6. Monimuotoisuus

Mitä on biodiversiteetti?

Jos seisot keskellä hyvin hoidettua vehnäpeltoa, näet ympärilläsi hyvin vähän erilaisia eliöitä. Kasvilajeista kenties ainoa on vehnä, joka sekin on ihmisen paikalle kylvämä. Hyönteisiä ei yksilajisella viljapellolla paljon näy, eikä lintuja, jotka käyttäisivät hyönteisiä ravinnokseen. Myyriä todennäköisesti vilistää jossain näkymättömissä, mutta suurempia nisäkkäitä tuskin näkyy. Vehnäpelto on esimerkki monokulttuurista, yhden viljelykasvin ekosysteemistä. Sen monimuotoisuus eli biodiversiteetti on hyvin alhainen. Luonnonympäristöissä monimuotoisuus on useimmiten paljon suurempi.
Biodiversiteettiä voidaan tarkastella kolmella tasolla:
  1. Lajin sisäinen monimuotoisuus
  2. Lajien monimuotoisuus
  3. Ekosysteemien monimuotoisuus
Lajin sisäinen monimuotoisuus tarkoittaa sitä, että saman lajin yksilöt ovat perimältään erilaisia. Luonnossa eroja yksilöiden perimässä yleensä on. Jos yksilöt ovat perimältään täsmälleen samoja, ne kuuluvat samaan klooniin. Esimerkiksi mustikkamätäs voi olla tällainen, sillä eri varpuyksilöt versovat usein samasta maavarresta. Laajemmassa mittakaavassa lajinsisäisen monimuotoisuuden puuttuminen on uhka, sillä perimältään samanlaiset yksilöt voivat olla yhtä alttiita esimerkiksi jollekin taudille.

Kaikkein useimmin biodiversiteetillä tarkoitetaan lajien runsautta. Mitä enemmän lajeja, sitä korkeampi lajien monimuotoisuus. Ekosysteemeissä suuri lajien määrä on yleensä hyvä asia, sillä se lisää kestävyyttä uhkia vastaan. Jos esimerkiksi metsämyyrä häviää joltain alueelta, voivat lumikko ja muut pikkupedot selvitä, jos alueella on muitakin saaliiksi sopivia lajeja. Tietyn alueen lajien monimuotoisuuteen vaikuttaa pelkän lukumäärän lisäksi se, millaisia lajeja alueella on. Jos lajeissa on eliöitä useista eri eliöryhmistä, voidaan alueen ajatella olevan monimuotoisempi kuin sellaisen, jossa olisi esimerkiksi pelkästään kasveja. Lisäarvoa lajimonimuotoisuuteen tuovat myös harvinaiset ja uhanalaiset lajit. Erityistä huomiota maailmalla kiinnitetään ns. endeemisiin eli kotoperäisiin lajeihin. Ne ovat lajeja, joita tavataan vain jollain suppealla alueella. Esimerkiksi saimaannieriää on ainoastaan Saimaan vesistöalueella.

Ekosysteemien monimuotoisuus tarkoittaa elinympäristöjen runsautta. Esimerkiksi keskellä kuivaa kangasmetsää tämän tason monimuotoisuus voi olla alhainen: ainoana elinympäristönä kuiva kangasmetsä. Esimerkiksi järven rannalla seistessä voi ympärillä usein nähdä suurta ekosysteemitason monimuotoisuutta: järviekosysteemi, rantaa ja sen soistumaa, takana rantapensaikkoa, lehtimetsää ym.

