rohkaisua. Ihminen on biologisesti taipuvainen pelkäämään yhtä ja toista – muuten olisimme jo kuolleet sukupuuttoon. Epämukavuusalueelle meneminen ei siis ole helppoa.

”Suomessa ei usein puhuta siitä, että johtoryhmätkin tarvitsevat itseluottamuksen rakentamista. Johtajat ovat ihmisiä. Muutoksen pelko on usein pelkoa siitä, että asiat menevät mönkään.”
Rohkeus ja luovuus kulkevatkin osin käsi kädessä. Kun uskaltaa olla rohkea, uskaltaa myös olla luova.

Kysymys vapaa-ajan viettämisestä saa Rahkamon mietteliääksi. ”Ensin pitäisi määritellä, mikä on työtä ja mikä vapaa-aikaa”, hän sanoo naurahtaen.

Aikaansa hän käyttää mielellään luottamustoimiinsa Suomen olympiakomiteassa ja Euroopan olympiakomitean Olympic Culture and Legacy -komiteassa.

”Järjestötoiminta on kovaa duunia, mutta se tarjoaa myös uusia perspektiivejä. Olen oppinut paljon”, Rahkamo sanoo. Uusista virikkeistä ja projekteista on iloa myös konsultin työn kannalta.

Moni urheilija on tullut jopa suljetuksi vanhan kaveriporukkansa ulkopuolelle."

Luovuuden 
kuusi elementtiä

Sisäinen palo: inspiroi

Usko itseen: rakentaa itseluottamusta

Soveltaminen: rakentaa strategiaa

Näkemys: kokoaa ajattelua ja edistää yhteistä ymmärrystä

Periksi antamaton työ: valmentaa ja mahdollistaa

Kysyminen ja ajatusten pallottelu: stimuloi ja luo edellytyksiä kipinöinnille.

Susanna Rahkamo, 52

Työ Konsultti Pertecissä

Ura Yrittäjä ja ammattilaisurheilija

Koulutus KTT

Perhe Aviomies Petri Kokko, lapset Max ja Camilla

Harrastukset Vapaaehtoistyö järjestöissä, urheilu

TYKin tyttöjä! HS otsikoi: "Anni Kytömäen uutuusromaani ihastuttaa näkemyksellään ja todentuntuisuudellaan

Anni Kytömäen uutuusromaani ihastuttaa näkemyksellään ja todentuntuisuudellaan

Ihmisenkokoinen tarina on paitsi sukutarina, myös kertomus suomalaisesta luonnosta kansallisena kulttuuriperintönä.

Kirjailija Anni Kytömäen mukaan yhteys luontoon yhdistää suomalaiset aiempiin sukupolviin.
Romaani

Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus. 645 s.

Raamatussa isien pahat teot kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Kivitaskussa kyse on äitien ja tytärten kohtaloista, enemmän ja vähemmän vapaaehtoisista valinnoista ja yhteisön asettamista rajoituksista, joiden jäljet näkyvät myös jälkeläisten elämässä.

Kultarinta-esikoisteoksellaan Finlandia-ehdokkuuden ansainneen Anni Kytömäen toinen romaani onkin ensimmäistä painokkaampi – eikä vain grammoissa mitaten. Siinä, missä kirjailija loi esikoisteoksessaan tarinan suomalaisen luonnonsuojelun historiasta, toisessa teoksessaan hän esittää näkemyksensä luonnosta kokonaisvaltaisena kulttuuriperintönä.

Perusteltu, punnittu näkemys kasvattaa sukutarinasta kokonaistaideteoksen, jossa kirjailija ei paasaa näkemystään, vaan antaa sen virrata joka juonenkolosta.

Kun suomalaiselta katoaa yhteys toiseen ihmiseen tai yhteisöönsä, hänellä on edelleen yhteys luontoon, Kytömäki toteaa, kerta toisensa jälkeen. Yhteys luontoon puolestaan yhdistää meidät aiempiin sukupolviin.

Siksi 1800-luvulle kurkottava sukuromaani on luonteva muoto tämän näkemyksen esittämiselle.

Kultarinnan ytimessä oli metsän kokemus, mutta Kivitasku on sukuromaani kivestä ja vedestä, jotka hiovat ja rajaavat toisiaan ja ihmistä­ – vastavuoroisesti myös ihminen muokkaa luontoa. Kirjaimellisesti kyse on ihmisistä, joiden elämässä eräs rantamökki, saari ja kivilouhimo näyttelevät majakan osaa sukupolvesta toiseen.

Kolmella eri aikatasolla liikkuva romaani pulpahtaa liikkeelle 1950-luvulta. Lukioikäinen Helena haaveilee tutkimusmatkailijan urasta, mutta Kerttu-äiti näkee tyttärensä lennokkaat haaveet ja muista eristäytymisen taudinkuvaan kuuluviksi.

Dramaattisten juonensyöksyjen jälkeen hypätään vuoteen 2011, Vekan, Sonjan ja Piken arkeen. Hetken perästä käy ilmi, että yhdistävinä tekijöinä ovat Kerttu, tyttöjen isoäiti, sekä Kertun ja Helenan syrjäkylillä, järven rannalla sijaitseva kotimökki, josta on tullut vuosikymmenten myötä kesämökki.

Kolmas aikataso, jossa kuljetaan 1800-luvulla, täydentää saagan menneisyyden, jopa myyttisen menneisyyden suuntaan. Siellä suku saa alkunsa kivilouhimon ja vesireittien, kansan­runouden ja keisarillisen Pietarin vaikutuksesta.

Kytömäki kertoo kuitenkin ­aina ihmisenkokoista tarinaa, ihmisten kautta.

Historiallisen romaanin verkkaisuus, joka satunnaisesti patoutui liiankin tyveniksi suvannoiksi esikoisteoksessa, on toisessa romaanissa jalostunut poukkoilevaksi puroksi, joka vie lukijaa laineillaan ajan halki.

Romaanin ensimmäiset aikahypyt yskähtelevät hieman. Sen jälkeen ajan virta alkaa kuitenkin viedä, suvun lukuisat arvoitukset keriytyä auki yhä kiihtyvällä tahdilla.

Arvoitusten ohella keriytyy auki yliaikainen yhteys luontoon, joka tuo hahmoille yhteenkuuluvuuden ja turvan tunnetta silloin, kun yhteys ihmisiin katkeaa. Huomio kantaa läpi romaanin, tuntuu jopa selittävän jotain suomalaisesta kansanluonteesta ja erityisestä luontosuhteesta.

Myös erityisestä ihmissuhteesta, jota rajaavat yhteisön langettamat säännöt, soveliaisuuden rajat. Tarve vapauteen, omana itsenään olemiseen näkyy Kivitaskussa hahmojen päättäväisyytenä, mutta myös vetäytymisenä, pakona yksityisyyteen.

Ehkä juuri siksi luontosuhteesta on muodostunut niin erityinen, kirjailija ehdottaa teoksessaan. Luonto ei tuomitse ihmistä silloin, kun muut ihmiset tuomitsevat – eikä silloinkaan, kun syytä olisi. Pako luontoon on pakoa jonkin luo.

Kytömäen romaaneissa ihastuttaa näkemyksen lisäksi historiallinen todentuntuisuus. Tarinan pinnan alta peilautuu historiallinen fakta, vedenkalvona toimii konstailemattoman lyyrinen ilmaisu ja peilissä tavoitamme jotain suomalaisesta mentaliteetista.

Jos Kultarinnan luki kertomuksena suomalaisen luonnonsuojelun synnystä, Kivitaskussa Kytömäki kirjoittaa suomalaisen kansanperinnön synnyn fiktiivisen syntytarinan. Se elää sukupolvissa, tutkimattomissa kivi­kasoissa, palaneissa raunioissa ja ruohottuneilla poluilla.

Luonto kätkee, luonto paljastaa – ja Kytömäki kirjoittaa siitä ihmisenkokoisen tarinan, joka toimii ikkunana kokonaisen kansakunnan mielenlaatuun.

Kerrommeko Suomesta väärää kertomusta?

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005325777.html?share=dacc4a15d2addd1d0583f587e8316d43

Kerrommeko Suomesta väärää kertomusta, kun Tuntematon sotilaskin on taas filmattu elokuvaksi?

Kertomuksen Suomesta tulisi olla kertomus siitä, mitä hankalia asioita rauhan aikana on saatu ratkaistua.

Suomen valtiollisen itsenäisyyden satavuotisjuhlinta on tuottanut sellaisenkin yllätyksen, että Tuntematon sotilas on filmattu kolmannen kerran elokuvaksi.

Miksi ihmeessä? Koska päällimmäisin kertomus itsenäisyydestämme on sotien historiaa.

Edellisestä laventaen: itse asiassa koko Suomi on rakenteeltaan kertomus. Minkä tahansa asian selitys on kertomus tuon asian alkuperästä ja synnystä. Kertomuksella on alku, keskikohta käänteineen ja loppu. Se etenee ajassa. Siinä on järjestys – vaikka kertoja voi dramaturgisesti rakentaa järjestyksen toiseenkin muotoon.

Kertomuksessa on uhka tai haaste, hyvän ja pahan kamppailu, sekä ratkaisu, johon kuulija kokee osallistuvansa. Kertomuksen rakenne pyrkii varmistamaan, että se jää kuulijan muistiin. Kertomuksilla jaetaan etuja, luodaan uusia arvostuksia, tehdään maailman säikeitä näkyväksi.

Mutta kerrommeko nyt vuonna 2017 Suomesta väärää kertomusta? Jospa sodat ja sankarihaudat eivät olekaan se suurin kertomus?

Kertomus Suomesta koskee sitä, mitä hyviä asioita olemme tehneet rauhan aikana. Väinö Linnakin kertoi toisen tarinan maalaiskylän ja kansakunnan kehitystrilogiassa Täällä Pohjantähden alla. Ja molempia suuria kertomuksia edelsi yksilöpsykologinen Päämäärä, tarina kaupungissa asuvan kirjailijan synnystä.

Asko Saatsi teki vuonna 1996 ­väitöskirjan siitä, mikä ratkaisee jonkin alueen kehityksen. Vastaus on äärimmäisyyteen asti pelkistettynä: se, millaisia tarinoita alueella kerrotaan. Tarinat ovat ikään kuin kehityksessä tarvittavia geenejä, kulttuurisesti itseään muuntelevia meemejä. Ne osoittavat, mitkä ovat mahdollisen rajat, miten toimien pärjää ja mikä on pitkällä aikavälillä totta.

Saatsin esimerkkejä olivat muiden muassa Ponsse, Olvi ja Normet. Kaikki ne ovat menestyviä yrityksiä, joiden elinkeinoelämän menestys­teologian mukaan pitäisi sijaita jossain muualla kuin Iisalmen seudulla. Ja Genelec on uusin todiste teesin oikeellisuudesta.

Kertomuksen Suomesta tulisi olla kertomus siitä, mitä hankalia asioita rauhan aikana on ratkaistu. Silloin on kysymys siitä, miten olemme kehittäneet erilaisia yhteiskunnallisia instituutioita. Alkaen ihmisoikeuksista, kansanvallasta, oikeusvaltiosta, kunnallisesta itsehallinnosta, kansakoulusta, sosiaaliturvasta tai vaikkapa jo Ruotsissa vieraasta instituutiosta, jota me kutsumme asunto-osakeyhtiöksi.

Yhtä lailla tähän kertomukseen kuuluvat valtionyhtiöt, kautta maan hajautettu yliopistolaitos, musiikkioppilaitokset, terveyskeskukset, kirjastot, Yleisradio ja jokamiehen­oikeus.

Kaikissa näissä esimerkeissä kysymys on kansalaisuuden vahvistamisesta ja jonkin julkishyödykekysymyksen taitavasta ratkaisusta.

Julkishyödyke (public good) on yhteiskunnan pysyvä ominaisuus, jota markkinavoimat eivät sellaisenaan tuota. Se on tuotettava yhteisenä valintana ja sen pysyvyys on taattava valtiollisella säädöksellä.

Tässäkin jutussa on kysymys tarinasta, jota lukijalle kerron, joten esitän ongelman kysymyksen muodossa: mikä uhkaa tätä komeaa ja moniulotteista kertomusta Suo­mesta?

Vastaan saman tien: se, ettemme tajua julkishyödykkeiden luonnetta.

Koska kohta joku katsoo netistä julkishyödykkeen määritelmää, varoitan ennalta. Se ensiksi ruudulle aukeava määritelmä on väärä. Se on olennaiselta osaltaan vajaa.

Vaikka kansalaiset vielä tunteen tasolla – viimeistään itsenäisyys­päivän puheissa – tuntisivat Suomi-nimisen summaarisen julkis­hyödykkeen, eivät taloustieteilijät paneudu kunnolla kysymykseen todellisista julkishyödykkeistä. ­Primitiivisesti luotetaan, että markkinavoimat ja kilpailu ratkaisevat kaiken.

Yhteiskunta uhkaa taantua eriskunnaksi. Kysymys julkishyödykkeistä saadaan kuulostamaan jotenkin sosialistiselta teemalta, vaikka aihe on modernin kansantaloustieteen tärkein issue.

Uusin kertomus Suomesta – modernin Suomen historia – pitäisi kirjoittaa julkishyödykkeiden kautta. Kohtalomme on se, millaisia kertomuksia kerromme.

Pala kurkussa voi olla romaanin alku

Pala kurkussa voi olla romaanin alku

Write hard and clear about what hurts.

-Ernest Hemingway

notes muistikirja

Kolme kulttuurialan ihmistä keskustelee ringissä juhlissa, ohitettuaan sen ratkaisevan hetken, jonka jälkeen kaikilla on tarve puhua muustakin kuin kirjoista ja taiteesta.

”Tiedättekö te sen tunteen, kun on niinku sellainen… möykky täällä? (yksi keskustelijoista osoittaa kurkunpäätään)

”Ai sellainen henkinen tunne? Niinku pala kurkussa?”

”Jep.”

”Tiedän.”

”Varmaan kaikki maailman ihmiset tietää sen.”

Seuraan liittyy neljäs henkilö. Muut kääntyvät hänen puoleensa.

”Tiedätkö säkin möykyn?”

”Ai sen seurapelin?”

Naurua.

”Eiku möykyn, kurkussa? Sellaisen ahdistavan tunteen.”

”Aah, möykyn. Todellakin tiedän. Mulla on se nytkin.”

***

Muistikirja värikäs

Tuo pieni dialogi on (fiktiiviseen muotoon puettu) tiivistelmä keskustelusta, jonka kävin kerran muutaman kollegan kanssa kaverin kirjajulkkareissa.

Keskustelustamme päättelin, että ”möykky” on luultavasti universaali käsite. En tosin tiedä, miten tuon sanan ilmaisisi esimerkiksi englanniksi, mutta varmasti henkiselle möykylle löytyy oma vastineensa kaikissa maailman kielissä.

Möykky on minullekin sangen tuttu tunne. Jo lapsena tunsin palan kurkussani esimerkiksi sunnuntai-iltaisin, kun läksyt oli vielä tekemättä, seuraavana aamuna olisi kertotaulukoe ja televisosta tuli Kyllä Jeeves hoitaa.

Toisinaan tuo sama tunne saa minut yhä valtoihinsa, vaikka minulla ei ole enää aamuisin koulua ja tiedän varsin hyvin, mitä on 8 x 7.

Oman kokemukseni mukaan möykyn luonne ja syyt vaihtelevat tilanteesta riippuen.

Möykky voi olla luonteeltaan eksistentialistista laatua – eli suomeksi sanottuna maailmantuskaa. (Saksaksi: Weltshcmertz.) Sydäntä voi painaa jonkinlainen absurdi vierauden tunne, hämmentynyt olo omasta paikasta universumissa, kysymys siitä mikä on kaiken tarkoitus.

Möykky voi juontua myös esimerkiksi stressistä, tekemättömistä töistä, siitä kuristavasta tunteesta että aika ei vain riitä kaikkeen ja että ihminen ei voi yhtä aikaa istua palaverissa ja leikata mökillä orapihlaja-aitaa.

Joskus möykky voi liittyä identiteettikriisiin. Ihminen ei tiedä kuka on, hän tietää vain, että hän haluaa ylihuomenna nenälävistyksen ja että hänen kurkussaan on pala jota ei saa nieltyä Pepsi Maxin mukana.

Myös ihmissuhteet voivat saada aikaan möykyn. Pala kurkussa voi syntyä esimerkiksi siitä, että on loukannut jotakuta tai tullut itse loukatuksi. Möykky voi kehkeytyä myös tilanteissa, joissa ihminen ei saa ilmaistua itseään ja sanottua asioita suoraan, vaan kerää kaiken ärytymyksen ja aggression sisimpäänsä ja syö yksinään paketillisen minttusuklaajäätelöä.

pieni muistivihko

Olen kuitenkin huomannut, että onneksi möykky voi lähteä pois tai ainakin lieventyä. Yksi hyvä keino on kirjoittaminen. Viattomanvalkoiselle paperille on hyvä purkaa kaikki sydämeen kertynyt kuona, oli kyse sitten päiväkirjasta tai fiktiivisestä tekstistä. Pala kurkussa voi tuottaa erinomaista kaunokirjallisuutta, etenkin jos kirjoittaja uskaltaa ilmaista itseään rehellisesti ja turhia sensuroimatta. On uskallettava vaeltaa mielessään juuri niille alueille, joiden muisteleminen satuttaa, niihin paikkoihin joiden luokse mieli yhä palaa ja ja niiden ihmisten pariin joista sydän ei ole päästänyt irti.

Pala kurkussa voi olla uuden tarinan alku.

Myös itkeminen auttaa. Kyyneleet ovat hyvä asia, merkki siitä että ihminen on tunteva ja välittävä olento. Vastaani tuli kerran kaunis sitaatti, joka on peräisin Elizabeth Gilbertin romaanista Eat, Pray, Love. Tätä ajatusta voi mielestäni soveltaa moniin elämäntilanteisiin, muihinkin kuin sydänsuruihin:

”This is a good sign, having a broken heart. It means we have tried for something.”

Ystävien tapaaminen on hyvä keino möykyn kukistamiseen. Ja juoksulenkki. Kuntosalitreeni. Musiikin kuuntelu. Tanssiminen Lady Moonissa vanhojen ysärihittien tahtiin. (Lämmin suositus!)

Minua auttaa myös kirjojen lukeminen. Se, että pääsen hetkeksi aivan toiseen maailmaan, toiseen maahan, toiseen aikakauteen.

Talo jalavan varjossa

Elelen tällä hetkellä 1900-luvun alun Lontoossa. Luen vuonna 1910 ilmestynyttä E.M. Forsterin romaania Talo jalavan varjossa (suom. Eila Pennanen) ja tunnen, kuinka pala kurkussani pienenee, sivu sivulta, etenkin näiden viisaiden sanojen myötä:

”Eikö meidän kaikkien täydy taistella elämän jokapäiväistä harmautta vastaan, ärtyisyyttä vastaan, koneellista iloisuutta vastaan, epäluuloisuutta vastaan? Minä taistelen muistelemalla ystäviäni; toiset, joita olen tuntenut, taistelevat muistelemalla jotakin paikkaa – jotkut rakastavat paikkaa tai puuta – me luulimme, että te olitte yksi näistä.”

Suloista sunnuntain jatkoa kaikille!

"Vihasin kaikkia heitä, jotka olivat rohkeampia kuin minä" Essee kirjoista ja kirjoittamisesta siltä varalta, että usko joskus horjuu

Ruotsin merkittävimpiin nykykirjailijoihin kuuluva Jonas Hassen Khemiri kirjoitti vuosia salaa: ”Vihasin kaikkia heitä, jotka olivat rohkeampia kuin minä”

Myöhään illalla keskiviikkona selviää, voittaako Jonas Hassen Khemirin romaani ”Kaikki se mitä en muista” italialaisen Il Premio Strega Europeo -käännöspalkinnon. Palkinnon jakotilaisuudessa Roomassa pitämässään puheessa Khemiri paljastaa, miten hänestä tuli lopulta kirjailija. HS julkaisee hänen tekstinsä yksinoikeudella Suomessa.

Tänään myöhään illalla selviää, voittaako Jonas Hassen Khemirin romaani Kaikki se mitä en muista käännöspalkinnon.
Tukholman keskustassa on Kulttuuritalo. Kulttuuritalon ylimmässä kerroksessa on kahvila. Kahvilassa on lava, ja juuri tänä iltana lavalla seisoo kirjailijoita. Hirvittävän hermostuneita kirjailijoita.

He kaikki ovat julkaisseet ensimmäisen kirjansa tänä vuonna ja tämä on Esikoisbaari, mikä tarkoittaa, että kirjailijoiden pitää lukea teoksiaan ääneen. Heidän on kohdattava yleisönsä. Elävät, kolmiulotteiset lukijat, jotka voivat nauraa, haukotella, buuata, heitellä kananmunia tai, kenties kaikkein pahinta: suhtautua kohteliaan välinpitämättömästi sanoihin, jotka ovat jossain vaiheessa merkinneet kirjailijalle niin paljon.

Kaikki penkit ovat täynnä; on niin lämmin, että ikkunalasit ovat huurussa.

Ensimmäisessä rivissä istuvat ylpeät äidit, poikaystävät kalliine kameroineen, jo juovuksissa olevat kustantajat. Keskellä istuvat tavalliset lukijat. Taaimmaisella rivillä istuvat kateelliset vihaajat. Ne, joiden mielestä oikeiden kirjailijoiden pitäisi olla kotona kirjoittamassa, eikä lavalla paistattelemassa lukijoiden ihailussa.

Minä en ole yksi lavan kirjailijoista. En ole yksi ylpeistä äideistä. Minä olen yksi kateellisista vihaajista. Pyörittelen silmiäni kuluneille metaforille, haukottelen mielenosoituksellisesti pitkille metsäkuvauksille. Vihaan, kun jokin on huonoa, mutta vihaan vielä enemmän, kun jokin on hyvää. Olen se lukija, jota pelkään kaikista eniten. Olen 18-vuotias ja olen kirjoittanut niin kauan kuin muistan. Tämä ei tarkoita, että olisin oppinut kirjoittamaan erityisen aikaisin, se tarkoittaa vain, että minusta on koko elämäni ajan tuntunut, että muistoni saavat merkityksen vasta, kun kirjoitan ne ylös.

Aloin pitää päiväkirjaa ollessani seitsemänvuotias. Sen jälkeen en ole kyennyt lopettamaan kirjoittamista. Olen kirjoittanut rakkausnovelleja, hiphop-tekstejä, joululahjariimejä, nekrologeja supersankareille, ja viimeiset vuodet olen käyttänyt kaiken aikani siihen, että yritän kirjoittaa romaania. Oikeaa romaania. Romaania, joka toivon mukaan tekee potentiaaliselle lukijalle saman minkä Astrid Lindgren ja S. E. Hinton, William Faulkner ja Marguerite Duras, Ghassan Kanafani ja Julio Cortázar, Vladimir Nabokov ja Nas ovat tehneet minulle. He ovat laajentaneet maailmaani. He ovat saaneet minut näkemään, että en ole yksin, en ole rikki.

Tai tietysti olen rikki, mutta ennen minua on ollut valtavan paljon toisia, jotka ovat olleet rikki samankaltaisella tai jopa täysin samalla tavalla.

Ainoa ongelma on, että kukaan ei tiedä minun kirjoittavan. Eivät vanhempani, eivät veljeni, eivät ystäväni. Pelkään kuollakseni tunnustaa sitä kenellekään. Sen sijaan, että lähettäisin tekstejäni kustantamoihin, istun esikoisilloissa ja mutisen niille jotka uskaltavat. Miksi en kerro kirjoittamisestani kenellekään?

Ehkä se johtuu siitä, että tulen kodista, jossa kirjat olivat elintärkeitä, mutta jossa pidettiin kyllä hieman röyhkeänä kuvitella, että osaisi kirjoittaa niitä itse. Kirjojen lukeminen kyllä kävi päinsä, mutta että kirjoittaisi niitä? Mitäs ajattelit seuraavaksi tehdä? Keksiä aikakoneen? Teleportata itsesi kaukaiseen galaksiin? Yrittää saada siirrettyä ajatuksia äänettömästi aivoista toisiin, riippumatta ajasta ja paikasta, apuna ainoastaan valkoinen tausta ja mustat koukerot? Anna olla. Se on mahdotonta. Lopeta haaveilu.

Tai ehkä en kertonut kenellekään kirjoittavani siksi, että kävin lukiota jossa kirjoittamisesta puhuminen oli erittäin muodikasta. Pojat liukuivat ympäriinsä epäironisissa baskereissa ja puhuivat kirjoittamattomista runokokoelmistaan. Hapsuisiin kaulahuiveihin pukeutuneet tytöt puhuivat suunnitelmistaan kirjoittaa sukupolviromaani. Filosofianopettaja puhui oppikirjasta jonka hän kirjoittaisi, kevääksi, tai kesäksi, tai aivan viimeistään syksyksi.

Kaikki puhuivat ja puhuivat ja puhuivat, mutta koskaan ei vaikuttanut siltä, että kukaan olisi kirjoittanut mitään.

Nyt olen pian neljäkymmentä ja alan epäillä, että tärkein syy sille, miksi en kertonut kirjoittamisestani kenellekään johtui siitä että pelkäsin, mitä ulkomaailman katseet tekisivät suhteelleni sanoihin. Sillä kirjoittaessani ei ollut silmiä tarkkailemassa minua. Ei korvia kuulemassa, kun lausuin kirjailijan nimen väärin, koska olin nähnyt sen vain kirjoitettuna. Ei suita luettelemassa syitä sille, miksi tulisin epäonnistumaan. Ei aivoja ajattelemassa, että tekemiseni olivat teeskentelyä. Ei sormia osoittelemassa ja pilkkaamassa minua. Tai. Tarkemmin ajateltuna kaikki nuo asiat olivat olemassa. Sekä kirjoittamisessa että niin kutsutussa todellisuudessa.

Mutta kun kirjoitin minulla oli valtaa vaikuttaa niihin. Siinä oli vapautta jota elämä ei minulle tarjonnut.

Kirjoittamisen sujuessa muutuin sanoiksi. Kehostani tuli tekstiä, kokemuksistani ikuisia ja tyhjyydestä jota tunsin siitä, että elämä oli vain elämää, yksi loputtoman pitkä tiistai tihkusateessa, raha-automaattijonoineen, rikkinäisine kuulokkeineen ja peruuntuneine metroineen, korvautui huikaisevalla merkityksellisyyden tunteella, että en ollut pelkkä pian kuoleva kuori.

Se oli eräänlaista magiaa. Ja hulluinta oli, että se oli aina saatavissa. Teksti ei pettänyt koskaan. Ystävät muuttivat ulkomaille, perheenjäsenet katosivat, sukulaisia kuoli. Mutta teksti pysyi. Sillä ei ollut muita prioriteetteja. Se ei koskaan ollut poissaoleva politiikan, talouden tai sairauden vuoksi. Ja joka kerta kun joku katosi, saatoin käyttää muistojani ja kirjoittaa heidät takaisin. Sanat antoivat minulle pysyvyyden tunteen maailmassa, jossa kaikki kellui.

Olin varma, että kirjoittamisen minulle tarjoama vapaus riippui siitä, että kukaan ei nähnyt minua.

Siksi kirjoitin salaa. Siksi toistelin itselleni, etten tosiaankaan tarvinnut mitään lukijoita. Siksi istuin Esikoisbaarissa taaimmaisella rivillä ja vihasin kaikkia heitä, jotka olivat rohkeampia kuin minä.

Sitten tapasin lukijan. Hän näki suoraan lävitseni. Hän ei kysynyt kirjoitinko. Hän kysyi mitä minä kirjoitin. Mistä sinä tiedät että minä kirjoitan? kysyin. Minä vain tiedän, hän sanoi. Okei, sanoin. Minä kirjoitan. Mutta vain pöytälaatikkoon.

Hän pyysi saada lukea. Minä sanoin ei. Hän pyysi uudestaan. Sanoin ei, mutta pienellä viiveellä.

Kun hän pyysi kolmannen kerran minä suostuin.

Ja minulla oli onnea. Hän ei ollut mikään vihaaja.

Hän oli fantastinen lukija. Hän oli kärsivällinen ja hyväntahtoinen. Hän oli kaikkea mitä minä en Esikoisbaarin takarivissä istuessani ollut. Hän kävi läpi käsikirjoitukseni ja laittoi kultaiset tähdet niihin kohtiin joista piti ja keksi oman kategorian sille, josta hän piti vähemmän. Hän kutsui sitä KL:ksi. Se merkitsi ”Kirjailija-Liikaa”. Kysyin mitä se tarkoittaa. Olen kirjoittanut marginaaliin KL niissä kohdissa, joissa yrität hieman liikaa olla kirjailija, hän sanoi.

Se oli kiltti tapa sanoa: tämä on itsestään selvää. Tällä kappaleella ei ole mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Tämä henkilöhahmo tuntuu litteältä kuin paperinukke. Ja tämä metafora, jossa vertaat litteää hahmoa paperinukkeen, tuntuu hieman kuluneelta.

Ja kumma kyllä, teksti ei kuollut siitä, että sitä luettiin. Kirjoittamisesta ei tullut tylsää. Päinvastoin: ensimmäinen lukijani näytti minulle, että tekstit, joita pidetään tyhjiössä, kuolevat. Hän sai minut ymmärtämään, että sanat tarvitsevat toisen silmiä kasvaakseen vahvoiksi.

Viisi vuotta myöhemmin julkaistiin minun ensimmäinen romaanini. Minut kutsuttiin Kulttuuritalon Esikoisbaariin. Onko pakko? kysyin silloiselta kustantajaltani. Siitä tulee hauskaa, hän sanoi. Minä olen siellä. Ensimmäisellä rivillä. Voimme juoda viiniä sen jälkeen.

Nousin lavalle ja luin. Takeltelin sanoissa. Tunsin oloni epämukavaksi. Mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Sillä ääneen lausutut sanat olivat teeskentelyä. Kaikki, mikä virtaa lävitsemme on väliaikaista.

Kulttuuritalot puretaan, kirjailijat kuolevat. Mutta teksti pysyy.

Suomentanut Arla Kanerva
Lue täältä, mitä HS-kriitikko kirjoitti Jonas Hassen Khemirin romaanista 2016.

Kuka?

Jonas Hassen Khemiri


Syntynyt 27. joulukuuta 1978.

Ruotsin kiitetyimpiä nykykirjailijoita.

Esikoisromaani Ett öga rött (suom. Ajatussulttaani) julkaistiin 2003. Julkaissut lisäksi romaanit Montecore: en unik tiger (2006), Jag ringer mina bröder (2012) ja Allt jag inte minns (2015), sekä useita näytelmiä ja novelleja.

Allt jag inte minns (suom. Kaikki se mitä en muista), voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon August-palkinnon 2015. Khemiri on voittanut myös lukuisia muita palkintoja työstään.

Opiskeli ennen kirjailijan uraansa kansainvälistä taloutta Tukholmassa ja työskenteli harjoittelijana YK:ssa New Yorkissa. Ruotsissa hän on muun muassa opettanut paperittomien kirjoitustyöpajassa.

Asuu Tukholmassa puolisonsa ja kahden pienen lapsensa kanssa.

Sano se takakannessa (Näin kirjoitetaan kirjan takakansi, jonka pitäisi vietellä lukija)

Sano se takakannessa

Lotta Sonninen teki katsauksen kirjojen takakansiteksteihin: millaisin keinoin potentiaalinen lukija vietellään?

Takakansiteksti, tuo mystinen tekstilaji. Sen lukija on ihminen, jolla on jo kirja kädessä – takakansitekstin tehtävä on saada hänet kantamaan kirja kassan tai lainaustiskin kautta kotiinsa ja mieluiten vielä avaamaan se. Kilpailu on julmaa: päätös ottaa tai jättää syntyy sekunneissa.

Olen laatinut takakansitekstejä vuosikaudet osana kustannustoimittajan työtäni. Teen sitä säännöllisesti mutta sen verran harvakseltaan, että jotenkin sitä joka kerta tuntee keksineensä jotakin tuoretta ja raikasta, tai ainakin juuri tätä teosta osuvasti kuvaavaa. Todellisuudessa keinoja on tietenkin rajattu määrä, eikä kukaan oikein uskalla irrotella. Mutta kuinka vähissä keinot oikein ovatkaan, se selvisi kirjastossa, kun kävin läpi kahmalollisen suomeksi julkaistuja kaunokirjoja takakansi edellä.


Takatekstisoturin ase numero yksi on tietenkin adjektiivi. Montako kuluneen kuuloista adjektiivia sitä ajattelisi löytävänsä kirjojen kansista, parikymmentä? Viisikymmentä? Tässä sata ilmeisimmäksi osoittautunutta ja pari vähän odottamattomampaa aakkosjärjestyksessä.

Aistillinen, ajankohtainen, ajaton, armelias, armoton, aseistariisuva, avara, haikea, hauska, herkullinen, hieno, hilpeä, huikea, huimaava, hurja, hurmaava, hyytävä, häiritsevä, häkellyttävä, hämmästyttävä, ilkamoiva, ilkikurinen, jännittävä, järkyttävä, karu, kaunis, kaunisviritteinen, kipeä, kirkas, kirpeä, komea, kohtuuton, kohuttu, koominen, koruton, koskettava, koukuttava, kova, kummallinen, kutkuttava, kuulas, kylmäävä, liikuttava, lohdullinen, lohduton, loistokas, lämmin, lämminhenkinen, maaginen, mestarillinen, moderni, monitasoinen, omaperäinen, osuva, pakahduttava, pidäkkeetön, piinaava, pisteliäs, pureva, pysähdyttävä, pysäyttävä, raikas, railakas, raju, rehevä, riemastuttava, riipaiseva, runollinen, samastuttava, satuttava, sydämeenkäypä, sykkeinen, sykähdyttävä, sähäkkä, säälimätön, taiturimainen, tarkka, tarkkavaistoinen, terävä, tiheätunnelmainen, tosi, traaginen, tulinen, tummanpuhuva, urbaani, unohtumaton, vahva, vaikuttava, vakuuttava, vavahduttava, viehättävä, viiltävä, viisas, viisto, villi, vilpitön, väkevä, ylittämätön, älykäs, ääneennaurattava.


Keino numero kaksi ovat kysymykset. Jos takakannen kysymys on tarpeeksi kutkuttava, niin tottahan lukija haluaa tietää, mikä on vastaus!

Kuka on salaperäinen Selja Salamaa?

Kenen nimeä hän huutaa unissaan?

Oliko se sittenkään hoitovirhe?

Onko 1800-luvun romaanien suurta rakkautta enää olemassa?

Kenen kuvasta kerrot kun kerrot itsestäsi?

Mitä tapahtuu meille ja maailmalle?

Kuka äiti oikeastaan oli, mitä hän halusi elämältään?

Mitä heille kuuluu kymmenen vuotta myöhemmin?

Kuka on vaarallinen mies tyylikkäässä hatussa?

Vai onko?

Mutta miksi?

Ja ennen kaikkea: mitä on tapahtunut Pattylle?


Kolmannelle sijalle nousevat otokseni perusteella kolmen kohdan luettelot, jollaisia takakansitekstit kerrassaan pursuavat. Kovimmissa kolmikoissa hittistrategiat yhdistyvät – kolme adjektiivia, kolme kysymystä tai jopa kolme kolmiosaista sanakimaraa. Hauska-sanan sisällyttäminen tällaiseen triptyykkiin on selvästikin takuuvarma luottokeino.

Älykästä, hauskaa, osuvaa!

Viiltävä. Vilpitön. Hauska.

Liikuttava, hauska, rakastettava

Hurmaava, hauska ja aistillinen

Koominen, traaginen ja viisas

Jännittävä, kova ja lämmin

Kuolemasta, rakkaudesta, nautinnon nälästä

Perheestä, onnesta ja nautinnosta

Naisesta, yksinäisyydestä ja yhteydestä

Uudesta avioliitosta, rakkauden voimasta ja voimattomuudesta

Mikä on aitoa rakkautta, luommeko itse omat tunteemme, kuvittelemmeko?

Ajasta, pelureista ja nappuloista

Yksinäisyydestä ja ystävyydestä, kulttuurista ja kuohuvasta ajasta, taiteesta ja sen ehdottomuudesta

Hillon syömisen vaaroista, piinallisen levollisesta sisustuksesta ja näyttävän juhlan järjestämisestä

Teini-iän huimaavaa himoa, keski-ikäisten kompromisseja, uuden vuosituhannen liberalismia

Pakahduttavan kirkkaasti, vaivihkaisen huumorin läpi, ilman sentimentaalisuuden häivää

Bulgakovin, Høegin ja Marquezin hengessä

Natsismin, okkultismin ja aivotutkimuksen maailmoissa

Nokkela kompositio, tiivis dialogi ja analyyttinen loistokkuus

Pimeä kana, vapautunut keskikalja ja Armi Kuusela


Viime aikoina tekstiluonnehdintoja on muuten alkanut ilmestyä myös kirjojen etukansiin. Pitäkää varanne!


Kirjoittaja on kustannustoimittaja, jonka toimenkuvaan kuuluu myös takakansitekstien kirjoittaminen. Esimerkkiteksteistä ei ole suljettu pois hänen omia luomuksiaan.

Vihjeitä, himoa ja halua...(Seksi kirjallisuudessa. HS)

Vihjeitä, väkivaltaa ja himoa hirmuliskosta – seksi kirjallisuudessa kiihottaa älyä ja ruumista

Seksikohtaus romaanissa läväyttää kaiken silmille, kun taas eroottinen runo kutittelee lukijan älyä. Ja silti suoraviivainen panokirja saattaa voittaa Finlandia-palkinnon. Millä keinoilla? Kirjailija Sinikka Vuola vastaa kysymykseen ruotimalla suomalaisten kirjailijoiden eroottisia tekstejä.

Kirjailija Sinikka Vuola toimitti antologian eroottisista runoista. Vuola on itsekin julkaissut runoja, ja hänen esikoisromaaninsa ilmestyi viime vuonna.
Rakastelua, naintia, panemista, köyrimistä.

Nämäkin sanat sitä kuvaavat, mutta kirjan sivuilla jokainen voi tuntua oudolta.

Kun vieras ihminen kirjoittaa tutusta intiimistä kanssakäymisestä, saattaa teksti kiusaannuttaa. Mutta parhaimmillaan kirjallinen seksi tai erotiikka kiihottaa, myös älyllisesti.

Millaiset tekstit, mistä syistä?

Kysytään Sinikka Vuolalta. Hän on toimittanut torstaina ilmestyvän antologian Olet täyttänyt ruumiini tulella, joka sisältää 240 suomenkielistä, eroottista runoa.

Urakkaa piisasi. Vuola luki runovalikoimaansa varten kaikki vuodesta 2000 kuluvan vuoden alkuun suomeksi julkaistut runokokoelmat, lähes 30 kustantajalta. Antologiaan päätyi 107 elävää runoilijaa.

Eroottiset runot täytyi valtavasta sadosta erikseen löytää, ja siinä kohtaa homma muuttui hauskaksi.

Valikoiman esipuheessa Vuola kertoo, kuinka aihe johdatti runojen lukemista. Pian liki jokainen runo vaikutti liittyvän erotiikkaan, ”vaikka teksti olisi ilmitasolla käsitellyt säätä tai histo­riallisia kaupunkeja”.

”Se ehkä kuvastaa sitä, että runous mielellään tähyilee eroottisiin suuntiin, vaikka se ei ole ilmieroottista”, Vuola sanoo.

Syy tähän on Vuolan mukaan selvä: runoissa esiintyy usein joku tai jokin, jota kohti runon puhuja kurottaa.

”Siksi siihen tulee niin paljon odotuksen latausta, jonka voi tulkita eroottiseksi.”

Pyysin Vuolaa ruotimaan suomenkielisiä eroottisia ja seksitekstejä. Ensimmäinen esimerkki tulee Vuolan antologiasta. Juhani Branderin runo Pronssinen mies vuodelta 2005 kuuluu näin:



tein hevosestani senaattorin, katsoin savuavien päiden taakse / talot nousivat maisemasta, taivaat laskeutuivat pelloille / olin pronssinen mies, join kaivojen likaista vettä / koko ajan odotin häntä, joka sammuttaisi järkeni valon



”Aivan mieletön”, Vuola sanoo. Sitten hän tulkitsee:

”Ensin tullaan historiallisen Caligula-viittauksen kautta rakennetun ja luonnonympäristön kohtaamiseen. Sitten yhtäkkiä kertoja-minä onkin tämä pronssinen mies, ehkä hän on patsas tai kovasydäminen, ja sitten toi viimeinen virke, aivan tolkuton. Olin niin kananlihalla kuin luin tämän.”

Pronssinen mies käy esimerkiksi seksi- ja eroottisen tekstin erosta. Eroottisessa tekstissä kokemus eroottisuudesta on lukijasta kiinni – niin pieniä vihjeet voivat olla.

Toisin on seksitekstissä.

”Siitä näkee kaiken, koska siinä on tilanne päällä. Seksi on toiminnallista. Erotiikassa tapahtuu tai ei tapahdu toimintaa, usein ei. Siinä on paljon enemmän hienovaraista odottamista. Erotiikkaan liittyvät toiveet, muistot, unet. Eroottisissa teksteissä hydrauliikka ei ole pääasia”, Vuola sanoo.

Vihjaileva runollinen teksti laittaakin lukijan töihin.

”Tykkään lukijana siitä, että minulle annetaan vastuuta ja paljon mahdollisuuksia”, Vuola sanoo.

Eroottisen viestin vastaan­ottoon vaikuttaa moni seikka: onko lukija rakastunut vai eronnut, väsynyt vai virkeä ja niin poispäin. Vuolaa huvittaa ajatus siitä, että runoutta tarvitsisi jotenkin erikseen ymmärtää, jotta sitä voisi lukea.

”Miksi tarvitsisi? Harva ymmärtää vaikkapa ihmisen fysiologiasta paljoakaan. Silti pystymme elämään. Sairaaloissa tapahtuu käsittämättömiä asioita. Silti asioimme niissä.”

Vuola väittää, että runoteksti täytyy pikemminkin kokea. Eikä kvartaali- ja järkiyhteiskunnan paaduttama ihminen osaa kokemusta välttämättä edes sanoiksi pukea. Runo koetaan intuition avulla.

”Siinä ei auta turha älyllistäminen.”

Seuraava esimerkki antolo­giasta, piirun verran suorasukaisempaan suuntaan. Satu Mannisen nimetön runo vuodelta 2002 menee näin:



Piirrän ympyrän, aurinko pistää harpilla silmään. / Kesä härkätaisteluareenalla, / vilautan punaista, syöksyt mylvien päälleni.



Vuola hoksauttaa, että Satu Manninen on myös valokuvaaja, joten hänen tekstinsä ovat hyvin visuaalisia. Vuola avaa runoa: ”Toistuu kehä, ympyrä, aurinko. Harppi tekee ympyrää, härkätaisteluareena on pyöreä. Siinä on viittaus Minotaurus-myyttiin. Voin nähdä mielessäni, rivien välissä, rajun dynaamisen suhteen, jossa kierretään kehää.”

”Kuva on myös negatiivinen: aurinko pistää harpilla silmään. Väkivaltainen kohtaaminen, mutta ei sanota suoraan, että oli seksiä, rakasteltiin.”

Kyllä runoilijatkin toisinaan kirjoittavat ilman vihjeitä tai vertauskuvia. Näin tekee antologiassa muun muassa Merja Virolainen, jonka tekstissä tuuli ”kovettaa nännit koholleen”.

Vuolan mukaan runous voi jopa ”flirtata pornon suuntaan”, mutta se tekee näin omalla tavallaan, ja ilmaisukeinojen haitari on paljon leveämpi kuin seksikohtauksissa: täysin abstraktista konkreettiseen.

”Mikä seksin haitari on? Toiminta on toimintaa, ei siitä pääse mihinkään.”

Kysymys on myös taiteen ja viihteen erosta. Hitaasti avautuvaa eroottista tekstiä pidetään ainakin alan piireissä taiteellisesti arvokkaampana kuin suora­sukaista seksikuvastoa. Kirjakriitikoissa seksikohtaukset sytyttävät yleensä vain ivallista naurua.

Runous kaihtaa kliseitä ja itsestäänselvyyksiä, ja näitähän lukeneisto inhoaa.

”Yksi mahdollinen taiteen ja viihteen ero on se, että viihde vastaa odotuksiin, ja taide luo niitä”, Vuola sanoo.

Mutta. Tietenkin kirjoissa on myös taiteellisesti korkeatasoisia seksikohtauksia.

Vilkaisemme nyt niitä.

Timo K. Mukan romaani Maa on syntinen laulu ilmestyi vuonna 1964 ja kohautti Suomea muun muassa seksikuvauksillaan.



Hermostunutta, vapisevaa naurua nauraen Martta torjui miestä, ensin vihaisemmin, sitten vastarintansa taltuttaen. Hän antoi Kurki-Pertin riisua lapikkaat ja housut jaloista ja pani silmänsä kiinni, kun mies laskeutui hänen päälleen. Kun kipu oli mennyt ohi, hän vähitellen tempautui mukaan nytkäyttelyyn, takapuoli soutaen ja huulet naurussa temmeltäen. Sitten Kurki-Pertin ruumis äkkiä jäykistyi – hän työnsi muutaman kerran koko vartalo nytkyen, valui pois tytön päältä ja jäi makaamaan heinäläjälle Martan viereen, kattoon tuijottaen.



On syytä mainita, ettei näyterivejä voi täysin tulkita itsessään vaan osana romaanin mittaista tekstiä. Mukan romaani kertoo pienestä korpikylästä ja uskonnollisuudesta Länsi-Lapissa 1940-luvun lopulla.

Sinikka Vuolan mukaan seksi on tässä teoksessa vain yksi loimilanka. Mukka kuvaa seksin avulla muutakin: arkitodellisuutta ahdasmielisessä uskonyhteisössä, jossa seksuaalisuus on tabu.

”Mukka halusi kritisoida uskon­yhteisön mielettömyyttä. Seksi on yksi tapa kertoa jotain tärkeää”, Vuola sanoo.

Seksi Mukan tekstissä oli an­keaa niin kuin koko elämä karussa erämaassa. Naisen rooli oli ottaa nurkumatta se, mikä annetaan.

Toisin sanoen seksikohtaus proosassakin voi kätkeä täkyjä lukijan älylle. Mukan tapauksessa täky on vielä helposti noukittavissa, mutta seuraava esimerkki tarjoaakin jo kiperän arvoituksen.

Pikasilmäykseltä Pentti Holapan romaani Ystävän muotokuva sisältää silkkaa pornoa.



Ensimmäisen kerran minuun purkautuessaan Asser voihki ja työntyi niin syvälle ahtaaseen peräsuoleeni, etten tuntenut siemennesteen tulvaa limakalvoilla. Luullakseni siemennestettä todella tulvi, sillä Asserin orgasmi oli pitkä, ja onnekseni, Jumalalle kiitos, minäkin sain samaan aikaan siemensyöksyn, tosin muutaman sekunnin Asseria myöhemmin, ikään kuin hänen komennuksestaan, hänen luvallaan. Sillä hetkellä olin hänen alamaisensa ja hän oli minun valtiaani. Hänellä oli valtikka, voima ja kunnia.



Ilmestymisvuonnaan 1998 Ystävän muotokuva voitti Finlandia-palkinnon. Kirjaälymystön mielestä teksti edustaa siis kaikkea muuta kuin pornoa: parasta kaunokirjallisuutta.

Miksi niin?

Sinikka Vuola kehottaa lukemaan romaanin ensimmäiset rivit.



Etuoikeutettu mutta alakuloinen. Sellainen minä olen. Tautini on yleinen, mutta minä puhun vain minusta, oikeammin ”minusta”.



Avain tulkintaan ovat viimeisen sanan lainausmerkit. Jää lukijan päätettäväksi, mikä on kertojan suhde todellisuuteen.

”Minä luen romaanin niin, että seksikohtaukset ovat hyvin ­realistisia siksi, jotta lukija kokisi, että puhutaan oikeista henkilöistä”, Vuola sanoo.

Hänen mielestään Ystävän muotokuva taiteilee kolmen tyylilajin rajapisteessä: elämäkerran, omaelämäkerran ja kuvitteellisen henkilön elämäkerran.

”Näen sen tietoisena älyllisenä ratkaisuyrityksenä elämäkerta­lajityyppileikkiin”, hän sanoo.

Haiskahtaa, että moinen tulkinta edellyttää aimo siivun kirjasivistyneisyyttä. Vuola on yleisen kirjallisuustieteen maisteri ja julkaissut viime syksynä sur­realistisen romaanin Replika.

Laskeutukaamme litterääristä yläpilvestä takaisin maan pinnalle.

Maaria Päivinen kirjoittaa romaanissaan On nälkä, on jano (2014) seuraavalla tavalla:



Hän kopeloi nulikan pyjamanhousuja, etsi sepaluksen kautta tiensä alttarin ääreen. Emiliessä kuohui koski. Minä kuule syön sinut nyt, hän kuiskasi melko lempeästi tai määräsi tarkemmin kuin ihmisiä nielevä suo, alkoi hieroa hieroa, sai Jaskajeen unen läpi kovaksi ja asettautui sen kummemmin miettimättä päälle, otti mitä tarvitsi ja kuvaan kuului, ponnisteli ja nyki, ratsasti ja keinui.



”Päivisellä on teksteissään mitä reippainta toimintaa aina”, Vuola sanoo.

”Mutta tämä on taas se juttu, että millä silmillä katsoo. Minä näen, että hän tutkii seksuaalisuuden kautta valtaa, ja groteskiakin ruumiillisuutta.”

”Tämä on siitä erikoinen romaani, että siinä mies esineellistetään. Sehän on myös suuri humoristinen veto. Kuin Holapalla – hyvin tiedostavaa.”

Vuola huomauttaa Päivisen käyttävän myös runouden konsteja kuten sanojen toistoa. Eipä ihme, sillä Päivinen kirjoittaa myös runoja. Kolme Päivis-runoa pääsi Vuolan antologiaan, ja yksi näistä päättyy sanoihin ”raiskaa taas”.

Päivisen toiminta oli reipasta silloinkin, kun etsin apua jutuntekoon Facebookissa.

Pyysin Kirjallisuuden ystävät -ryhmän jäseniä vinkkaamaan seksikohtauksia kaunokirjoista, ja Päivinen vastasi ensimmäisenä. Hän ehdotti omia kirjojaan.

Seksi vaikuttaa kiinnostavan lukijoita. Postaukseni keräsi 240 kommenttia, ja vinkkejä kirjoista tai kirjailijoista kertyi kymmeniä: Eeva Kilpi, Erica Jong, Katja Kettu, Henry Miller, Charles Bukowski, Garth Greenwell, Lisa Hilton, Kristiina Vuori, Jean M. Untinen-Auel, Kalle Päätalo, Nora Roberts...

Ehdottipa eräs toinenkin kirjailija juttuuni omaa tuotan­toaan. Tarjous oli niin kutkuttava, ettei sitä voinut torjua.

Kirjoittajan nimi on Emma­nuel Arsé. Kyllä, kyseessä on nimimerkki, ja sen takaa paljastuu toimittaja-kirjailija Vesa Sisättö.

Ilman vihjettä tekstiä olisi ollut lähes mahdoton löytää. Se ilmestyi kolme vuotta sitten Helsingin yliopiston science fiction -klubin lehdessä Marvinissa.

Novellin nimi on Dinojuna. Tapahtumat sijoittuvat maailmanlopun jälkeiseen aikaan. Selviytyneet ihmiset elävät maan alla ja tekevät maastoon ruuankeräysretkiä henkensä uhalla. Dinosaurukset ovat palanneet ja ne syövät ihmisiä.

Tarinan alussa päähenkilö Mary seuraa pensaan piilosta urospuolista tyrannosaurus rexiä, Arpinaamaa, joka parittelee naarasdinon kanssa. Ja niinhän siinä tietenkin käy, että näky herättää Maryn halun.

Vesa Sisätön mukaan Dinojuna on ”Suomen kirjallisuuden toistaiseksi ainoa dinosauruserotiikkaa edustava novelli”.

Onko se seksiä, erotiikkaa, taidetta, viihdettä vai kenties jotain muuta? Päätä itse – ohessa näyte. Ja jos haluat tietää, miten tarina päättyy, voit lukea koko novellin klikkaamalla tämän jutun perästä löytyvää linkkiä.



Maryn oikea käsi lepäsi hänen reidellään, siinä mihin se oli pysähtynyt kierähdyksen jälkeen. Kun rexit alkoivat liikehtiä parittelun tahtiin, Mary ei voinut itselleen mitään. Hänen kätensä liukui millimetri millimetriltä kohti haaroväliä. Mary tiesi olevansa hullu. Ja kiimassa.

Hänen kätensä kupertui sykkivän häpykummun ympärille. Hänen repaleiset maastohousunsa olivat ohutta kangasta ja hän tunsi sen läpi häpyhuultensa raon avautuvan etusormensa alla. Hän etsi klitoriksen nypykän ja alkoi hieroa sitä hitaasti, liikuttaen sormiaan mahdollisimman vähän.

Mary toivoi, että dinot eivät näkisi hänen sormiensa pientä liikettä. Sitten, kun kiihko kasvoi, hänen mieleensä tuli toinen ajatus. Hän kuvitteli, kuinka Arpinaama näkisi hänet... jättäisi naaraansa, rymistäisi ylös rinnettä ja kääntäisi Maryn ympäri ja ottaisi hänet käärmekyrvällään.

Sinikka Vuolan toimittama Olet täyttänyt ruumiini tulella – eroottisen runouden antologia (Wsoy) ilmestyy torstaina 4. 5. Eroottisia runoja luetaan runousaamiaisella Bulevardin kahvisalongissa (Bulevardi 1) 18. 5. klo 8.30.
Sinikka Vuola kuuluu runojen SM-kisakarsinnan tuomaristoon.

He olivat ihmisiä, joille me vain nauroimme (materiaalia Tytöt -18 -juttuun)

He ovat ihmisiä, joiden peloille me vain nauroimme #StopDeportations
04.04.2017

-"Rakkaat kollegat.

Tänään illalla Helsingistä lähtee palautuslento Afganistaniin. Kyydissä ystäviäni, myös perheitä. Esimerkiksi 19-vuotias tuleva juristineito, vähän vanhempi herkkä nuori nainen, ihana urheilijapoika, viisas valokuvaaja, kaksi mahtavaa vitsiniekkaa. Naisia odottaa pakkoavioliitto, raiskaaminen, kuolema. Miehiä odottaa kaulan leikkaaminen tai kiristäminen omien lasten kuolemalla.

Tunnen monien heistä tarinat. Tiedän täysin varmaksi, että ainakin 7 tapausta on totaalisesti ihmisoikeuksien vastaisia. Olen itse lukenut nuo päätökset. Muista en tiedä, mutta virheiden määrä on ollut niin valtava, että varmasti vääriä päätöksiä on joukossa - luultavasti enemmän kuin oikeita.

Ihmisiä on kerätty mm. myöhäisen illan ja aikaisen aamun hakukeikoilla koko viime viikon. On haettu joku avomies kodistaan aamiaispöydästä, lapsia kouluista, jopa työpaikaltaan.

Kuinka Suomi voi palauttaa paikkaan, jossa ainoa peruste väkivaltaan, vapaudenriistoon, alistamiseen, pakkoavioliittoon tai elämänikäiseen orjuuteen voi olla sukupuoli?

Nyt kukaan ei voi vaieta. Nyt täytyy valita puoli. Oletko ihmisoikeuksien puolella vai niitä vastaan?

Kollegat (Teemu, Laura, Teemu, Ulla, Juha, Kaisa), tuletteko kanssani kentälle? Virkapuvussa ja hautakynttilä kädessä, tulettehan?

#oikeuselää #righttolive

Kuvassa perhe, joka on säilössä ja saanut käännytyspäätöksen. Kaipaan heitä."-

Näin kirjoittaa Marjaana Toiviainen. Ihminen, jonka sydän suostuisi kantamaan vaikka koko maailman tuskan, jos hän sen sinne voisi kannettavakseen ottaa.

Minä luen tuota ja minua ahdistaa ja mieltäni kuristaa. Minä en tajua maata, jonka politiikka aiheuttaa tilanteita, jossa ihmisiä kohdellaan kuin rikollisia. Nuo ihmiset ovat vain hakeneet turvaa meiltä. Ja mitä me teemme? Haemme ihmisiä koirien kanssa kodeistaan. Minä en pysty tajuamaan tätä. Minä en kykene ymmärtämään sitä lainkaan, miten on mahdollista, että Suomi, minun kotimaani, hakee valtaisan poliisimäärän sekä koirien kanssa yöllä ihmisiä kodeistaan, kohtelee heitä kuin pahaisia rikollisia ja taluttaa kokonaisia perheitä lentokoneisiin, joiden määränpäänä ovat hengenvaaralliset maat. Kuten Afganistan, jonka kanssa EU kiristi diilin ehtona kehitysavusta. Ja me palautamme ihmisiä maahan, kuten Irak. Nuo maat ovat epäonnistuneiden ja vaarallisten maiden listojen kärjessä. Ja heitä on kuollut siellä. Sen jälkeen, kun me nauroimme heidän peloilleen (kuvat Marjaana Toiviaisen saamista kommenteista):

Tämä viha ja pimeä, kylmääkin kylmempi epäinhimillisyys, vetää sanattomaksi. Nämä ihmiset nauravat hädässä oleville ja heidän peloilleen. Ihmisiä lennätetään pakolla mahdolliseen kuolemaan ja ihmiset hurraavat. Haluaisin sanoa jotain, mutta tuntuu ettei sanoja ole. Ei löydy sanoja kuvaamaan sitä surun marinoimaan kuvotusta, joka minulle tulee, kun luen noita kommentteja. Minä en käsitä noita ihmisiä. Minä en käsitä, miten nuo ihmiset voivat elää itsensä kanssa.

Minä en pidä tästä ajasta. Minä en pidä tästä Suomesta.

Minä asun lentokentän lähellä. Minä näen ja kuulen joka päivä lentokoneiden lähtevän ja saapuvan. Minä voisin miltei nähdä nuo ihmiset matkalla takaisin siihen helvetinkoloon, josta he ovat turvaa tulleet hakemaan.

Ja minä tiedän, että erityisesti ne palautukset, joissa on mukana lapsia, minä koen hyvin, hyvin henkilökohtaisesti. Minulla on itselläni kaksi pientä lasta, enkä voi olla pohtimatta, miltä heistä tuntuisi, jos koirat olisivat oven takana ja yhtäkkiä alkaisi matka turvasta kohti paikkaa, jossa ei millään elämässä ole mitään takeita. Minä kuulen juuri nyt, miten poikani nukkuessaan tuhisevat. Nuorempi itkee hetkittäin, kun kaipaa äitiään lähelleen. Hän saa turvan heti, sillä äidin iho on lähellä, pienet vauvat kaipaavat eniten toista ihmistä.

Ja juuri nyt minua pelottaa eniten se, osaako vanhempi poikani nukkua tuolla parvisängyssä ilman, että hän sieltä putoaa. Minä tiedän kyllä, että hän osaa, hän on niin tavattoman fiksu, harkitseva ja varovainen poika. Mutta silti minun pitää olla huolissaan, valvoa hieman normaalia pidempään, ihan vaan varmuuden vuoksi. Lentokentällä tuossa ihan naapurissa toinen isä joutuu selittämään lapselleen, miksi he joutuvat lentokoneeseen. Tuolla lentokentällä toinen isä joutuu kertomaan lapselleen, miten heidän pitää lähteä maahan, jossa on vain kuolemaa. Miten olenkaan etuoikeutettu. Toista isää jännittää se, pysyvätkö he elossa, minua jännittää, putoaako lapsi sängystään.

Eikä yksikään isä tässä maailmassa pitäisi olla siinä tilanteessa, että pitäisi joutua Suomessa, Helsinki-Vantaan lentokentällä, selittämään omalle lapselleen, miten me suomalaiset emme ottaneet tosissaan heidän pelkojaan. Ahdistaa. Keskiluokkaisessa kerrostaloasunnossani minua ahdistaa, sillä epäinhimillisyys ei nyt vaan jumalauta pahemmin naurata. Tätä on Perussuomi vuonna 2017.

Minun poikani nukkuvat. Minun vaimoni nukkuu. Minä en nuku. Tuntuu niin perkeleen pahalta. Hävettää. Meidän aikamme tullaan muistamaan häpeän puna poskilla, tämä ihmisten huono kohtelu tulee löytymään edestämme vielä ja me ansaitsemme sen kaiken. Minua hävettävät ne ihmiset, joiden päätöksien vuoksi joudutaan kohtelemaan ihmisiä huonosti ja joiden takia joudutaan osoittamaan mieltä niin Rautatieasemalla kuin tänään Helsinki-Vantaan lentoasemalla.

Ja minä tiedän, että ihmisiä pois vieneet päätökset ovat käyneet kaikki oikeusasteet läpi ja ne ovat olleet lainvoimaisia ja täytäntöönpanokelpoisia. Järki ymmärtää tämän kyllä, mutta ei sekään laista ja sen toteutuksesta tee hyväksyttävää, inhimillistä, reilua. Sydämeni ei suostu tätä sietämään, se ei vain siihen kykene.

-"Ihminen lähetetään reppu selässä lumisateeseen kävelemään. Ei ole rahaa, ei osaa suomea tai ehkä englantiakaan. Ei ole paikkaa mihin mennä. Ei tiedä mistä saa seuraavan kerran ruokaa. Ei tiedä minne menee nukkumaan. Ei ole mitään."-

Ei ihmistä voi kohdella näin. Ei vain voi.

Nyt on vaaliviikko, hyvät ihmiset. Vaatikaa poliitikoilta vastauksia. Älkää hyväksykö mutinaa. Älkää sietäkö poliittista jargonia. Vaatikaa vastauksia. Älkää antako kenenkään unohtaa, että nuo ihmiset halusivat vain turvaa. Eivät mitään muuta.

Ja me vain nauroimme heille, vaikka heillä ei ole mitään. Me olisimme voineet auttaa. Haluatko sinä elää sen kanssa, että me päätimme toisin? Että me vain hiljaa sallimme sen, että osa meistä nauroi? Minä nimittäin en halua.

PS. Tule osoittamaan solidaarisuuttasi ja kertomaan mitä mieltä olet laittomista karkoituksista ja hallituksen epäinhimmillistä politiikasta: "Laittomat Karkoitukset Lopetettava - Stop Illegal Deportations"

Hennalan vankileirillä kuoli mielivaltaisesti yli 200 naista (materiaalia Vuosi -18 juttuun)

Tutkimus: Hennalan vankileirillä tapettiin mielivaltaisesti yli 200 naista – nuorimmat 14-vuotiaita

Naisten ampuminen vuonna 1918 Lahden Hennalassa oli suomalaisten projekti, väittää tuore tutkimus. Lapin yliopistossa tarkastettavan tutkimuksen mukaan vankileirillä oli yli 2 000 naista ja joukossa oli myös sylivauvoja.

Kansalaissota. Suomen sisällissota. Vankileirit. Hennalan punavankileiri (Hennalan vankileiri) Fellmanin pellolla Vesijärven rannalla Lahdessa. Punaisia vankeja. Punakaartilaisia vankeja. Naisvankeja (naisia, vankeja).
Punakaartissa palvelleita naisia vangittuna Hennalassa Lahdessa.Yle Arkisto
Mistä on kyse
  • Lapin yliopistossa tarkastettava tutkimus kertoo uutta tietoa Lahden Hennalan vankileirin tapahtumista vuodelta 1918
  • Tutkimuksen mukaan naisia oli leirillä enemmän kuin aiemmin on arvioitu ja teloitettujen naisten lukumäärä oli niin ikään aiemmin esitettyä suurempi
  • Tutkimus väittää leirillä olleen satoja lapsia, joista moni kuoli leirille
  • Lisensiaattitutkimus tarkastetaan Lapin yliopistossa 4.4.2016
  • Hennalassa teloitettiin muun muassa 18-vuotias Olga Maria Helenius, josta Yle kertoi

Vuonna 1918 Hennalan vankileirillä Lahdessa ammuttiin 218 naista ilman oikeudenkäyntiä, väittää tuore tutkimus. Sen mukaan joukkomurhan taustalla olivat ajatukset rotuhygieniasta ja punaisten naisten demonisointi porvarillisessa lehdistössä.

Lapin yliopistossa tarkastettavasta lisensiaattitutkimuksesta selviää myös, että sotavankileirillä oli vastoin aiempaa tutkimustietoa satoja alle 15-vuotiaita lapsia, joista monet kuolivat leirillä.

Naisten ja lasten kohtaloita Hennalassa tutkinut yhteiskuntatieteiden maisteri Marjo Liukkonen kertoo tutkimustulosten hämmästyttäneen häntä itseäänkin.

– Aloin epäillä, että kaikkea ei ole kerrottu. Sitten selvisi, että se, mitä löysin, on tutkimatonta tietoa.

Vankileirien tapahtumia on selvittänyt myös esimerkiksi tietokirjailija Tuulikki Pekkalainen. Hänestä on hyvä, että

.

Tutkija: Suomen suurin naisiin kohdistunut joukkomurha

Suomen sisällissota päättyi toukokuussa vuonna 1918, jolloin Lahden Hennalan vankileirille päätyi noin 13 000 punakaartilaista. Hennalan vankileiri oli yksi Suomen suurimmista.

Aiempi tutkimus on esittänyt naisvankeja olleen muutamia satoja, mutta Liukkosen tutkimus väittää naisten määrän olleen moninkertainen.

Hänen mukaansa naisvankeja oli Hennalassa jopa 2 216.

Naisia oli leireillä muutenkin vähemmän kuin miehiä, siksi naisten ja lasten kohtalot katosivat.

Marjo Liukkonen

Joukossa oli Etelä- ja Lounais-Suomesta paenneita punasotilaiden vaimoja, äitejä ja tyttäriä sekä avustavissa tehtävissä punakaarteissa toimineita naisia ja naispataljoonalaisia.

Hennalassa ilman oikeudenkäyntiä ammutuista naisista nuorimmat olivat vasta 14-vuotiaita. Tutkijan mukaan syytä teloituksista on aiemmin sysätty saksalaissotilaille, mutta uuden tutkimuksen tiedot ovat päinvastaisia.

– Kaikissa arkistoista löytämissäni muistelmissa sekä punavangit että suomalaiset ja saksalaiset sotilaat kertovat, että naisten ampuminen oli suomalaisten projekti, Liukkonen sanoo.Tutkijan mukaan naismurhien taustalla oli muun muassa rotuhygienia: turmeltuneet ja korskeat punaiset naissotilaat koettiin uhaksi porvariston puhtaalle seksuaalisuudelle.

Aiemmin on väitetty, että housuihin pukeutuneiden ja naispataljoonaan kuuluvien naisten teloitukset olisivat myytti, tutkija huomauttaa.

Kansalaissota. Suomen sisällissota. Vankileirit. Hennalan punavankileiri (Hennalan vankileiri) Fellmanin pellolla Vesijärven rannalla Lahdessa. Punaisia vankeja.
Hennalan punavankileiri Fellmannin pellolla Lahdessa. Yle Arkisto

Leireillä kuoli myös lapsia

Liukkosen tutkimuksesta selviää, että naisvankien mukana Hennalan leirillä oli yhteensä 289 alle 15-vuotiasta lasta.

Nuorimmat lapsista olivat vauvoja.

Lasten oloa leireillä salailtiin, koska sotavankileirien johtaja oli kieltänyt, että lapsia ei saa joutua vankileirille.

Marjo Liukkonen

– Lasten oloa leireillä salailtiin, koska sotavankileirien johtaja oli kieltänyt, että lapsia ei saa joutua vankileirille. Leirin ylilääkäri lähetti jopa vakuutuksen johtajalle, että äidit ja lapset oli päästetty kotiin. Myöhemmin tutkijat uskoivat tämän eivätkä käyneet katsomassa pidätyskortteja.

Lapsia myös kuoli. Vankileirillä olleiden muistelmissa kerrotaan lasten ruumiita olleen kasoissa kasarmin käytävässä ja vintillä.

– Olen tajunnut, että ilmeisesti juuri mikään, mitä olen aiheesta [vankileireistä] aiemmin lukenut, ei pidä paikkaansa. Lapsia ei pitänyt olla yhtäkään, Marjo Liukkonen sanoo.

Hänen tutkimuksensa kyseenalaistaa myös väitteet vankien oloista Hennalassa: Vangeille ei jaettu elintarvikkeita, joita heille oli ostettu valtion varoilla ja saatu saksalaisilta sotilailta lahjoituksena. Sen sijaan elintarvikkeita myytiin niille vangeille, joilla oli rahaa.

Liukkosen mukaan on näyttöä myös siitä, että naisilta kiristettiin seksuaalipalveluksia ruoalla. Seksuaalinen väkivalta ei muutenkaan ollut sotavankileirillä poikkeuksellista, vaikka näin on aiemmin esitetty.

Vangit ovat tuoneet raiskaukset esille muistelmissaan, joita Liukkonen kävi tutkimustaan varten läpi.

Kansalaissota. Suomen sisällissota. Vankileirit. Mahdollisesti Hennalan punavankileiri (Hennalan vankileiri) Fellmanin pellolla Vesijärven rannalla Lahdessa. Punakaartilaisia vankeja. Etualalla naisvankeja (naisia, vankeja).
Punavankileiri vuonna 1918. Yle Arkisto

Miksi naisten ja lasten kohtalo pysyi pimennossa?

Liukkosen tutkimusaineisto oli laaja.

Hän kävi läpi satoja vankien ja leiriä vartioineiden sotilaiden muistelmia. Lisäksi hän tutki esimerkiksi 26 000 pidätyskorttia, 11 000 vankikorttia, kirjeitä, valtiorikosoikeuden syyttäjien todisteaineistoa, kuulustelupöytäkirjoja, sanomalehtikirjoituksia ja seurakuntien tiedonantoja sisällissodassa kuolleista ja kadonneista.

Suomen vankileirien tapahtumia on tutkittu ja niistä on kirjoitettu aiemminkin. Liukkosen mukaan naisten joukkomurha, lasten joutuminen vankileireille ja vankien kohtelu pysyivät pitkään pimennossa, koska aiemmat tutkimukset ovat perustuneet tilastoihin ja muuhun tutkimukseen.

– Aiemmassa vankileiritutkimuksessa on otettu köntässä 61 vankileiriä Suomessa, laskettu keskiarvoja ja prosentteja. Yksilöt katoavat sellaisessa määrässä. Naisia oli leireillä muutenkin vähemmän kuin miehiä, siksi naisten ja lasten kohtalot katosivat, Liukkonen arvioi.

Liukkonen kertoo aineistonsa poikenneen aiemmasta.

Kun luin ihmisten muistelmia, ei heistäkään kukaan uskonut, että sellaista voisi tapahtua.

Marjo Liukkonen

Vyyhti lähti aukeamaan, kun hän havaitsi, että aiempi tieto naisvankien määrästä, vankikorttien tiedot, teloitettujen nimet ja pidätyskortit eivät täsmänneet. Epäjohdonmukaisuudet herättivät epäilykset.

– Aiemmassa tutkimuksessa on käytetty paljon leirin johtajien selontekoja ja kirjeitä. Tutkijat ovat uskoneet, että virkamies kirjoittaa rehellisesti. Mutta kun he ovat rikkoneet sääntöjä esimerkiksi lasten tuomisesta leirille, he ovat peitelleet jälkiään.

Vankileirin tapahtumat tulivat yllätyksenä myös aikalaisille

Marjo Liukkonen jatkaa tutkimuksiaan Hennalan vankileirin oloista myös tulevissa tutkimuksissaan. Hän aikoo tehdä väitöskirjansa Hennalan naisten kohtalosta, sen jälkeen tutkimuksen kohteeksi pääsevät leirin miehet.

Tutkija Marjo Liukkonen
Isoisän isän kohtalo sai Marjo Liukkosen alun perin tutkimaan vankileirejä. Liukkonen on jo parikymmentä vuotta kahlannut aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja tutkimuksia läpi. Pekka Kuuslahti

Aihe kiinnostaa tutkijaa myös henkilökohtaisista syistä, sillä hänen isoisänsä isä kuoli vuoden 1918 vankileirillä, ei tosin Hennalassa vaan Hämeenlinnassa.

Liukkosen mielestä aiheen tutkimuksella on suuri historiallinen ja yhteiskunnallinen merkitys. Hän vertaa Hennalan vankileirin tapahtumia 1930–1940-luvun Saksaan.

– Suomalaiset päivittelevät usein, miten ihmeessä Saksassa tapahtui se, mikä tapahtui. Yhtä hyvin suomalaiset voisivat kysellä, miten Hennalassa tapahtui se, mikä tapahtui 1918. Sellaista tapahtuu, jos jokin kansanosa demonisoidaan.

Liukkonen kertoo myös, että häneltä on kysytty, voisiko vastaavaa tutkijan mielestä tapahtua nykyaikana.

– Haluan uskoa, että ei. Toisaalta, kun luin ihmisten muistelmia, ei heistäkään kukaan uskonut, että sellaista voisi tapahtua. Että 14-vuotiaita tyttöjä raiskataan ja ammutaan siksi, että heillä on housut ja polkkatukka. Olen nähnyt painajaisia aiheesta.

Tutkija on varautunut siihen, että tutkimus herättää keskustelua, koska tulokset poikkeavat merkittävästi aiemmasta tutkimuksesta.

– Varmaan jotain tulee. Koska asiaa ei ole sataan vuoteen tutkittu, se kertoo, että kyseessä on tabu.

tappouhkauksia kuntavaaliehdokkaille (materiaalia Vuosi -18 -juttuun)

Kuntavaaliehdokas järkyttyi poikkeuksellisen rajuista vihaviesteistä:"Ei tappouhkauksista voi koskaan tietää, onko uhkaaja tosissaan"

Lauantai 1.4.2017 klo 20.10

Vasemmistoliiton kunnallisvaaliehdokas Suldaan Said Ahmed saa tappouhkauksia lähes päivittäin.

  • Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokas Suldaan Said Ahmed haluaa tulla julkisuuteen saamiensa lukuisten tappouhkausten vuoksi.
  • Suldaan toivoo Suomeen kovempia rangaistuksia vihapuheesta ja uhkauksista, jotta asia saataisi kuriin.
  • Myös monet muut maahanmuuttajataustaiset poliitikot ovat saaneet osakseen vihapuhetta ja uhkauksia.

Suldaan Said Ahmed tekee uhkauksista huolimatta vaalityötä. Kuvassa hän paiskaa kättä vaalityössä auttavan Riku Aholan kanssa.
Suldaan Said Ahmed tekee uhkauksista huolimatta vaalityötä. Kuvassa hän paiskaa kättä vaalityössä auttavan Riku Aholan kanssa. (NINA LEINONEN)

"... Sanotaanpahan tästä mitä tahansa seon yks ja hailee, mutta kaikki matut ja varsinkin somalit pitäisi tappaa..."

Tämän jälkeen viestin lähettänyt henkilö tiedusteli, osaisiko joku ryhmäläisistä kertoa, missä Suldaan Said Ahmed asuu. Hän perusteli kysymystään kirjoittamalla "Sattuisi olemaan ehkä meidän lössillä asian tynkää”. Toinen henkilö vastasi viestiketjussa miehelle, että "Itiksessä varmaan, siellä ne muutkin nekrut”.

Tämä on ote kunnallisvaaliehdokas Suldaan Said Ahmedin, saamasta viestistä viime kesältä. Ja samankaltaista tekstiä hän saa käytännössä päivittäin. Ei enää vihapuhetta vaan suoria uhkauksia.

Viimeisimmässä viestissä lukee "Painukaa vittuun suomesta, saatanan päänkatkojat. Jos ette häivy, organisaatiomme alkaa toteuttaa teidän oppejanne teihin itseenne. Menkää pois, kun ehjänä vielä pääsette. Menkää ruotsiin, siellä teitä ei tapeta."

Aiemmin uhkaukset ja vihapuhe toivat epämiellyttävän tunteen. Nyt Suldaan myöntää, että pelottaa.

- Näistä tulee ikävä fiilis. Mutta nyt kyllä pelottaa. Olenko seuraava kohde. Minulle on laitettu esimerkiksi viesti "tilasit kuolemasi", Suldaan pohtii vaalitilaisuudessa lauantaina.

Hän ei enää mielellään liiku Helsingissä yksin. Hän arvioi, että askel vihapuheesta vihatekoon on lyhyt.

- Varovaisuus ei ole turhaa. Pyrin liikkumaan porukassa. Mutta ihmisten pitäisi pystyä liikkumaan turvallisesti.

Suldaan kertoo, että myös puolue ottaa uhkaukset vakavasti. Vasemmistoliiton puoluesihteeri on keskustellut asiasta Suojelupoliisin kanssa.

Sosiaalisen median lisäksi uhkauksia tulee muun muassa puhelimitse.

- Vasemmistonuorten toimistoon tulee soittoja, että jos ette pysäytä Suldaania, niin meillä on keinot pysäyttää hänet, Suldaan kertoo.

Myös hänen henkilökohtaiseen numeroonsa tulee viha- ja uhkailupuheluja.

Kaduilla uhkaukset ovat harvassa, mutta provosointia ja huutelua esiintyy usein.

- Somessa uhkailu on vastenmielisintä. Ei tappouhkauksista voi koskaan tietää, onko uhkaaja tosissaan.

Toiminnan rajoittamista

Suldaan on vakuuttunut, että uhkauksilla pyritään rajoittamaan hänen poliittista toimintaansa. Vihapuhe ja uhkailu alkoivat vuonna 2011 eduskuntavaalien jälkeen.

- Tämä on hyvin organisoitunutta toimintaa. He yrittävät rajoittaa osallistumistani politiikkaan, Suldaan toteaa.

Hän jatkaa, että kyse on vakavasta asiasta.

- Ehdokkaana lakikin suojaa, että saa tehdä vaalityötä rauhassa.

Kunnallisvaalikampanjoinnin aikana hän on alkanut pohtia tarkkaan, missä tilaisuuksissa ja keiden kanssa uskaltaa liikkua ja olla julkisuudessa.

- Turvallisuus ei ole enää itsestään selvyys.

Suldaan aikoo kuitenkin jatkaa kampanjointia ja mukana politiikassa, kävi vaalissa niin tai näin.

- Pidän itseäni jonkinlaisena uranuurtajana. Haluan tehdä isoja muutoksia, hän sanoo viitaten ei valkoihoisten suomalaisten ja maahanmuuttajien rooliin politiikassa.

Hän toivoo, että vihapuheeseen ja uhkauksiin puututtaisiin Suomessa hanakammin.

- Tässä maassa katsotaan sormien läpi uhkailuja. Jos olisi tuntuvat rangaistukset, ei uskallettaisi jatkaa, hän esittää keinoa hillitä nykyistä yhteiskunnallista mielialaa.

Kannattajat auttavat jaksamaan

Vaikka vihaa tulee niskaan, Suldaan ei aio antaa periksi. Jaksamisessa auttavat paitsi ystävät ja kannattajat myös vieraat ihmiset. Hän kertoo, että kannustusviestien määrä esimerkiksi Facebookissa on ollut uskomaton viimeisen uhkausviestin jälkeen. Suldaan julkaisi viestin Facebook-seinällään.

- Näiden uhkausten jälkeen Facebook täyttyi sydämillä ja kannustuksilla, Suldaan sanoo ja on selvästi iloinen saamastaan tuesta.

Hän myös julkaisi sotaveteraani Eero Blåfieldiltä Facebookissa saamansa viestin: "Hei Suldaan. Ikäviä nämä sinuun kohdistuvat uhkaukset. En hyväksy niitä ollenkaan. Se on vain niin, että näitä "hulluja" on joka maassa. Toivon kovasti, että saisit rauhassa hoitaa omat asiasi. Terveiseni Blåfa".

Suldaan Said Ahmed oli lauantaina muun muassa Malmin torilla puhumassa ihmisten kanssa.
Suldaan Said Ahmed oli lauantaina muun muassa Malmin torilla puhumassa ihmisten kanssa. (NINA LEINONEN)

Uhkaukset poliisille

Suldaan sanoo toimittaneensa pahimmat uhkaukset poliisille, ja osa myös tutkinnassa. Vihreiden kansanedustaja, kuntavaaliehdokas Ozan Yanar on saanut osansa uhkailuista.

Hän kirjoitti torstaina Facebook-sivullaan, että yhteiskuntaan osallistumisen pitäisi olla turvallista kaikille. Hän kirjoitti pelkäävänsä, ettei tämä ole enää itsestäänselvyys, jos vihapuheeseen ei puututa nykyistä hanakammin. Myös julkaisi viimeisimmän saamansa vihaviestin.

Pahimmat uhkaukset myös Ozan Yanar on välittänyt poliisille.

Töissä on nyt kysyntää taitaville kirjoittajille. Lue Hesarin juttu siitä tästä!