Ihmistoiminta aiheuttaa monenlaisia uhkia luonnon monimuotoisuudelle. Ihmistoiminta tuhoaa erilaisia elinympäristöjä. Niiden tuhoutuessa lajeja häviää. Jäljelle jäävät populaatiot voivat olla liian pieniä, jotta kestävä lajinsisäinen monimuotoisuus säilyisi. Luonnon monimuotoisuutta on suojeltava, koska:
  • Elinympäristöjen tuhoutuminen ja pirstoutuminen ajaa lajeja sukupuuttoon.
  • Jokaisella lajilla on oikeus olla olemassa. Laji on itseisarvo, ei pelkkä välinearvo.
  • Erilaiset eliöyhteisöt lajeineen on vuosimiljoonien kehityksen tulos. Menetettyjä lajeja ei saada takaisin, tuhotut ekosysteemit eivät usein palaudu, ja tuleva evoluutio muuttuu merkittävästi.
  • Monimuotoisuuden väheneminen uhkaa myös ihmistä. Ihminen hyötyy ja on riippuvainen luonnosta eri lajeineen.
Ihminen saa luonnosta ja sen lajeista lukemattomia aineellisia ja aineettomia hyötyjä. Saadaan ravintoa, rakennusmateriaaleja ja lääkeaineita. Kasvit tuottavat happea ja kuluttavat hiilidioksidia. Petopistiäiset ja pikkulinnut estävät haitallisten tuholaisten lisääntymistä. Luonto on ihmisille henkisen hyvinvoinnin ja virkistyksen lähde. Näistä kaikista hyödyistä, joita ihminen luonnosta saa, on alettu käyttää nimitystä ekosysteemipalvelut.

kasvit_vehna_shutterstock_133160045.jpg
Pelto on usein monimuotoisuudeltaan köyhä.

Korkean biodiversiteetin alueita

Maailmassa biodiversiteetiltään rikkaimmat ekosysteemit sijoittuvat trooppiseen (kuumaan) ja subtrooppiseen (lämpimään) Puronvarsilehtoa.jpgvyöhykkeeseen. Esimerkiksi trooppisessa sademetsässä voi olla hehtaarilla 300 eri puulajia, ja yksittäisestä puusta voidaan löytää tuhansia hyönteislajeja. Varsinaisten sademetsien lisäksi tropiikin vuorovesirannikoiden mangrovemetsät ovat hyvin lajirikkaita.

Vesiekosysteemeistä lämpimien merialueiden koralliriutoilla on valtava luonnonkirjo. Erityisen arvokkaita biodiversiteetin kannalta ovat monet trooppisen vyöhykkeen saaret. Esimerkiksi Indonesia koostuu tuhansista saarista, joilla elää lukematon määrä endeemisiä lajeja. Esimerkiksi näiltä saarilta tiedetään 175 sammakkoeläinlajia, joita ei ole missään muualla. Sellaisia alueita maailmalla, joissa elää erityisen suuri määrä lajeja, ja niissä monia uhanalaisia tai harvinaisuuksia, kutsutaan monimuotoisuuskeskuksiksi eli hotspoteiksi.

Suomessa elää arviolta noin 43000 eliölajia. Trooppisiin sademetsiin verrattuna lajimäärä on vaatimaton, mutta suhteessa pohjoiseen sijaintiimme lajeja on varsin runsaasti. Tämä johtuu siitä, että maamme on pitkä pohjois-etelä -suunnassa, joten täällä on ilmastoltaan erilaisia alueita. Lisäksi Suomessa on runsas joukko erilaisia luontotyyppejä: on merta rannikkoineen, järviä, jokia, soita, havu- ja lehtimetsiä, tuntureita ja monia muita. Lajien määrä pienenee pohjoista kohti, mutta pohjoisessa elää lajeja, joita etelässä ei tavata.

Esimerkkejä lajirikkaista ekosysteemeistä Suomessa ovat lehdot, rehevät lettosuot sekä kedot. Lehdoissa ja letoilla ravinteiden runsaus pitää yllä monipuolista kasvilajistoa, mikä vuorostaan tarjoaa ravintoa suurelle joukolle eläimiä ja sieniä. Kedot ovat karuja niittyjä, joita laidunnus tai niitto pitää avoimena. Tämä vuorostaan edistää monien siemenillä lisääntyvien, usein kauniisti kukkivien kasvien menestymistä. Kedot ovat yksi esimerkki perinnebiotoopeista, joissa perinteinen maatalous on lisännyt luonnon monimuotoisuutta.