Töissä on nyt kysyntää taitaville kirjoittajille – näillä vinkeillä pääset eroon kirjoituskammosta ja tuotat parempaa tekstiä

Kirjoittaminen on yhä tärkeämpi taito työelämässä, koska netissä viestitään pääosin kirjallisesti. Silti kirjoittaminen ja etenkin sen aloittaminen on monille vaikeaa.

Monelle kirjoittamisen aloittaminen tuntuu valtavalta haasteelta: kuin vuoren ylittämiseltä.
Tuttu tilanne monelle: töissä pitäisi kirjoittaa raportti, blogiteksti tai esitys, mutta aloittaminen on vaikeaa.

Tai vielä pahempaa, se on pelottavaa ja inhottavaa. Mikä tahansa muu työtehtävä tuntuu houkuttelevammalta kuin kirjoittaminen.

Tilalle on nimikin: writer´s block eli tyhjän paperin kammo. Sen voi onneksi taltuttaa, tietää viestintäkouluttaja Oili Valkila. Hän vetää kursseja, joilla opitaan kirjoittamaan ilman inspiraatiota. Kursseilla käy muun muassa johtajia, tiedottajia ja toimihenkilöitä.

Nykyään on tärkeää osata kirjoittaa. Yritykset viestivät netissä enimmäkseen kirjallisesti. Teräväkynäisille blogin kirjoittajille on kysyntää. Hyvä kirjoittaja voi myös brändätä itseään netissä.

”Se, että osaa tuottaa tekstiä, on yhä tärkeämpi työelämätaito. Teksteillä vaikutetaan ja hoidetaan asioita”, sanoo Valkila.

Valkilan mukaan kirjoituskammo on tavallinen ongelma. Yksi syy on se, että kirjoittajat toivovat tekstinsä olevan täydellistä – ja sellaisen luominen tuntuu ahdistavalta.

Kirjoittaminen saattaa pelottaa myös sen vuoksi, että tuotos on yleensä julkinen. Moni samastuu tekstiinsä eli kokee, että jos tekstiä arvostellaan, arvostellaan häntä ihmisenä.

Iso ongelma on, että ainakaan ennen ei koulussa opetettu kirjoittamista.

”Opettaja antoi aineen aiheet ja meni valvomaan toista luokkaa. Siten hän haki valmiit tuotokset ja palautti ne kahden viikon kuluttua punakynän täyttämänä. Missään vaiheessa ei kerrottu, miten pitäisi kirjoittaa.”

Ei ihme, että monelle kirjoittamisen aloittaminen tuntuu valtavalta haasteelta: kuin vuoren ylittämiseltä.

Mutta vuorikin ylitetään askel kerrallaan. Sama on kirjoittamisessa.

Valkilan konsti tyhjän paperin kammon nujertamiseen on prosessikirjoittaminen. Siinä kirjoitustyö puretaan osiin. Prosessikirjoittaminen kehitettiin Yhdysvalloissa 1970-luvulla, jotta teinipojat oppisivat kirjoittamaan.

Valkila muistuttaa, että inspiraatio tulee yleensä, kun kirjoittaa. Jos jää odottamaan inspiraatiota ennen työhön ryhtymistä, saattaa joutua odottamaan kauan.

”Ei se inspiraation lintu lennä olkapäälle. Vasta kirjoittaessa pääsee flow-tilaan.”

Hyväksi kirjoittajaksi tulee vain, kun kirjoittaa paljon. Palautetta kannattaa pyytää esimerkiksi työkavereilta.

Tosin palautteen antaminen on vaikeaa. Valkilalla on palautteen antamiseen vinkki.

”Sano tekstistä kaksi hyvää asiaa ja kaksi kehityskohdetta.”

Palautteen pyytäjällekin on neuvo.

”Kysy tarkasti jotakin asiaa. Esimerkiksi onko tämä teksti looginen tai hajoaako näkökulma.”

Entä sitten kielioppi? Onko sillä väliä?

On todellakin, sanoo Valkila.

”Töihin liittyvän tekstin uskottavuus repsahtaa, jos omistusliitteet puuttuvat tai on yhdyssanavirheitä.”

Kielioppia kannattaa siis kerrata.

”Sitä voi omaksua pienen alueen kerrallaan. Voi vaikka päättää, että nyt opettelen kaksi kieliopin aluetta, myöhemmin taas kaksi.”

Valkila on huomannut kursseillaan, että monen mielestä monimutkaisesti kirjoittaminen on tavoiteltavaa.

”Ajatellaan, että jos on julkishallinnon hankekieltä, se on hienoa.”

Hyvä teksti on kuitenkin täsmälleen päinvastaista.

”Kurssilla joku saattaa sanoa tekstistään, että tämä on kirjoitettu ihan lapsellisesti. Silloin voin vain kiittää, että hyvä kun käytit arkista kieltä. Mitä yksinkertaisemmin osaa asiat ilmaista, sen parempi.”

10 vinkkiä: näin kirjoitat ilman inspiraatiota

1. Tekstillä pitää olla tavoite, ja aihe ei ole sama asia. Tavoite valkenee sinulle miettimällä, mitä haluat lukijoiden tietävän tai ymmärtävän tekstin luettuaan. Vai haetko jotain tunnetta? Tavoite voi olla sekin, että nostat tekstilläsi me-henkeä.

2. Tiedä, kenelle kirjoitat. Mieti, keitä yrityksen asiakkaat ovat tai keiden toivotaan olevan asiakkaita. Jos ajattelet kirjoittavasi kaikille, teksti ei osu kehenkään.

3. Ilman deadlinea kirjoittamisesta ei tule mitään. Tee myös aikataulu. Jos blogipostauksen pitää olla valmis perjantaina iltapäivällä, aikatauluta pitkin viikkoa hetket, milloin kirjoitat sitä.

4. Pidä kollegan kanssa ideariihi ennen kuin aloitat. Vaikka sinulla olisi ideoita mielessäsi, keskustelussa opit katsomaan aihetta laajemmin.

5. Kerää tietoa tekstiä varten.

6. Kavenna näkökulma mahdollisimman teräväksi ja pysy siinä. Jos tekstisi tarkoitus on vaikkapa arvostella rakennusmateriaaleja, arvostele niitä, äläkä kirjoita hinnoista.

7. Kirjoita nopeaa tajunnanvirtaa. Älä kritisoi, mitä kirjoitat, anna vain näppäimistön laulaa. Älä välitä vielä kielenhuollosta tai siitä, missä järjestyksessä asiat esität. Kun kirjoitat sensuroimatta, mukaan saattaa pujahtaa kuningasajatuksia. Lopulta sinulla on kasassa rutkasti tekstiä, jota voit muokata – tyhjää paperia ei enää ole.

8. Kirjoita varsinainen teksti, johon mietit lopullisen sisällön, laitat pilkut paikoilleen ja kerrot asiat selkeässä järjestyksessä. Luo myös iskevä alku ja napakka lopetus.

9. Viimeistele teksti. Käy teksti läpi yhdestä näkökulmasta kerrallaan: Onko esimerkiksi rakenne looginen? Ovatko kieli ja sanasto sopivia lukijalle? Viimeistely onnistuu heikosti, jos yrität tarkistaa jokaisen asian yhdellä oikoluvulla.

10. Muista vaatia aikaa kirjoittamiselle: sitä ei tarvitse tehdä kotona omalla ajalla. Toisinaan yrityksissä kuvitellaan, että kirjoitus ilmestyy verkkosivulle itsestään.

Tällaisia ovat kirjailijoiden työtilat, kurkista!

Tällaisia ovat kirjailijoiden työtilat: Betonikellari, vaatekomero tai nojatuolivanhus – tuore kirja näyttää, missä kirjat syntyvät

”Saan työhuoneen, kun poika muuttaa kotoa. Siihen asti kirjoitan makuuhuoneen nurkassa”, Anna-Leena Härkönen kertoo.

Kirjailija Harri István Mäen työhuoneessa on leluja ja lastenkirjoja. Niiden katseleminen auttaa hänestä myös mielikuvitusta. – Mieli ja maisema -kirjan kuvitusta.

Ullakkohuone, jonka ikkunasta näkyy meri tai männynlatvoja? Nurkkapöytä kahvilassa? Kirjojen täyttämä kammio, lukulampun valokiila kirjoituskoneen näppäimillä?

Mielikuvia kirjailijoiden työtiloista on monia, ja aivan syystä. Niinhän on kirjailijoitakin.

Esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa kirjastomaisessa työhuoneessa eikä osaisi kirjoittaa mitään ilman ikkunaa, josta näkyy ”puita ja taivas”. Anna-Leena Härkönen taas työskentelee usein Ekbergin kahvilassa, vakiopöydässä.

Toiset kirjailijat suosivat päin vastoin ikkunattomia kellareita, komeroita. Joillain on todellisia miesluolia.

Nuortenkirjailija Markku Karpio asuu Utössa ulkosaaristossa ja työskentelee entisen armeijarakennuksen kellarissa, jonka seinille on ripustettu kankaita ja huopia vähentämään betonin kaikua.

Pöydän lisäksi siellä on kirjahylly, sänky ja kitara. Talvella myös veneen perämoottori.

Runoilija Tomi Kontio kirjoittaa niin ikään ikkunatta, itähelsinkiläisen kerrostaloasunnon vaatehuoneessa.

”Runon visualisointiin paras kirjoituspaikka on virikkeetön koppero”, hän kertoo.

Tieteiskirjailija Risto Isomäki hakee samaa virikkeettömyyttä kesämökiltä Asikkalasta.

”Oleellista on, ettei ole internetiä”, hän sanoo. ”Täällä voin tekstin takkuillessa mennä ulos kävelemään ja verannalle istuksimaan, juoda lasin viiniä ja miettiä rauhassa.”

Myös murrerunoilija Heli Laaksonen kirjoittaa entisessä komerossa, mutta koska kyseessä on lounaissuomalaisen maalaistalon ruokakomero, sieltä näkee avaran peltomaiseman.

Anna-Leena Härkösen työtila on nyt makuuhuoneen nurkassa. – Mieli ja maisema -teoksen kuvitusta.

Esimerkit löytyvät viime syksyn lopulla ilmestyneestä teoksesta Mieli ja maisema, johon Anne Helttunen ja Annamari Saure ovat haastatelleet kirjailijoita näiden työskentelytavoista.

Kirja käy läpi sitä, miten 23 suomalaiskirjailijaa kerää materiaalia, pohtii ja kehittelee, sitten hioo tekstiä valmiiksi käsikirjoitukseksi. Selostukset ovat tarkkoja ja värikkäitä.

Vähintään yhtä kiinnostavia ovat kuitenkin Jari Suomisen valokuvat. Ne on otettu nimenomaan paikoista, joissa kirjailijat miettivät ja kirjoittavat.

Työhuoneet ovat häkellyttävän erilaisia – vaikka kaikissa näyttääkin siivotun ennen valokuvaajan tuloa. Usein ne myös poikkeavat mielikuvista, joita kirjailijoiden teokset herättävät.

Tatu ja Patu -lastenkirjahahmojen luojat Aino Havukainen ja Sami Toivonen työskentelevät steriilin näköisessä hallissa, jonka hyllyssä on pelkkiä arkistomappeja. ”Pistorasioita on niin paljon, ettei yhtään jatkojohtoa loju lattialla”, teksti vielä selventää.

Täältäkö hulvattomien adhd-satusankarien seikkailut ovat lähtöisin?

Lasten- ja nuortenkirjailija Harri István Mäen työhuoneessa hyllyt sentään pursuvat leluja: smurffeja, hämähäkkimiehiä ja legoja, joista kirjailija edelleen rakentelee torneja.

Myös Anja Snellmanin työhuoneessa on esineitä lapsuudesta, vanhoja karttoja, kompasseja, kirjoituskoneita ja suuri simpukkakokoelma.

Moni kirjailija näyttää tarvitsevan sohvan tai nojatuolin, johon upota.

Virpi Hämeen-Anttila osti ensimmäiseen omaan työhuoneeseensa heti punaisen sohvan energiaa tuomaan. Heli Laaksoselle paras paikka kirjoittaa on puusohva tuvan nurkassa, toiselle runoilijalle Leevi Lehdolle klassinen funkislepotuoli, Le Corbusierin 1928 suunnittelema LC4.

Virpi Hämeen-Anttilan työhuoneessa on punainen sohva, koska väri antaa energiaa. – Mieli ja maisema -teoksen kuvitusta.

Kummallakin lyyrikolla on tietysti läppäri sylissä.

Raija Orasellakin on keksimistuoli (punainen sekin), jonka hän osti huutokaupasta 1973 ja jossa ovat siitä asti syntyneet kaikkien kirjojen pohjatyöt.

Ja eiköhän punainen lukutuoli löydy myös dekkaristi Outi Pakkasen kirjasto-työhuoneesta.

Myös kirjahylly kuuluu useimpiin työhuonekuviin. Anja Snellman kertoo hakeutuvansa sen luo, kun oma teksti tökkii. Silloin lempikirjat ovat opastajia ja pelastusrenkaita.

Mutta entä Ekbergin kahvilassa kirjoittava Anna-Leena Härkönen? Mieli ja maisema -kirjassa hän kertoo kirjoittavansa missä vain: ulkomailla uima-altaan reunalla, kotona makuuhuoneen nurkassa.

Hänelläkö ei ole työhuonetta lainkaan?

On kuulemma ollut, Härkönen vastaa, mutta se ei ole tuntunut vaikuttavan kirjoittamiseen tai sen raskauteen.

”Se on aika pitkälle taloudellinen kysymys. Haluan asua Helsingin keskustassa, enkä halunnut ottaa liian suurta asuntolainaa. Vähemmät neliöt riittävät”, Härkönen selvittää.

Tilanne saattaa kuitenkin jossain vaiheessa muuttua: ”Kun nyt 16-vuotias poikani muuttaa joskus kotoa, saan taas pitkästä aikaa työhuoneen.”

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen: Mieli ja maisema. Kirjailijoiden työhuoneita. Avain. 264 s.

Markku Karpio kirjoittaa Utössä vanhan armeijarakennuksen kellarissa. – Mieli ja maisema -teoksen kuvitusta.
Johanna Sinisalolla on työhuone sekä Tampereella että Helsingissä. ”Valoisa, pieni tila auttaa keskittymään”, hän sanoo. – Mieli ja maisema -teoksen kuvitusta.

Psykiatria on yhteiskunnan peili. Kirjailija, psykiatri Claes Andersson haastattelussa

Claes Anderssonille psykiatria on yhteiskunnan peili – näin katatoniset oireet katosivat

Kohtaamiset potilaiden kanssa ovat vaikuttaneet myös työhön kirjailijana, Andersson myöntää.

Claes Andersson inhimillisti psykiatrista hoitoa, mutta uskaltautui itse terapiaan vasta pitkän jahkailun jälkeen.
Kun ihminen särkyy ajatukset kaikkoavat hänestä

kuin kohmeiset varpuset.

Siemenet valuvat hänestä ja hän kovertuu tyhjäksi.

Se käy niin hitaasti, ettei hänen äitinsäkään ehdi

huomata mitään.

Näin kirjoittaa runoilija Claes Andersson, 79, mielisairaudesta kokoelmassaan Runoja meren pohjalta (1996).

Andersson tunnetaan kirjailijana ja poliitikkona, mutta ei pidä unohtaa, että hän on tehnyt työuran myös psykiatrina.

Ja kun psykiatri Andersson sanoo saman asian kuin runoilija Andersson, niin se kuuluu näin:

”Psykiatri Asser Stenbäckin mukaan mielisairaus on egon dis­integraatio, ja se on minusta melko hyvä määritelmä.”

Psykoosissa ihminen ei pysty erottamaan, mikä ärsyke tulee ulkoa ja mikä sisältäpäin, selittää Andersson.

”Psyyken tunteita ja ärsykkeitä säätelevä termostaatti on silloin häiriytynyt”, hän sanoo.

Andersson aloitti ensimmäisessä työpaikassaan Tammisaaren keskusmielisairaalan osastolääkärinä vuonna 1963. Hän oli tuolloin 26-vuotias.

”Mielisairaala oli hyvin kiehtova paikka monessakin mielessä. Sieltä puuttui kokonaan tyhjänpäiväinen puhe”, sanoo Andersson ja nojautuu tuolissaan taakse päin.

Hän istuu ruokapöytänsä päässä Helsingin Jätkäsaaressa, korkeista ikkunoista näkyy Ruoholahden kattojen yli luoteeseen.

Jossain puitten takana on Lapinlahden sairaala.

”Viihdyin parhaiten Tammisaaren keskusmielisairaalan suljetulla osastolla, jossa oli kaikkein huonokuntoisimpia potilaita. Monet heistä olivat kroonikoita”, sanoo Andersson.

Suljetun osaston teeskentelemättömässä ilmapiirissä oli jotain hyvin antoisaa.

”Menin sinne usein etenkin silloin, kun tunsin itseni väsyneeksi ja kyllästyneeksi ja halusin levätä.”

Andersson ymmärsi melko pian, mitä sairastuneet toivoivat psykiatriltaan.

”He halusivat tulla kuulluiksi ja ymmärretyiksi. He halusivat, että joku viimeinkin suhtautuu heihin ystävällisesti ja myötämielisesti.”

Vaikka Claes Andersson ei ole aktiivisesti harjoittanut psykiatrintointaan sitten 1980-luvun lopun, hän seuraa alaansa edelleen tiiviisti. Etenkin, kun myös puoliso Katriina Kuusi on ammatiltaan psykiatri.

Työ itsessään ei ole juuri muuttunut, sanoo Andersson.

Esimerkiksi käytetyt lääkkeet ovat pääosiltaan samoja – tosin niiden varaan lasketaan yhä suurempi osa potilaan hoidosta.

”Nykyään aivokemia on ottanut hegemonian hoidossa”, sanoo Andersson. ”Systeemi ei ollut aiemmin niin fiksoitunut lääkkeiden tarjoamaan mahdollisuuteen. Oli hyvin paljon keskusteluhoitoja, toiminta- ja perheterapiaa ja sen sellaista.”

Suurin muutos on tapahtunut psykiatristen sairaansijojen määrässä, sanoo Andersson – ja hänestä suunta on oikea, vaikka avohoidon toteutus onkin riittämätön.

1960-luvun lopussa Suomessa oli maailman toiseksi eniten mielisairaalapaikkoja väestön lukumäärään suhteutettuna, noin 20 000 sairaansijaa.

Vuonna 2010 sama luku on hädin tuskin 4 000.

”Tammisaaren keskusmielisairaalassa oli siellä ollessani 600 potilasta ja heitä hoiti kolmesta neljään psykiatria”, sanoo Andersson.

1960-luvulla prosentti väestöstä sairastui skitsofreniaan, mutta tavallisin hoidon syy oli neuroottinen masennus. Potilaita hoidettiin lääkkeillä, sähköshokeilla ja erilaisin terapioin ja keskusteluhoidoin.

”Nyt, jos neuroottista masennusta ilmenee, siihen yhdistyy yleensä persoonallisuushäiriö ja jonkinlainen addiktio.”

Skitsofreniaan ei enää sairastuta yhtä usein, eikä kukaan ei tiedä, miksi niin on. Andersson arvelee, että mielenterveyden häiriöt ehkä tunnistetaan ja niitä hoidetaan herkemmin, ja siksi vain harva on hoitoon tullessaan yhtä huonokuntoinen kuin 1960-luvulla.

Aivojen tutkimukseen satsataan nykyään paljon lääketehtaitten rahaa, sanoo Andersson. Se on johtanut lääkkeiden kehittämiseen sellaisiinkin psyykkisiin tiloihin, joita on tähän asti pidetty normaaliin inhimillisyyteen kuuluvina.

”USA:ssa yritetään saada diagnostiikkaan esimerkiksi ujous”, sanoo Andersson.

”He eivät tiedä, mitä tekevät.

Hänen itkunsa ei kuulu enää, kyyneleet ovat jäätyneet

kiinni hänen menneisyyteensä.

Eikä hän ole kukaan.

Me huomaamme sen vasta kun hänen silmänsä ovat

poissa, katse hyytynyt.

Opiskeluajalta 1960-luvun alusta Anderssonin mieleen on painunut eräs luento.

Professori kutsui sisään keski-ikäisen naisen.

Tässä meillä on tyypillinen esimerkki skitsofreenisesta katatoniasta, sanoi professori, tarttui naista käsivarresta ja nosti sen ylös.

Naisen käsi jäi jäykkänä ilmaan.

Nyt pistän tämän neulan hänen selkäänsä, sanoi professori, näette, että hän ei reagoi mitenkään.

Anderssonia ja montaa muuta nuorta psykiatrian opiskelijaa tilanne kuohutti.

”Noihin aikoihin potilaita kohdeltiin tietoisen julmasti.”

1960-luvun psykiatrinen kulttuuri oli hyvin diagnostinen ja esineellistävä, sanoo Andersson. Inhimillisen samankaltaisuuden tunnustamista potilaan kanssa välteltiin piiloutumalla lääkärin auktoriteetin taakse.

Nyt sellainen ei Anderssonin mukaan tulisi kuuloonkaan. Jos lääkäri haluaa ymmärtää potilasta, hänen pitää tunnistaa sama paikka omassa psyykessään ja tutkia sitä, hän sanoo.

”Psykiatri Martti Siiralan perusajatus on, että sairaus on aina viesti. Se on tapa kertoa jotain ympäristölle.”

”On tärkeää ymmärtää, mikä merkitys sairaudella on tälle ihmiselle.”

Kun Claes Andersson aloitti uransa, oli rutiinia kohdata sairaalassa katatonisia potilaita, jotka olivat jähmettyneet kuin suolapatsaiksi tai nukkuivat ruumis jäykkänä, pää viisi senttiä tyynyn yläpuolella.

Nykyisin katatonista oiretta ei tavata sairaaloissa enää lainkaan.

Andersson mielestä se kertoo, että alistavat hoitomuodot ovat kadonneet psykiatrian käytännöistä:

”Katatonia oli protesti epäinhimilliselle kohtelulle. Psykiatriset tilat eivät ole ympäröivästä maailmasta erillisiä.”

Tähän Andersson törmäsi etenkin seuraavassa työpaikassaan, Hesperian sairaalan teho-osastolla vuonna 1967.

Talvi oli kylmä, jo marraskuussa saatiin paukkupakkasia. Ympäröivässä kaupungissa elettiin synkintä asunnottomuuden ja suurtyöttömyyden aikaa.

Hesperian mielisairaalan teho-osastolle tuotiin jatkuvasti ihmisiä, jotka olivat juuri yrittäneet itsemurhaa.

Koko ajan tuotiin myös ihmisiä, jotka olivat eriasteisesti paleltuneita. Monet heistä olivat sekavia ja huonokuntoisia, sillä kestääkseen pakkasta ja päihtyäkseen he olivat nauttineet ihmiskeholle vahingollisia litkuja, kuten pakkasnestettä.

Päivystävä lääkäri Andersson, 30, sai hoitoonsa ihmisiä, jotka tuotiin osastolle puolikuoliaaksi paleltuneina tai joskus kuolleina.

Hänen eniten tarvittu taitonsa psykiatriaan erikoistuvana lääkärinä oli sinä talvena tajuttoman elvyttäminen.

”Se oli mulle kova paikka.”

Kun Andersson myöhemmin siirrettiin Hesperian sairaalan nuoriso-osastolle, melkein kaikki sinne päätyneet nuoret käyttivät huumeita.

”Psykiatria on peili sille, mitä tapahtuu yhteiskunnassa”, Andersson sanoo.

Vielä vähän aikaa hän kulkee edelleen kuin

liikkeen omalla voimalla.

Kun hän seisahtaa hänen ympärillään tulee hiljaista.

Hän se oli, hän se oli jossa kerran piili ilon rakkauden

yhteenkuuluvuuden kaikki mahdollisuudet.

Alkutalven 1967 pakkasiin kuoli Helsingissä 44 asunnotonta ihmistä, kaikki miehiä ja päihteiden väärinkäyttäjiä.

Andersson, joka oli seurannut tilannetta Hesperiasta paraatipaikalta lähti mukaan nuorten intellektuellien Marraskuun liikkeeseen. Liike pyrki emansipoimaan ja auttamaan yhteiskunnan huono-osaisimpia: mielisairaita, seksuaalivähemmistöjä ja vankeja.

”Marraskuun liike liittyi 1960-luvun kumoukseen patriarkaalisessa yhteiskunnassa”, sanoo Andersson. ”Me kävimme vankiloissa tapaamassa vankeja, ja aina meitä viilattiin linssiin. Mutta me kävimme silti.”

Työtä riitti myös omalla tontilla.

Mielisairaiden asema yhteiskunnassa oli surkea.

Andersson kertoo, miten mielisairaalassa tarjottavaan ruoka-annokseen oli varattu vain puolet siitä summasta, joka sai kulua tavallisessa sairaalassa.

Mielenterveyspotilailla ei ollut yhteiskunnallisissa elimissä lainkaan edusmiehiä, jotka olisivat valvoneet edes heidän oikeuttaan riittävään ravintoon.

”Potilaiden oikeusturva oli täysin olematon”, sanoo Andersson.

Vuonna 1969 Andersson otti vetääkseen Veikkolan parantolan 70 potilaan ja kolmen osaston mielisairaalayhteisön.

Andersson Veikkolan parantolan ylilääkärinä lokakuussa 1968.

”Halu­simme perustaa tera­peuttisen kom­muunin, jossa pyrit­tiin tie­toisesti eroon hie­rarkioista”, sanoo Andersson.

Se oli rohkea kokeilu, jotain aivan uutta.

Lääkärit ja hoitajat pukeutuivat Veikkolan parantolassa arkivaatteisiinsa, jotta potilaiden ja henkilökunnan välille ei syntyisi keinotekoisia valta-asetelmia. Luottamuksen ilmapiiriä vaalittiin kaikin tavoin.

Joka päivä järjestettiin ryhmiä, joissa asukkaat työskentelivät mielekkäästi tai harjoittivat luovuuttaan.

Potilaiden keskusteluryhmä Veikkolan parantolassa. – Claes Anderssonin kotialbumi.

Kaikki ei sujunut aina ongelmitta, mutta tilanteista pyrittiin selviämään keskustelemalla avoimesti.

Potilaat olivat usein nuoria ihmisiä, ja Andersson halusi ottaa mukaan myös heidän perheensä, hoitaa koko sairastunutta yhteisöä.

Andersson toimi Veikkolan parantolan ylilääkärinä kolme vuotta, aina vuoteen 1972 asti.

Tuolloin julkaistiin hänen ensimmäinen proosateoksensa, Bakom bilderna (Kuvien takana).

Kirjoittamisesta oli alkanut tulla aina vain tärkeämpää.

1980-luvun loppuun asti Andersson rahoitti kirjoitusrauhaansa tekemällä psykiatrin päivystyksiä Loviisan ja Porvoon mielenterveystoimistoissa.

Anderssonin kohtaamiset potilaitten kanssa ovat aika ajoin päätyneet osaksi hänen kirjallista työtään. Tuoreimpana esimerkkinä tästä voisi mainita Albertin romaanista Hiljaiseloa Meilahdessa, joka ilmestyi syksyllä.

Univormussa esiintyvä Albert on pastissi erilaisista mieleenpainuvista karaktääreistä, joita Andersson aikanaan kohtasi Tammisaaren keskusmielisairaalassa.

Andersson on toki asettanut teksteissään maailman tarkasteltavaksi myös oman psyykensä kipeät kohdat.

Hän on puhunut julkisesti esiintymisjännityksestään ja peliriippuvuudestaan.

”Pohjimmiltani olen aika epäsosiaalinen tyyppi”, hän analysoi nyt.

”Mutta tunnen siitä huonoa omaatuntoa, ja siksi tulen hakeutuneeksi tilanteisiin, joissa olen hyperaktiivinen.”

Ehkä vakavin esimerkki tästä on vuodelta 1987.

Tuolloin Andersson tuli höveliyttään lupautuneeksi ehdokkaaksi ja joutui vahingossa eduskuntaan, se tapahtui yhdessä yössä.

”Heräsin vaaliyön jälkeen SKDL:n kansanedustajana. Sen jälkeen en ole ehtinyt harjoittaa lääkärin ammattiani.”

”Päätin tuolloin, että en tule koskaan käyttämään tietämystäni psykiatrina poliittisia vastustajiani vastaan. Että en esimerkiksi käytä heistä psykiatrisia termejä.”

Mutta kyllä ammattitaidosta kieltämättä on välillä ollut hyötyäkin, myöntää Andersson. Esimerkiksi poliittisten ryhmäkokousten dynamiikka näyttäytyy toisena, kun on pitkä kokemus ryhmäterapiasta.

”Kun tekee työtä psykiatrina, kyllä se muuttaa ihmistä. Kyllä niitä oppeja käyttää elämässä.”

Claes Andersson on paitsi psykiatri myös koulutettu psykoterapeutti. 1980-luvulla hän hakeutui pitkän jahkailun jälkeen lopulta itse terapiaan.

”Tunsin ensin voimakasta vastustusta. Pelkäsin, että luovuuteni katoaa, että en tunne enää tarvetta kirjoittaa, että minusta tulee oikeistolainen pikkuporvari…”

Niin ei onneksi käynyt.

”Mutta kyllä se muutti mua, ja opetti aika paljon, varsinkin suhteesta isääni.”

”En varmaan ole ollut itse kovin hyvä vanhempi. Olen ollut aina töissä. Olen aina tullut ja mennyt. En tiedä, missä määrin lapset ovat siitä kärsineet.”

Lääkäri ja psykiatri Anderssonista tuli aikanaan siksi, ettei hän halunnut tehdä kirjoittamisestaan työtä. Lääketieteelliseen hän pääsi toisella yrittämällä.

Erikoistumisalakin oli selvä, sillä Andersson luki nuorena miehenä runsaasti psyko­analyyttistä kirjallisuutta, kenties yrittäessään päästä selville oman itsensä arvoituksesta.

”Varmasti kaikki, jotka aikovat näille aloille, haluavat lopulta selvittää omaa päätään ja sydäntään.”

Joko ne ovat selvinneet, se pää ja se sydän?

Eivät tietenkään, vastaa Andersson, mutta:

”Mä kuitenkin elän ja toimin. Mä en kuitenkaan ole kuollut.”

Runon suomennos Pentti Saaritsa
Claes Andersson katsoo terapian muuttaneen hänen suhdettaan etenkin omaan isäänsä.

Vaikutuksen alaisena olemisesta (Tämä on erityisesti teille, rakkaat abit) Melenderin hieno esee

Vaikutuksen alaisena olemisesta

Created with Nokia Smart Cam

Kirjamyynti on taantunut parhaista vuosistaan, mutta kustantamoihin tulvii käsikirjoituksia ennätystahtia. Suoraviivainen johtopäätös on, että ihmiset lukevat aiempaa vähemmän mutta kirjoittavat aiempaa enemmän.

Soisin, että asia olisi päinvastoin. Lukeminen kannattaa aina, kirjoittaminen ei läheskään aina, ajateltiin asiaa sivistyksellisesti tai taloudellisesti. Hyväksi lukijaksi voi tulla kuka tahansa, hyväksi kirjailijaksi ani harva.

Moni kollegani opettaa luovaa kirjoittamista. Heidän mukaansa on tuiki tavallista, että oppilaat lukevat vähän. Eräällä kurssilla nousi vain muutama käsi, kun kurssin vetäjä kysyi, ketkä pitävät itseään ahkerina lukijoina.

En voi olla hämmästelemättä. Miten joku voi kuvitella oppivansa kirjoittamaan sanataiteellisesti painokasta tekstiä, ellei lue intohimoisesti?

Kirjoittaminen on lopulta vain yksi lukemisen muoto. Gustave Flaubert ehkä liioitteli mutta ei kovin paljon väittäessään, että täytyy lukea tuhat viisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden.

Yleinen selitys kirjailijan urasta haaveilevilla mutta laiskasti lukevilla on halu suojautua ”haitallisilta” vaikutteilta. He pelkäävät sortuvansa kirjoittamaan epäautenttisesti, jos lukevat ”liikaa”.

Väärin, väärin.

Juuri ohut lukeneisuus johtaa latteaan ja kaavamaiseen kirjoittamiseen. Sanataide on sotaa kliseitä vastaan, mutta kliseitä ei tunnista ellei ole kehittänyt kirjallisia tuntosarviaan. Ne voivat kehittyä vain lukemalla riittävästi. Luovan kirjoittamisen paradoksi on, että oma ääni syntyy altistumalla toisten, itseään parempien ja kokeneempien teksteille. Toki myös huonojen kirjojen lukeminen voi opettaa.

Se, minkä ulkoisilta vaikutteilta suojautuva wannabe-kirjailija kokee ”omaksi äänekseen”, tekee tuskin vaikutusta satojen käsikirjoitusten röykkiötä purkavaan kustannustoimittajaan. Hän on nähnyt lukemattomia ilmaisultaan ja asetelmiltaan jalostumattomia tekstiviritelmiä, joiden jalostumattomuus johtuu nimenomaan siitä, että tekijä ei ole tarpeeksi valpas tunnistamaan tekstiinsä kätkeytyviä kliseitä.

***

Witold Gombrowiczin mukaan Rabelais saattoi kirjoittaa yhtä luontevasti kuin pikkulapsi kusee puunrunkoa vasten, mutta modernille kirjailijalle se ei enää ole mahdollista. En tiedä, oliko Gombrowicz oikeassa Rabelais’n osalta, tuskinpa vain, mutta hän oli eittämättä oikeassa modernin kirjailijan osalta.

Meitä ympäröivät niin vankat kirjallisen kulttuurin rakenteet, että ne heittävät valonsa ja varjonsa kaikkeen, mitä kirjoitamme, tahdoimme tai emme. Aina joku kurkkii kirjoittavan ihmisen olan takaa, oli se William Shakespeare, Aleksis Kivi, J. K. Rowling tai Sofi Oksanen.

Vaikutteilta ei voi suojautua, niiltä voi ainoastaan ummistaa silmänsä, mutta silmien ummistamisesta ei koidu mitään hyvää sellaisessa toiminnassa kuin kirjoittaminen, jossa olennaista on ajatella ja ilmaista itseään paremmin, olla käyttämättä ensimmäisiä mieleen juolahtavia sanoja.

Kulttuuriyhteiskunnassa elävälle vaikutteilta suojautuminen on ylipäätään mahdotonta. Jos vaikutteet eivät tule kirjallisuudesta, ne tulevat jostain muualta, koska arkinen todellisuutemme on täynnä erilaisia narratiiveja. Viihteen, mainonnan, uutisten ja sosiaalisen median kieli ja kerronta ovat latteampia ja latistavampia kuin kaunokirjallisuuden.

En väitä, että kirjoittavan ihmisen pitäisi suojautua tajuntateollisuuden pommitukselta, sellainen olisi tuskin edes mahdollista. Romaanien, novellien, runojen ja esseiden lukeminen auttaa kuitenkin hahmottamaan sen, mikä kulttuurissamme on triviaalia ja toisteista, sovinnaisajatuksia tuottavaa, ja kirjoittamaan näitä asioita vastaan.

Haastattelin taannoin Parnassoon (6-7/2016) Helsingissä vieraillutta ranskalaiskirjailijaa Maylis de Kerangalia, jonka Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (suomennos Ville Keynäs ja Anu Partanen) on kuluneen syksyn parhaita käännösromaaneja. Hän tähdensi, ettei voisi kirjoittaa riviäkään ilman altistumista ulkoisille vaikutteille: ”Kirjoitan kaikkien niiden kirjojen lävitse, jotka olen elämäni aikana lukenut. Romaanini eivät synny tyhjiössä, vaan haluan olla jatkuvasti yhteydessä muuhun kirjallisuuteen.”

Ennen kuin Kerangal aloittaa uuden romaanin kirjoittamisen, hän kokoaa minikirjaston, joka pysyy hänen tukenaan ja turvanaan niin kauan, kunnes viimeiset vedokset lähtevät kustantamoon. Se on hänen kirjallinen soittolistansa, ja siihen sisältyvät teokset ovat hänen matkakumppaneinaan romaanin kirjoittamisen ajan.

Kerangalin kirjallinen soittolista ei koostu pelkästään romaaneista, novelleista ja runoista. Samassa pinossa niiden kanssa ovat historialliset, filosofiset ja yhteiskunnalliset teokset sekä teknistä sanastoa vilisevät erikoisalojen ammattikirjat.

Olen Kerangalin kanssa samoilla linjoilla, vaikka minulla kirjalliset soittolistat syntyvät spontaanimmin.

Kun katson omia teoksiani kirjahyllyssäni, muistan elävästi, mitä kirjoja luin niitä tehdessäni. Se, mitä luin, mahdollisti sen, minkä kirjoitin. Olen kiitollinen kaikista niistä äänistä, joille olen kirjailijantyössäni altistunut, olivat ne kauno- tai tietokirjailijoiden ääniä. Mitä useammille altistun, sen parempi.

Kirjoittaminen, aivan kuten lukeminen, on vaikutuksen alaisena olemista. Et voi koskettaa tekstilläsi toisia, ellet ole ensin itse tullut kosketetuksi.

Trytky ja muut vuoden 2016 uudissanat

Tuli trytky, monet marittivat ja porkkalaa popsittiin – sanapoiminnat kertovat omaa tarinaansa vuodesta 2016

Kotimaisten kielten keskus poimi tänäkin vuonna liki 7 000 uutta sanaa. Niistä muutama sata päätyy lopulta sanakirjaan.

Trytky tekeillä, porkkala valmiina ja poketus meneillään.
Oletko nähnyt taivaalla drooneja? Todennäköisesti olet, koska kauko-ohjattavat lennokit ovat levinneet sotilaskäytöstä huvikäyttöön.

Onko työpaikallasi huonelihaa? Se tarkoittaa ihmisiä, jotka istuvat kokouksissa vain osoittamassa läsnäolollaan niiden tärkeyttä.

Entä oletko pokettanut? Jos et itse ole pelannut Pokémon Go -peliä, niin joku lähipiirissäsi todennäköisesti on. Sehän oli kesän suuri villitys.

Yllä olevat ovat sanoja, joita on vuonna 2016 poimittu Kotimaisten kielten keskuksen eli Kotuksen sanatietokantaan.

Kotus julkaisee sanapoimintoja säännöllisesti verkkosivuillaan, ja uudet sanat ovat yksi tapa lukea, mitä Suomessa ja maailmalla on vuoden mittaan tapahtunut.

Uusien sanojen keräämistä kutsutaan sanastukseksi, kertoo sanakirjantoimittaja Riina Klemettinen.

Sanastus on tavallaan käsityötä. ”Hienoa tieteellistä metodia ei ole”, Klemettinen sanoo.

Sanakirjantoimittajat seuraavat suomen kieltä eri lähteistä, muun muassa lehdistä, ja tekevät sitten sanalippuja.

Sanaliput eivät nimestään huolimatta ole pieniä tarralappuja vaan sähköisiä tietueita. Vuosittain sanalippuja kertyy 5 000–7 000.

Sanalippuun pääseminen ei merkitse, että Kotus olisi antanut sanalle ”virallisen aseman”.

”Sanakirjaan otetaan muutamia satoja sanoja vuodessa”, Klemettinen sanoo.

Sanakirjalla Klemettinen tarkoittaa Kielitoimiston sanakirjaa, jossa on yli 100 000 hakusanaa. Sen sähköinen versio on vapaasti luettavissa.

Mutta mitä sanauutuudet kertovat kuluneesta vuodesta?

”Poliittinen kuohunta näkyy, kuten brexit ja totuudenjälkeinen aika”, Klemettinen sanoo.

Sanapoimintojen joukossa on myös kiinnostavan kuuloinen trytky, joka ei ainakaan vielä ole laajassa käytössä. Sillä tarkoitetaan Donald Trumpin jytkyä eli voittoa Yhdysvaltain marraskuisissa presidentinvaaleissa.

Klemettinen kertoo, että kyseessä on kontaminaatio eli uusi sana, joka on syntynyt kahdesta sanasta sulautumalla.

Trytky-sanan syntyä on käsitellyt suomen kielen dosentti Vesa Heikkinen blogissaan.

Oletettavasti trytky syntyi sosiaalisessa mediassa, ja monessa lähteessä samanaikaisesti. Heikkisen ensimmäinen havainto on vaalien alta, marraskuun 2. päivältä: ”Nimimerkki BoogieSanta suunnitteli muuttavansa Kanadaan, mikäli tapahtuu trytky.”

Uudet sanat ilmentävät myös viihteen ja elämäntyylin trendejä, Klemettinen sanoo.

Vuoden sanoihin kuuluu marittaa tai konmarittaa. Sillä tarkoitetaan tavaran poistamista ja järjestämistä japanilaisen Marie Kondon oppien mukaan.

Ruokatottumukset näkyvät niin ikään uusina sanoina. Sanakirjantoimittaja valitsee omaksi vuoden lempisanakseen porkkalan.

”Se kuvaa tätä aikaa, kun ruoka on kuuma juttu, melkein uskonnon kaltainen”, Klemettinen sanoo.

Porkkala on kylmäsavulohta muistuttava vegaaninen ruoka, joka valmistetaan porkkanoista. HS kirjoitti porkkalasta marraskuussa.

”Se on hauska kontaminaatiosana, siinä on vinkeyttä”, Klemettinen perustelee.

Alla on vielä muutama esimerkki Kotuksen tämän vuoden sanastussaaliista. Pidemmän listan löydät tästä.

Kulttuurinen omiminen: toisen kulttuurin ainesten sopimattomana pidetty käyttö, esimerkiksi lapinpuku ei-saamelaisella.

Merenneitoreidet (ark., engl. mermaid thighs): naisen reisistä, joiden sisäpinnat koskettavat toisiaan jalkojen ollessa vierekkäin. Ilmauksella halutaan vastustaa laihuuden ihannointia ja kannustaa kaikenlaisten vartaloiden arvostamiseen.

Paksupyörä, ”läskipyörä”: erittäin leveärenkainen ja muutenkin tukeva polkupyörä.

Pienjuominen: vähäinen alkoholin käyttö humalahakuisen juomisen vastakohtana (tutkija Antti Maunun luoma termi).

Sapioseksuaali: henkilö, joka pitää älyä sukupuolisesti erityisen viehättävänä ominaisuutena.

Sipsikaljavegaani, sipsari (leik.): epäterveellisistä ruoista ja juomista nautiskeleva, terveysintoilua välttävä vegaani. Sana oli alkujaan erään Facebook-ryhmän itseironinen nimitys.

Sydäniskuri: defibrillaattori. Lääkäriseura Duodecimin Lääketieteen sanastolautakunta on ehdottanut, että hankalana pidettyä defibrillaattoria voi kutsua kotoisammin sydäniskuriksi.

Miten saan koneen käyntiin? Kirjailijat paljastavat aamurutiininsa

Kirjailijat kertovat: Aamun rituaali saa työpäivän käyntiin

Jukka Laajarinne:

”Enimmäkseen kirjoitan kotona työhuoneessa. Muistiinpanoja ja ensimmäisen romaaniluonnoksen kirjoitan käsin muistikirjaan, lopullisen version kevyellä kannettavalla. Helposti mukana kulkevat välineet mahdollistavat työskentelyn kahviloissa, rannoilla, junissa ja missä tahansa, kun koti väistämättä tuntuu hetkittäin liian ahtaalta.

Yritän kirjoittaa viitenä päivänä viikossa. Aamupäivällä ja varhain iltapäivällä tekstiä tulee yleensä parhaiten, kun aivot ovat hereillä ja toivottavasti hyvin nukutun yön jäljiltä virkeät. Ja kahvin. Aamu alkaa isolla kupillisella, ja kun istun näppäimistön ääreen, on käsillä oltava seuraava. Kahvinjuonti on ehkä se kaikkein pakollisin rituaali, jota ilman on hyvin vaikea tarttua työhön.

Etenemistahtini on aika tasainen. Vaadin itseltäni vähintään yhden sivun verran kirjoitusta päivässä, ja vain hyvin harvoin kirjoitan enemmän kuin kolme sivua. Pitää osata lopettaa ajoissa silloinkin, kun työ tuntuu vetävän. Silloin ainakin tietää, mitä seuraavana päivänä tekee, eikä tarvitse jumittua paikoilleen kovin usein.

Hukkapäivät jäävät siksikin vähäisiksi, että minulla on aina pari kolme eri vaiheissa olevaa tekstiä tekeillä. Jos yksi käsikirjoitus tuntuu vaikealta, voi tehdä vaikka taustatutkimusta toiseen.

Luovuus on kuin hengittämistä: pitää hengittää sisään, jotta voisi hengittää ulos. Taustatöiden tekeminen ja muu maailman tarkastelu ovat sitä sisään hengittämistä. Itsestäni tuntuu, että hengityksen pidättäminen vaatisi enemmän pakottamista kuin hengittäminen. Erilaiset – vaihtelevat – työtavat vain varmistavat, että henki kulkee.

Kun on oikein inspiroituneessa tilassa, tuntuu melkein siltä kuin ei kirjoittaisi itse. Kuin kirja kirjoittaisi itse itsensä: jotain hengittää sisään, jotain muuta ainetta tulee ulos, ja kun tajuaa, mitä se uusi aines on, on ihan, että wau! On yhtaikaa innoissaan, hämmentynyt ja kiitollinen, että on saanut jotenkin osallistua luomisprosessiin.”

Jukka Laajarinteen psykologinen trilleri Pinnan alla pimeä ilmestyy maaliskuussa.

Harry Salmenniemi:

”Heti herättyäni meditoin, sitten syön puuron ja juon espresson ja alan kirjoittaa. Kirjoitan yleensä käsin, mutta toisinaan myös tietokoneella. Näin ollen kirjoittamiseen tarvitsen kattilan, mutteripannun, kynän ja tietokoneen.

Kirjoitan kotona pienessä työhuoneessani. Joskus haen päiviini vaihtelua menemällä Jyväskylän yliopiston kirjaston tiloihin.

Kirjoitan päivittäin maanantaista perjantaihin. Aloitan kirjoittamisen yhdeksältä ja katkaisen työpäivän menemällä lounaalle yhden ja kahden välillä. Sen jälkeen editoin tekstejäni kahvilassa tai kirjastossa, kunnes neljän–viiden aikoihin työpäivä loppuu siihen, että luen sähköpostini.

Yleensä minulla on aina jokin kirjoittamisen suunnitelma, josta teen mielelläni poikkeuksia. Etenkin runot syntyvät usein ennakoimatta, ja niille on annettava tilaa. Muiden lajien kanssa suunnitelmat pitävät paremmin.

Pidän kirjoittamisesta valtavasti, ja syntyvä teksti tuottaa tietenkin iloa. Silloin harvoin, kun mitään ei synny, vältän turhautumisen muokkaamalla puolivalmiita tekstejäni.

En usko minkäänlaiseen luovuuteen pakottamiseen. Luovuus tarvitsee tilaa ja aikaa, ja siksi minulla on työhuone ja päivät rauhoitettu kirjoittamista varten.”

Harry Salmenniemen proosateos Uraanilamppu ja muita novelleja ilmestyy tammikuussa.

Mila Teräs:

”Kun lapset ovat lähteneet kouluun, saatan laittaa pyykkikoneen päälle tai puuhailla jotakin muuta ennen päivän töihin ryhtymistä. Toisinaan kuuntelen musiikkia, tanssinkin vähän.

Teen hauduttaminen on ehdoton aloitusrituaalini. Vihreä tee on parasta kirjoitusteetä. Rituaalit auttavat siirtymään arjesta fiktion todellisuuteen ja tarkkaan sanojen vivahteiden maisteluun.

Kirjoitan läppärillä kotona jossakin huoneessa tai sitten pihallamme olevassa pienessä mökissä.

Kirjoitan joka arkipäivä, ellen sitten ole työasioissa jossakin, esimerkiksi kouluvierailulla. Parhaiten kirjoittamiseen sopivat aamupäivä ja iltapäivän tunnit, jolloin olen jo päässyt hyvin vauhtiin.

En yleensä suunnittele tekstiäni kovin tarkkaan, vaan se muotoutuu omassa rytmissään, useissa uudelleen kirjoituksissa. Tarkat ennakkosuunnitelmat tuntuvat kahlitsevilta, sillä haluan itsekin seikkailla ja antaa alitajunnan johdattaa. Kirjoitan niin kuin maalaisin taulua: sieltä täältä hahmottaakseni vähitellen kokonaisuuden.

Kun teksti pääsee valloilleen, aika katoaa. Pää on toisessa todellisuudessa ja tuntuu, että osaan luovia siellä eteenpäin. Arkitodellisuuteen paluu tuntuu sumuiselta. Keskeytykset harmittavat.

Kun tekstiä ei synny, olo muuttuu epävarmaksi: pystynkö löytämään oikeita sanoja, tuleeko tästä mitään, miten ihmeessä olen tällaisen ammatin valinnut? Sitten vain keskityn viilaamaan vanhaa tekstiä tai tekemään taustatyötä. Kirjan tekemiseen kuuluu kuitenkin monenlaista ajattelua.

Luovuutta voi herätellä. Keinoja on monia: pelkkä oleminen, se, että uskaltaa olla tekemättä mitään. Silloin pää alkaa helposti kehrätä tarinoita, jotka eivät kaiken hälyn seassa pääse ääneen.

Pitkät kävelyt ja junamatkat ovat minulle myös hyviä luovuuden herättelijöitä. Ja se, että sitkeästi vain kirjoittaa, pitää itsensä siis liikkeessä. Yleensä tekstistä alkaa vähitellen jotakin kiinnostavaakin pilkottaa.

Jumien avaajana toimivat myös musiikki ja kuvataide. Erittäin hyvä apu ovat myös toisten kirjoittamat tekstit, varsinkin runous. Jokin satunnainen sana tai lause saattaa auttaa pääsemään takaisin kirjoittamisen virtaan.

Ehkä tärkeintä kirjan tekemisessä on kuitenkin usko omaan ammattitaitoon. Kun ennenkin on kirja syntynyt, niin sellainen syntynee lopulta tälläkin kertaa.”

Mila Teräksen Jäljet-romaani taiteilija Helene Schjerfbeckistä ilmestyy maaliskuussa.

Miten teen toisen hulluksi

tästä linkistä löytyy Claes Andersson! : http://areena.yle.fi/1-2863451
Kuuntele Ylen Arenasta!
Tiedeykkönen

Tiedekesä - miten teen toisen hulluksi?

  • 44 min
  • ti 16.6.2015
  • toistaiseksi
  • 3037 kuuntelua

Kuuntele

spaceplay / pause

qunload | stop

ffullscreen

shift + slower / faster (latest Chrome and Safari)

volume

mmute

seek

. seek to previous

126 seek to 10%, 20%, …60%

Haluatko tieten tahtoen tehdä heilasi hulluksi - vai toimitko tiedostamattasi? Ristiriitaiset viestit, piiloaggressiivisuus ja marttyyrin rooli saavat kanssaihmiset ärsyyntymään, jopa raivon partaalle.

Syyllistämällä hallitseminen sopii ehkä kuusivuotiaan ohimeneväksi kokeiluksi, mutta ei aikuisen ihmisen elämäntavaksi. Ihmisillä on varastoissaan yllättävän monta tapaa käydä toistensa hermoille.

Hermoille käymisen konsteista kertoo psykiatri, kirjailija Claes Andersson Leena Mattilan toimittamassa Tiedekahvilassa.

Ohjelma on uusinta vuodelta 2003, kun Andersson sai Suomalaisen Lääkäriseuran Kulttuuripalkinnon.

Jatka, jatka - kirjoittaminen on kestävyyslaji. Otsikostaan huolimatta tämä juttu kannattaa lukea, ainakin jos aiot kirjailijaksi

Suomessa kirjoitetaan vuosittain satojatuhansia sivuja kaunokirjallisuutta, jota kukaan ei suostu julkaisemaan – Tiina Lifländer odotti unelmansa toteutumista 25 vuotta

Keskimäärin suomalaisen on helpompi päästä Voice of Finlandin tai Talentin finaaliin kuin saada kirjansa julkaistuksi.

Nyt toistetaan: Näin toteutui 25 vuoden unelma
Näin asiakirjahallintopäällikkö Tiina Lifländer kirjoitti blogiinsa 30. syyskuuta 2015 kello 16:24:

”Arvatkaa mitä arvatkaa mitä arvatkaa mitä???!!! Kustannussopimus! Kustannussopimus! Kustannussopimus!”

Kello 23:03 hän kirjoitti lisää. Silloin hän kertoi blogiaan seuraaville, että sopimuksen allekirjoittamista edeltävät viikot olivat olleet rankkoja. Jo pelkkä mahdollisuus kaksikymmentäviisi vuotta odottaneen haaveen toteutumisesta otti lujille.

”Ensimmäiset kolme päivää itkin. Ensimmäisen illan itkin ihan tosissani. Onneksi oli rakkaita pitelemässä minua pystyssä suurimman onnen hetkillä.”

”Miten on mahdollista, että kahdenkymmenenviiden vuoden äheltäminen, pään lyöminen seinään, epäonnistuminen, toivottoman toivon ylläpitäminen loppuu yhteen sähköpostiin. Uusi ajanlasku. Uusi aika. Uusi kaikki.”

Nyt edessäni istuu uusi Tiina Lifländer (s. 1976), ensimmäisen romaaninsa julkaissut kirjailija. Olemme viihtyisässä kalliolaiskahvilassa, siinä samassa, jossa Lifländer kirjoitti teostaan yli kolmen vuoden ajan. Työtä hän teki mustekynällä kierreselkäisiin vihkoihin. Sellaisiin, joissa on söpöjen eläinten kuvia.

Lopulta hän pystyi jopa arvioimaan aikaa täyttyneiden sivujen määrällä: yksi sivu, viisi minuuttia; kaksitoista sivua, tunti. Yhteensä tekstiä syntyi neljääntoista vihkoon yli 2 000 sivua.

Niistä syntyi kahden naisen tarinan kertova 343-sivuinen teos Kolme syytä elää.

Hänen esikoisensa.

”Se, blogikirjoitus ei todellakaan ollut mitään liioittelua”, äärimmäisen hillityn oloinen kirjailija vakuuttaa nyt. ”Luettuani sen sähköpostin mie todella itkin kolme päivää peräkkäin. Töissä rupesin parkumaan välittömästi ja kun tajusin, ettei tästä tuu hittojakaan, lähdin kotiin. En vain saanut sitä loppumaan.”

Sittemmin tunnevirrat ovat tasaantuneet; teoksen julkaisusta on jo nelisen kuukautta, ja siihen käytetyistä vuosista muistuttavat vain pöydällä makaavat vihot.

Miksi ihmeessä kirjoitit käsin?

”Miulla on tunne, että aivot toimii silloin eri tavalla”. Lifländer perustelee. ”Ajatus kulkee luonnollisemmin eikä kirjoittaminen muutu niin vakavaksi. Teksti rönsyilee enemmän.”

Kehun käsialaa, mutta kirjailija huitaisee kädellään. Hän ei pidä kädenjälkeään kummoisena ja isomman innostuksen tullessa teksti alkaa kuulemma levitä. Selvää silti on, että virastoissa leipätyöuransa tehnyt Lifländer on poikkeuksellisen systemaattinen kirjoittaja.

Ja sitkeä.

Ja sitkeä.

Ja sitkeä.

Minkä hän itsekin myöntää.

”Jos en olisi nyt saanut sopimusta, olisin jatkanut käsikirjoituksen työstämistä niin pitkään, että kustantamot olisivat kyllästyneet. Ja sen jälkeen olisin vaihtanut uuteen aiheeseen.”

”Ihan realistisesti uskon, että olisin vielä neljäkymmentä vuotta yrittänyt.”

Joka vuosi Suomessa kirjoitetaan varovaisestikin arvioiden puoli miljoonaa sivua kaunokirjallisuutta, jota kukaan ei tule kustantamaan.

Tiina Lifländer odotti kustannussopimusta 25 vuotta.

Lifländerin haave toteutui, mutta tuhansien muiden ei.

Kysyimme suomalaiskustantamoilta lähetettyjen käsikirjoitusten ja julkaistujen esikoisromaanien määrää, ja vastaukset ovat tyrmääviä. Kukin suurista kustantamoista ottaa vastaan vuosittain tuhannesta puoleentoistatuhatta käsikirjoitusta ja pienimmilläkin määrä nousee satoihin.

Niistä valikoidaan sitten ne harvat onnelliset:

WSOY poimii nipusta pari esikoista.

Otava julkaisee niitä vuosittain 2–6.

Tammi 1–4.

Siltala yhden.

Like ”muutamia.”

Ja niin edelleen.

Onhan se hurja ajatus! Joka vuosi Suomessa kirjoitetaan varovaisestikin arvioiden puoli miljoonaa sivua kaunokirjallisuutta, jota kukaan ei tule kustantamaan. Onnistumisprosentti on parin promillen luokkaa, ja keskimäärin suomalaisen on helpompi päästä Voice of Finlandin tai Talentin finaaliin kuin saada kirjansa julkaistuksi.

Lifländerin omaan kustantamoon Atenaan kaunokäsiksiä saapuu vuodessa kuutisensataa, joista julkaistiin vuoden 2016 aikana ennätykselliset kolme esikoista. Hänenkin takanaan vuoroaan siis odottaa parisataa kirjailijanurasta haaveilevaa.

Osa toiveikkaista on omia kirjoittajatuttavia. Säälittävätkö he?

”Eiii...”, kirjailija empii. ”Ei sääli ole tässä tilanteessa relevantti tunne. Sen sijaan mie yritän auttaa heitä parantamaan sparrausringissä tekstejään. Siinä myö kaikki buustataan toisiamme.”

Lifländer on Imatralta kotoisin, mikä kuuluu puheessa yhä. Hän on tottunut kommentoimaan muiden tekstejä; käynyt vuoden Oriveden opistoa, tehnyt gradunsa kirjallisuudesta, osallistunut erinäisille kirjoituskursseille ja opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussakin.

Ensimmäisen käsikirjoitus oli hevosaiheinen Ikivihreä niitty, jonka hän lähetti kustantamoon 14-vuotiaana.

Hylsy tuli.

Kuten myös romaanista Miska.

Ja sitä seuraavasta Gammasta.

Hylätyt käsikirjoitukset on nopeasti lueteltu, mutta niihin jokaiseen on käytetty satoja ja taas satoja kirjoitustunteja.

Seuraavan viidentoista vuoden aikana Lifländer vastaanotti kolmisenkymmentä hylkäyskirjettä ja oppi jopa koelukijoiden käyttämän palautekaavan. Siinä alkuun pannaan vähän kehuja, siiten seuraa sivullinen haukkumista ja loppuun pannaan taas laimea kehu.

”Ettei jää paskan maku suuhun”, kuten hän blogissaan kahdeksan vuotta sitten kirjoitti.

Vähän katkerana.

Muttei luovuttanut.

Romaanien jälkeen Lifländer vaihtoi novelleihin. Viiden vuoden ajan hän hioi Kreikkalaiset kirjaimet -novellikokoelmaa, josta kävi kirjeenvaihtoa parinkin kustantamon kanssa.

Lopulta kaikki työ valui kuitenkin hukkaan.

”Kyllä se viimeinen hylsy veti polvilleen”, hän myöntää. ”Onnistuminen tuntui olevan jo niin lähellä.”

Yhtään ei helpottanut, että samankaltaisia kokemuksia on nimekkäilläkin kirjoittajilla. Muassa kirjailija Matti Rönkä on kertonut julkisuudessa kolkutelleensa useammankin kustantamojen ovea ennen kuin sopimus heltisi Gummerukselta.

Vastaavia esimerkkejä löytyisi paljon.

”Onhan se rankkaa”, Lifländer myöntää ja selailee vihkopinoaan hajamielisesti.

”Ja nykyisin hylsyjä kuulemma saavat monet julkaisseetkin kirjailijat.”

Harkitsitko itse missään vaiheessa lopettamista?

”En koskaan. Mikään ei vain tunnu samalta kuin kirjoittaminen. Sen aloittaminen ei aina ole helppoa, mutta aina mie odotan sitä innolla ja aina kirjoittamisen jälkeen on hirveän onnellinen olo.”

”Sitä paitsi mie oon kivempi ihminen kun kirjoitan.”

”Niin kuin varmaan monet muutkin kirjoittajat.”

Päätän tunnustaa. Kerron, että oma esikoisromaanini Vainikkala ilmestyy helmikuussa ja nyt pelottaa. Mitä jos vuosia odotetun julkaisupäivän jälkeen ei tunnukaan miltään?

Mitä jos ei tunne edes saavuttaneensa mitään?

Lifländer hymyilee ilkikurisen näköisenä.

Sitten hän armahtaa.

”Ota rauhallisesti”, hän sanoo. ”Kyllä minuakin varoitettiin antikliimaksista etukäteen. Sanottiin, ettei elämä muutu mitenkään, tulee vain tyhjyys ja masennus. No, sitä odotellessa. Eipä ole vielä tullut. Edelleen tuntuu aivan sairaan hyvältä.”

”Sen mie voin sanoa, että valmistaudu ottamaan siitä kaikki irti, valmistaudu hehkuttamaan sitä itsellesi. Se on kuitenkin jotain, mitä ei voi ottaa pois.”

Itse Lifländer jatkaa kirjoittamista. Hänen unelmansa on ollut viisivuotiaasta lähtien olla kirjailija ja julkaista kirjoja, ei yhtä kirjaa.

Tällä hetkellä koossa on tosin vasta hajanaisia sivuja uudessa kierrevihkossa, joka on järjestysnumeroltaan 41.

Ja sitten olisi saatava vielä kustannussopimus.

Se on jälleen ihan oma taistelunsa.

Vuodesta 2007 Tiina Lifländer on kirjoittanut kaikki tekstinsä aluksi käsin vihkoon. Täyteen on tullut jo 40 vihkoa.

Psykologi: Kirjan kirjoittaminen vaatii kykyä kestää epäonnistumisia

Julkaisematta jäänyt romaani voi herättää kirjoittajassaan ­voimakkaita tunnereaktioita, ­sanoo psykologi Nina Lyytinen.

On mahdollista jäädä kiinni kerta toisensa jälkeen saatuihin hylkäyksiin niin, ettei pysty ­jatkamaan elämässään eteenpäin.

”On vaara, että alkaa nähdä itsensä luovuttajana ja epä­onnistujana”, Lyytinen sanoo.

Tärkeästä asiasta luopuminen voi aiheuttaa surua, tuskaa ja ikävää.

Reaktioiden pitkittyessä tunnekuormitus saattaa aiheuttaa alakuloisuutta, ja tunteista voi olla tarpeen keskustella ­ammattiauttajan kanssa.

”On tärkeä miettiä, kuinka suuren tilan kirja vie elämässä, ja syrjäyttääkö se muita itselle mielekkäitä asioita”, hän sanoo.

Lyytisen mukaan onnistumista edesauttaa työn jakaminen välitavoitteisiin.

Myös liiallinen perfektionismi voi vaikeuttaa kirjoittamista. Tällöin kirjoittaja ei välttämättä anna teostaan kommentoitavaksi vaan työstää siitä täydellistä, virheetöntä kokonaisuutta.

”Sen sijaan, että laittaa ­kaiken yhden kirjan varaan, kannattaa pitää rinnalla myös pienempiä kirjoitusprojekteja ja asioita, joista saa onnistumisen kokemuksia”, hän sanoo.

Saara Aalto on osoittanut, että moni asia on mahdollinen, kun ei luovuta, vaan uskoo ­itsensä ja taistelee eteenpäin sinnikkäästi. Myös kirjan kirjoittaminen on pitkä ja vaativa ­prosessi, joka vaatii kykyä ­kestää epäonnistumisia.”

Kaikki eivät ole saaraaaltoja, ­eikä kustantamoja voi pakottaa julkaisemaan mitään. Jossain vaiheessa voi olla syytä todeta, ettei kirjoitusprojektia kannata enää jatkaa. Lyytisen mukaan olennaista on tehdä tietoinen päätös asiasta.

Sen jälkeen auttavat ystävät.

”Surun ja luopumisen kanssa ei kannata jäädä yksin, vaan ­jakaa tunteita ystävien kanssa. Usein ne tuolloin jäsentyvät myös itselle, ja yksinäisyyden tunne vähenee.”

”Seuraavalla kerralla ihminen sitten pystyy kohtaamaan ­vastoinkäymisen entistä vahvempana.”

Tätä kustantamot toivovat: huumoria, politiikkaa ja romantiikkaa

Millaisia käsikirjoituksia kustantamot kirjoittajilta saavat? Millaisia ne haluaisivat?

Kysyimme tätä kaikilta suurilta kustantamoilta. Kyselyyn ­vastasivat kustantaja Anna-Riikka Carlson (WSOY), kustannuspäälliköt Laura Kuitunen (Atena), Jussi Tiihonen (Teos) ja Hannu Harju (Tammi), kaunokirjallisuuspäällikkö Antti Kasper (Otava), toimituspäällikkö Sari Rainio (Siltala) ja kustannustoimittaja Jaakko Launimaa (Like).

Kaikkien mukaan tarjotut käsikirjoitukset käsittelevät usein ­sotaa, erityisesti kansalaissotaa ja toista maailmansotaa, tai ­keskittyvät kirjoittajan henkilöhistoriaan.

Tarinat kertovat usein parisuhteesta, perheestä tai yksilön vastoinkäymisistä, kuten avioeroista tai sairauksista.

Vahvasti edustettuina ovat useamman sukupolven tarinat ja yksilön kasvukertomukset.

Naiset ja miehet tarjoavat tekstejään suurin piirtein yhtä paljon.

Kirjoittajien keski-ikä lienee jonkin verran yli 40. ­Nuo­remmat lähettävät fantasiaa, vanhemmat kertomuksia lapsuudesta tai sota-ajasta.

Dekkareita tulee paljon kaikista ikäryhmistä.

Kustantamojen mukaan kaikki aihealueet ovat tervetulleita. Tuttuun aiheeseen ­pitäisi ­kuitenkin pystyä ­tuomaan uutta näkökulmaa tai tuoretta kerronnallista otetta, mikä tuottaa ­kirjoittajille usein vaikeuksia.

Tekstit ovat usein myös ­keskeneräisiä. Tyypillisiä ongelmia ovat henkilöiden ennalta-arvattava käytös sekä löysä ja hiomaton kieli. Hylkäyksen ­aiheuttavat myös aihepiirin ­vähäinen tuntemus, tyylilajin horjahtelu ja vähäinen jännite.

Jos haluaa menestyä, kirjoittajan on oltava valmis sitoutumaan vuosia kestävään työhön.

Entä mitä kustantamot haluaisivat enemmän?

Politiikka ja yritysmaailma ovat käsikirjoituksissa aliedustettuina, vastaa yksi. Toisen ­mukaan käsittely voisi laajentua useammin yksilöstä yhteisöön.

Useimmat vastaajat toivovat ahdistusta ja melankoliaa tihkuvien romaanien vastapainoksi humoristisia, hauskoja ja ­romanttisia tekstejä.

Tärkeintä on kuitenkin kirjoittaman oma näkemys.

”Toivomme vahvoja, oma­peräisiä ja omaäänisiä käsi­kirjoituksia. Tekstejä, joista ­välittyy se, että kirjoittajalla on sanottavaa ja kyky sanoa. Niistä syntyy kirjallisuus, eikä niitä ole ikinä liikaa”, Otavan Antti ­Kasper sanoo.

Kustantamot tiedostavat asemansa tuhansien unelmien murskaajina. Kielteisestä päätöksestä pyritään ilmoittamaan muutaman kuukauden kuluessa. Joskus harvoin vastaus saattaa tosin viipyä jopa vuoden.

Kirjoittajat reagoivat vakio­tyylillä laadittuihin vastauksiin pääosin rauhallisesti.

Poikkeuksiakin tosin löytyy.

”Arvasin että pyyhitte ­perseenne käsikirjoituksellani, kuten aikaisemminkin. Tiedän, etten ole kaunis, komea enkä ihmisenä kiinnostava. Julkkiksilta julkaisette mitä tahansa ­tuubaa. Mutta minä en luovuta!”, Tammen Hannu Harju ­kuvailee yhden pettyneen ­vastaajan reaktiota.

Ärsyttävimmät konsulttikielen sanat

15 ärsyttävintä konsulttikielen sanaa - miksi ihmeessä näitä käytetään?

Torstai 12.12.2013 klo 10.12 (päivitetty 16.6.2015 klo 13.47)

TBT Perinteinen yritysjargon - siis suomeksi hölynpöly - elää ja voi hyvin.


(COLOURBOX)

Itävaltalais-englantilainen filosofi Ludwig Wittgenstein totesi jo sata vuotta sitten, että "Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava".

Se on yritysmaailmassa yllättävän vaikeaa.

1. Tahtotila

"Tarvitaan yhteinen tahtotila toiminnan tehostamiseksi."

Suomeksi: "Meidän täytyy nyt ottaa itseämme niskasta kiinni."

2. Epämukavuusalue


(COLOURBOX)
"Uusasiakashankinta tapahtuu epämukavuusalueelle menemällä."

Suomeksi: "Jos aikoo myydä jotain tuntemattomalle, joutuu näkemään enemmän vaivaa."

3. Synergia

"Toivomme, että yksiköiden yhdistäminen tuottaa kustannussäästöjen ohella positiivista synergiaa."

Suomeksi: "Väki vähenee, mutta koittakaa te loput nyt keksiä yhdessä jotain hyviä ideoita."

4. Toimintaympäristö


(COLOURBOX)
"Tarvitaan sekä toimintaympäristö- että tietotekniikkanäkökulman muuttamista."

Suomeksi: "Ei toimi koneet eikä paljon muukaan."

5. Muutosvastarinta

"Muutosvastarinta oraganisaatiouudistuksessa on luonnollinen ilmiö."

Suomeksi: "Aina joku kitisee, kun aloitetaan yt-neuvottelut."

6. Ryhmäytyminen

"Ryhmäyttämisessä jäsenten keskinäistä viestintäkykyä kehitetään tietoisesti."

Suomeksi: "Heittelemme hernepusseja ja järjestämme sanaleikkejä, koska perinteiset firman juhlat tulevat niin kalliiksi."

7. Jalkauttaminen


(COLOURBOX)
"Uuden toimintamallin jalkauttaminen vaatii erityisiä toimenpiteitä."

Suomeksi: "Jonkun pitäisi tehdä asiat käytännössä."

8. Asiakasrajapinta

"Sopisin Junior Sales Manageriksi, koska minulla on vankka kokemus asiakasrajapinnassa toimimisesta."

Suomeksi: "Olen ollut töissä kaupan kassalla ja lipunmyyjänä."

9. Ydinosaamisalue

"Jatkossa keskitymme oman liiketoimintamme ydinosaamisalueisiin."

Suomeksi: "Ne muut osaamisalueet päätimme ulkoistaa."

10. Strategia, visio ja missio


(COLOURBOX)
"Visiomme on olla halutuin kumppani alallamme, ja siihen tähtäävä strategia on mission toteuttamista."

Suomeksi: "Nämä termit kai piti mainita yrityksen nettisivuilla, joten täältä pesee."

11. Brainstormata

"Ohjelmistotuotannon kontekstissa kannattaa brainstormata suunnitteluvaiheessa."

Suomeksi: "Nyt niitä ideoita. Lyökää viisaat päänne yhteen."

12. Jumppaaminen


(IL-ARKISTO)
"Konseptia lähdetään yhdessä jumppaamaan strategiakeskeisempään suuntaan."

Suomeksi: "Tähän asti olemme sanoneet yhtä ja tehneet toista. (Ja jos totta puhutaan, tietokoneidensa ääreen juurtuneet toimistotyöntekijämme ovat nähneet oikean jumppakepin viimeksi vuonna 1995.)"

13. Asiakaslähtöinen

"Palveluprosessien kokonaisvaltainen kehityshanke toteutetaan asiakaslähtöisesti."

Suomeksi: "Aiomme kysyä kerrankin asiakkailta, mitä he haluavat."

14. Voimaannuttava


(COLOURBOX)
"Voimaannuttava johtaminen tukee työntekijöiden työpanosta."

Suomeksi: "Reilun pomon alaisuudessa on kiva tehdä töitä."

15. Haaste

"Vuorovaikutustaitoja kehittämällä pystymme vastaamaan tiimityön haasteisiin."

Suomeksi: "Pirjolla ja Irmelillä on ongelma. He eivät kerta kaikkiaan tule toimeen keskenään."

THROWBACK THURSDAYJulkaisemme yhden Fiidin vanhan helmen joka torstai throwback thursday -hengessä.

Jaa somessa

Jaetuimmat

Kommentoi

Piilota
LUKIJOIDEN KOMMENTIT Keskustelun säännöt
Ilmianna asiaton kommentointi klikkaamalla megafonia.

10 kirjoitusvinkkiä, joiden avulla hankit ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa

Priljeerauksella on momenttum – 10 kirjoitusvinkkiä, joiden avulla hankit ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa

HS:n toimittaja Heikki Aittokoski paljastaa asiakirjoittamisen salat.

Ulkomaat 18.11.2016 14:59
Heikki Aittokoski Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on HS:n ulkomaantoimittaja.
Ronen Zvulun / Reuters

1 Muista, että sananvapaus on tärkeä. Väkevimmin osoitat sananvapautemme laveuden hyökkäämällä internetissä alatyylisesti sellaisia ihmisiä vastaan, jotka ovat eri mieltä kanssasi eli väärässä.

2 Kirjoittaessa voit hyvin varastaa toisten lauseita tai jopa kokonaisia tekstikokonaisuuksia. Lähteyttämisen kanssa ei ole niin tarkkaa, koska plagioinnista ei juuri koskaan jää kiinni. Niille taitamattomille reppanoille, jotka silti jäävät, toteaisin omin sanoin: ”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin.”

3 Sano asiasi suoraan. Onko mitään ärsyttävämpää kuin turhanaikaiset retoriset kysymykset?

4 Hyperbola on elämää suurempi tyylikeino, jota viljelemällä koko lukeva yleisö lankeaa ikuisiksi ajoiksi polvilleen eteesi! Superlatiivit ovat ihan parhaita!! Ja muista, ettei viestiä voi kyllin tehostaa huutomerkein!!!

5 Käytä reipashenkisesti uudehkoja, muodissa olevia ilmaisutapoja. Niistä ei ikinä synny koomista vaikutelmaa. Koska trendien aallonharja.

6 Muista pönkittää tekstiäsi hienoilla vierasperäisillä ilmauksilla. Näin auktoriteettisi kasvaa. Priljeerauksella on nyt momenttum.

7 Jos olet löytänyt rakenteen tai tehokeinon, joka on mielestäsi ikään kuin ”ässä”, niin pidä siitä uskollisesti kiinni... Kielenkäytön ”ammattilaisten” väitteillä siitä, että maneerit ikään kuin ”pistävät silmään”, kannattaa ”heittää vesilintua”...

8 Valittuasi kerronnan aikamuodon ole sen kanssa johdonmukainen, koska epämääräinen tempoiluhan ärsytti lukijaa.

9 FYI kun ryydität tekstiäsi internet-aikakauden lyhentein, niin BTW lisäät IMHO uskottavuuttasi, ja etenkin nuoremmat lukijat tietävät että ”tuo kirjoittajapa on ajan hermolla 4eva”.

10 Ironia on siitä hulvaton tyylikeino, ettei sitä ikinä ymmärretä väärin.

Mies, joka ei lue naisten kirjoittamia kirjoja, ei ole sivistynyt

Kolumni: Mies, joka ei lue naisten kirjoittamia kirjoja, ei ole sivistynyt

Hyvä kirja ei katso tekijän sukupuolta, kuuluu selitys. Ei niin. Ja siksi onkin erikoista, että enemmistö miehistä ei lue naisten kirjoittamia teoksia, kirjoittaa Maria Pettersson.

Maria Pettersson
Maria PetterssonJussi Nahkuri / Yle
Ikkunan kolumni
Ikkuna-logo.

Ikkuna on Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan palvelu, joka kokoaa yhteen mielipiteet ja näkökulmat, keskustelee ja hakee ratkaisuja. Ikkunan kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.



Äidinkielentunnilla koko Suomalais-venäläisen koulun 6B-luokan piti lukea sama kirja. Se oli meistä hauska idea. Meillä oli paljon ehdotuksia: Muumi-kirjat, Pikku vampyyri -sarja, Neiti etsivä -sarja, Tuija Lehtisen nuortenkirjat, Hullu luokka -sarja.

Mikään niistä ei kelvannut. Opettaja valitsi meille H. Rider Haggardin vuonna 1885 ilmestyneen romaanin Kuningas Salomon kaivokset.

En muista kirjasta juuri mitään, mutta perustelun muistan hyvin. ”Kirjan pitää kiinnostaa kaikkia, eivätkä pojat, no, sillä tavalla välttämättä tykkää naisten kirjoittamista kirjoista.”

Olin ihmeissäni. Meidän piti lukea yli sata vuotta vanhaa äijäköörin sekoilua Afrikassa, koska pojat eivät muka tykkää lukea mitään, mitä naiset ovat kirjoittaneet. Se oli kuudesluokkalaisen mielestä väärin sanan kahdessa merkityksessä: epäreilua ja epätotta.

Sittemmin olen oppinut, että väite ei ole ainakaan epätotta. Noin

ei lue naisten kirjoittamia kirjoja. Eikä niitä yritetä miehille myöskään myydä - tarkkailkaapa joulun kirjamainoksia, tarjotaanko isin kovaan pakettiin yhtäkään naisen kirjoittamaa kirjaa? Ei. Miksi?

2000-luvun menestyneintä kirjasarjaa ei ole kirjoittanut Joanne Rowling vaan J.K Rowling, koska kustantajan kokemuksen mukaan naisen nimi kannessa pelästyttää nuoret pojat pois. Miksi?

Miksi joku tekisi päätöksen lukea vain yhden sukupuolen kirjoittamia kirjoja

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon tiistaina voittava teos saa enemmän mediatilaa kuin mikään muu kirja tänä vuonna, mutta jos voittajakirjan on kirjoittanut nainen, sen lukee vain harva mies. Miksi?

"Joka ainoan kirjan olen signeerannut naiselle",

palkittu ja kiitetty yhdysvaltalaiskirjailija Robin Black, nainen. Miehet ostavat kyllä hänen Life Drawing -romaaniaan, Black kertoo, mutta ainoastaan lahjaksi vaimoilleen ja äideilleen.

”Kirjaani kuvailtiin arvioissa jännittäväksi, tiukaksi ja brutaaliksi”, hän kirjoittaa ja kuvailee huvittuneena kauhistuneita miehiä, joille ehdottaa kirjansa lukemista. ”Kirjoittamaani kirjaa luonnehditaan adjektiiveilla, jotka tämä seksistinen yhteiskunta liittää miehisyyteen, eivätkä miehet siltikään kiinnostu kirjasta – vain koska sen on kirjoittanut nainen... Se on masentavaa.”

Black on tietysti onnellinen, että hänen kirjaansa ostetaan, lukipa sen mies tai vaimo. Mutta miksi kummassa miehille ei tule edes mieleen lukea sitä?

Kirjailija Lilit Marcus päätti

vain naiskirjailijoita. Se oli pari vuotta sitten pieni muoti-ilmiö – ihmiset julistivat, että seuraavan vuoden aikana he lukevat vain naiskirjailijoita tai mustia kirjailijoita tai että keskittyvät kokonaisen vuoden ajan lukemaan muita kuin valkoisten heteromiesten kirjoja.

Marcus kertoo miesten kyselleen, miksi ihmeessä hän haluaisi rajoittaa lukemistaan ja sivistystään sillä tavalla. Eihän kirjailijan sukupuolella ole väliä, ainoastaan kirjan sisällöllä!

Kysymys on ihan hyvä - miksi joku tekisi päätöksen lukea vain yhden sukupuolen kirjoittamia kirjoja? Miksi ehdoin tahdoin kieltäytyä sivistymästä, laajentamasta katsontakantaansa ja kuulemasta puolen maailman näkemyksiä, kokemuksia ja kirjoituksia?

Ja silti kaksi kolmannesta suomalaismiehistä tekee juuri niin. Ei ehkä tietoisesti, mutta tekee silti. He lukevat vain miesten näkemyksiä, kokemuksia ja kirjoituksia. He eivät ole kirjasivistyneitä vaan korkeintaan puolisivistyneitä.

Olen vuosien varrella kysellyt miehiltä, millaisia kirjoja he ovat lukeneet kuluneiden kuuden tai 12 kuukauden aikana. En ole toistaiseksi löytänyt yhtään miestä, joka olisi lukenut enemmän naisten kuin miesten kirjoittamia kirjoja.

Jotkut eivät lue naisia ollenkaan tai melkein ollenkaan. Olen kysynyt, miksi.