Biodiversiteetin uhat

Tarkasteltiinpa sitten koko maailmaa tai pelkästään Suomea, tärkein syy biodiversiteetin kaventumiseen on elinympäristöjen tuhoutuminen. Jotkut lajit, kuten sarvikuonot ja tiikerit, harvinaistuvat, koska niitä metsästetään tai pyydetään. Tällaisia lajeja on kuitenkin varsin vähän suhteessa kaikkiin uhanalaisiin lajeihin. Yleensä lajia ei vainota suoraan, vaan se uhanalaistuu itse lajiin kohdistumattoman ihmistoiminnan seurauksena.
Koko maailman mittakaavassa trooppisten metsien hävittäminen on merkittävimpiä biodiversiteetin uhkia. Sademetsien tuhoutuminen ja sen haitat on tiedostettu jo vuosikymmeniä, mutta silti niitä tuhoutuu koko ajan vauhdilla, joka vastaa jalkapallokentän kokoista aluetta kahden sekunnin välein. Näiden metsien häviämiseen on useita syitä:
  • Viljelymaan raivaus. Sademetsää raivataan esimerkiksi suuriksi soija-, sokeriruoko- ja öljypalmuviljelmiksi
  • Laidunmaan raivaus. Lihan kysynnän kasvaessa sademetsää muutetaan laitumeksi.
  • Teiden rakentaminen sademetsäalueille tuo ihmistoimintaa ja pirstoo alueita.
  • Kaivostoiminta, esimerkiksi bauksiitin louhinta Amazonilla.
  • Metsätalous. Luonnonmetsää muutetaan yksilajisiksi puuviljelmiksi.
  • Asutuksen leviäminen.
Sademetsät ovat kaukana, mutta mekin olemme niiden tuhoutumisessa osallisina. Esimerkiksi syömämme liha ei yleensä ole peräisin entisiltä sademetsiltä, mutta tuotantoeläimien rehussa oleva soija usein on. Kun Euroopassa kannustetaan biopolttoaineiden käyttöön, voi tämä lisätä paineita sokeriruoko- ja öljypalmuviljelmien laajentamiseen sademetsäalueille.
Kun sademetsä tai muu trooppinen kasvillisuus tuhotaan, se altistuu eroosiolle eli maan kulumiselle. Maa-ainesta ja siinä olevia ravinteita kulkeutuu veden ja tuulen kuljettamina pois, jolloin maaperä köyhtyy. Seurauksena on, ettei samanlainen kasvillisuus voi palautua. Sademetsästä voi tulla köyhempää sekundaarimetsää tai pensaikkoa. Kuivemmilla alueilla uhkana on aavikoituminen.

Monilla tiheään asutuilla alueilla saastuminen on suuri, biodiversiteettiä köyhdyttävä ongelma. Esimerkiksi Kiina on teollistunut voimakkaasti, eikä jätevesien ja savukaasujen puhdistuksesta ole huolehdittu riittävästi. Seurauksena on happamia sateita, savusumua ja vesistöjen pilaantumista laajoilla alueilla. Lupiinit.JPG

Ilmastonmuutos uhkaa myös monia lajeja. Pohjoisilla alueilla lämpeneminen vaarantaa kylmään ilmastoon sopeutuneiden lajien, kuten jääkarhujen säilymisen. Kuivuus lisääntyy monilla alueilla, ja toisilla taas sateet ja tulvat yleistyvät. Tunturi-Lapissa esimerkiksi naali kärsii ilmastonmuutoksesta siten, että samoista resursseista kilpaileva kettu on levinnyt pohjoisemmaksi lämpenemisen myötä. 

Suomessa suurin osa uhanalaisista lajeista on vanhojen metsien lajeja. Niiden uhanalaistumisen syynä on tehometsätalous avohakkuineen ja maanmuokkauksineen. Talousmetsissä suositaan vain tiettyjä puulajeja, useimmiten mäntyä tai kuusta. Puulajiston yksipuolistuminen yksinkertaistaa myös niistä alkavia ravintoketjuja. Talousmetsissä on usein myös hyvin vähän lahopuuta, mistä monet lajit ovat riippuvaisia.