En tietenkään ole tehnyt tietoista päätöstä lukea lähes yksinomaan valkoihoisia kirjailijoita. Jos joutuisin selittämään lukulistaani, kuulostaisin luultavasti samalta kuin ne vähän yksinkertaiset miehet

Ensin lähes kaikki kieltävät, että sukupuolella olisi mitään merkitystä kirjan valinnassa. Se ei tietenkään ole totta – jos sukupuolella kerran ei ole väliä, miten on mahdollista, että lukupinoon osuu ”sattumalta” uudelleen ja uudelleen vain yhtä sukupuolta?

Seuraavaksi he sanovat, että aihe ratkaisee, ja että naiset eivät kirjoita heidän lempiaiheestaan (sota, scifi, fantasia, luonnontieteet, urheilu jne). Se ei myöskään ole totta – naiset kirjoittavat kaikista noista aiheista. Ja mikäli ne todella ovat miesten lempiaiheita, luulisi heidän haluavan tarkastella niitä monelta kantilta, myös naiskirjoittajan näkökulmasta.

Jotkut puhuvat kirjoitustyylistä ja -sävystä. Onneksi ei ole olemassa yhtä naisellista kirjoitustyyliä, joka vaivaisi kaikkia naispuolisia kirjailijoita! (Tätä nämä miehet eivät tietenkään tiedä, koska eivät ikinä lue naisten kirjoittamia kirjoja.)

Lopulta seuraa joko valaistuminen (”Niin, miksi tosiaan luen vain miesten kirjoittamia kirjoja, ei kai siihen ole mitään järkevää syytä.”) tai ärsyyntyminen (”Luen ketä haluan, vai pitäisikö tässä muka alkaa lukea naisia ihan vain siksi että ne ovat naisia?”).

Vastaus jälkimmäiseen on ei. Kannattaa lukea kiinnostavia kirjoja. Mutta jos kuvittelee, että vain miehet kirjoittavat kiinnostavia kirjoja, on väärässä ja todennäköisesti myös seksisti.

Olen pitänyt pelkkiä mieskirjailijoita lukevia miehiä – anteeksi vain – vähän yksinkertaisina. Ei osoita erityisen suurta älyä tai sivistystä, jos pystyy kiinnostumaan vain oman sukupuolensa kirjoittamista asioista. Sitten tajusin olevani ihan yhtä urpo.

Olen lukenut tänä vuonna 85 kirjaa, siis vajaa kaksi kirjaa viikossa. Laskin, kuinka monen kirjailijan ihonväri on eri kuin omani. Vain neljän. Neljän! Säälittävää.

Entä kuinka monen uskonto on muu kuin kristitty tai ateisti? Arvelen, että kahden. Moniko kirjailijoista kuuluu sukupuolivähemmistöön? Tietääkseni ei yksikään.

Lähipiirin rakkaille valkoisille heteromiehille tiedoksi: tänä jouluna saatte lahjaksi loistavaa kirjallisuutta, jota ei ole kirjoittanut teidän kaltaisenne ihminen

En tietenkään ole tehnyt tietoista päätöstä lukea lähes yksinomaan valkoihoisia kirjailijoita. Jos joutuisin selittämään lukulistaani, kuulostaisin luultavasti samalta kuin ne vähän yksinkertaiset miehet. Todellisuudessa hyvää syytä ei tietenkään ole. Olen ollut laiska avartamaan maailmaani, sivistymään ja nauttimaan kirjallisuudesta, jonka on luonut joku muu kuin minua itseäni muistuttava ihminen.

Ensi vuonna lupaan lukea ainakin afrikkalaisen, aasialaisen, eteläamerikkalaisen ja australialaisen kirjailijan kirjan. Kirjan, jonka on kirjoittanut muunsukupuolinen. Kirjan, jonka on kirjoittanut seksuaalivähemmistöön kuuluva. Muslimin, hindun, juutalaisen ja buddhalaisen kirjailijan kirjan. Venäläisen, ruotsalaisen, norjalaisen ja virolaisen kirjailijan kirjan, ja kirjan, jonka on kirjoittanut vammainen saamelainen, romani ja suomenruotsalainen.

Siinä on ainakin 18 kirjaa. En tietenkään lue eteläamerikkalaisen tai hindun kirjoittamaa kirjaa vain siksi, että kirjailija on eteläamerikkalainen tai hindu. Kirjan kiinnostavuus on kaikkein tärkein kriteeri. Onneksi olen varma, että eteläamerikkalaiset ja hindut ovat kirjoittaneet läjäpäin mielenkiintoisia kirjoja, ja minun luksusongelmani tulee olemaan valita niistä kaikkein kiinnostavimmat.

Ja lähipiirin rakkaille valkoisille heteromiehille tiedoksi: tänä jouluna saatte lahjaksi loistavaa kirjallisuutta, jota ei ole kirjoittanut teidän kaltaisenne ihminen.

Maria Pettersson

Kirjoittaja on Brysselissä asuva helsinkiläinen, yrittäjä, kolumnisti, roolipelaaja ja pienten slaavilaisten kielten harrastaja. Hän avustaa Euroopan parlamentissa Miapetra Kumpula-Natria. Pettersson vuorottelee sunnuntain kolumnipaikalla Jani Kaaron, Heidi Hammarstenin ja Jari Ehrnroothin kanssa.

Kalsarikännit ja muita suomen kielen hienouksia

Aleksis Kivi kolmessa minuutissa (video)

Haloo kuuluuko? Seitsemän veljestä äänikirjana, täällä!

Unelmoitko kirjailijan urasta? Katja Kettu haastattelussa

Vittu on myöhempi tulokas - Kirosanat suomalaisessa kirjallisuudessa

Vittu on myöhempi tulokas - kirosanat suomalaisessa kirjallisuudessa

kirosanat, kirjallisuus, vittu, aleksis kiven päivä
Kuva: Yle / Mikko Lehtola

Suomen kielessä on valtavan ilmaisuvoimainen kirosana-arsenaali. Yksi kaunokirjallisuuden kirosanamestareista on eittämättä 10.10. juhliaan viettävä Aleksis Kivi. KulttuuriCocktail perkaa, keitä muita kirosanojen taitajia suomalaisesta kirjallisuudesta löytyy.

Affektikielen sanakirjoja kirjoittava Jari Tammi on vähän pettynyt nykykirjailijoiden voimasanojen variointikykyyn. Hänen havaintojensa mukaan uudemman kirjallisuuden kirosanat painottuvat pääosin saatanaan ja vittuun.

aleksis kivi, seitsemän veljestä, oi armonliiton enkelit -sitaatti, juhani

Yllättäen Tammi ei nosta myöskään Aleksis Kiveä kovin korkealle jalustalle kiroilusanaston kehittelijänä, vaikka mielikuvitusta Kiveltä hänen mukaansa löytyykin.

- Kyllä Aleksis olisi parempaankin pystynyt kiroilun saralla. Pitää kuitenkin muistaa, että kiroilu on vain pieni osa kielestä.

Kiven kielenkäyttöä paheksuttiin aikanaan. Kriitikko August Ahlqvist kritisoi Seitsemän veljeksen sanastoa näin:

August Ahlqvist, kritiikki, seitsemän veljestä, aleksis kivi

Myös Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) on Tammen mielestä kiroilullisesti varsin tylsä, vaikka sekin herätti aikanaan kohua runsaalla voimasanastollaan.

- Ehkä Linna halusi autenttisuutta ja juhlavuutta, kun keskittyi pääkirosanoihin eikä varioinut niitä sen enempää.

Keiltä kirjailijoilta sitten löytyy mehevää kirosanastoa? Tammen ehdoton suosikki on Joel Lehtonen.

- Putkinotkon Juutas Käkriäinen on suomalaisen kiroilun suojeluspyhimys antaumuksellisen kiroilukykynsä ansiosta. Putkinotkossahan koko perhe siunailee, taivastelee ja käyttää lievempiä voimasanoja.

Paskia, putkinotko, joel lehtonen, juutas käkriäinen

Käkriäinen nousee Tammen mielessä korkealle juuri kiroilun juurevuuden, hauskuuden ja toimivuuden takia. Käkriäisen kiroilu istuu myös hyvin hänen muuhun ilmaisuunsa.

- Jos Seitsemän veljeksen Juhanin lempimanaus on peeveli, niin Putkinotkon Juutas Käkriäisellä se taas on paskia!

Juutaksen poika Topi ei jää paljon isäänsä huonommaksi.

putkinotko, topi käkriäinen, joel lehtonen, kirosanat

Toinen Jari Tammen suosikki on vuonna 1933 julkaistu Volter Kilven Alastalon salissa, jota pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden merkittävimmistä teoksista. Sen voimasanailu on kekseliästä ja nerokasta. Näin puhisee Pukkila, kirjan yksi päähenkilö:

volter kilpi, alastalon salissa, pukkila, kirosanat, päivittelyt

Muita Alaston salissa esiintyviä voimasanoja:

alastalon salissa, volter kilpi, siunailut, kirosanat

Helvetti on pitänyt pintansa

Vaikka voimasanat ovat olleet mukana suomalaisessa kirjallisuudessa sen varhaisista vaiheista lähtien, suomalaisen kirjallisuuden kirosanastoa on tutkittu vielä varsin vähän. Joitakin tutkimuksia toki on. Esimerkiksi Minna Hjort valmistelee parhaillaan väitöskirjaa kirosanojen käytöstä ja kääntämisestä nykykirjallisuudessa. Eliisa Pitkäsalo on tutkinut kaunokirjallisen puheen agressiivisuutta.

eliisa pitkäsalo, tutkimus, kirosanat, esiintyminen, kirjallisuus

Eliisa Pitkäsalon keskeinen havainto hänen aineistonsa perusteella oli, että klassikoissa on käytetty lievempiä ja enemmän uskonnollisperäisiä ilmaisuja kuin nykyään. Nykykirjallisuudessa kirosanat voivat olla hyvinkin maallisia ja vahvoja.

- Tosin helvetti on pitänyt pintansa myös uudemmassa kaunokirjallisuudessa.

Perkele on aiemmin koettu jopa saatanaa vahvemmaksi sanaksi ja se on usein naamioitu kirjallisuudessa p-keleeksi. Sana on kuitenkin ajan kanssa laimentunut, ja siten yleistynyt nykykirjallisuudessa.

rosa liksom, yhden yön pysäkki, kirosanat, 1985

Vittu on myöhempi tulokas

Vittu-sana vaikuttaisi Minna Hjortin mukaan yleistyneen osaksi suomalaista kirjallisuutta 1960-luvun edetessä. Sana esiintyy esimerkiksi Hannu Salaman Juhannustansseissa. Hjortin aineiston suomalaisen nykykirjallisuuden teoksissa vittu on suhteellisesti yleisin kirosana.

tuomas vimma, helsinki 12, kirosanat, kirjailija

Hjortin mukaan vittu-sanaa varioidaan hyvin esimerkiksi Tuomas Vimman Helsinki 12 -romaanissa, joka kuvaa muun muassa liioittelevan slangin avulla helsinkiläistä mainosmaailmaa. Toinen huomionarvoinen romaani on Hjortin mukaan Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani. Siinä on hänen mukaansa monipuolista voimasanojen käyttöä ja sieltä löytyy myös vanhahtavia sanoja, kuten pannahinen, tulimmainen ja peijooni.

mikko rimminen, pussikaljaromaani, tuhat tulimmaista

Kristinuskon sanasto + sukupuolisanasto = hätkähdys

Kirosanoilla haetaan tekstiin muun muassa tunteita ja puheenomaisuutta. Minna Hjortin mukaan voimasanoilla myös luonnehditaan henkilöitä ja näiden viiteryhmiä sekä luodaan ajankuvaa.

Monissa kielissä keskeinen voimasanasto tulee uskonnon piiristä. Toinen tunteita herättävä aihepiiri on ollut sukupuolisanasto. Jos oikein on haluttu hätkähdyttää, niin on yhdistetty nämä kaksi: kristinuskon sanasto ja sukupuolisanasto. Tosin nykypäivänä tämäkään yhdistelmä ei monia enää hätkähdytä.

Mikko Rimminen, Pussikaljaromaani, voi saatanan vitun perkele

Elokuvat ja some luovat uutta kirosanastoa

Jos nykykirjailijat eivät ole sankoin joukoin luomassa uutta kirosanastoa kieleen, niin mistä sitä sitten löytyy. Jari Tammi etsii eläväistä voimasanojen käyttöä sekä action-elokuvista että sosiaalisesta mediasta.

- Kun ei ole enää tabuja mitä saa sanoa, niin ihmiset heittelevät hetken mielijohteesta hauskoja kirosanavariaatioita ja muunnoksia. Halutaan olla nokkelia ja katu-uskottavia ja kehitellään vinkeitä väännöksiä.

perkeletto, esimerkkejä elokuvista, kirosanat, JP Koskinen
Aiheeseen

Hiihtäjä avautuu vaikeasta suhteestaan Virpi Kuituseen (Aristoteleen draaman teoria toteutuu jutussa, katso, miten!)

Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen avautuu vaikeasta suhteestaan Virpi Kuituseen – ”Se ei ollut ruusuista”

Aino-Kaisa Saarinen oli pitkään naisten hiihtomaajoukkueen toiseksi tärkein urheilija. Parasta paapottiin ja kilpailu oli raastavaa. Lopulta juuri tämä teki Saarisesta voittajan.

Jouni K. Kemppainen HS

Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen osoittaa vapaalla kädellään ulos hollolalaisen omakotitalonsa avaran olohuoneen ikkunasta ja sanoo: ”Tuolta se alkaa.”

Nyt siellä näkyy vain syksyn värjäämää epämääräistä pöpelikköä. Mutta kun lumi peittää Hollolan maankamaran, siihen vedetään latu-ura, joka päättyy Lahden hiihtostadionin portille.

”Matkaa on tasan kymmenen kilometriä. On laskettu”, Saarinen jatkaa.

Helmikuussa stadionilla hiihdetään maailmanmestaruudesta, ja 37-vuotias Saarinen on luonnollisesti Suomen vahvimpia mitalitoivoja. Tällä hetkellä mitalikunto on tosin vielä kuuden kilon päässä.

Syypää tilanteeseen kitisee parhaillaan Saarisen varatun käden varassa. Amanda Gustafsson putkahti maailmaan viisi kuukautta sitten ja jätti 13 ylimääräistä kiloa äitinsä teräksistä kehoa pehmustamaan.

”Puolet siitä on jo häipynyt. Ne loput kuusi kiloa on tiukassa, mutta onhan tässä kolme kuukautta aikaa”, Saarinen huokaa ja keinuttelee vauvan uneen.

Vaikka huippu-urheilija onkin merkillinen kapistus, niin jotkut lainalaisuudet siihen sentään pätevät.

”Tiedän, että kunto on hyvä ja että se hidaste on paino, mutta kyllä se pirulauta ottaa päähän, kun jäät ylämäessä omille joukkuetovereille. Minä niin odotan sitä hetkeä, kun saan sen painoliivin pois päältä ja lähden lentoon.”

Saarinen ei päästänyt kuntoaan repsahtamaan raskausaikana. Hän vetäisi vielä päivää ennen synnytystä juoksulenkin miehensä Tom Gustafssonin kanssa.

”Tom odotti koko raskausajan, että se voisi jätättää minut juoksulenkillä. Sitä hetkeä ei tullut. Viimeinen lenkkikin oli ihan reipasvauhtinen reilut viisi kilometriä. Ei se sitten pystynyt mua jättämään.”

Koska raskausaikana ei sentään aivan täysipainoinen harjoittelu onnistunut, Saarinen käytti luppoajan kirjan tekemiseen. Urheilutoimittaja Pekka Holopaisen kirjoittama elämäkerta Tahto ilmestyy ensi viikolla.

Pekka Elomaa
Hollolassa voi nähdä normaalia nopeammat lastenvaunut.
Hollolassa voi nähdä normaalia nopeammat lastenvaunut.

Tahto on oikeastaan aika itsestäänselvä nimi Aino-Kaisa Saarisesta kertovalle kirjalle.

Kun Saariselta kysyy hänen suurinta vahvuuttaan urheilijana, vastaus tulee heti: tahdonvoima. Se on tarkoittanut muun muassa sitä, että hän on ollut parhaimmillaan juuri arvokisoissa.

Hänelle on myös selvää, mistä tahdonvoima on peräisin. Hänellä on kaksoissisko Maija, jonka kanssa hän kilpaili koko lapsuutensa raivokkaasti kaikessa.

”Kilpailuviettiäni on kuvattu poikkeukselliseksi jopa huippu-urheilun mittakaavassa. Jos sellaisen haluaa itselleen kehittää, suosittelen lämpimästi kaksosuutta”, Saarinen sanoo.

Sisarusten keskinäinen kilpailu alkoi viimeistään silloin, kun vanhemmat panivat tytöille ensimmäisen kerran sukset jalkaan. Ja se tapahtui suunnilleen samalla hetkellä, kun he oppivat kävelemään.

Kisa jatkui aikuisuuden kynnykselle, jolloin kahdeksan minuuttia sisartaan vanhempi Aino-Kaisa alkoi päästä selvemmin niskan päälle.

Ammatti hiihdosta tuli vuonna 2002, kun hän ensimmäisen kerran nousi palkintopallille maailmancupin osakilpailussa Oslossa. Ammattilaisuuteen Saarisen johdatti Jarmo Riski, jonka Saarinen pyysi valmentajakseen 2003. Riski on toinen niistä valmentajista, jotka määrättiin toimitsijakieltoon Lahden vuoden 2001 MM-kisojen dopingskandaalin jälkeen.

”Jamppa sai minut ymmärtämään, että kun hiihto on työ, niin siihen pitää suhtautua vakavasti. Sulla on tulosvastuu, ja sitä kautta sä voit saada siitä myös palkan. Se oli oivallus. Siihen saakka olin wannabe-ammattilainen. Jamppa sai mut huomaamaan, että olin katsellut lillukanvarsia sitä ennen.”

Alusta saakka kävi selväksi, että hiihtomaajoukkue on kova työyhteisö.

Ensimmäisen kerran Saarinen pääsi kurkistamaan sen maailmaan vuonna 2000, kun hänet valittiin maailmancupin osakilpailuun Holmenkollenille.

”Kyllä silloin sai tuta, että ei ole ihan kärkipäässä tärkeysjärjestyksessä”, Saarinen muistelee.

Tulokas sai tulla toimeen omin avuin. Ennen kisaa huoltomies lykkäsi Saariselle sukset käteen ja komensi testaamaan niitä. Saarinen seisoi sitten huoltokopin edessä sukset kainalossa ja mietti, että mihinkähän tässä kuuluu mennä.

Saarinen oli kilpailussa noin viideskymmenes.

Seuraavana vuonna olivatkin sitten kuuluisat Lahden dopingkisat. Saarinen oli mukana ja sijoittui sprinttikisassa 11:ksi.

Dopingkäryt järkyttivät Saarista niin, että hän pohti jopa hiihtouran lopettamista. Äiti sai hänet muuttamaan mielensä. Äiti sanoi, että muiden dopingrikkomukset ovat väärä syy lopettaa.

Helppoa se ei ollut. Skandaalin jälkeen sponsorit hylkäsivät hiihdon lähes täysin. Raha oli todella kiven alla.

Ja joukkueen sisäinen kilpailu oli erittäin kovaa.

”Tulee konflikteja, mutta siellä on kovia urheilijoita, ja ne on tottuneet sellaiseen. Jos se välillä vähän kirpaisee, niin mitä sitten. Mutta jos sellaiseen ympäristöön heitettäisiin tavallinen perusjamppa, niin sellaiselle se voisi olla liikaa.”

Vieläkin kovemmaksi kilpailu muuttui, kun Virpi Kuitunen (nykyisin Virpi Sarasvuo) palasi joukkueeseen kilpailukieltonsa jälkeen vuonna 2003.

Kuitunen otti heti paikkansa Suomen ykköshiihtäjänä.

Joukkueessa oli, kuten aina, selvä hierarkia. On paras, ja sitten ne muut. Ykkönen saa parhaat huoltajat, parhaan palvelun ja erikoiskohtelun.

Myös Kuitunen oli poikkeuksellisen voimakastahtoinen huippu-urheilija.

Hän oli arvonsa tunteva ja määrätietoinen hiihtäjä, jolla oli nopea äly, terävä kieli ja pokkaa sanoa.

Ja Saarisen kohtalona oli olla se hyvä kakkonen.

Julkisuuteen he esittivät, että välit ovat kunnossa, mutta taustalla kipinöi. Nyt, vuosia myöhemmin, Saarinen näkee hyvätkin puolet.

”Ehkä se oli sellainen viha-rakkaussuhde. Se ei ollut ruusuista, mutta kehittävää se oli. Välillä oli kaikenlaista, mutta ei musta olisi ikinä tullut näin hyvää hiihtäjää ilman Virpiä. Kyllä minä sen olen velkaa.”

Saarinen korostaa, että kun joukkueessa joku menestyy, niin lopulta kuitenkin kaikki hyötyvät: ”Jos joukkueessa on selvä kärki, niin kaikkien on pakko panna parastaan. Menestys tuo lisää sponsorirahaa, ja siitä hyötyvät ehkä eniten ne, jotka on siellä joukkueessa heikommassa asemassa. Silloin pystytään järjestämään parempaa leiritystä.”

Toisaalta kurjin tilanne urheilijalle on se, että on huipulla mutta lajin ykkönen tulee samasta maasta.

”Niin, vaikka sä olisit MM-kakkonen, sä olisit vasta toiseksi paras suomalainen. Se vie kotimaassa sun mainosarvoa. Onhan siinä massiivinen hyötyero.”

”Minä olin pitkään toiseksi paras. Kyllä se otti pattiin, mutta mä otin mallia Virpistä ja katsoin, mitä se tekee paremmin. Se, että tuntuu pahalta, vie sua eteenpäin. Lopulta sitten menin ohi.”

Antti Johansson / HS
Helmikuussa 2009 Aino-Kaisa Saarinen voitti Liberecissä MM-kultaa 10 kilometrin perinteisellä tyylillä. Virpi Kuitunen (oik.) tuli onnittelemaan.
Helmikuussa 2009 Aino-Kaisa Saarinen voitti Liberecissä MM-kultaa 10 kilometrin perinteisellä tyylillä. Virpi Kuitunen (oik.) tuli onnittelemaan.

On kuitenkin asioita, jotka eivät unohdu koskaan. Saarinen muistaa ikuisesti, mitä tapahtui Liberecen MM-kisoissa, muutamaa hetkeä ennen kymmenen kilometrin starttia.

Hän oli lähtöalueella ja suoritti keskittymisrituaaliaan, jonka koko maajoukkue hyvin tunsi. Hän istui maassa, silmät kiinni, kädet kiedottuna rinnan ympärille.

Ympäröivä maailma katoaa, ajatukset keskittyvät vain tulevaan kisaan.

Yhtäkkiä hän tunsi läpsäyksen olkapäässään. Tuttu ääni sanoi: ”Aikku, ei tää niin vakavaa ole.”

Edelleen Saarinen muistelee tapahtumaa ihmeissään.

”Se ei vaikuttanut suoritukseeni, kaikki tietää, että voitin sen kilpailun. Mutta siitä en tykännyt alkuunkaan. En tiedä, mitä Virpi silloin ajatteli.”

Hurja tahdonvoima ja valtava kilpailuvietti tarkoittavat myös sitä, ettei läheisillä ole helppoa.

Saarinen kehuu vuolaasti aviomiestään Tom Gustafssonia tuesta ja ymmärryksestä.

”Se ymmärtää tarkkaan, mitä huippu-urheilijana oleminen vaatii. Hän on nähnyt läheltä sen kaiken raadollisuuden.”

Helppoa se ei aina ole ollut. Pariskunta siirsi häitään, jotka oli suunniteltu vuodeksi 2011, koska ankara harjoitusohjelma ja talonrakennus veivät kaiken ajan.

Seuraavana kesänä häitä juhlittiin. Häämatkalle he matkustivat Italiaan Toblachin talviurheilukeskukseen. Joka päivä tuore aviovaimo veti kaksi kovaa harjoitusta.

Kirjaprojektin hankalin vaihe Saariselle oli, kun hän luki, mitä hänen vanhempansa ja sisarensa olivat sanoneet hänestä.

”Vanhemmat oli järkyttyneitä, kun kysyin, että eikö teillä ollut mitään hyvää sanottavaa minusta. He kertoivat, että kun heillä on sellainen malli, että omaa lasta ei saa kehua. Asia on selvitetty, ja meillä menee ihan hyvin.”

Sisarusten, varsinkin kaksoissisaren, kitkerien kommenttien ajatteleminen panee Saarisen mietteliääksi. Syytökset itsekkyydestä ja läheisten hyväksi käyttämisestä eivät tietenkään tunnu hyvältä.

”Ehkä ne kommentit eivät kerro koko totuutta, vaan siitä sen hetkisestä mielentilasta. Aina ei muista, että olen joskus jotain hyvääkin tehnyt. Ei siihen oikein osaa muuta sanoa.”

”Mutta he vastaavat itse sanomisistaan. Niin kuin minäkin. Tiedän silti, että he ovat minun rakkaita siskojani.”

Entä jos Norjan tragedia olisi tapahtunut Suomessa? (Tunnista parodia tästä anonyymista blogista)

Ennenkuin riennämme tuomitsemaan täytyy kuitenkin muistaa että asiassa on aina olemassa kaksi ääripäätä. Murhaaja on tietenkin yksi ääripää. Mutta täytyy muistaa että on olemassa toinenkin ääripää: lapset. Koska syy on aina sekä ampujassa että ammutussa. Sitäpaitsi lapset voivat olla oikein provosoivia leireillessään. Tämä on hyvä muistaa nyt kun puhumme tapahtumasta.

Eikä suinkaan pidä unohtaa maahanmuuttajien roolia tragediassa. Tekijä kun oli omien sanojensa mukaan huolissaan maahanmuutosta. Toisin sanoen jos maahanmuuttajia ei olisi, tältä tapahtumalta oltaisiin voitu välttyä. En siis missään nimessä sano että tämä tragedia on maahanmuuttajien syytä. Mutta en myöskään sano etteikö olisi.

Sinut on käännytetty! Kokeile, miten valintasi vaikuttavat siihen, miltä loppuelämäsi näyttää. (YLEn interaktiivinen juttu)

Romaani naisraivosta. Alma! Tässä haastattelu, jossa pohditaan Johanna Tukiaiseen ja naisiin yleensä kohd istuvaa raivoa. Kenelle naisen ruumis, nainen, kuuluu?

Kirjailija kyllästyi Johanna Tukiaisen haukkumiseen netissä – ”Miksi tällaista pitää olla?”

Valokuvaajana ja valokuvataiteilijana tunnettu Hanna Weselius kirjoitti esikoisromaanin, jossa Johanna Tukiaista kovasti muistuttava yökerhotanssijatar, säveltäjä Alma Mahler ja siepatut nigerialaiset koulutytöt kertovat kukin tarinaansa siitä, miten nainen ei koskaan omista ruumistaan.

Kulttuuri 3.9.2016 2:00 Päivitetty: 3.9.2016 7:11
Jukka Gröndahl / HS
Valokuvataiteilijana ja kuvaajana tunnetun Hanna Weseliuksen esikoisromaanin nimi on Alma!.
Valokuvataiteilijana ja kuvaajana tunnetun Hanna Weseliuksen esikoisromaanin nimi on Alma!.
Kuka?

Hanna Weselius

Hanna Weselius (s. 1972) työskentelee lehtorina Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmassa.

Syntynyt Kajaanissa, varttunut Pornaisissa Itä-Uudellamaalla.

Opiskellut kirjallisuustiedettä ja valokuvausta. Valmistui Taikista valokuvaajaksi 2001.

Kuvannut muun muassa Helsingin Sanomiin.

Teki viimeisimmän valokuvataideprojektinsa 2010 nimellä My Day Is a Many Splendoured Bird.

Väitteli tohtoriksi valokuvan alalta 2014.

Asuu kahden lapsensa kanssa Helsingissä.

Hanna Weseliuksen esikoisromaanissa Alma! romaanihenkilö Ainon silmät vuotavat vettä, ovat kuin vereslihalla. Hän lukee internetin keskusteluketjuja eräästä yökerhotanssijattaresta.

”Vaikuttaa aivan pähkähullulta. Harkitsisi sterilisaatiota ja lobotomiaa.”

”Ruhossa on niin suuri prosentti ihraa, laardia, muovia ja kumia ettei se uppoa koskaan.”

”Löysä ja muodoton tasapaksu löllöhanuri, en panisi.”

Haukuttua tanssijatarta ei romaanissa nimetä. Hanna Weselius sanoo ettei koskaan edes harkinnut sitä.

”Minähän en sano henkilöstä mitään. Se, mitä haluan tuoda esiin, on se, miten me muut kohtelemme tätä henkilöä.”

Weselius on poiminut sitaatit romaaniin aika lailla suoraan netistä. Ilman googlaamistakin on selvää, kuka yökerhotanssijatar on. Tietenkin Johanna Tukiainen, Tuksu, jonka julkisesta haukkumisesta osa kansaa repii itselleen outoa huvia.

Weselius luki keskusteluja ja mietti: miksi ihmeessä ihmiset kirjoittavat tuollaisia.

”Kyllähän se vaikuttaa kummalliselta näytelmältä, todella kieroutuneelta. Vatsansa saa kipeäksi, kun niitä lukee ja ajattelee, että miksi tämmöistä pitää olla. Mitä hirveää energianhukkaa. Että mikä saa meidät haluamaan sanoa tällaista?”

Weselius on lehtori Aalto-yliopistossa, tohtoriksi väitellyt valokuvataiteilija sekä lehtikuvaaja. Akateeminen nainen, joka mietti Almaa tehdessään kirjoittamisen oikeutusta myös omalla kohdallaan.

Nimittäin sitä, voiko hän kirjoittaa nigerialaisista koulutytöistä.

Heistä, joita oli 129 tai 230 tai 234, ja jotka siepattiin yöllä makuusalistaan. Kuljetettiin jonnekin raiskattaviksi ja tapettaviksi ja eteenpäin myytäviksi.

Että onko siitä oikeus kirjoittaa, ihmisellä täällä meidän ensimmäisessä maailmassamme?

”Niin helposti tullaan aina siihen, että yliopistofeministi se vain istuu nojatuolissa ja kirjoittaa kauheita asioita. Että voiko se tehdä niin?”

Weselius lisää, että valokuvaajat saavat usein saman syytöksen niskaansa, jos he yrittävät näyttää karmeuksia. ”Jonkun mielestä se on aina väärin kerrottu ja kulttuurista appropriaatiota ja ties mitä.”

Tietenkin Weselius kirjoitti nigerialaisista tytöistä, kirjoitti heistä romaaninsa toisen kappaleen.

Siiderivalaaksi haukuttu suomalainen yökerhotanssijatar tai nigerialaistytöt, joiden kohtaloa on vaikea edes ajatella, eivät ole pääosassa Weseliuksen mosaiikkimaisesti koostetussa esikoisessa. Tärkeitä he romaanissa kuitenkin ovat – ja piirtyvät samalle janalle, eri kohtiin vain.

Weselius nyökkää, kyllä.

”Oikeastaan on, jossakin määrin, ihan samasta asiasta kysymys. Siitä että naisen ruumis ei ole hänen omansa.”

Naisen ruumis. Se on kaikin tavoin merkittävä osa Weseliuksen esikoisromaania – ja siitä päästään romaanin nimihenkilöön Almaan.

Siis säveltäjä Gustav Mahlerin (1860–1911) vaimoon Alma Mahleriin (1879–1964), joka joutui tukahduttamaan oman taiteellisen lahjakkuutensa ja tyytymään osaan ensin Mahlerin ja sitten muiden miesten muusana.

Weselius kertoo, että Alma löytyi kuin näkynä kuvittamaan teemoja, joita hän oli pyöritellyt pitkään mielessään.

”Radiosta tuli ohjelma joskus keväällä 2014, jossa joku kertoi tykkäävänsä kuunnella Alma Mahleria. Olin makuuhuoneessani ja kuuntelin sitä ohjelmaa ja olin että herranen aika, Alma Mahler, tästä nyt lähtee.”

”Se tuli kuin lahjana. Olin miettinyt pää kuumana, että kuinka käsitellä valtakysymyksiä ja tätä sotaa, jota käydään internetissä naisten ja miesten välillä. Että miten tätä voisi käsitellä ja ymmärtää, kun kaikki on niin kovin vereslihaista.”

Alma Mahler ruumiillisti ristiriitaiset teemat, eikä hänen elämäänsä tarvinnut luoja paratkoon kuvitella erikoisemmaksi kuin se oikeasti oli.

”Ovathan ne tarinat ihan mielettömiä. Esimerkiksi se Kokoschkan nukke, että se on oikeasti tapahtunut!”

Taidemaalari Oskar Kokoschkan, joka oli yksi Alman rakastajista, todella kerrotaan suhteen päättymisen jälkeen teettäneen Almasta mahdollisimman oikean ja elävän näköisen nuken, jota hän sitten ikuisti maalauksiinsa.

Romaanissa tätä ja muita Alman elämän kohtauksia tarkkailee varsin kovasanainen ja kiukkuinen kertoja, jolla on paljonkin mielipiteitä sekä Alman ruumiista että siitä, miten tämän olisi pitänyt elämänsä elää.

Kertoja huutelee Almalle kehotuksia säveltää, eikä säästele sanojaan etenkään kuvatessaan Alman vartaloa. Hänelle Alma on lehmä, puuterivippa, marinoitu luumu, strutsinsulkahattuinen ongelma, joka konttaa vessaan, koska on niin kännissä.

Weselius sanoo, että kertojan poliittisesti epäkorrekteja ilmaisuja oli oikeastaan hauska kirjoittaa.

”Asiahan on ihan oikeasti niin, että helvetissä on paikka naisille, jotka eivät tue toisiaan. Eli tuollaisia asioitahan ei saa koskaan sanoa – paitsi kun ne panee omituisen kertojahahmon suuhun.”

Kertojan havainnot Alman vartalosta ovat Weseliuksen mukaan sellaisia, joita miehet ja naiset ovat kautta aikojen ajatelleet ja sanoneet naisista.

”Naiset jopa enemmän. Kommentit vain verhotaan johonkin sellaiseen siskokeskusteluun, että sä olet ihmisenä arvokas – vaikka sulla on tuollainen kaksoisleuka.”

Yksi Weseliuksen romaanin ilahduttavista asioista onkin se, että naisen ruumiillisuus on niin kouriintuntuvasti läsnä ja olemassa. Rapistuva kaula, laskeutuva leukalinja, verinen kohtu, joka istuu välillä yhden henkilön olkapäällä ja huutelee kuin Touretten syndroomaa sairastava.

Naisen ruumista on kautta historian katsottu, ja vaadittu siltä kauneutta. Hyväksymistä on ollut huomattavan paljon vähemmän. Naisenruumistaan ei ole paljon kannattanut tuoda esille, ainakaan jos on halunnut käydä täysivaltaisesta kansalaisesta.

Weselius nyökkää.

”Se miten painavasti ja raskaasti ruumis tuli romaaniin, oli mulle itsellekin yllätys.”

Weselius on tehnyt koko tähänastisen työuransa kuvien kanssa. Silti romaanin kirjoittaminen on pikemminkin kotiinpaluu pitkältä retkeltä kuin uusi polku.

”Joskus kolmevuotiaana se alkoi, kirjoittaminen. Minulla oli haamukirjoittaja, naapurin Minna, joka käytti kirjoituskonetta kun sanelin kummitustarinoita.”

Yliopisto-opinnotkin Weselius aloitti yleisestä kirjallisuustieteestä. Hän opiskeli kirjallisuutta kaksi vuotta ennen kuin haki ja pääsi Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan valokuvausta.

Syntyi lehtikuvia ja valokuvataidetta, kunnes väitöskirjan tekemisestä tulikin samalla ”pitkät jäähyväiset valokuvalle”. Valokuvaamisen sijaan ykkössijalle nousi kirjoittaminen.

Kahdenkymmenen vuoden kuvaamisen jälkeen siitä etääntyminen tuntui vaikealta, mutta toisaalta myös kevensi elämää. Weseliukselle kuvaaminen on aina ollut raskasta, kirjoittaminen kevyttä.

”Kuvatessa kaikkien osien saaminen omaa visiota vastaavaksi ei onnistunut oikeastaan koskaan. Kirjoittaessa on eri tavalla maailman herra.”

Väitöskirjaa tehdessä oli käydä hullusti myös lukemiselle. ”Se oli kummallinen blokki. En pystynyt lukemaan proosaa lainkaan, vain runoutta. Juoniromaanit tuntuivat sepitteeltä, eivät tosilta. Se oli hirveä tilanne, kun ihminen, joka on lukenut koko elämänsä, ei pysty lukemaan lainkaan. Ajattelin, etten selviä hengissä.”

Onneksi Karl Ove Knausgård tuli ja pelasti.

”Aloin lukea Knausgårdia ja se pelasti romaanilukemiseni. Tästähän ovat paljon muutkin tässä ajassa, Tommi Melender esimerkiksi, puhuneet. Että miten knausgårdilainen kerronta on yhtäkkiä todemman tuntuista kuin sepite.”

Weselius on miettinyt paljon, mistä tällainen fiktiivisen kerronnan uskottavuuskriisi voi johtua. Hän on päätynyt siihen, että jollakin lailla kaikki todellisuuden välittäminen on muutoksessa.

”Se näkyy dokumentaarisessa valokuvassakin, jossa on perinteisesti ajateltu, että valokuvaajan tehtävä on tarinoittaa kuviin alku, keskikohta ja loppu, tehdä niistä kaunis paketti. Se on muutoksessa myös. Kuvaajilla on nykyään paljon erilaisia keinoja kertoa tarinoita: he saattavat tehdä ihan ’merkityksettömiä’ kuvia, kummallisia videopätkiä tai mennä itse mukaan.”

Tämän saman muutoksen Weselius näkee tapahtuvan romaanissakin.

”Psykologinen realismi ei vain ole paras tämän ajan kuvaamiseen. Tarvitaan läpinäkyvämpi tapa, kerronnan ja kertojan uskottavuuden kyseenalaistaminen. Epäluotettavia kertojia on tietenkin ollut aina, mutta tässä on vielä se tarinan murtuminen, niin kuin David Foster Wallacella, että kaikki tapahtuu jotenkin alaviitteissä.”

Kuten sanottu, ei Weseliuksen esikoisromaanikaan ole ”perinteinen” juoniromaani. Yhdessä päivässä tapahtuvan tekstin rihmastomainen muoto löytyi intuitiivisesti, Weselius kertoo.

”Olisi kai tyhmää sanoa, että se syntyi helposti. Mutta intuitiivisesti kyllä. Ja onhan siinä totta kai ajateltu rakenne. Sellainen hieman virginiawoolfmainen sekoilu, jota tehdessä Mrs. Dalloway on ollut mielessä.”

Alma! on painava romaani täynnä painavia ja isoja aiheita. Naisen ruumis, taiteilijan vapaus, maailman epäreiluus, jatkuva humanitaarinen kriisi, internetin epärealistiset todellisuuskuilut.

Kaikenlainen pamflettius ja, melkein yllättäen, loputon epätoivokin on kuitenkin Almasta kaukana.

Loppupuolella romaania kaikkitietävä kertoja katsoo maailmaa jostakin yläviistosta ja näkee miten ”ne lähtevät liikkeelle”.

Parijonon edellä kulkee nainen, jolla on kädessään köyden pää, ja jonon perässä kulkee toinen nainen jonka kädessä köyden toinen pää on. Tästä köydestä ne kaikki pitävät kiinni lapasillaan, ja koko ajan niistä lähtee tuo ihmeellinen pieni ääni. Ne liikkuvat eteenpäin ja levittävät vettä tihkuvaan ilmaan pyykinpesujauheen tuoksua ja niillä on jokaisella päällään neonkeltainen huomioliivi.

Niin, ne. Lapset. Meidän tulevaisuutemme.

Vaikka kaukana neonkeltaisista toukkajonoista lapsia syntyy merikelvottomiin veneisiin ja hukkuu Välimereen, eikä sille kukaan tunnu voivan mitään, niin aivan kuin, kuitenkin, olisi... toivoa? Optimismia.

”Pakko. Pakko olla. En näe muuta ratkaisua kuin todeta asiat ja miettiä, mitä voisi tehdä. Mihinkään maailmanlopun maalaajien kuoroon en lähde.”

Weselius huomauttaa, että vaikka seuraavan sanominen ”menee helposti jeesusteluksi ja truismeiksi”, niin silti:

All you need is love. Yleensähän kun niin sanoo, niin muut ovat, että etkö muuta keksi. Mutta niinhän se on. Ei siitä pääse mihinkään. Totta kai maailma olisi täydellinen, jos kaikilla lapsilla olisi asiat hyvin.”

”En keksi mitään muuta asiaa mikä olisi niin totta kuin se.”

Why creative puople are different from everyone else?

There’s no doubt that creative people are very different from others. They seem to live on a different planet, in a whole other universe. Their striking inventiveness and originality keep raising a question of HOW. How on earth did they come up with that?

We set out on a quest to learn what makes outside-the-box thinkers tick. And with the help of science we managed to establish few of the traits creative people tend to exhibit.

1. Creative types often have their head in the clouds

At a busy party, where everyone is talking and having fun, you will find them huddled up in a corner, always writing, drawing, pondering. At school, creative children are prone to daydreaming during the lessons, with teachers throwing their hands up in despair yet again. It’s those frequent moments when they turn inward, forgetting about anything and everything, that brilliant ideas are born in creatives’ heads.

2. They are keen observers who are pretty good at analyzing their surroundings

For them, anything can serve as a source of inspiration: landscapes, architecture, items of clothing or decoration. Building on the littlest things, these people will create a masterpiece, turn a single word into a story.

3. There is no daily regimen

Wake up at 7 a.m., eat lunch at noon, have an afternoon snack at 4 p.m., dinner at 7 p.m., retire to bed at 10 p.m., repeat — this is definitely not the way of creative people. They will work when they feel like it, eat if they have a chance (or absentmindedly skip the meal altogether), and sleep where and when weariness takes its toll, even if it means spending the night at a desk.

4. They love solitude

A lot of people are afraid of loneliness, but not those who have a full set of creative bones in their body. For them loneliness is a way to hide from the aggression of the world, from the formalities that prevail in society. Left on their own, knowing that nobody will disturb them or chase away their muse, creative people can safely enjoy themselves.

5. They are constantly looking to try something new

Routine? Never heard of it. Faced with the concept, creative person will just stare at you in total confusion till you go away, thanks. Comfortable rhythm of a monotonous life, the circle of work — home — sleep, is the worst thing that can happen to them. They crave adrenaline, new emotions, more or less constant motion.

6. They do not shy away from risks

To come up with something new, sometimes you need to do unexpected things, even if it means putting everything on the line. At work or in personal life, without daring, you can’t create anything unusual.

7. For them, failures and mistakes are highly motivating

Life as we know it is metaphorically painted with black and white stripes. After each incredible success a spectacular failure may follow. No inventive genius or artist is impervious to doubts and occasional slip-ups. But while others leave things half-way after not seeing any satisfactory results, creative individuals don’t give up that easily. Of course, persistence is not unique to non-standard thinkers, but for them it’s especially important.

8. They do stuff that inspires them

The most important thing for creative people is to do something that gives them real pleasure. Keep your awards and notoriety. Don’t even try to bludgeon them into labor. Freedom to create and advance their work is where their true happiness lies.

9. Creative individuals often put themselves in others’ shoes

Because what’s more interesting than experiencing someone else’s philosophy, seeing the world from a new perspective. Adopting others’ way of thinking, even for a brief moment, is a great instrument of self-development which improves your empathy.

10. They notice everything

These people have the ability to put pieces together. They see what others don’t and use those observations to understand the essence of the world around.

Without people like that our world would be a dull, dreary place. Creative individuals encourage our development, they change us for the better. To say that they are 100% different from the «non-creative» types would be wrong — they just have a deep desire to create something new. As for trying to be original and to invent the uninvented — well, this we highly recommend for everyone.

Kirjasyksyn tärpit

Edessä kovatasoinen kirjasyksy – lue tärpit runsaasta tarjonnasta

Tämän syksyn kirjasato on erityisen runsas. Useat tunnetut tekijät ja uuden polven toivot julkaisevat teoksensa syksyn aikana. Kokosimme syksyn kiinnostavimmat kirjatapaukset.

Kollaasi kuudesta kirjailista. Kuva: Elena Seibert, Stefan Bremer, Katja Lösönen, Jouni Harala, Pekka Holmström

Konkarit ruotivat historiaa ja nykypäivää

Jari Tervo: Matriarkka

Jari Tervo on viime vuosina julkaissut omaelämäkerrallisia kirjoja, mutta nyt on luvassa jälleen historiaan ja nykypäivään linkittyvää monipolvista kerrontaa. Matriarkka seuraa inkeriläissuvun tarinaa Neuvostoliitossa, Suomessa ja Venäjällä. Kirja sivuaa myös ajankohtaisia teemoja, kuten pakolaisuutta.

Jari Tervo Jari Tervo Kuva: Pekka Holmström / Otava

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Saisio kirjoittaa miehen näkökulmasta. Menestyvän asianajajan elämä järkkyy ja henkinen piina alkaa. Saisiolta on aina lupa odottaa paljon. Hän on voittanut kerran Finlandia-palkinnon ja ollut useamman kerran ehdolla.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Uudessa romaanissaan Kähkönen palaa Kuopio-sarjansa pariin. Seitsemäs Kuopio-kirja kertoo uudemmasta ajasta, mutta jälleen Kähkönen kirjoittaa siitä, minkä osaa erinomaisesti: lasten kärsimyksistä.

Pirjo Hassinen: Kalmari

Kalmari jatkaa muutaman vuoden takaisen Populan tarinaa. Oikeistopopulistisen puolueen johtajan Jukka Kalmarin menneisyydestä paljastuu kamalia asioita. Kalmarissa Hassinen jatkaa maamme henkisen tilan ruotimista. Vahvasti kirjoittavan Hassisen henkilöhahmot eivät yleensä ole niitä rakastettavimpia.

Juha Seppälä: Kuoppakaupunki

Juha Seppälältä voi odottaa laadukasta ja taloudellista kerrontaa. Lukemattomia kertoja Finlandia-ehdokkaana ollut Seppälä ei pidä meteliä itsestään. Kirjat puhuvat puolestaan.

Asko Sahlberg: Pilatus

Ruotsissa asuva Sahlberg jatkaa muutaman vuoden takaisen Herodeksen viitoittamalla tiellä. Nyt vuorossa on Pontius Pilatuksen tarina. Jos tyyli on sama kuin Herodeksessa, lukija voi myös Pilatuksen myötä upota syvälle antiikin maailmaan.

Uudelta sukupolvelta voi odottaa paljon

Riikka Pulkkinen Riikka Pulkkinen Kuva: Jouni Harala / Otava

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Pulkkiselle tuttuun tyyliin uudessakin romaanissa pohditaan perhesuhteita. Tällä kertaa palataan Berliinin muurin murtumisen aikaan. Pulkkinen on pidetty kirjailija, jonka teokset menestyvät myös ulkomailla.

Miika Nousiainen: Juurihoito

Hammaslääkärikäynnit johdattavat veljekset etsimään isäänsä mantereelta toiselle. Hauskasti ja osuvasti kirjoittava Miika Nousiainen on myös teatterien suosiossa. Hänen kaikki romaaninsa on dramatisoitu näyttämölle. Myös Juurihoito nähdään Kansallisteatterin lavalla. Ensi-ilta on jo tänä syksynä.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Statovci voitti esikoisteoksellaan Kissani Jugoslavia Helsingin Sanominen kirjallisuuspalkinnon. Hienolla ja omaperäisellä tyylillä kirjoittava Statovci kirjoittaa myös uudessa teoksessaan siirtolaisuudesta ja ulkopuolisuudesta.

Antti Heikkinen: Matkamies maan

Nilsiäläinen Antti Heikkinen kuvasi palkitussa esikoisromaanissaan Pihkatappi uskottavasti maaseutua. Myös uudessa romaanissa liikutaan syrjäseuduilla. Matkamies maan kuvaa maaseudun nykytilaa. Heikkisen pari vuotta sitten kirjoittama Juice-elämäkerta oli valtaisa menestys.

Kiinnostavat esikoiskirjailijat

Jan Forsström Jan Forsström Kuva: Stefan Bremer / Teos

Jan Forsström: Eurooppalaisia rakastajia

Elokuvakäsikirjoittajana ja ohjaajana tunnetun Forsströmin esikoisteos on novellikokoelma. Tarinat kertovat rakkaudesta ja onnen tavoittelusta.

Hanna Weselius: Alma!

Romaani on saanut nimensä Gustav Mahlerin Alma-vaimolta. Weselius kuvaa Alman ja nykypäivän naisten kautta naisen asemaa ja taiteilijuutta. Valokuvaukseen ja kuvajournalismiin perehtynyt Weselius on ennen ensimmäistä romaaniaan voittanut useita kirjoituskilpailuja.

Minna Rytisalo: Lempi

Lempi sijoittuu Lapin sodan aikaan, mutta tapahtumia eivät hallitse sota vaan rakkaus. Kuusamossa äidinkielenopettajana toimiva Rytisalo tuntee ja osaa kuvata Lapin maisemaa. Hän on myös kirjabloggaaja.

Käännöskirjallisuuden hitti tulee olemaan Harry Potter

Murakami Haruki Haruki Murakami Kuva: Elena Seibert

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Japanilaisella Haruki Murakamilla on oma vankka lukijakuntansa. Tällä kertaa luvassa ei ole tiiliskiveä, vaan erilaisia tarinoita rakastamisen vaikeudesta.

J. K. Rowling, John Tiffany ja Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi

Siitä onkin jo kohta kymmenen vuotta, kun Harry Potteria on viimeksi julkaistu. Nyt tulossa on Lontoossa pyörivän näytelmäversion suomennos. Kääntäjänä on jälleen Jaana Kapari-Jatta. Odotukset kirjan myynnin suhteen ovat korkealla, sillä parinkymmenen vuoden kuluessa Potterit ovat lumonneet melkoisen joukon lukijoita.

Karl Ove Knausgård: Syksystä

Kun kuusiosainen Taisteluni-sarja saatiin päätökseen, niin uutta pukkaa jo. Knausgårdilta alkaa uusi neliosainen sarja, jossa on merkintöjä vuoden jokaiselle päivälle. Sarjan toinen osa Talvesta julkaistaan myös syksyn kuluessa.

Miten käsikirjoittajilta onnistuu suomalainen versio Konttorista? HS analysoi tärkeintä hahmoa.

Sami Hedbergin esittämä pomo ei ole tärkein rooli – Konttorin suomalaisversio nousee tai kaatuu yhden näyttelijävalinnan mukana

Kuka on Konttorissa se hahmo, johon katsoja voimakkaimmin samastuu?

Kulttuuri 16.8.2016 11:01
Irene Stachon / Lehtikuva
Suomen Konttori: Peter Kanerva (Pärre Ericsson), Antti Heikkinen (Jaakko Roisko), Sami Hedberg (Pentti "Pena" Markkanen), Linda Wiklund (Anna Fredriksson), Ushma Karnani (Leyla Hassan) ja Pyry Äikää (Timo Kivelä).
Suomen Konttori: Peter Kanerva (Pärre Ericsson), Antti Heikkinen (Jaakko Roisko), Sami Hedberg (Pentti "Pena" Markkanen), Linda Wiklund (Anna Fredriksson), Ushma Karnani (Leyla Hassan) ja Pyry Äikää (Timo Kivelä).
Reuters

Nyt tiedetään, kuka esittää Suomen Officen eli Konttorin hauskimman roolin. Parhaillaan kuvattavassa sarjassa toimiston huvittamisvimmaista pomoa esittää Sami Hedberg, joka ainakin ulkonäöltään muistuttaa jossain määrin BBC:n alkuperäissarjassa vastaavaa hahmoa esittävää Ricky Gervaisia.

Nähtäväksi jää, missä määrin Hedberg muilla avuillaan onnistuu brittinäyttelijän saappaita täyttämään.

BBC
Brittien The Office -sarjan pääroolia eli paperiyrityksen johtajaa David Brentiä näytteli Ricky Gervais. Suomen-version päänäyttelijä selviää vasta myöhemmin.
Brittien The Office -sarjan pääroolia eli paperiyrityksen johtajaa David Brentiä näytteli Ricky Gervais. Suomen-version päänäyttelijä selviää vasta myöhemmin.

Hedbergin onnistuminen Suomen ”David Brentin” roolissa onkin toki sarjan onnistumisen kannalta ratkaisevaa, mutta kaikkein tärkein hahmo se ei ole. Syynä on elokuvista tuttu termi everyman – eli jokamies – joka tarkoittaa katsojan kannalta samastuttavinta hahmoa.

Jokamies on se tavallinen ihminen, hahmona uskottavampi ”mattimeikäläinen”, joka kokee usein samoja asioita kuin tarinan varsinainen sankarikin, mutta häneltä puuttuvat tälle kuuluvat poikkeukselliset ja joskus jopa yli-inhimilliset ominaisuudet.

The Officen pomon tapauksessa näitä ominaisuuksia ovat järjetön miellyttämishalu, vääristynyt minäkuva ja todellisuudentaju sekä pidättelemätön energia.

Kaikki kunnia vastaavia ominaisuuksia omaaville suomalaisjohtajille, mutta ehkä aika harva heistäkään pystyy Brentin (tai amerikkalaissarjan Michael Scottin) hahmoon täysillä samastumaan.

Kuka siis on The Officen jokamies?

Kieran Doherty / Reuters
Näyttelijä Martin Freeman.
Näyttelijä Martin Freeman.

Vastaus on Tim Canterbury, Martin Freemanin esittämä nuorehko myyjä, jota ei työnteko ei niin nappaa, mutta joka pysyy firmassa, koska ei oikein parempaakaan keksi. Noppalukemina hän ajattelee elämänsä olevan noin tällä hetkellä kolmosen arvoista, mutta kutosen heittäminenkin epäilemättä onnistuisi, jos vain uskaltaisi heittää.

Tim itse kuvasi tilannettaan näin:

“Muistelisin John Lennonin sanoneen, että `elämä on se, mikä tapahtuu, kun sinulla on kiire tehdä muita suunnitelmia´, ja juuri siltä minusta tuntuu.”

”Toisaalta hän sanoi myös: `Minä olen hylje ja minä olen munamies´, joten en oikein tiedä mitä uskoa.”

Apaattinen Tim tietää olevansa fiksu ja hukkaavansa lahjojaan, muttei pysty tarvittaviin muutoksiin. Sen sijaan hän pakenee epävarmuuttaan turhautumistaan huumoriin. Vino hymy suupielessä hän seuraa paitsi koheltavaa pomoaan myös neuroottista ja sotahullua kollegaansa Gareth Keenania, jota riivaa jatkuvilla käytännönpiloillaan.

Myös koulutustasoltaan Tim sopii jokamiehen rooliin. Hän on yliopistoon paluusta haaveileva drop-out, keskiluokkainen kapinallinen, joka suhtautuu ironisella varauksella sekä yläluokkaisiin juppeihin että varastoduunareihin, ja ne myös ärsyttävät häntä.

”Okei kundit, lähestymme varastoaluetta. Varoituksen sana: Osa näistä ihmisistä kuuluu työväenluokkaan; niinpä täällä saattaa olla persvakoja näkyvillä. Etsikää siis itsellenne pari, jota tartutte kädestä, älkääkä puhuko kenellekään.”

Työpäiväänsä piristääkseen Tim tekee käytännön piloja ja haaveilee vastaanottovirkailijasta. Rakkauselämästään hän ei halua keskustella hyvästä syystä; sitä ei ole.

Sarjan edetessä Dawn Tinsleystä kuitenkin syntyy Timille kanssahämmästelijä, jokamiehen naispuolinen vastine, johon katsoja pystyy niin ikään samastumaan.

David Lee
Jim Halpertia amerikkalaisversiossa esittävä John Krasinski esiintyy myös elokuvassa Rakkaus lainassa.
Jim Halpertia amerikkalaisversiossa esittävä John Krasinski esiintyy myös elokuvassa Rakkaus lainassa.

Yhdysvaltalaisversiossa Timin vastine on nimeltään Jim Halpert, jota esittää John Krasinski. Melankoliseen Timiin verrattuna Jim on riemukkaampi hahmo, mutta tehtävä katsojan samastumispintana on sama.

Yhdysvaltalaista konttoria on myös tehty huomattavasti brittisarjaa pidempään, mikä on antanut katsojalle mahdollisuuden kasvaa yhdessä Halpertin kanssa. Seitsemän tuotantokauden aikana tukkansa kanssa taistelevasta keppostelijasta onkin kasvanut vastuullinen perheenisä, ”firman mies” joka joutuu nyt luopumaan unelmistaan useammin perheen kuin työpaikan vaatimusten takia.

Työ on edelleen pakollinen paha, mutta näyttäytyy välillä siunauksenakin.

”Tälle työlle olen velkaa kaiken sen, mikä minusta on tullut”, hän toteaa.

”Tälle typerälle, mahtavalle, tylsälle, ihmeelliselle työlle.”

Suomen Konttorin Tim eli Jim on roolinimeltään Timo Kivelä, ja häntä esittää 27-vuotias näyttelijä Pyry Äikää. Teatterikorkeakoulun kasvatti on esiintynyt aiemmin muun muassa Ryhmäteatterissa.

Pyry, älä petä meitä. Me samastumme sinuun.

Meidän hyväosaisten on turha väittää, että kaikilla on samat mahdollisuudet (Kolumni. Näkökulmaa kirjoittamiseen, hahmojen luomiseen ja heidän ymmärtämiseensä.)

Meidän hyväosaisten on turha väittää, että kaikilla on elämässä samat mahdollisuudet

Omaa etuoikeutettua asemaa on erityisen vaikea myöntää Suomessa, jossa moni 1940- ja 1950-luvulla syntynyt pääsi tekemään komean luokkaretken hyvinvointivaltion noustessa. Sellaista sosiaalista liikkuvuutta ei nyt ole, kirjoittaa Rosa Meriläinen kolumnissaan.

Rosa Meriläinen
Rosa Meriläinen
Kirjoittaja on tamperelainen vapaa kirjoittaja.

Viisitoistavuotiaana saatoin helposti lintsata koulusta lähteäkseni ryyppäämään. Harrastin suojaamatonta seksiä täysi-ikäisen ja työttömän poikaystäväni kanssa. Olin taitava taskuvaras ja näpistelijä.

Köyhyystutkija Maria Ohisalo ja kuntapoliitikko Iisakki Kiemunki ovat kertoneet rankasta perhetaustastaan. Kiemunki kertoi Demokraatin haastattelussa, että ”Monet vanhat kaverini ovat kuolleet tai vankilassa. Osa on pärjännyt myös hienosti elämässään. Loppujen lopuksi kaikki on niin sattumasta kiinni.”

Maria Ohisalo on omistanut elämänsä huono-osaisille.  

Tutkitusti nimittäin pärjääminen elämässä ei ole vain itsestä kiinni. Vanhempien koulutus, kulttuurinen pääoma, varallisuus ja ammatti ennustavat ihmisen elämää pelottavan paljon. Siitä kaveriporukasta, jossa teininä pyörin, on varsin moni päätynyt ennenaikaiseen hautaan tai vankilaan. Miksi minä en? Se, että minä saatoin jättää menemättä kouluun peruskoulun viimeisinä viikkoina ja saada silti erinomaisen todistuksen, ei ollut omaa ansiotani. Minä nyt yksinkertaisesti olen kermaperseeksi syntynyt.

Meillä ihmisillä on vain kova tarve ajatella, että menestyksemme on ollut omaa ansiotamme. Tästä kertoo käsite richsplaining. Se tarkoittaa sitä, kun hyväosaiset lässyttävät köyhille juuresten edullisuudesta tai kertovat, että pitää vain yrittää kovempaa.

Eräässä tutkimuksessa ihmiset laitettiin pelaamaan monopolia niin, että pelaajille annettiin jo heti alussa eri määrä rahaa. Ne, joilla oli enemmän rahaa alussa, olivat tietysti voittajia myös lopussa. Voittajat olivat silti sitä mieltä, että he voittivat, koska olivat pelanneet niin fiksusti.

Omaa etuoikeutettua asemaa on erityisen vaikea myöntää Suomessa, jossa moni 1940- ja 1950-luvulla syntynyt pääsi tekemään komean luokkaretken hyvinvointivaltion noustessa. Sellaista sosiaalista liikkuvuutta ei nyt ole.

Helsingin nuorisotoimenjohtaja Tommi Laitio on kirjoittanut siitä, miten niitä 10 000:tta nuorta per ikäluokka, joille huono-osaisuus periytyy ja kasautuu, yritetään edelleen kohdella kuin alamaisia. Kertoa ylhäältäpäin miten heidän pitäisi elämäänsä elää. Kuitenkin kokemus siitä, että minulla oikeasti voisi olla mahdollisuus siinä missä kermaperseilläkin, voi syntyä vain sitä kautta, että mahdollisuus valita itse todella annetaan.

Kyllä minä muistan senkin kaverini, joka oli 14-vuotiaana karannut jälleen kerran lastenkodista ja kittasi kaljaa kanssamme jossain juoppoluolassa: ”Mä olen lukenut, että meillä lastenkotinuorilla ei oikeasti ole mahdollisuuksia”.

Kohtuullisen turha minun oli siinä hyväntuoksuisissa vaatteissani, äidin ja isän ruokkimana, väittää että meillä on elämässä samat mahdollisuudet. Minä, joka olin asunut kesän Pariisissa taidemuseoita kiertäen. Minä, jolle vanhemmat olivat järjestäneet jo lukuisia työpaikkoja ja yksityisopetusta ranskankielessä.

#firstsevenjobs –meemi toi hyvin esiin sen, miten monia ja monenlaisia duuneja hyväosaisilla on ollut jo nuorena. Onnekas se, joka pystyy noin pitkän cv:n laatimaan.

Tolstoin kuolematon Sota ja rauha uutena tv-versiona

Sota ja rauha

Sota ja rauha, yle tv1
Uudessa sarjassa Paul Dano (vas.) näyttelee Pierre Bezuhovia, Lily James Natasha Rostovia ja James Norton prinssi Andreita. Kuva: Mitch Jenkins

TV1 tiistaisin 23.8. - 27.9.2016 klo 21.30.
Yle Areenassa 14 päivää

Näyttävä sarja perustuu venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin klassikkoteokseen. Ykkönen esittää Sodan ja rauhan kuusi tunnin mittaista jaksoa 23.8. alkaen. Britanniassa sarja on alkoi tammikuussa.

Kolme nuorta keskellä maailmanhistoriaa

Tarina alkaa vuodesta 1805, jolloin Napoleonin armeijan sotatoimet Itävallassa vetävät Venäjän sotaan mukaan. Sarja kuvaa kolmea nuorta, jotka varttuvat ja kokevat rakkauden sekä menetyksen keskellä poliittista kuohuntaa.

Sodassa ja rauhassa Natasha Rostovan roolia näyttelee Lily James, joka on viimeksi nähty Downton Abbeyn Lady Rosena.

Ruhtinas Andrei Bolkonskia näyttelee Happy Valleyn James Norton. Hänen ystäväänsä ja seurapiireihin pyrkivää Pierre Bezuhovia esittää Paul Dano.

Palatseissa kuvattu

Venäjällä, Latviassa ja Liettuassa kuvattu sarja seuraa kahdeksaa vuotta, jonka aikana Venäjä ja venäläiset muuttuvat peruuttamattomasti. Näyttäviä juhlia tanssitaan Talvipalatsin ja Katariinan palatsin saleissa.

Sodan ja rauhan on ohjannut Tom Harper, joka käsialaa on Ykköselläkin nähtävä Peaky Blinders sekä muun muassa The Woman in Black: Angel of Death ja The Scouting Book For Boys.

Jaksojen aikana tavataan suuri joukon unohtumattomia hahmoja talonpojista seuraneiteihin, ja itse Napoleonkin. Ranskan keisarin roolia esittää Matthieu Kassovitz.

BBC on edellisen kerran kuvannut sarjan vuonna 1972, jolloin Tolstoin romaanista tehtiin 20-osainen versio. Pääroolissa nähtiin muun muassa Anthony Hopkins.

sota ja rauha, yle tv1
Kuva: BBC

Olipa kerran (YLEn syväluotaava sarja saduista. Kuuntele, onko Kaunotar ja hirviö pyyteettömän rakkauden vai alistamisen kuvaus)

Pekka Kuusisto ja aristotelinen draaman kaari

Pekka Kuusiston nettihitin suosio selittyy yli 2000 vuotta vanhalla teorialla – britit valloittanut esitys hetki hetkeltä

”Yes!”, Kuusisto huutaa uhmakkaasti ja saa ensimmäiset aplodit. Alkusysäys on valmis.

Kulttuuri 12.8.2016 15:56
Pekka Elomaa
Viulisti Pekka Kuusisto.
Viulisti Pekka Kuusisto.

Yleisradioyhtiö BBC:n nettihitiksi noussut video suomalaisviulisti Pekka Kuusiston Albert Hall -keikasta on lyönyt muusikon itsensäkin ällikällä.

Videolla Kuusisto esittää suomalaisen kansanlaulun Minun kultani kaunis on ja saa suuren lontoolaisyleisön ulvomaan naurusta. Videon voi nähdä tästä linkistä tai alta:

Lämminhenkinen esitys, hieno muusikko, ammattitaitoinen video ja Suomikin mainittu, mutta mikään niistä ei selitä valtavaa suosiota, jonka taltiointi on saanut aikaan.

Mikä videossa siis vetää?

Vastaus löytyy draaman kaareksi kutsutusta juoniteoriasta.

Draaman kaaren alkuperäiseksi isäksi on useimmiten mainittu antiikin Kreikassa vaikuttanut filosofi Aristoteles, jonka Runousoppi-teos on muodostunut käsikirjoittajien raamatuksi. Teoksessa esitetyn teorian mukaan onnistuneessa juonessa (mythos) toiminnan tulee olla jatkuvaa, ja sen tulee sisältää muutos.

Myöhemmin Aristoteleen mallia ovat versioineet useat eri teoreetikot (kuten Gustav Freytag ja Syd Field ), ja nykyisin sen eri muunnelmia toteuttavat muun muassa useimmat Hollywood-elokuvien käsikirjoitukset.

Ja - kuten analyysista selviää - myös Kuusiston esitys ja erityisesti siitä julkaistu video toteuttavat draaman kaaren melko lailla täydellisesti.

BBC
Tehokas alkusysäys.
Tehokas alkusysäys.

Alkusysäysvaiheessa esitellään tapahtumapaikka, päähenkilö, päävastustaja sekä peruskonflikti. Se päättyy ristiriitatilanteeseen, joka määrittää koko tarinan.

Videon sankari on Pekka Kuusisto, nuorehkon näköinen suomalaisviulisti, joka on heitetty keskelle areenaa, valtavaa Royal Albert Hallia Lontoossa. Häntä ympäröivät musiikkipyhätön jyhkeät seinät ja pimeydessä tuomioonsa valmistautuva monituhatpäinen yleisö.

Vastakkain ovat siis yksi rohkea suomalainen ja valtava ihmismassa, pieni vastaan suuri.

Yleensä nähdyistä konserttitaltioinneista poiketen rennosti paidanhihojaan käärivä Kuusisto päättää ottaa valtavan riskin ja kertoo esittävänsä suomalaisen kansanlaulun. Muun orkesterin ilmeet ovat epäileväisiä, mutta viulisti ei luovuta.

”YES!”, hän huutaa uhmakkaasti ja saa ensimmäiset aplodit.

Alkusysäys on valmis.

BBC
Esitellään tapahtumapaikka.
Esitellään tapahtumapaikka.

Esittelyjakso syventää tietoja päähenkilöstä ja konfliktista. Myös perusteemaa lavennetaan versioimalla sitä eri tavoin.

Tässä jaksossa Kuusisto koventaa panoksia heittämällä mukaan juttuihinsa Venäjän. Hän ilmoittaa esitettävän kansanlaulun olevan ajalta, jolloin Venäjä oli osa Suomea. Uhkarohkea viulisti siis uhmaa arvovaltaisen yleisön edessä pelottavaa naapurimaata ja sen arvaamatonta johtajaa. Riemastunut yleisö palkitsee hänet kymmensekuntisilla aplodeilla. Vitsi myös muistuttaa tarinan peruskonfliktista - pienen ja suuren kohtaamisesta - ja vie sen uudelle tasolle.

Viulisti itse yhdistyy olemuksellaan esitettävään kappaleeseen. Ilkikurinen viulisti on tuonut naurettavan kansanlaulun suureen konserttisaliin, jossa soivat yleensä mahtipontiset sinfoniat ja esiintyvät vakavat kapellimestarit.

BBC
Päähenkilön luonne syvenee.
Päähenkilön luonne syvenee.

Syventämisvaiheessa konflikti kehittyy ja katsoja saa tietää yhä uusia puolia sankarista. Panokset kovenevat.

Nyt Kuusisto on jälleen altavastaajana. Joustaan hermostuneesti heilutteleva viulisti kertaa kansanlaulun tarinaa hieman takerrellen ja olkapäätään raapien. Samalla hän tapailee viulustaan ääniä epämääräisesti.

Katsojalle selviää tarkemmin myös esitettävän kappaleen luonne. Se on pieni humoristinen kappale jossa mies luettelee naisystävänsä ominaisuuksia humoristiseen ja hieman sovinistiseen tyyliin.

Kuusisto päättää syventämisvaiheen hienolla tavalla kehumalla yleisöä ja tilaisuutta ”hulluksi” kuulemistaan huhuista huolimatta. Samalla hän tulee korostaneeksi peruskonfliktia itsensä ja tuomaristona toimivan yleisön välillä.

Nauruun repeilevä yleisö tuntuukin viihtyvän loistavasti, mutta videon katsojaa kalvaa epäilys. Aikooko Kuusisto todella esittää kappaleen suomeksi? Tuleeko tästä vielä totaalinen nöyryytys?

BBC
Konflikti lähestyy.
Konflikti lähestyy.

Ristiriitojen kärjistymisvaihe on koko draaman huipentuma, jolloin sankarin joko voittaa - kuten yleensä - tai häviää kamppailunsa.

Nyt Kuusisto lopulta esittää kappaleen, jota videon katsoja on odottanut. Yleisö on hiiskumattoman hiljaa. Nyt selviää, onko hänen riskinottonsa kannattanut.

Kappale lähtee käyntiin hieman pahankuuloisesti, ja Kuusiston joukot (eli orkesteri) näyttävät jälleen epävarmoilta. ”Mitä tästä tulee?”, ilmeet tuntuvat sanovan. Myöskään yleisö ei vaikuta vakuuttuneelta.

Uusi nousu syntyy kolmen minuutin jälkeen kun Kuusisto esittelee toisen viulistin ja nostaa jousikätensä uhmakkaaseen nousuun. Yleisö antaa raikuvat aplodit, ja orkesteri näyttää helpottuneelta. Tämäkään ei vielä Kuusistolle kuitenkaan riitä, vaan hän päättää laulattaa yleisöä.

BBC
Ratkaisu koittaa.
Ratkaisu koittaa.

Ratkaisu on kohtaus, johon elokuvan juoni huipentuu ja katsojalle selviää, miten tarina päättyy.

Kuusiston uhkayritys laulattaa yleisöä palkitaan minuuttia myöhemmin, kun koko Royal Albert Hall yhtyy raikuvasti kertosäkeeseen, ja kapellimestariksi ryhtynyt viulisti johtaa kappaleen suvereenisti loppuun. Sen päätyttyä suosionosoitukset ovat raivoisat. Sankari on johtanut joukkonsa voittoon, noussut kiistattomaksi johtajaksi ja voittanut taistelun.

Pieni voitti suuren, Daavid goljatin, kansanlaulu sinfoniat, viulisti kapellimestarit, Suomi Venäjän ja kaikilla on hyvä olla.

Häivytyksessä aplodit feidataan ja siirrytään graafiseen ohjelmatunnukseen.

Hämmästyttävintä Kuusiston esityksessä on, että se toteuttaa draaman kaaren niin tehokkaasti spontaanisuudestaan huolimatta.

Harkitummin vastaavaa rakennetta käytetään muun muassa television kykykilpailuissa. Yksi kuuluisimmista videoista on tämä Paul Pottsin kyynelkanavat aukaiseva esitys Britannian Talentissa.

Videolle on muuten kertynyt vajaassa kymmenessä vuodessa yli 150 miljoonaa katsojaa, johon Kuusistollakin on siis vielä matkaa.

Ronaldo on myyttinen sankari yöperhosineen, päivineen. Lue koko loppuottelun draaman kaaren analyysi!

Cristiano Ronaldosta tuli sankari, joka koki EM-finaalissa mystisen muodonmuutoksen

Portugali voitti EM-loppuottelussa Ranskan maalein 1–0, ja suurin tähti Cristiano Ronaldo näytteli pääosaa myyttisessä tarinassa.

Ari Virtanen HS
Kuka?

Cristiano Ronaldo

Syntynyt 5. helmikuuta 1985.

Portugalin maajoukkueen ja Real Madridin hyökkääjä.

Ronaldo sivusi neljännessä EM-turnauksessaan Michel Platinin yhdeksän maalin EM-maaliennätystä.

Ensimmäinen pelaaja, joka on tehnyt maalin neljässä EM-turnauksessa.

Kaikkien aikojen maalintekijä karsinnat mukaan lukien (29).

Eniten EM-otteluita (21).

Eniten maaotteluita Portugalin maajoukkueessa (133).

Portugalin nousu Euroopan mestariksi oli ehkä koskettavinta mitä jalkapallon arvoturnauksissa on koskaan nähty. Loppuottelu oli jopa häkellyttävän täydellinen tarina sankarin kuolemasta ja jälleensyntymästä.

Se on tarina, jonka suurin osa ihmisistä tunnistaa alitajuisella tavalla tutuksi, ja sen takia se on niin koskettava. Näimme modernin jalkapallon kentälle sijoittuvan tarinan kuolevan jumalan myytistä.

Stade de Francella lihallistui jungilainen kollektiivinen tiedostamaton, ja Cristiano Ronaldo näytteli pääosaa. Ronaldo oli kuin kreikkalaisen mytologian ylijumalan Zeuksen poika Dionysos.

Titaanit repivät Dionysoksen kappaleiksi ja hänet kursittiin kokoon oman sydämensä kappaleista.

Psykiatri C. G. Jungin mukaan kollektiivinen menneisyytemme on synnyttänyt arkkityypit eli peruskuvat, jotka saavat meidät tiedostamaan alitajuisen sielunelämämme. Tiedostamattomaan voisi päästä käsiksi egon kuolemalla ja syntymällä uudestaan henkisesti. Ronaldon loukkaantuminen oli kuin symbolinen egon kuolema kentällä, joka auttoi häntä pääsemään tiedostamattomalle tasolle ja syntymään uudestaan kentän laidalla.

EM-turnauksen loppuottelussa ilma oli sakeana symboleista. Stadionin valoissa, katsomoiden ja kattojen vankeina räpyttelivät tuhannet yöperhoset. Ne olivat kuin symboleina turnauksen historian lukemattomille pelaajille, jotka ovat perhosten lailla eläneet vain muutaman viikon – palaakseen poroiksi parrasvaloissa.

Cristiano Ronaldo tuli EM-turnaukseen puolijumalan kaltaisena supertähtenä, jota Euroopan mestarille annettavan Henri Delaunay -pokaalin kiilto veti puoleensa kuin katulamppu yöperhosta. Kolmesti Ronaldon siivet olivat palaneet lampun poltteessa.

Neljännellä kerralla näimme tarinan, jossa toistuivat arkkityyppisen tarinan elementit sankarista, joka saa päälleen kirouksen, muuttuu liikkumattomaksi ja herää lopulta vapauteen horroksestaan.

Dimitri Payetin kova taklaus ottelun alussa oli kuin villikarjun torahammas, joka surmasi hedelmällisyyden jumalan Adoniksen. Se oli keihäs, joka puhkaisi Jeesus-hahmon kyljen.

Lopulta taklaus vaikutti kuin myrkky, joka lamautti Ronaldon hitaasti ensimmäisellä puoliajalla. Piinaavien minuuttien jälkeen Ronaldo vaipui liikkumattomana nurmen pintaan.

Normaalisti Ronaldo olisi väistänyt elegantisti taklauksen. Tällä kertaa hän jähmettyi pallo jaloissaan, ja Payet runnoi tarinan sankarin polven rikki. Sankarista antisankariksi muuttuneen Payetin taklaus oli kuin kirous, jota Ronaldo ei voinut väistää tai paeta.

Kun itkevä Ronaldo istui kentällä, laskeutui hänen otsalleen gammayökkönen, yöperhonen. Yöperhonen on myyttinen symboli, joka on kuvastanut totuutta etsivää sielua.

Ronaldo joutui luopumaan egostaan syntyäkseen uudelleen ja löytääkseen totuuden. Avukseen Portugalin kapteeni tarvitsi joukkuettaan, ja erityisesti vaihtopelaaja Ederiä, jonka maalilaukaus oli kuin suudelma, joka herätti sankarin horroksesta.

Kentällä itsekkäänä tunnettu Ronaldo löysi viimeistään loppuottelun kohtalonhetkillä sisältään voittoon tarvittavan epäitsekkyyden. Hän lähetti Ederin kentälle kannustavilla sanoilla. Ronaldo sanoi Ederille, että tämä tekisi voittomaalin.

Ronaldo heräsi sivurajalla henkiin jonkinlaisena valmentajana, joka piiskasi joukkuettaan päävalmentajan rinnalla. Tarinan sankari nousi voittajaksi vasta, kun hän luotti täydellisesti muiden apuun.

Jalkapallossa historia toistaa itseään. Jalkapallokirjailija Eduardo Galeano kirjoitti kirjassaan Jalkapallo valossa ja varjossa, miten vuonna 1993 rasismin aallot olivat nousussa. Ja juuri samana vuonna ranskalainen joukkue, Marseille voitti ensimmäisen kerran Euroopan seurajoukkueiden mestaruuden. Voittomaalin teki norsunluurannikkolainen Basile Boli, joka pukkasi ghanalaisen Abedi Pelén kulmapotkun maaliin.

Vuonna 2016 rasismin aallot lyövät taas kovaa. Tällä kertaa Portugali otti ensimmäisen arvoturnausvoittonsa, ja voittomaalin teki Länsi-Afrikan Guinea-Bissausta lähtöisin oleva Eder. Voittomaalia oli alustamassa romani Ricardo Quaresma.

”Tämä pokaali on kaikille portugalilaisille, kaikille maahanmuuttajille ja kaikille, jotka uskoivat meihin”, Ronaldo sanoi finaalin jälkeen.

Filantroopikkona, hyväntekijänä tunnettu Ronaldo pyrki hyvään myös sanoillaan.

Portugali sai viimein todellisen kultaisen jalkapallomaajoukkueensa ja Ronaldo sinetöi nousunsa EM-legendojen joukkoon.

Yle
EM-finaalien näyttämöllä Pariisin Stade de Francella lenteli ottelun aikana paljon yöperhosia. Yksi niistä pysähtyi kentän pinnassa loukkaantumisen takia istuneen Cristiano Ronaldon kasvoille.
EM-finaalien näyttämöllä Pariisin Stade de Francella lenteli ottelun aikana paljon yöperhosia. Yksi niistä pysähtyi kentän pinnassa loukkaantumisen takia istuneen Cristiano Ronaldon kasvoille.
CHARLES PLATIAU / Reuters
Cristiano Ronaldo yritti jatkaa pelaamista hoitotoimien jälkeen, mutta joutui jättämään pian kentän.
Cristiano Ronaldo yritti jatkaa pelaamista hoitotoimien jälkeen, mutta joutui jättämään pian kentän.
Michael Dalder / Reuters
Polven teippauksen jälkeen Ronaldo palasi vaihtopenkille kannustamaan ja ohjaamaan joukkuettaan. Hän riemuitsi mestaruudesta valmentaja Fernando Santosin kanssa.
Polven teippauksen jälkeen Ronaldo palasi vaihtopenkille kannustamaan ja ohjaamaan joukkuettaan. Hän riemuitsi mestaruudesta valmentaja Fernando Santosin kanssa.
John Sibley / Reuters
Cristiano Ronaldo kyynelehti jouduttuaan jättämään kentän loukkaantumisen takia. Mestaruusjuhlissa hän oli taas yhtä hymyä.

Lumikin menestys jatkuu - Salla Simukan kirjoista tehdään elokuva Hollywoodissa

Suomalaiskirjailijan kirjasarjasta tehdään elokuva Hollywoodissa – tavoittelee samaa yleisöä kuin Nälkäpeli ja Twilight

Kirjailija Salla Simukan Lumikki-trilogiasta tehdään täyspitkä elokuva. Elokuvalle on löytynyt tuottaja Hollywoodista.

Salla Simukka Salla Simukka Kuva: Anni Reenpää

Salla Simukan nuorille suunnattua Lumikki-kirjasarjaa on julkaistu 50 maassa ja nyt trilogia on herättänyt kiinnostuksen myös Hollywoodissa.