Toiseksi suurin uhanalaisten lajien ryhmä Suomessa ovat ne lajit, jotka liittyvät perinteiseen maatalouteen. Siihen on kuuluneet mm. laiduntaminen luonnonlaitumilla, metsälaitumet, avo-ojat ja kuivaheinän keruu luonnonniityiltä. Tuholaisten ja rikkakasvien torjunta-aineita ei perinteisessä maataloudessa käytetty. Kun laidunnus tai niitto loppuu, alue kasvaa nopeasti umpeen, jolloin matalammat lajit häviävät. Perinteiseen maatalouteen liittyviä ympäristöjä, perinnebiotooppeja ovat esimerkiksi kedot, niityt ja hakamaat. Ne ovat nykyisin kokonaisina elinympäristöinäkin uhanalaisia. Esimerkiksi ketoneilikka, kissankäpälä ja mesimarja ovat maatalouden muuttumisen myötä harvinaistuneet voimakkaasti.

Vieraslajeiksi
kutsutaan eliölajeja, jotka ovat hiljattain levinneet ihmisen mukana luontaisten esiintymisalueidensa ulkopuolelle. Ne ovat tulleet esimerkiksi laivojen painolastivesissä tai tuontitavaran mukana. Osa on tuotu ja istutettu tietoisesti, tai ne ovat levinneet istutuksista ympäristöön. Suurin osa näin levinneistä lajeista ei menesty uudessa ympäristössä pitkään, mutta jotkut ovat menestyneet niin hyvin, että ne uhkaavat alkuperäistä lajistoa. Esimerkiksi lupiini, kurtturuusu, jättipalsami ja jättiputki ovat voimakkaasti leviäviä ja luonnonkasveja syrjäyttäviä vieraslajeja. Eläinkunnasta minkki on levinnyt tarhakarkulaisista luontoon, ja siellä se aiheuttaa monenlaista vahinkoa. Laivojen mukana on Itämereen levinnyt useita vieraslajeja, joista osa voi olla alkuperäislajistoa uhkaavia. Tällaisia ovat esimerkiksi petovesikirppu ja kampamaneetit.

Monivalintatehtäviä

Kirjaudu sisään lähettääksesi tämä lomake


1. Katso tästä linkistä löytyvää kuvaa puluista. Kuvan pulut edustavat:




2. Oheisessa kuvassa näkyy suuri:




3. Esimerkki ekosysteemipalveluista on:




4. Rastita oikeat väittämät







Maksimipistemäärä 6p

Kirjaudu sisään lähettääksesi tämä lomake

Uhanalaisuus

yht_ymp_luku_6_saimaannorppa_shutterstock_108888527 (2).jpgLaji on uhanalainen, jos se heikon lisääntymisen tai taantumisen vuoksi on vaarassa hävitä luonnosta. Uhanalaisuus voi olla alueellista tai lajiin voi kohdistua lopullisen häviämisen vaara. Uhanalaisuus ei siis ole sama kuin harvinaisuus. Laji voi olla harvinainen olematta uhanalainen. Esimerkiksi ilves on ekologialtaan laji, joka on aina verraten harvinainen, vaikka kanta olisi vahvakin. Jotta voitaisiin tietää, onko jokin laji uhanalainen, on lajista tiedettävä, kuinka yleinen ja laajalle levinnyt se on ja millainen on lajin lisääntymismenestys. Tällaisten tutkimusten perusteella on laadittu Suomen lajien punainen kirja. Sen mukaan Suomessa on 2247 uhanalaista lajia. Tämä on noin kymmenesosa siitä lajimäärästä, joka maassamme tunnetaan arvioinnin kannalta riittävän hyvin.