Tuotantoyhtiö Zero Gravity kiinnostui kirjasta ja on valmis tuottamaan siitä elokuvan. Tavoitteena on saada elokuvalle samankaltaista yleisöä kuin mitä kassamagneetit Nälkäpeli ja Twilight saivat.

– Nyt kun tuottaja on olemassa, seuraavaksi he rupeavat etsimään elokuvalle käsikirjoittajaa, ohjaajaa ja näyttelijöitä, kertoo Salla Simukan kirjallisuusagentti Elina Ahlbäck.

Jos asiat etenevät suunnitelmien mukaisesti, elokuvaa ryhdytään kuvaamaan viimeistään parin vuoden kuluttua.

– Onhan tämä aivan uskomaton onnenpotku. Tämä ei ole mikään pelkkä optio, koska meillä on nyt tuottaja. Elokuva todellakin aiotaan tehdä, hehkuttaa Elina Ahlbäck.

Elokuvatuottajaan teki vaikutuksen Simukan kirjasarjan päähenkilö, joka on älykäs ja rohkea nuori nainen. Tuottaja Gudrun Giddings kertoo tiedotteessa Lumikin olevan oiva roolimalli. Elokuvalla haetaan etenkin nuorta yleisöä.

Salla Simukka on innoissaan elokuvatuotannosta. Hän saa myös itse olla mukana tuotannossa.

– Tämä on aivan mahtavaa. Pidän tärkeänä sitä, että saimme tehtyä sellaisen sopimuksen, jossa myös minulla on sananvaltaa. Avustavana tuottajana minulla on mahdollisuus kommentoida eri vaiheita. Lisäksi pystyn näin huolehtimaan, että elokuva tavoittaa kirjojen hengen. Tämä on suuri etuoikeus, että saan olla mukana, kertoo puhelimitse tavoitettu Salla Simukka.

Hollywoodiin pääseminen on vaatinut pitkäjänteistä työtä.

– Puolen vuoden ajan olen melkein päivittäin käynyt skype-keskusteluja tuotantoyhtiön ja Sallan kanssa, kertoo kirjallisuusagentti Elina Ahlbäck.

Salla Simukka on Tampereella asuva kirjailija, joka on kirjoittanut lukuisia nuortenkirjoja. Hän nousi kansainväliseen menestykseen Lumikki-trilogiallaan, jonka ensimmäinen osa Punainen kuin veri ilmestyi vuonna 2013.

Zero Gravity on ollut mukana tekemässä muun muassa Ben Affleckin ja Anna Kendrickin tähdittämää The Accountant -jännityselokuvaa, joka on tulossa syksyllä ensi-iltaan.

12 asiaa, jotka opin naisten sukupuolielimistä lukemalla yhden sarjakuvakirjan (eli näin sanat muokkaavat maailmaa, sekin mistä ei puhuta)

Yksityiskohta 1800-luvun moraalista kertovasta sarjakuvastripistä kirjasta Kielletty hedelmä.
Yksityiskohta 1800-luvun moraalista kertovasta sarjakuvastripistä kirjasta Kielletty hedelmä.

13 asiaa, jotka opin naisen sukupuolielimistä lukemalla yhden sarjakuvakirjan

Sarjakuva

17.5.2016 @ 11:43 | Päivitetty 27.5.2016 @ 13:54 Jutta Sarhimaa <URL> nyt.fi/a1463450709112

Liv Strömquistin kirja Kielletty hedelmä (2016) kertoo yhteiskuntamme tabusta, nimittäin naisen sukuelimistä. (Voit lukea psykoanalyytikko Elina Reenkolan tästä jutusta innoittuneen mielipidekirjoituksen täältä.)

Juuri suomennettu teos on sarjakuvan muotoon tehty kattava ja viihdyttävä tietokirja, jonka alkuperäinen nimi (Kunskapens frukt, 2014) paljastaa, mistä todella on kyse:

Siitä, miten yhteiskunnan valtaapitävät ovat eri aikoina päättäneet ihan ilman naisten hameen alle katsomista, millaisia naisen sukupuolielimet oikeasti ovat, miten ne toimivat ja miten niiden kuuluisi toimia.

Tämän kaiken he ovat useimmiten tehneet kysymättä naisilta mitään.

Sammakko
Liv Strömquist tekee sarjakuvien lisäksi radio-ohjelmia ja podcasteja.
Liv Strömquist tekee sarjakuvien lisäksi radio-ohjelmia ja podcasteja.

Lopputuloksena on lähes tragikoominen, ääneen naurattava vaginan kulttuurihistoria, jota Strömquist ryydittää itseironisella, hapokkaalla kommentaarillaan. Malmöläinen Strömquist on Ruotsissa hyvin tunnettu feministinen sarjakuvataiteilija, jonka teoksia on myös sovitettu näytelmiksi.

Esimerkiksi nämä asiat opin Kielletystä hedelmästä:

1. Kutsumme naisen sukuelimiä usein väärällä nimellä.

Kun puhumme vaginasta, puhummekin usein itse asiassa vulvasta eli naisen uloimmista sukupuolielimistä. Vulva viittaa näkyvään osaan naisten sukuelimiä, eli häpykumpuun, klitorikseen, ulompiin ja sisempiin häpyhuuliin, emättimeen ja välilihaan.

Vagina viittaa emättimeen, joka yhdistää vulvan sisempiin, näkymättömissä oleviin elimiin eli kohdunkaulaan, kohtuun ja munasarjoihin.

Esimerkiksi nämä Marianne Valolan kirkkovene-kuvioiset laukut ovat siis vulvakuvioisia, kirkkovene kun on karikatyyripiirros vulvasta.

2. Nimityssekaannus on luonnollinen, sillä välttelemme naisen sukuelimien kuvaamista yhtään missään viimeiseen saakka.

Strömquist kertoo hyvän esimerkin: Yhdysvaltojen avaruushallinto Nasa lähetti vuonna 1972 matkaan Pioneer-avaruussukkulan täynnä tietoa ihmiskunnasta jos vaikka mahdolliset avaruusoliot törmäisivät siihen maailmankaikkeudessa.

Mukaan laitettiin kuva alastomasta miehestä ja alastomasta naisesta. Miehellä oli realistisesti piirretyt ulkoiset sukuelimet, naisella ei:

Ilmeisesti naisen häpykummun kohdalla piirroksessa oli alun perin lyhyt viiva ilmaisemassa vulvaa, mutta piirtäjät itsesensuroivat sen pois, koska he pelkäsivät Nasan johdon reaktiota.

”Nasan käsitys siis on, että jopa avaruusoliot toisilla planeetoilla tuntisivat olonsa epämukavaksi joutuessaan kohtaamaan vulvan kuvassa”, kirjoittaa Strömquist.

Strömquistin huomio tekee lihaksi ilmiön, jota vastaan on noussut oikea ”vulvavoimautumisen” aalto, lähtien tietysti Eve Enslerin Vaginamonologeja-näytelmästä (2001). Viimeisimpänä esimerkkinä on HBO:n Girls-sarja, jonka luoja ja pääosan esittäjä Lena Dunham vilauttelee monissa jaksoissa vulvaansa.

Naisten sukuelimiin ja niiden toimintaan liittyvää tietoutta on yritetty jakaa monin eri tavoin: esimerkiksi hupaisassa Tampon Run -mobiilipelissä tyttöhahmo taistelee ”kuukautishäpäisijöitä” vastaan. Viime vuonna Ruotsissa äänestettiin omasta sanasta naisten itsetyydytykselle. Voittajaksi selviytynyt klittra-verbi korostaa klitoriksen merkitystä naisen nautinnon lähteena. (Järjestimme suomiversiosta äänestyksen, jossa klitsuttaa ja pimputtaa nousivat suosikeiksi.)

Kielletty hedelmä sijoittuu siis selvään jatkumoon yrityksiä tehdä naisen sukuelimet positiivisella tavalla näkyviksi yhteiskunnassamme.

3. Se, ettemme koskaan näe naisen sukuelimiä missään, on yhteydessä siihen, että naiset haluavat pienennyttää häpyhuuliaan plastiikkakirurgialla.

Strömquist siteeraa aihetta tutkinutta psykologia Harriett Lerneriä:

Koska esimerkiksi seksivalistuksessa ei yleensä mainita naisten uloimmista sukupuolielimistä halaistua sanaa, tytöille ja naisille voi todella helposti muodostua alapäätään peilatessa sellainen mielikuva, että he ovat jotenkin epämuodostuneita.

Jokin, mitä ei pitänyt olla, halutaan tietysti minimoida. Se selittää, miksi häpykauneuskirurgiasta onkin tullut kasvava bisnes.

4. Häpyhuulien ”rumuus” tai ”nolous” on tämän ajan ilmiö.

Aiemmin oli päinvastoin: taidehistorian esimerkkeihin nojaten Strömquist esittää, että vulvan paljastamisella oli historiassa jonkinlainen voimaa antava ja humoristinen sisältö.

Esimerkiksi Kreikan tarustossa tunnetaan seuraava kertomus aikakaudelta 600–500 eaa: Hedelmällisyyden ja sadonkorjuun jumalatar Demeter oli epätoivon murtama, koska manalan valtias oli ryöstänyt hänen tyttärensä Persefonen.

Sitten kuvioihin ilmestyi muuan vanha mummo nimeltä Iambe. Hän kutsui Demeterin luokseen, tarjosi ruokaa ja juomaa ja paljasti Demeterille vulvansa. Demeter piristyi kertaheitolla ja kukat alkoivat taas pukata pellosta!

Kreikkalainen näytelmäkirjailija Aristofanes tallensi jälkipolville, kuinka naiset kerääntyivät Demeterin temppeliin laulamaan lauluja, paljastelemaan vulvaansa toisilleen ja syömään vulvan muotoista kakkua.

5. Keskiajalla naisten anatomia tunnettiin ilmeisesti niin huonosti, että se saattoi tapattaa heitä.

Noitavainoissa nainen saatettiin tunnistaa noidaksi ja tappaa ihan vain klitoriksensa perusteella – noidat kun tunnisti usein ”kätketyistä ihoulokkeista tai nisistä”, joita löydettiin ulkoisista sukuelimistä.

Strömquistin tavaramerkkihuumori paljastuu tässä kohtauksessa:

6. Ennen valistusta (eli 1700-luvun loppua) naisen orgasmia pidettiin yhtä tärkeänä osana seksiä kuin miehenkin, ja muun muassa välttämättömänä ehtona raskaaksi tulemiselle.

Valistuksen jälkeen keksittiin, ettei nainen voi kokea seksuaalista nautintoa miehen tavoin vaan hän on moraalisesti puhtoisempi, ylempi olento ja nauttii vain romanttisista tunteista.

Näin nainen sai hetkellisesti näennäistä yhteiskunnallista valtaa himokkaisiin miehiin nähden, mutta seksuaalisuutensa hinnalla. Vanha, rietas naiskäsitys eli rinta rinnan uuden, frigidin naiskäsityksen kanssa.

Näin ollen millä tahansa tavalla normista poikkeavaa naista pidettiin huorana, kuten tämä strippi hersyvästi näyttää:

7. Kun oli keksitty, ettei nainen halua seksiä, nautintoa tuottava elin eli klitoris yritettiin tuhota.

Esimerkiksi John Harvey Kellogg (1852–1943), eli sama mies joka keksi Kellogg’sin aamiaismurot, keksi myös kaataa syövyttävää happoa naisten sukuelimille.

Tämän piti estää naisia koskemasta elimiinsä.

Muuan Isaac Baker-Brown (1811–1873) keksi lopullisen ratkaisun naisten itsetyydytykseen: klitoridektomian eli klitoriksen poistamisen.

Baker-Brownin ajatukset löivät oikein hyvin läpi. Esimerkiksi USA:ssa viimeinen klitoridektomia tehtiin vuonna 1948 5-vuotiaalle tytölle, itsetyydytyksen estämiseksi.

8. Kaiken tämän jälkeen on aika hämmentävää, että klitoriksen todellinen koko havaittiin vasta vuonna 1998:

Royal Melbourne Hospitalin tohtori Helen O’Conell kirjasi ylös, että klitoris on itse asiassa n. 7–10 cm pitkä ja sillä on kaksi paisuvaiskudoksesta muodostuvaa vartta, jotka ympäröivät emättimen sivua.

Ranskalainen gynekologi Odile Buisson totesi vuonna 2012 Journal of Sexual Medicine -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa, että ”emättimen stimuloiminen ilman, että stimuloisi klitorista on lähestulkoon mahdotonta”.

Niin, Kielletyssä hedelmässä todellakin käytetään lähdeviitteitä, joista vain pari viittaa Wikipediaan.

Strömquist pyrkii näin purkamaan virheellisiä käsityksiä ohjaamalla ihmiset viimeisimmän tieteellisen tiedon äärelle.

9. O’Conellin ja Buissonin tutkimukset veivät vihdoin ja viimein pohjan ”eri orgasmien väliseltä hierarkialta”.

Kyseessä on 1900-luvun vallinnut huuhaa-teoria, jonka lanseerasi vuonna 1905 muuan Sigmund Freud.

Freudin mukaan ”nuoret, kypsymättömät tytöt saavat klitorisorgasmeja kun taas aikuiset, kypsät naiset saavat vaginaalisia orgasmeja”.

Freudin mukaan aikuiset naiset, jotka eivät saaneet tavanomaisessa penetraatioseksissä vaginaalisia orgasmeja, olivat frigidejä eli haluttomia ja he tarvitsivat psykologista hoitoa.

Tämä käsitys jatkui siis pitkälle näihin päiviin saakka, kiitos Freudin. (Tämä ei muuten ole ainoa kirjassa esitelty Freudin naisteoria, joka ei pitänyt paikkaansa ja joka aiheutti naisille paljon onnettomuutta.)

10. Tutkijat ovat keksineet muitakin villejä teorioita, jotka ovat menneet läpi vielä paljon myöhemminkin.

Esimerkiksi vuonna 1965 joukko ruotsalaisia tutkijoita avasi Ruotsin kuningatar Kristiinan haudan selvittääkseen, oliko Kristiina mahdollisesti ”pseudohermafrodiitti”.

Gynekologi Elis Essen-Möller ja kirjailija Sven Stolpe olivat vakuuttuneita siitä, että Kristiinan oli täytynyt olla sukupuoliselta rakenteeltaan jotenkin ”epänormaali”, koska hän oli niin hyvä tähtitieteessä ja filosofiassa (kuten miehet) ja kuitenkin hän oli niin arvaamaton (kuten naiset).

Uskomattomalla aasinsillalla tutkijat päättelivät, että Kristiinan oli täytynyt olla intersukupuolinen, eli jotain kaksinapaisen sukupuolijärjestelmämme välimaastosta. (Strömquist ottaa kirjassa vahvasti kantaa myös intersukupuolisten lasten leikkaamiseen, mitä hän pitää ihmisoikeusrikkomuksena.)

Hurjan väännön jälkeen Kristiinan hauta avattiin.

400 vuotta vanhasta luurangosta oli vaikea sanoa varmasti mitään, kuului loppulauselma.

11. Entäs sitten kuukautiset? Niitä pidettiin ennen vanhaan maagisina ja pyhinä.

Se, että osa väestöstä vuosi verta useita päiviä putkeen ilman, että he olisivat haavoittuneet tai kuolleet ja sama toistui vieläpä säännönmukaisesti, antoi kuukautisille maagisen auran.

Pohjoismaisessa kansanperinteessä kuukautisverellä on ollut taianomaisia ominaisuuksia: tippa riitti muuttamaan kahvin tai viinan lemmenjuomaksi.

Strömquist siteeraa 1900-luvun taitteessa kirjoitettua kertomusta Ångermanlandissa asuneesta kansanparantajaukosta, joka vartioi ”pilluveripulloaan” kuin haukka.

PMS:nä tunnettuja kuukautisia edeltäviä oireita on taas ennen pidetty mystisenä herkkyyden ja selvänäkemisen vaiheena. Sittemmin niitä pidettiin tasaisin väliajoin verukkeena estää naisia menemästä tai palaamasta työelämään:

12. Vaikka kuukautisista ei kulttuurissamme useinkaan puhuta suoraan, suosituissa saduissa niitä on käsitelty.

Esimerkiksi Prinsessa Ruusunen kertoo siitä, miten Aurora saa ensimmäiset kuukautiset ja vanhemmat kauhistuvat sen vuoksi, että heidän pikkutyttönsä kasvaa aikuiseksi.

Näin sanoo satuja tutkinut psykoanalyytikko Bruno Bettelheim, joka on kirjoittanut kirjan Satujen lumous.

Sadan vuoden uni, johon Aurora vaipuu pistettyään sormensa värttinän piikkiin, kuvaa Bettelheimin mukaan kehityksellistä käännekohtaa, jonka aikana nuori ”kääntyy sisäänpäin” ja vaikuttaa nukkuvan elämänsä läpi.

Tosiasiassa käynnissä on raskas aikuistumisen prosessi, joka on välttämätön ja jonka aikana nuorella ei yksinkertaisesti ole yhtään ulospäinsuuntautuvaa energiaa.

13. Kuukautissuojamainoksissa toistuvat sanat ”raikas” ja ”varma”, koska kuukautisista on tullut viimeisen parin tuhannen vuoden aikana jotain saastaista ja hävettävää.

Miksi? Se liittyy patriarkaalisiin uskontoihin, kuten kristinuskoon. Maagisina pidetyiltä kuukautisilta on pitänyt riistää uskonnollinen status ja kilpailuasema miehisen jumalallisen kanssa.

Ehkä kuukautisia kohtaan esiintyy siksi niin voimakasta aggressiota ja ne koetaan yleisesti niin ällöinä, arvelee Liv Strömquist.

Ja niin kuukautisten piilottelusta on tullut valtava bisnes.

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (suom. Helena Kulmala ). Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 143

Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta - kirjoituskilpailu

Kakkosversio

Kakkosversio

Tämän tarinan olen kertonut n kertaa mutta kerronpa vielä n +1.

Ylen tiimikirjoittajakoulutuksessa mainittiin kelpo kirjoittajan ominaisuudeksi, että hän “pystyy vastaanottamaan palautetta ja kehittämään käsikirjoitusta paremmaksi sen pohjalta.” Ajattelin, että itsestäänselvyyshän tuo. Ei ole itsestäänselvyys. Palautteen vastaanottaminen, ymmärtäminen ja sulatteleminen on taito, josta kirjoitin aiemmin täällä.

Käsikirjoituksen kehittäminen paremmaksi eli kakkosversio on aiheena nyt. Kakkonen on versioista oleellisin, siksi siihen pitää ryhtyä harkitusti, huolellisesti ja herkästi.

Käsikirjoituksen, romaanin tai näytelmän ykkösversion kirjoittaminen loppuun asti on niin iso urakka, että sen jälkeen kirjoittaja on huumaantunut. Tein sen! Käsis on valmis! Saakin olla hurmoksissa ja itseensä tyytyväinen. Kippistäköön kuoharilla se, joka sellaisesta tykkää. Kalliit kahvit ja synnillisen herkullinen juustokakku on hyvä vaihtoehto. Tai sauna. Ymmärrätte idean: saa ja on syytä kehua ja palkita itseään.

Sitten on levättävä sekä kirjoittajan että käsikirjoituksen. Vaikka ei päällepäin siltä näytä, kirjoittaminen vie voimia. Itse huomaan rasituksen kouriintuntuvasti siitä, että intensiivisen kirjoittamisjakson aikana nukun pitkät päiväunet joka iltapäivä.

Kirjoittaja ei malttaisi jäähdytellä. Hän kaipaa urakastaan tunnustusta ja kehuja. Hän on rakastunut vastasyntyneeseen. Kovasti haluttaa näyttää uutta tulokasta muillekin, jotta nämä sanoisivat: vau, miten ihmeellinen! Ehkä myös taputtaisivat olalle: hyvä sinä, hyvin tehty!

Malta, malta. Jäähdy ja jäähdytä.

Juuri maaliinpäässyt kirjoittaja höyryää hiestä (kuvaannollisesta) kuin kilpahiihtäjä, huohottaa hapenpuutetta eikä tajua muusta maailmasta mitään. Juuri valmistunut käsikirjoitus on kuuma kuin uunista tullut leipä. Sekä kirjoittajan että kirjoituksen pitää antaa jäähtyä ja tekeytyä mielellään pari viikkoa tai edes yksi. Kun käsikirjoituksen lukee uudelleen viilennein aivoin ja kirkkain silmin, havaitsee usein, ettei se niin nerokas olekaan. Löytyy hyvin kirjoitettuja kohtia, mutta myös kökköjä liuskoja, liikaa kiirettä ja pysähtynyttä jaaritusta.

Korjaa ainakin löytämäsi heikot kohdat, ennen kuin näytät käsikirjoitusta kenellekään. Muutoin tämä on hyvä hetki antaa teksti lukijalle, jolta toivot palautetta. Valitse lukija tarkasti ja arvosta häntä. Mahdollisesti lukija on kustannustoimittajasi. Joka tapauksessa tässä vaiheessa tarvitset myötätuntoisen, hyvää tahtovan lukijan. Hän taas tarvitsee taitoa nähdä tekstin rakenne ja suunta, jonne sen olisi hyvä mennä. Hänellä pitää olla myös rohkeutta nostaa esiin asiat, jotka ovat puolivalmiita tai toimimattomia, ja kestää se, että kirjoittaja ehkä loukkaantuu. Tarkoitus on kehittää käsikirjoitusta paremmaksi, ei olla kiva. Tasapainottelusta on silti kysymys: ilkeys tai hutkiminen vammauttaa helposti sekä kirjoittajan että tekstin. On helpompi ottaa vastaan ikäviä kommentteja, jos voi luottaa niiden antajan hyvään tahtoon ja ystävällisyyteen.

Palautteen antaja tarvitsee aikaa hänkin. Lukijan pitää sulatella lukemaansa ja pyöritellä asiaa mielessään. Hätäillä ei pidä.

Aikanaan kirjoittaja saa palautteen suullisesti tai kirjallisesti. Kuullun tai luetun ymmärtäminen ovat nyt arvokkaita taitoja.

Palautteen jälkeen sulatteluvuoro on kirjoittajalla. Taaskaan ei saa kiirehtiä. Älä ryntää suinpäin korjaamaan käsikirjoitusta. Ei tule hyvää jälkeä. Palautetta pitää ajatella. Se on otettava omaksi kirjoittajaminän läpi. Kannattaa miettiä, mikä kuulostaa varteenotettavalta, mikä ei. Palaute saattaa paljastaa, että kirjoittaja ei ole pystynyt tekemään teemojaan tai henkilöitään tajuttaviksi, niin että lukija on saanut väärän käsityksen. Ehkä ei pidäkään korjata sitä, mitä lukija ehdottaa, vaan ongelma piilee jossain aivan muualla.

Kirjoittaja tekstin kirjoittaa ja on siitä vastuussa eikä vastuuta voi eikä saa antaa kenellekään muulle. Ulkopuolisen lukijan hyödyllisyys on siinä, että hän lukee tekstin ensikertalaisen virkein silmin eikä näe mitään muuta kuin sen, mitä tekstin sanoissa ja lauseissa todellisuudessa on. Kirjoittaja usein kuvittelee ajatustensa ja pyrkimystensä siirtyneen tekstiin, koska tietää, mitä on tarkoittanut.

Jos hyökkää liian nopeasti kakkosversion kimppuun, kehittäminen saattaa jäädä pinnalliseksi. Kakkosversiossa oikaistaan rakenne. Se on tärkeintä. Katsotaan kokonaisuus, teemojen kuljetus, jännite ja tyyli. Toimiiko juttu vai ei. Useimmiten suurimmat muutokset tapahtuvat juuri kakkosessa.

Lausetason korjaaminen on helpompaa. Siksi siihen kavalan helposti luiskahtaa ja kuvittelee tekevänsä merkittäviäkin parannuksia, kun poistaa toisteisuutta ja muuttaa sanajärjestyksiä. Kakkosversiossa ei kuitenkaan tarvitse eikä pidä pohtia, onko “takertuva” osuvampi ilmaisu kuin “tahmea”. Kakkosessa liikutellaan isompia asioita.

Författarskolan för unga

Näin teet lavarunon, ja sitten: Battle!

Lavarunoilija Harri Hertellin vinkit: Näin teet lavarunon!

Runoilija Harri Hertell
Kuva: Jukka Lintinen / Yle Kuvapalvelu
Lavarunous tapahtuu – se kuullaan, koetaan ja myötäeletään.― Harri Hertell

Näin teet lavarunon

1. Etsi itsellesi paras mahdollinen kirjoitusympäristö. Jotkut viihtyvät omassa hiljaisuudessaan, häiriöttömässä ympäristössä. Toiset hakeutuvat kirjoittamaan kahvilaan tai muuhun julkiseen tilaan, missä on ihmisiä, ääniä ja keskusteluja virikkeinä.

2. Ala kirjoittaa. Jos sinulla ei ole valmiiksi mielessäsi aihetta tai teemaa, jota haluat lavarunossasi käsitellä, kirjoita aluksi ihan mitä vain. Usein kritiikitön ajatuksenvirran kirjoittaminen vapauttaa luovuuden. Jotkut kirjoittajat pohtivat runon mielessään mahdollisemman valmiiksi ennen varsinaisen kirjoittamistyön aloittamista. Toiset taas toimivat impulsiivisemmin ja luottavat enemmän tajunnanvirtaan. Kokeile molempia lähestymistapoja ja etsi itsellesi parhaiten toimiva kirjoitusmetodi.

3. Etsi aiheeseen oma lähestymistapasi. Yleensä parhaat lavarunot ovat rehellisiä. Kirjoita asioista niin kuin ne itse koet ja näet. Älä ajattele mitä muut ovat asiasta mieltä, vaan käsittele aihettasi omasta näkökulmastasi. Toisaalta runon puhuja voi tietysti olla myös joku muu kuin sinä itse. Tällöin kannattaa pohtia kenen suulla puhut, mitkä ovat puhujan motiivit.

4. Lopeta runo. Luota rohkeasti tässä omaan intuitioosi. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa lopettaa runo, mutta usein lopetus kannattaa pohtia sellaiseksi, että se jättää kuulijalle mahdollisuuden oivaltaa runosta jotain myös itse.

5. Kun runo on valmis, siirry hetkeksi tekemään jotain muuta.

6. Palaa runosi äärelle, kun se ei ole enää aktiivisesti mielessäsi. Saatuasi runoosi hieman etäisyyttä pystyt tarkastelemaan sitä objektiivisemmin ja huomaat siinä ehkä yksityiskohtia joita haluat muuttaa. Älä kuitenkaan odota liian pitkään, ettei mielenkiintosi runoa kohtaan katoa.

7. Harjoittele runosi esittämistä. Viimeistellyn runon esittämistä kannattaa harjoitella sitä ääneen esittämällä. Ääneen harjoitellessa usein huomaa runossa kohtia, jotka eivät toimikaan esitystilanteessa samalla tavalla kuin ne toimivat paperilla. Säästä kuitenkin myös paperilla toimiva versio, voit haluta käyttää sitä jossakin toisessa yhteydessä myöhemmin. Muokkaa rohkeasti runoasi parhaiten lavalle ja omaan suuhusi sopivaksi.

8. Harjoittele lisää. Harjoittelu vähentää esiintymisjännitystä ja luo tuttavallisemman, turvallisemman suhteen runoon. Älä kuitenkaan yliharjoittele, jotta runon esittäminen pysyy itsellesi mielekkäänä, mutta myös hieman jännittävänä. Kevyt jännitys useimmiten parantaa esiintymissuoritusta ja kirkastaa esiintymisen aikana mielesi.

9. Esitä runosi julkisesti. Lavarunosta tulee lavaruno vasta kun sen esittää. Opettele ottamaan palautetta vastaan, mutta muista, että se edustaa aina vain yhden yksilön subjektiivistä näkemystä. Palautetta voi myös pyytää muilta kanssarunoilijoilta. Ota myös kehuja ja positiivista palautetta vastaan. Ole itsestäsi ylpeä.

10. Palkitse itsesi. Meni esitys mielestäsi miten vain, palkitse sen jälkeen itsesi. Mahdollinen esiintymisjännitys on helpompi kohdata, jos tietää, että jännittävän tilanteen jälkeen luvassa on jotakin miellyttävää.

11. Aloita alusta ja kirjoita uusi lavaruno.

Harri Hertellin lavaruno

Mitä lavarunous on?

  • Lavarunous on sanataidetta, joka pyrkii koskettamaan yleisöä esityksen muodossa, ei paperilla.
  • Lavarunous tapahtuu – se kuullaan, koetaan ja myötäeletään.
  • Lavarunous kuullaan useimmiten paikan päällä, live-tilanteessa, esimerkiksi baarissa tai muussa julkisessa tilassa. Jotkut lavarunoilijat myös tekevät omia esiintymisvideoita sekä spoken word -äänitteitä, joissa runoja saatetaan esittää musiikin tai äänimaiseman kanssa.
  • Lavarunoutta harrastavat kaiken ikäiset ihmiset ympäri maailmaa, mutta tällä hetkellä se on erityisen suosittua nuorten aikuisten parissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa järjestetään säännöllisesti suosittuja koulujen välisiä poetry slam -kilpailuita.
  • Nykylavarunouden juuret ovatkin vahvasti Yhdysvalloissa, jossa poetry slam -kilpailumuoto kehitettiin vuonna 1986 chicagolaisen Marc Smithin toimesta. Kuitenkin lavarunous on löytänyt myös omintakeisen eurooppalaisen ilmenemismuotonsa. Erityisen suosittua lavarunous on tällä hetkellä Saksassa ja Englannissa, mutta yhtä lailla sen kiinnostus kasvaa alati myös Pohjoismaissa.
  • Yleensä lavarunoustapahtumissa kuka tahansa on tervetullut esittämään omia tekstejään taustaan tai kieleen katsomatta. Näitä hetkiä kutsutaan open mic -osuuksiksi, jolloin mikrofoni on avoin kaikille esittää omia runojaan. Suomessa lavarunouden open mic -tilaisuuksia on järjestetty säännöllisesti vuodesta 2008 asti.
  • Lavarunoudessa tekstien aiheet ja esitystapa ovat yleensä vapaat. Kuitenkin lavarunon tyypillisiä piirteitä ovat muun muassa omakohtaisuus tai vaikutelma siitä, suorapuheisuus, ajankohtaisuus, yhteiskunnallisuus, tarinallisuus, huumori, rytmikkyys, teatraalisuus, toisto ja rehellisyys.
  • Lavarunot ovat yleensä kestoltaan suhteellisen lyhyitä. Tyypillinen lavaruno kestää esitettynä puolesta minuutista kolmeen minuuttiin. Kuitenkin jotkut tunnetut lavarunoilijat saattavat pitää jopa puolentoista tunnin mittaisia koko illan runoesityksiä.
  • Lavarunon esittämistapoja on lukuisia, mutta usein esitykset ovat perinteistä runonlausuntaa fyysillisempiä eli niissä käytetään laajemmin mukana kehonkieltä. Lavarunoudelle tyypillistä on myös eläytyvä äänenkäyttö. Toisaalta jotkin lavarunoilijat käyttävät tehokeinona monotonista ja hypnoottistakin lausuntatapaa.

Teksti: Harri Hertell

Lavarunoudesta:
Helsingin Sanomat: Lavarunous paikkaa painetun runon horjuvaa asemaa – ”Ihmiset haluavat kohdata toisiaan”
Vuoden 2016 Runopuulaaki-karsinnat ja SM-finaali. Runopuulaakissa runoillaan kansainvälisillä poetry slam -säännöillä.

Osallistu keskusteluun somessa aihetunnisteella #ylebattle ja liity joukkoihimme Facebookissa!

facebook.com/ylebattle
instagram.com/ylebattle
twitter.com/JKenttamaa
Snapchat: juhanikenttamaa

yle.fi/battle 24/7

Yle Puhe maanantaisin 29.2.–28.3. klo 16.03

Yle TV2 torstaisin 3.–31.3. klo 22.00

"The more tv a girl watches, the fewer options she thinks she has in life" Thelma ja Louise -tähti Geena Davis haastattelussa 25 vuotta ensi-illan jälkeen

watches, the fewer options she thinks she has in life’

The Oscar winner has spent more than two decades campaigning for gender equality in the entertainment industry. Geena Davis talks about why so little has changed on screen since Thelma & Louise and why this matters in the real world

Geena Davis with Susan Sarandon in Thelma &amp; Louise.
Geena Davis with Susan Sarandon in Thelma & Louise. Photograph: Allstar/Cinetext/Metro Goldwyn

It has been 25 years since Geena Davis held hands with Susan Sarandon and hurtled over a cliff in Thelma & Louise. The film – a trailblazing feminist road movie and box-office smash to boot – was hailed a turning point for women in film. And for Davis, at least, it was; for the past quarter of a century she has been trying to convince others of the lessons the film taught her: that society is losing out because there are too few women on our screens.

“This is my passion. It’s what I do all day,” she laughs. And she’s not exaggerating – almost a decade ago she created the Geena Davis Institute for Gender in Media to address the gender imbalance in TV programmes and films aimed at children, while she regularly tries to convince studio heads to include more female roles.

Davis in The Accidental Tourist, 1998
Davis in The Accidental Tourist, 1998 Photograph: SNAP / Rex Features

Now 60 and a mother of three, Davis started out as a model, scouted after she pretended to be a mannequin in the clothes shop where she worked. Her first acting breakthrough came in Tootsie, playing a person she described as “someone who’s going to be in their underwear a lot of times”. By the time she played the gun-toting, Brad Pitt-seducing outlaw Thelma, she already had an Oscar under her belt for The Accidental Tourist. Her next film, female sports movie A League of Their Own, cemented the idea that no genre was off limits to female leads. Since then, she has played an assassin in The Long Kiss Goodnight, and won an Emmy for Commander in Chief, in which she played the US president.

Today, Davis says she is optimistic that Hollywood will catch up with her – and, in the meantime, she is prepared to wait for the more rounded parts she believes women deserves, for a while at least. “If you see me in a crappy movie,” she laughs, “you know I have run out of money.”

It has been 25 years since Thelma & Louise came out. What has changed since then?
Really, the most significant thing is what hasn’t changed. The way people reacted was overwhelming – wanted to tell me what it meant to them and their friends. In the press they said: “Now we will see more buddy movies or road movies starring women.” After A League of Their Own, it was the same thing.” Neither prediction turned out to be true.

After that, I started paying attention. Every few years there would be a new successful movie starring women and it would be the same – “This will change everything.” But nothing has changed. The Hunger Games came out and the numbers have not moved. The male-to-female character ratio in films is the same as in 1946.

Sarandon and Davis in Thelma &amp; Louise.
Pinterest
Sarandon and Davis in Thelma & Louise. Photograph: MGM/Everett / Rex Features

What impact did that have on your own career?
I had always wanted to avoid being just the girlfriend or the wife. My motivation was always to have challenging roles to play – either being dead [in Beetlejuice], or in love with a fly [The Fly]. But Thelma & Louise changed my life. For the first time I realised how rare it is for women to come out of the cinema and feel excited and empowered by the female characters they saw. I was already a feminist – I had always wanted to empower women and girls – but Thelma & Louise was an awakening about how powerful media images could be. And also how negative they are; how women are being completely left out of entertainment media.

But why does it matter?
From the very beginning, we train children to have unconscious gender bias. Even in kids’ movies there are fewer female characters. And the female characters that are there are very often valued for their looks, and don’t have the same kind of aspirations and goals and dreams [as the male characters].

If we see women doing brave things, it impacts us greatly

Geena Davis

In the 21st century, there is no reason to show the world bereft of female presence. But our motto is: if you see it, you can be it. There are so few role models in many fields in real life – in science, technology, engineering and maths (Stem) careers, for instance – that we have to see them on screen because that inspires people to think they can do it.

Is that reflected in the research?
When we studied the occupations of female characters on television, there was one that was really well represented: forensic scientist, because of CSI. And, in real life, the number of women wanting to enter that profession has skyrocketed.

In a month or two, we will release research to show that, after Brave and the Hunger Games, the number of women and girls taking up archery has also shot up. Until we show that women take up half the space, and do half the interesting things in the world, it’s going to be hard to make progress.

‘After Brave and the Hunger Games, the number of women and girls taking up archery has also shot up.’
Pinterest
‘After Brave and the Hunger Games, the number of women and girls taking up archery has also shot up.’ Photograph: Pixar/AP

Our research [commissioned in conjunction with J Walter Thompson] shows that the more TV a girl watches, the fewer options she thinks she has in life. She doesn’t see all the great options that are presented to men and boys; male self-esteem goes up when they watch TV. People can be inspired or limited by what they see. If they see women doing brave things, such as leaving their abusive husbands, it impacts us greatly.

But are things changing?
Disney has shown that you can have blockbuster movies with female leads. And witness Star Wars: in The Force Awakens, the lead character is female, so if there was ever a time to retire the idea that men and boys don’t want to watch women and girls … You can’t say that again.

Does Hollywood have a specific problem?
People are unaware of the extent of their bias – it’s unconscious. Whether it’s about diversity or women, people think they are operating in an egalitarian way. But it’s also because the people making the decisions are, for the most part, white males. And you pick up stories about people who look like you, you cast people who look like you. Our research showed that when you have a female writer, producer or director, the percentage of women on screen goes up.

Did it become more difficult to find characters you wanted to play?
Yes, that’s why I have a long downtime between jobs. The kind of parts I want dwindled dramatically after I turned 40 – I didn’t escape the fate of actresses in Hollywood. The pay disparity was not something I noticed. But now there is so much more awareness about it that I would definitely pay attention to it.

What about #OscarsSoWhite? How does that shake up the debate?
There are so few opportunities for women of colour that they barely register in the research [into the numbers of women in film and TV]. We are doing a bad job with women and a horrible job with women of colour. There are female actors nominated for the Oscars because we divide by gender – if it were one category for best performance, we would have a really hard time. But the Oscars are emblematic of a deep-seated problem – really, it’s about the product being put out by Hollywood. Most profoundly, it’s what is made that needs to change.

Tunnistatko vierasperäiset ilmaukset?



http://www.hs.fi/elama/a1456111205404?jako=3b7e186dd81681ad2d919370e5e22397&amp;ref=tw-share

Onko seuraavissa ilmauksissa vaikutteita ulkomailta?

1.

En halua tulla sinne, koska Matti.

Kyse ei ole lainasta.
Kyseessä on laina.

2.

Pitkällä tähtäimellä asia toimii.

Kyse ei ole lainasta.
Kyseessä on laina.

3.

Pitkässä juoksussa asia on näin.

Kyse ei ole lainasta.
Kyseessä on laina.

4.

Hän oli yksi parhaista.

Kyse ei ole lainasta.
Kyseessä on laina.

5.

Järveä vaivaa ravinneköyhyys.

Kyse ei ole lainasta.
Kyseessä on laina.

6.

Se tunne kun asiat alkavat sujua.

Kyse ei ole lainasta.
Kyseessä on laina.

7.

Poikkitieteellinen lähestymistapa on tavoiteltava.

Kyse ei ole lainasta.
Kyseessä on laina.

8.

Isossa kuvassa tilanne normaali.

Kyse ei ole lainasta.
Kyseessä on laina.

9.

Hintoja laskettiin viidellätoista prosentilla.

Kyse ei ole lainasta.
Kyseessä on laina.

10.

Väkirikkaana maana Nigeria voi ratkaista ongelmansa.

Kyse ei ole lainasta.
Kyseessä on laina.

11.

Kyseessä on mielenkiintoinen appsi.

Kyse ei ole lainasta.
Kyseessä on laina.

12.

Tilanteesta ei pitä vetää vääriä johtopäätöksiä.

Kyse ei ole lainasta.
Kyseessä on laina.

Anneli Kanto: Maine ja kunnia

Maine ja kunnia

Maine ja kunnia ovat liian kevyitä ja epävarmoja kannustimia kirjoittamiselle. Kirjan kirjoittaminen on niin suuri ponnistus, ettei sen läpi kannattele ajatus, kuinka kirjoittajaa maalissa kehutaan ja arvostetaan ja mitaleja ripustetaan kaulaan. Sitä paitsi ei ole lainkaan varmaa, että valmis kirja saa osakseen mainetta ja kunniaa, julkisuutta ja myyntiä, vaikka se sellaista ansaitsisi. Miten kirja tulee vastaanotetuksi, on arvoitus ja mysteeri. Vastaanottoa ei pysty laskelmoimaan, se on aina odottamaton.

Aina joskus tulee vastaan kirja (ehkäpä kansainvälinen myyntimenestys), josta voi vain ällistellä, miksi tätä löysää keskinkertaisuutta tai tekotaiteellista pinnistystä pidetään loistavana kirjallisuutena, käännetään lukuisille kielille ja myydään paljon. Tai ylistetty kirja, josta ajattelee, että onhan tämä hyvä mutta ei kuitenkaan NIIN hyvä. Paljon useammin kohtaa kirjan, joka todellakin on loistava, kirjallisesti korkeatasoinen ja käsittelee tärkeää aihetta, mutta joka ei saa julkisuutta, ei palkintoja eikä myyntiä. Siinä sitä kummastelee, miksi ei, lähettää kirjailijalle myötätuntoisia ajatuksia ja toivottaa mielessään hänelle sitkeyttä jatkaa.

Kirjoittamisen palkitsevuuden pitää löytyä kirjoittamisesta itsestään, ei sen ulkopuolelta. Jotta jaksaisi ponnistella, ilo ja nautinto täytyy olla työssä sinänsä.

Vuosia sitten haastattelin olympiauimari Hanna-Maria Seppälää ja kyselin uran palkitsevimmista hetkistä. Uimari kertoi, miten hienolta tuntuu, kun uinti on mennyt juuri niin kuin pitääkin, lähtö ja käännökset parhaalla tavalla, voimien ja vauhdin annostelu viisaasti. Hän ei maininnut voittoja ja palkintoja.

Kirjoittajan päämäärä on kirjoittaa käsikirjoitus valmiiksi parhaalla mahdollisella tavalla, niin hyvin kuin suinkin osaa. Jos mielikuvansa tavoittaa edes osittain, se on suuri onni.

Aloittaessa on mielessä hahmotelma tuloksesta, johon pyrkii, ajatus tyylistä, tunnelmasta ja kokonaisuudesta. Kun teksti etenee – tai eihän se etene itsestään vaan sitä on edistettävä rivi riviltä, lyönti lyönniltä, kuten Raymond Carver ilmaisee – puolivälin tienoilla tulee eteen hetki, jolloin ymmärtää, että tällainen tästä tuli. Ei tullut ehkä sellaista, miksi sen alussa kuvitteli, tuli toisenlainen. Se on nöyrtymisen hetki. On suostuttava siihen, että tekstistä tuli mikä tuli. Sitten on kirjoitettava se loppuun asti.

Tietenkin tekstiä hiotaan ja versioidaan, mutta jokin perustavanlaatuinen ominaisuus siinä säilyy. Kun on tullut rakentaneeksi funkistalon, ei siitä jugendia saa. Voi vain rakentaa mahdollisimman kauniin funkistalon.

Henkilökohtaiset työtavat ovat erilaisia, mutta en usko tekstin oleellisesti paranevan alkutekijöihinsä repimisestä ja uudelleenkirjoittamisesta. En liioin usko valtavan pitkän kirjoitusajan voimaan. Romaanin kirjoittamisessa on muistettava ja pidettävä hallussa niin monta yksityiskohtaa, keskeneräistä ajatusta ja juonikulkua, että jos kirjoittamisprosessi venyy liian pitkäksi, ajatus katkeaa ja ideat unohtuvat. Joskus pitkään hiotuista romaaneista näkee, että kirjoittajan ajatus on aluksi kulkenut yhteen suuntaan, sitten kääntynytkin toiseen.

Kirjani Pyöveli nimettiin viikko sitten Tulenkantaja-palkinnon ehdokkaaksi viiden muun kirjan kanssa.

Olen tottakai onnellinen ja iloinen, että ponnistukseni on saanut tunnustusta. Ehdokkuus on mielestäni palkinto, loppu on makuasiaa. Mutta kirjailija ei kirjoita tullakseen palkituksi. Hän kirjoittaa sisäisestä pakosta, koska tarina vaatii saada tulla julki.

Kirjoittaminen on joskus keveää ja sujuvaa, joskus tikkuista ponnistelua (kuten juuri nyt teossa oleva teksti). Aina se on syvästi tyydyttävää niin kuin vaikeasta asiasta selviytyminen on.

Miten romaani aloitetaan?

En edes muista koska jokin outo virus olisi kyennyt kaatamaan minut kolmeksi vuorokaudeksi petin pohjalle. Varsin voipuneena kierrätän päivän postauksen liki kolmen vuoden takaa. Mukana vain pieni bonus. Kun ehdin perata lukemaani, tulossa on mielenkiintoisia uutuuksia, mm. Florian Huberin Kolmannen valtakunnan itsemurhaepidemiasta kertova teos ”Lupaathan tappaa itsesi”.

………………………………………………………………………

Jossain vaiheessa romaani imaisee lukijan tarinaan. Tai sitten ei. Monet lukevat muutaman kymmenen sivua ja heittävät sikseen, jos alkaa tuntua tylsältä. Entä jos poimitaan vain ensimmäinen lause tai virke? Mainitsin etten pidä kummoisena Tolstoin Anna Kareninan aloitusta. SOS-mediassa saamani palautteen mukaan se on edelleen ”paras”.

Jäin miettimään juttua ja tein kokeen. Napsin hyllystä reilut kolmesataa käännöskirjaa ja poimin niistä kaksikymmentä mieluisinta aloitusta. Tulos oli yllätys: moni syvän jäljen jättänyt romaani alkaa latteasti. Klassikoista löytyy tylsiä ilmoituslauseita, jotka vaativat heti jatkoksi lisärivejä.

Parasta romaanin aloitusta voisi metsästää vuosia. Tai ottaa sen elämäntehtäväkseen ja väsätä väitöskirjan. Voisi tehdä myös kuten minä, koluta kirjahyllyä huvikseen ja bongata muutamia hyviä aloituksia:

Ali Smith, Satunnainen: Äiti pani minut alulle eräänä vuoden 1968 iltana kaupungin ainoan elokuvateatterin kahvilan pöydällä.

Per Olov Enquist, Henkilääkäri: Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.

Eric-Emmanuel Schmitt, Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset: Yksitoistavuotiaana minä rikoin säästöpossuni ja lähdin huoriin.

Karl Ove Knausgård, Taisteluni – ensimmäinen kirja: Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi.

Franz Kafka, Amerikka: Kun kuusitoistavuotias Karl Rossmann, jonka hänen poloiset vanhempansa olivat lähettäneet Amerikkaan, koska palvelustyttö oli vietellyt hänet ja saanut lapsen hänen kanssaan, lähestyi New Yorkin satamaa höyrylaivassa, hänestä tuntui kuin auringonpaiste jo kaukaa tähyillen vapauden jumalattaren ympärillä olisi äkkiä ikään kuin kirkastunut.

Saul Bellow, Herzog: Jos olen järjiltäni, niin sopii minulle, ajatteli Moses Herzog.

Graham Greene, Nollapiste: Vasta kun lääkäri sanoi ”Tietenkin on hyvä että ette te polta”, Wilditch tajusi mitä hänelle yritettiin niin hienotunteisesti ilmaista.

Ernest Hemingway, Kuolema iltapäivällä: Ensimmäisessä härkätaistelussa johon menin, odotin että minua kauhistuttaisi ja kenties kuvottaisi se mitä minulle oli kerrottu tapahtuvan hevosille.

Kurt Wonnegut, Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater: Tämän ihmisistä kertovan tarinan päähenkilö on rahasumma, aivan kuten mehiläisistä kertovan tarinan päähenkilö hyvin voisi olla hunajasumma.

Ludvík Vaculík, Marsut: Prahassa asuu yli miljoona ihmistä joita en haluaisi tässä nimetä.

Dieter Wellershoff, Simpanssin kauneus: Taidokas tasapaino, jossa ihminen elää, ei useinkaan ole mitään muuta kuin pysähtynyt hetki ennen väistämätöntä putoamista.

Italo Calvino, Jos talviyönä matkamies: Olet aloittamassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies.

Yashar Kemal, Kalastaja jota meri vihasi: Karkeatekoinen ovi potkaistiin levälleen, niin että sisään tulvahti pölyinen etelätuuli joka oli sen päivää piessyt hurjana merta, ja Zeynel ilmestyi kynnykselle revolveri kädessä.

John Updike, Jänis ei juokse: Keskellä Lounais-Floridan lentoaseman ruskettunutta, hälisevää, joulun jälkeistä väkijoukkoa Jänis Angströmin valtaa äkkiä tunne, ettei hän olekaan tullut vastaanottamaan poikaansa Nelsonia ja miniäänsä Pruta ja näiden kahta lasta, että se mikä liitää näkymättömänä häntä kohti valmiina laskeutumaan on jotain uhkaavampaa ja läheisemmin hänelle kuuluvaa: hänen oma kuolemansa epämääräisesti lentokoneen muotoisena.

Joyce Carol Oates, Kosto: rakkaustarina: Sen jälkeen kun hänet oli raiskattu, jätetty hakattuna ja potkittuna kuolemaan saastaisen venevajan lattialle Rocky Point Parkiin.

John Irving, Neljäs käsi: Kuvitelkaa nuorukaista matkalla kohti nippa nappa puoli minuuttia kestävää tapahtumaa – vasemman käden menetystä – ja vielä paljon ennen keski-ikää.

Cormac McCarthy, Tie: Kun hän heräsi öisin pimeässä ja kylmässä metsässä hän aina haki kädellään vieressä nukkuvan lapsen.

Ian McEwan, Sementtipuutarha: En tappanut isääni, mutta joskus minusta tuntui että autoin häntä matkaan.

Juan Rulfo, Pedro Páramo: Tulin Comalaan koska isäni kuulemma asuu täällä.

Peter Hoeg, Nainen ja apina: Lontoota lähestyi eräs apina.

……………………………….

Kääntäjien nimet puuttuvat listaltani, kiinnostuneet löytävät ne verkosta.

……………………………….

Alussa luvattu bonus. Nostin edelliseen päivitykseen Laura Lindstedtin Oneironin. Aloitus napaa lukijan heti mukaan: ”Kuvittele, että olet puolisokea. Miinus yksitoista diopteria. Kuvittele optikkoliikkeen hämärä näöntarkastushuone. Istut mukavalla nahkatuolilla ja pelkäät, että menetät näkösi kokonaan.”

……………………………….

Ekstralinkki: ”Nobelistin näyttö ja kolmen sanan lause”

……………………………….


"Jäätävä" ja muita kiellettyjä sanoja - Heikki Aittokoski täydentää V. Tolosen kiellettyjen sanojen listaa

Päräyttävän aivopierun narratiivi

Kuolemantanssi 16.2.2016 10:31

Olen nyt päättänyt kieltää muutamia suomen kielen sanoja. Teen sen vihaisen keski-ikäisen miehen koolle kutsuman yhden hengen all-male panelin suomalla arvovallalla.

Kielletyt sanat ovat: pöhinä, aivopieru, päräyttävä ja narratiivi.

Perusteluksi sanojen kieltämiselle riittäisi oikeastaan se, että ne ovat ärsyttäviä. Esitän nyt kuitenkin lisäperusteluja.

Aloitetaan narratiivista. Narratiivi on tyyppiesimerkki sivistyssanasta, jota käyttämällä puhuja tai kirjoittaja haluaa päteä.

Suomen kielen dosentti Vesa Heikkinen kirjoitti narratiivista Journalisti-lehteen mainion kolumnin. Siinä hän kiteytti: ”Joskus ehkä haluamme antaa itsestämme erityisen viisaan vaikutelman muille viisaille. Ehkäpä viisaanoloiset sanat auttavat tässä. Kertomus ja tarina taitavat olla sanoina liian tavanomaisia. Narratiivissa sen sijaan on ylevää tenhoa!”

Sitten päräyttävä. Jos jotain esinettä, asiaa, tapahtumaa tai kokemusta markkinoidaan päräyttävänä, siitä kannattaa pysyä erityisen loitolla. Päräyttävä on tyypillinen hämäysadjektiivi, joka ei oikeasti tarkoita yhtään mitään.

Tai no, tarkoittaa se. Päräyttäminen tuo mieleen lapsuuden herätyskellot, jotka pärisivät eli toisin sanoen päräyttivät viattoman ihmisen unestaan.

Siirtykäämme pöhinään. Joka paikassa on nykyään ”hyvä pöhinä”. Ei pitäisi olla. ”Pöhinä” valittiin Ylen lukijaäänestyksessä vuoden sanaksi 2013.

Yhden miehen raatini tulkitsee valinnan niin, että pöhinän olisi myös pitänyt jäädä vuoden 2013 sanaksi. Mutta koska olen vapaamielinen, sallin yhden poikkeuksen. Kasvuyritystapahtuma Slushin tarkoin rajatulla alueella, jossain aitauksessa, saa jatkossakin käydä sanomassa, että ”täällon hyvä pöhinä”.

Lopuksi tämä aivopieru. Se on nykyisistä muotisanoista kenties ärsyttävin.

Sana itsessään on iskevä. Aivopieru on suomea, se on kansanomainen, se on helposti ymmärrettävä.

Aivopierun tekee ongelmalliseksi käyttötapa. En ole koskaan kuullut kenenkään viittaavan aivopieruilla omiin ideoihin.

Aivopieruiksi leimataan korskeasti ja ylimielisesti vain toisten ajatuksia tai tekoja. Tällöin myös aivopieru-sanan alatyylisyys muuttuu vastenmieliseksi: toisten ihmisten aivotoiminnan rinnastaminen suolistokaasuihin on jokseenkin moukkamaista. Syntyy vaikutelma, että sanan käyttäjää itseäänkin vaivaa serebraalinen flatulenssi.

Nyt kun neljän sanan kieltolista on virallisesti saatettu kaikkien tietoisuuteen, seuraa toimeenpano.

Joka vastedes havaitaan käyttämästä näitä tahi muita liian trendikkäitä ilmauksia, saa juurikin tuta nahoissaan rangaistuksen, joka on jäätävä. Kiellon rikkoja tuomittakoon kirjoittamaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen liitutaululle sata kertaa lauseen: ”Päräyttävien muoti-ilmausten kitkeminen kiinnostelee.”

Rio Gandara / HS
Hän oli jäätävän hyvä kirjailija.
Hän oli jäätävän hyvä kirjailija.

Palautetta Jane Austinille :)

If Jane Austen Got Feedback From Some Guy In A Writing Workshop

Just a couple notes.

Dan Meth / Cassandra Austen / Via en.wikipedia.org

Dear Jane,

I don’t usually read chick lit, but I didn’t hate reading this draft of your novel, which you’re calling Pride and Prejudice. I really liked the part where Elizabeth and her aunt and uncle went on a road trip, which reminded me of Chaucer’s Canterbury Tales (also about a road trip — check it out!). Anyway, good job. I do have a couple of notes to share, in the spirit of constructive criticism.

So, a big question I have is “Why?” Why does Elizabeth do the things she does? Why does Mr. Darcy do the things he does? Why does Mrs. Bennet do the things she does? Have you read Hamlet? I feel like you could really learn something from how Shakespeare (the author) has Hamlet tell readers why he’s doing the things he does.

Another problem I noticed: Mr. Wickham (great name, by the way, evoking both a strong but flexible plant, and an earthly, bestial pig) is in the army, but you don’t make use of that. What if Mr. Wickham, instead of just being sort of a scoundrel (Again: why?), is a scoundrel because he’s suffering from his experiences in the war? (Which war, btw?) That way he could tell Elizabeth about it, and we would be able to see that she’s not just an independent young woman, but also a really good listener. He could tell some jokes, too, to liven up the mood, and show that Elizabeth has a good sense of humor. This could be the middle section of the book, like five or six chapters in there.

Also, why five sisters? How about just two? Combine Jane and Kitty. Or, better, make one of the sisters a brother (named “Jim,” maybe?), and then he could be the narrator who mentions his sisters from time to time! Like Hamlet!

While I’m on the sisters, is it just me, or does everyone treat Kitty really badly? Personally, I want to say “Huzzah!” to Kitty, and it’s annoying that everyone else — literally everyone else — wants to hold her back. Even you, I think— and, sorry, don’t mean to hit too close to home here, but… I’m just saying that I would totally court Kitty. She’s got a great sense of humor. But anyway, if you change her to Jim, problem solved!

A few other concerns: Mrs. Bennett is annoying, and you don’t have any people of color. Also, there aren’t a lot of men in this book. Only about the same number as there are women. I was thinking that what you could do is have Mrs. Bennett be dying, but give her a black best friend. Like Othello? (Have you read it? It’s also by Shakespeare, fwiw.) The Othello character could be her butler, maybe? There you go: three problems solved. You’re welcome!

I don’t know if you noticed this, but there’s a lot about hair ribbons here. Did you mean to do that? Maybe you could develop them into a kind of motif throughout, the way Shakespeare uses a skull in Hamlet? Maybe, when Mrs. Bennet is dying, she could ask to hold a hair ribbon? And Othello the butler could bring it to her, and tell her a story, or, better yet, get Wickham in there to tell her about the war. Oh! Perfect: just have Wickham, Jim and Othello talk about the war, while Mrs. Bennet lies unconscious in the background, holding a ribbon.

What do you think about Jim, Othello, and Wickham: Brothers in Arms as a title instead of Pride and Prejudice?

Anyway, while this isn’t something I would pick up on my own to read, I still enjoyed it more than I thought I would. Thanks for letting me take a look, and let me know if you need any more help with it.

Keep writing!
Tim

Tärkeintä ei ole juoni vaan aihe (Käsikirjoittamisen opettaja Tove Idström)

Kirjavarkaan tunnustuksia Mitä kirjallisuusblogia luet? Jos et vielä mitään, aloita vaikka tästä.

Katso kuva!

Emmi Itärannalta uusi, hieno teos, lue arvio!

http://geekgirls.fi/wp/blog/2015/11/19/emmi-itaranta-kudottujen-kujien-lukitari/

Niin myös minun menneessäni kasvaa tämä nykyisyys jo sinä ensimmäisenä yönä, kun näen hänet.

Emmi Itäranta, kirjailijakuva

Emmi Itäranta Kuva: Heini Lehväslaiho

Emmi Itärannan toinen romaani Kudottujen kujien kaupunki on omalakinen, tiheä ja vangitseva romaani. Siinä liikutaan fantasiamaailmassa, jossa unien näkeminen on kiellettyä. Jännite solmiutuu tarinankerrontaan: miten joku Kudottujen kujien kaupunki voi tuntua niin todelliselta, vaikka samalla sen tiedetään olevan täyttä keksintöä ja valhetta. Teos on samanlainen kokonaistaideteos kuin palkittu esikoisteos Teemestarin kirja.

“Kokonaisuus on tähtäimessäni siitä hetkestä kun aloitan kirjoittamaan. Ensin minun pitää saada itselleni käsitys siitä, mikä on kirjan keskeinen elementti. Teemestarin kirjassa päätin, että vesi on kirjan keskeinen elementti ja yritin saada esimerkiksi kielen soljumaan veden lailla. Kudottujen kujien kaupungissa päätin puolestaan, että teoksen pitää kiertyä kahden kertojan ympärille. Toinen on loimilanka, jonka ympärille kude kiertyy”, kertoo Emmi Itäranta.

Kutomisen ympärille kiertyy myös koko teos. Se on tarina saarella sijaitsevasta kaupunkivaltiosta, jota hallitsee kasvoton neuvosto valheellisten myyttien ja kuristavien sääntöjen avulla. Eliana on Seittien talon kutomotyöläinen, joka alkaa purkaa olevaisuuden loimea esiin valheiden alta. Samalla saarta ympäröivä meri vyöryttää kaupungin kaduille tulva-aaltoja rikkauksien sijaan. Ekokatastrofi väijyy kuin Teemestarin kirjassa, mutta tällä kertaa se on vastakkaista, vetistä laatua.

“Minulla pitää olla heti alussa suunnitelma siitä, millaista loppua kohti olen menossa, muuten siitä ei tule valmista. Kudottujen kujien kaupungissa kirjoitin pitkään vain yhtä kertojanääntä, mutta toinen oli mielessäni koko ajan. Kirjoitin ensimmäistä niin, että pystyin lopuksi tuomaan sen toisen äänen mukaan.”

Itäranta kertoo kirjoittavansa englannin- ja suomenkielistä romaania rinnakkain. Uutuusteoksen englanninkielinen versio valmistuu piakkoin. Kieli on romaanikirjailjan työkalu ja Itäranta kertookin molempien teosversioiden valmistuvan rinnakkain. Kuin kutoisi oikeaa ja vasenta sukkaa yhtä aikaa.

“Kukaan ei saa valmista kirjaa aikaan yhdellä kirjoittamalla, usein kohtaus kirjoitetaan useaan kertaan, ennen kuin löytyy oikea sävy. Jos jään jumiin yhdellä kielellä, toisella kielellä jatkaminen auttaa minut eteenpäin”, valottaa Itäranta.

Kahden kielen sanakudelmametodi näkyy Kudottujen kujien kaupungissa pääosin omalakisena, tihentyneenä, itsensä ympärille keriytyvänä kielenä ja kerrontana. Satunnaisesti kieli pettää: jotkin ilmaisut tuntuvat suomenkielisestä lainatuilta, irrallisilta silmukoilta.

“Olen hidas kirjoittaja. Jos esimerkiksi kirjoitan kahden henkilön kohtausta, joudun hyvin tarkkaan miettimään, miten tämä nyt menee. Ajatuksen täytyy olla siellä kielen takana hyvin selkeä, ennen kuin saan kohtauksen ilmaistua niin kuin haluan sen ilmaista. Sellaisia yllättäviäkin hetkiä tietysti tulee, että kirjoittaa jotain ja jälkikäteen on ihmeissään, että tällaistako minä kirjoitin. Mutta niitä on aika vähän. Kokemukseni on se, että työ sujuu parhaiten silloin, kun se on hyvin strukturoitua.”

Itäranta on harvinaisuus suomalaisessa kirjallisuusmaailmassa. Kirjailijuus on esikoisteoksen kansainvälisen menestyksen myötä hänen ainoa päivätyönsä.

Teemestarin kirjan käsikirjoituksen hän lähetti useille brittiläisille agenteille ja sai joka kerta hylkäyskirjeen. Jotkut niistä olivat kannustavia. Niinpä Itäranta ei luovuttanut, vaan jatkoi käsikirjoituksen hiomista. Myös muutamat suomalaiset kustantamot hylkäsivät esikoisteoksen ennen kuin hän kuuli kustantamo Teoksen scifi- ja fantasiakäsikirjoituskilpailusta ja lähetti käsikirjoituksensa sinne.

“Lähetin sen asenteella, että kokeillaan nyt tätäkin vielä. Kun kuulin voitosta, teki mieli laittaa sähköposti kaikille agenteille, että kiitos ajastanne, olen nyt löytänyt kustantamon. Aika paksunahkainen saisi olla, että hylkäykset eivät tuntuisi missään”, tunnustaa Itäranta.

Kudottujen kujien, kansi

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki, Teos 2015, 335 s.

Ensimmäisen kirjan kirjoittaminen kesti kaksi ja puoli vuotta, toisen kirjan kirjoittamiseen meni kolme ja puoli vuotta. Itäranta lohduttaa itseään, että George R. R. Martinilla sentään menee kauemmin.

Seuraavan kirjan hän on suunnitellut kirjoittavansa noin kolmessa vuodessa. Ajatuksen ituja on jo olemassa, yksittäisiä lauseita. Toisen kirjan kirjoittamiseen vaikutti jo ajatus lukijoistakin. Sen vastaanotto hermostuttaa hieman edelleenkin, vaikka toistaiseksi on kirjailija on saanut teoksestaan lähinnä positiivista palautetta.

“Kirjoittaessa ei kuitenkaan voi liikaa ajatella lukijoita. Se on stressaavaa, jään ihan jumiin jos jään ajattelemaan lukijoita. Se on epämukavuusalueeni.”

Fantasian lukija viettyy Kudottujien kujien kaupungin parissa mukavuusalueelleen. Kaupungissa ollaan tuntemattomassa ajassa, tuntemattomassa paikassa, yleisinhimillisten teemojen äärellä. Sääntöjen määrittelemässä elämänmenossa yksinäisyys kumpuaa epäilystä ja yhteenkuuluvaisuuden tunteen puutteesta. Erilaisuus täytyy salata, se voi olla hengenvaarallistakin. Teoksen päähenkilöt ovat nuoria, mutta teemojen käsittely kestää aikuisenkin luennassa.

Kudottujen kujien kaupunki on eräänlainen seittien ansa, jossa kirjailija ohjailee lukijaa Lukitarin tavoin. Itärannan myrkky pysäyttää lukijan tarinan kerrostumiin, sävyihin ja aaltoihin, hänen seittinsä viettelee kietoutumaan fiktion koteloon. Toisin kuin kirjailijalle, lukijalle viimeiset sivut eivät ole tähtäimessä tarinan lankoja näppäillessä. Sen sylissä olisi voinut keinahdella pidempäänkin.

Luova kirjoittaminen, monipuolinen kestävyyslaji

Luova kirjoittaminen – monipuolinen kestävyyslaji

Luovan kirjoittamisen oppiaine on pieni ja valtavan suosittu. Syksystä 2014 alkaen perusopintojen pääsykokeet on korvannut sadalle opiskelijalle avoin johdantokurssi, jonka paikat ovat täyttyneet hetkessä.

– Johdantokurssilla yhä useampi kirjoittamisesta kiinnostunut pääsee kokeilemaan kirjoittamisen opiskelua ja saa näkökulmia teksteihin ja niiden tekemiseen, kertoo luovan kirjoittamisen yliopisto-opettaja, kirjailija Niina Repo. – Opintojen ytimessä ovat kirjoittajan luovuus, rohkeus, sitkeys ja motivaatio.

Luovaa ja akateemista tekstiä

Taustatyön tekeminen, rakenteen hallinta, sujuva kieli ja ymmärrettävyys ovat olennaisia kaikessa kirjoittamisessa. Niinpä opiskelu kehittää myös tieteellisen kirjoittamisen taitoja.

–Sekä proosan että tieteellisen tekstin ydin on hyvässä ajattelussa – miten yhdistellä, rajata ja synnyttää uutta. Hyvä kirjoitustaito on perusta hyvälle ajattelulle, muotoilee hiljattain toisen romaaninsa julkaissut Iida Rauma, yksi monista luovan kirjoittamisen oppiaineesta debytoineista kirjailijoista.

Toisaalta akateemiset opinnot antavat fiktiolle syvyyttä. Suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen opiskelija Minerva Piha on päättänyt valjastaa tieteellisen osaamisensa romaanin kirjoittamiseen.

– Olen tajunnut, että laaja humanistinen koulutukseni on oikea aarre. Romaanikäsikirjoitukseni tapahtumat sijoittuvat varhaiselle rautakaudelle, ja hyödynnän tarinan rakentamisessa ihan estoitta arkeologista, folkloristista ja kielitieteellistä osaamistani.

Iida Rauma. Kuva: Ami Koiranen.

Iida Rauma. Kuva: Ami Koiranen.

Opiskelijasta ammattilaiseksi

Luovan kirjoittamisen oppiaine ei kouluta kirjailijoita, vaan hyviä ja monipuolisia kirjoittajia. Monet luovaa kirjoittamista opiskelleet kuitenkin julkaisevat kaunokirjallisia teoksia joko opintojen aikana tai niiden jälkeen; tuoreimpia esimerkkejä ovat esimerkiksi Henni Kitti, Daniil Kozlov, Virpi Pöyhönen ja Jussi Seppänen. Oppiaineen järjestämät mestarikurssit, joilla opiskelijoiden käsikirjoituksia hiotaan kustannustoimittajien ja kokeneiden kirjailijoiden johdolla, ovat antaneet siivet jo useille esikoisteoksille.

Kirjoittamisen avulla työllistyminen ei ole helppoa, eikä luovan kirjoittamisen opiskelu takaa tietä ammattikirjoittajaksi. Se voi silti tukea työllistymistä merkittävällä tavalla.

– Sain toimittajan töitä oikeastaan heti päätettyäni luovan kirjoittamisen opinnot, eikä kustannussopimuksen saamiseenkaan mennyt kauhean kauan. Sanoisin, että molemmat ovat pitkälti opintojen ansiota, kertoo Iida Rauma.

Kirjoittaja on luovan kirjoittamisen jatko-opiskelija ja monitoimihenkilö.

14-vuotias puolusti lukemistaan Hesarissa, kirjailijat järjestivät yllätyspalkinnon

14-vuotias Sara puolusti ”nörttejä” Hesarissa – sai yllätyspalkinnon kirjailijoilta

Kirjojen vyöry yllätti innokkaan lukijan.

Julkaistu: 19.11. 8:18 , Päivitetty: 19.11. 12:03

Sara-Maria Lindqvist puolusti lukemista HS:n mielipidesivuilla. Palkinto kirjoituksesta yllätti tytön.
– Rakastan lukemista ja luen paljon. Menen maanantaisin koulun jälkeen kirjapiiriin. En puhu siitä kovin paljon. Miksi en? ”Ootteko vähä noloi? Lukeminen on nörteille, ootte jälkeenjääneitä.” Onko tosiaan näin, 14-vuotias Sara-Maria Lindqvist kysyi Helsingin Sanomien mielipidepalstalla reilu viikko sitten.

Ainakaan suomalaisten kirjailijoiden mielestä lukeminen ei ollut noloa, sillä pian Sara-Marialle saapui erikoinen lähetys: 28 tuoretta kirjaa.

– Kyllä tyttö oli otettu, äiti Sinikka Lindqvist nauraa ja myöntää, että kirjasalaisuuden pitäminen piilossa tytöltä ei ollut helppoa.

– Sikaihana yllätys, Sara-Maria hehkuttaa Ilta-Sanomille.

– Kirjoissa oli Tuija Lehtistä, Anne Leinosta ja Ilkka Aueria. Kaikkia niitä tykkään lukea. Kirjat olivat tosi erilaisia, mutta tosi ihania.

Sara-Marialle ei ole vieläkään selvinnyt, miksi lukemista pidetään nolona.

– Eivät ne niin väittävät oikein osaa sanoa, miksi lukeminen olisi noloa. Ne, jotka eivät lue, katsovat vastaavasti paljon YouTubea ja sosiaalista mediaa.


HELSINGIN Sanomien mielipidekirjoitus on tuonut pelkkää positiivista palautetta nuorelle kirjafanille.

– Tosi paljon oli kommentteja Hesarin sivuilla. Ihan positiivista, yhtään negatiivista palautetta en huomannut.

Sara-Marian aika kuluu muuallakin, kuin kirjojen parissa. Ratsastusta, valokuvausta sekä teatteria harrastava nuori neiti löytää kuitenkin aina aikaa myös kirjoille.

– En nyt ihan kirjaa päivässä lue, kun on paljon koulujuttuja. Lomalla luen enemmän, muuten kuukaudessa menee sellaiset kolme kirjaa.


SUOSIKKIKIRJAN nimeäminen on helppoa.

Salla Simukan nuorten romaanit ovat hyviä. Voisin suositella kaikille Simukan Punainen kuin veri -kirjaa.

Äidinkielen opettajan ammatista kiinnostunut Sara-Maria tietää, että hyvään kirjaan jää koukkuun.

– Lukiessa unohtaa kaiken ympärillään olevan. On upeaa olla kirjan hengessä mukana ja uppoutua kirjaan. Ei sitä tunnetta voi sanoin kuvailla, se pitää kokea itse. Se on kuin jonkinlaista huumetta. Lukemisesta tulee hyvä olo ja siihen jää koukkuun.

Juttua korjattu 19.11. kello 12.01. Sara-Maria Lindqvistille kirjoja lähettivät kirjailijat, eivät kustantajat.

Vastenmielisimmät romaanihenkilöt suomalaisessa kirjallisuudessa, TOP 5

Vastenmielisimmät henkilöt suomalaisissa romaaneissa top 5

WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson nimesi viisi vastenmielistä suomalaista kirjallisuuden henkilöä.

1 Eero Markku Maria Jotunin teoksessa Huojuva talo

>Lehtimies Eero Markku on suuruudenhulluudessaan ja itsekeskeisyydessään yksi vastenmielisimpiä romaanihenkilöitä. Hän aiheuttaa puolisolleen ja perheelleen lähes pelkästään tuskaa ja kärsimystä. Välillä suututtaa myös Lean alistuminen, mutta ei hänelle jää tuona aikana paljon vaihtoehtoja. Jotuni kuvaa tarkkanäköisesti, miten totaalisesti ihminen voi toisen nujertaa.

2 Edgar Parts Sofi Oksasen romaanissa Kun kyyhkyset katosivat

Ihmisiin välineellisesti suhtautuva Edgar Parts liehittelee valtaapitäviä ja käyttää ihmisiä häikäilemättömästi hyväkseen. Opportunismi ja tunteettomuus viedään päähenkilössä äärimmilleen.

3 Pete-niminen minäkertoja Jessica Sunin romaanissa Hoito

Pete on itseään erityislaatuisena pitävä ja muita ihmisiä manipuloiva narsisti. Se, ettei häntä voi pitää kovin luotettavana kertojana, tuo tarinaan kiinnostavan tason. Peten empatiakyvyttömyydessä on jotain niin vastenmielistä, että se pakottaa myös miettimään, suosiiko nykyaika tällaisia pelureita.

4 Rouva Heinonen Anni Swanin romaanissa Iris Rukka

En muista, että olisin ollut lapsena kenellekään toiselle romaanihenkilölle yhtä vihainen kuin Iris Rukan kasvattiäidille rouva Heinoselle. En voinut käsittää, miten kylmästi hän kohteli Iris Rukkaa. Kun vanhempana luin tämän lapsuuden suosikkikirjan uudelleen, rouva Heinosen ulkokultainen hienostelevaisuus ja kulissimainen kunnollisuus ärsyttivät edelleen.

5 Päähenkilön äiti Saara Turusen romaanissa Rakkaudenhirviö

Turunen kuvaa äitiä, joka ei siedä erikoisia ihmisiä, jotka eivät osaa hävetä eivätkä osaa käyttää aikaa hyödykseen. Äitiä paljon inhottavampi on se muotti, johon hänet on kasvatettu. Niin neuvolassa kuin Kotivinkissä opetetaan välttämään hemmottelua ja syliä, ja tuloksena on ”spartalaisia kivikasvoja, jotka eivät turhaa nurkissa itkeskele”. Tällaisen kasv

Miksi kirjailija juoksee? - Koska juokseminen on kuin kirjoittamisen jatketta

http://www.theatlantic.com/entertainment/archive/2015/11/why-writers-run/415146/
previousnext
Culture

Why Writers Run

Racking up mile after mile is difficult, mind-expanding, and hypnotic—just like putting words down on a page.

Toby Melville / Reuters

We noticed that you have an

AD BLOCKER
ENABLED
Please consider disabling it for our site, or supporting our work in one of these ways
Sign up for
The Atlantic Daily newsletter

I want to receive updates from partners and sponsors.

From Homer’s The Iliad to A.E. Housman’s poem about an athlete dying young, there’s no shortage of literary depictions of running. “Move, as the limbs / of a runner do,” writes W.H. Auden. “In orbit go / Round an endless track.” There’s also a long tradition of writers leaving their pens or screens behind to stride along roads, tracks, and trails. Jonathan Swift, according to Samuel Johnson, would “run half a mile up and down a hill every two hours” during his 20s. Louisa May Alcott ran since her youth: “I always thought I must have been a deer or a horse in some former state,” she wrote in her journal, “because it was such a joy to run.” Despite this correlation, The New Yorker’s Kathryn Schulz recently lamented how few books capture the mindset of the runner in descriptive terms, citing Thomas Gardner’s new collection of essays Poverty Creek Journal as the best exception.

Related Story

Writers Shouldn’t Romanticize Rejection

Freedom, consciousness, and wildness: Running offers writers escape with purpose. When confronted with “structural problems” in her writing as the result of a “long, snarled, frustrating and sometimes despairing morning of work,” Joyce Carol Oates would ease her writing blocks with afternoon runs. For Oates and many other writers, running is process and proves especially useful for the type of cloistered, intensive work they do. But in many ways running is a natural extension of writing. The steady accumulation of miles mirrors the accumulation of pages, and both forms of regimented exertion can yield a sense of completion and joy. Through running, writers deepen their ability to focus on a single, engrossing task and enter a new state of mind entirely—word after word, mile after mile.

While on sabbatical in London in 1972, a homesick Oates began running “compulsively; not as a respite for the intensity of writing but as a function of writing.” At the same time, she began keeping a journal that ultimately exceeded 4,000 single-spaced, typewritten pages. “Running seems to allow me, ideally, an expanded consciousness in which I can envision what I’m writing as a film or a dream,” she wrote. Oates still runs along “a country road that goes up a hill” where she feels “there will be ideas waiting for me ... If I just sat in a room it wouldn’t be the same thing.” Don DeLillo also relished the transporting effects of running after his morning writing sessions: “This helps me shake off one world and enter another. Trees, birds, drizzle—it’s a nice kind of interlude.”

Whether their reasoning is practical or spiritual, many writers run with ritualistic devotion. The short-story writer Andre Dubus “ran for the joy and catharsis of it,” but like Oates and DeLillo, his running was also deliberately timed. Dubus kept a log book that detailed his daily exercise output and writing word count. His method came from an interpretation of Ernest Hemingway’s dictum to stop a story mid-sentence, perform physical exercise, and then return to the work the next day.

Why do writers so often love to run? Running affords the freedom of distance, coupled with the literary appeal of solitude. There’s a meditative cadence to the union of measured breaths and metered strides. Writers and runners both operate on linear planes, and the running writer soon realizes the relationship between art and sport is a mutually beneficial one. The novelist Haruki Murakami, a former Tokyo jazz-bar manager who would smoke 60 cigarettes a day, started running to get healthy and lose weight. His third novel had just been published, but he felt his “real existence as a serious writer [began] on the day that I first went jogging.” Continual running gave him the certainty that he could “make it to the finishing line.”

Murakami’s sentiment reminds me of the LSD—long, slow distance—of my college track days. My coach sent us on long afternoon runs without prescribed routes, simply giving us the directive of time. Once I built a tolerance for distance my runs became incubators for writing ideas. The steady, repetitive movement of distance running triggers one’s intellectual autopilot, freeing room for creative thought. Neuroscientists describe this experience as a feeling of timelessness, where attention drifts and imagination thrives.

Oates enjoyed this mental freedom and “special solitude” while running during her youth. She went through orchards, “through fields of wind-rustling corn towering over my head, along farmers’ lanes and on bluffs ... These activities are intimately bound up with storytelling, for always there’s a ghost-self, a ‘fictitious’ self, in such settings. For this reason I believe that any form of art is a species of exploration and transgression.” Exertion frees this fictitious, creative other, enabling the mind of writers who run to wander without inhibition. Writers tap into this ghost-self whenever they construct narratives and characters; writers who run have the benefit of a first draft on foot.

The steady accumulation of miles mirrors the accumulation of pages.

“One of the luckiest things that can happen to a writer,” Reynolds Price notes, “is the gradual acquisition of the sense that one is doing it just for the sake of doing it, that it’s become a kind of lonely long-distance running which nonetheless has its own huge rewards.” Price is correct that this acquisition is gradual. The former United States Poet Laureate Kay Ryan captures the complicated feelings of both writers and runners: “I like to run. Actually, I don’t really like to run but I’ve done it for a million years.”

Writers, like runners, often like the idea of their pursuit more so than the difficult work. The appeal of a running regimen is how the miles not only condition the body, but free up a space for the creative mind. Which is perhaps why some writers, like Malcolm Gladwell, find themselves returning to running after a long absence. Gladwell, who recently completed the Fifth Avenue Mile in New York City in 5:03 minutes, sees the utilitarian impact running has on his projects: “I very explicitly use this time to work out writing problems.”

After my college running days ended, I chose sprints over distance, gained some pounds, and looked more like a fullback than a half-miler. Yet I missed those long, aimless runs, when the act of running was one of discovery, not dictated by the set distance of a track. I now run down open rural roads, and, against good sense, straddle the center yellow lines that yarn to the horizon. Since I’ve returned to distance running, I’ve changed the way I think about writing. Writing exists in that odd mental space between imagination and intellect, between the organic and the planned. Runners must learn to accept the same paradoxes, to realize that each individual run has its own narrative, with twists and turns and strains.

Writers and runners use the same phrase—“hit my stride”—to describe the moment when exertion and work become joy. Writers stuck on a sentence should lace their sneakers and go for a jog, knowing that when they return, they will be a bit sweatier, more tired, but often more charged to run with their words.

Uusi interaktiivinen runoteos iPad-sovelluksena

Luovan kirjoittamisen opinnot auttoivat julkaisemaan

Docventures suosittelee lukemista

LUKULAMPPU on kirjanystävien kohtaamispaikka