Uhanalaisuusarvioinnissa arvioidut lajit on jaettu seitsemään luokkaan:
  • Hävinneet (RE, Regionally Extinct)
  • Äärimmäisen uhanalaiset (CR, Critically Endangered)
  • Erittäin uhanalaiset (EN, Endangered)
  • Vaarantuneet (VU, Vulnerable)
  • Silmälläpidettävät (NT, Near Threatened)
  • Puutteellisesti tunnetut (DD, Data Deficient)
  • Elinvoimaiset (LC, Least Concern)
Suomesta hävinneeksi on luokiteltu 332 lajia. Niitä ovat esimerkiksi vesikko, pyöriäinen, sampi ja kampasaniainen. Äärimmäisen uhanalaisten luokkaan kuuluu 313 lajia, joiden joukossa saimaannorppa, naali, kuningaskalastaja ja kellokanerva. Valkoselkätikka, suokukko ja susi kuuluvat erittäin uhanalaisten ryhmään. Viimeisessä varsinaisten uhanalaisten ryhmässä, vaarantuneissa, ovat esimerkiksi liito-orava, euroopanmajava, merikotka ja kivitasku.

Viimeisimmän uhanalaisuusarvioinnin (2010) perusteella biodiversiteetti on alenemassa voimakkaasti ja uhanalaistuminen kiihtyy. Siksi monimuotoisuuden säilyminen vaatii konkreettisia toimia.

Monimuotoisuuden suojelu

Luonnon monimuotoisuus on kaikkialla ympäristössämme. Sen suojelemiseen ei ole vain yhtä keinoa, vaan sen säilyminen on otettava huomioon kaikessa ihmistoiminnassa. Ensimmäinen biodiversiteetin säilymistä edistävä periaate on luonnonvarojen käyttö kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti. Uusiutuvia luonnonvaroja, kuten metsää, käytetään enintään sen verran kuin se ehtii uusiutua. Uusiutumattomia käytetään mahdollisimman vähän, ja huolehditaan materiaalin kierrättämisestä sekä saastumisen ehkäisemisestä.

Metsätalous on vaikuttanut Suomen lajiston uhanalaistumiseen enemmän kuin muu ihmistoiminta. Siksi talousmetsien hoidossa on alettu ottaa yhä enemmän huomioon monimuotoisuuden säilyminen. Nykyisissä metsänhoito-ohjeissa suositaan lahopuun jättämistä metsiin, mikä edistää monien lajien säilymistä. Myös aiemmin järjestelmällisesti poistettuja lehtipuita jätetään nykyisin talousmetsiin sekapuustoksi. Metsälakiin on monimuotoisuuden säilyttämiseksi sisällytetty ns. avainbiotooppeja, joissa voimaperäiset maahan ja puustoon kohdituvat toimet on kielletty. Avainbiotooppeja ovat esimerkiksi puronvarret, lähteiköt, kalliot ja rehevät lehtolaikut.

Suurin osa lajien uhanalaistumisesta johtuu elinympäristöjen muutoksista, ei niinkään itse lajien kulutuksesta. Siksi suojelua on kohdistettava kokonaisiin luontotyyppeihin. Suomen luonnonsuojelulakiin on kirjattu joukko luontotyyppejä, jotka ovat käyneet niin uhanlaisiksi, että ne vaativat suojelua. Esimerkiksi lehdot ovat hävinneet pellonraivauksen myötä, monet suotyypit vähentyneet ojituksen ja turpeenoton seurauksena, rannikot ovat rehevöityneet, perinnebiotoopit kasvaneet umpeen ja vanhat metsät pirstoutuneet metsätalouden seurauksena. Suojelemalla näitä harvinaistuneita luontotyyppejä edistetään samalla kaikkien niillä olevien lajien säilymistä.

Osaa uhanalaisista luontotyypeistä voidaan suojella luonnonsuojelualueiden avulla. Euroopan unionissa tätä toteutetaan Natura 2000 -verkoston avulla. Natura 2000 -ohjelmassa on määritelty, mitä luontotyyppejä koko EU:n alueella on, ja mitkä niistä vaativat suojelua. Kussakin EU-maassa on huolehdittava, että sen alueella olevat luontotyypit säilyvät. Tämän lähtökohdan perusteella on laadittu suojelualueiden verkosto. Natura 2000-verkostoon sisällytetyistä alueista 97 % oli Suomessa jo ennestään sisällytetty kansallisiin suojeluohjelmiin, joten itse verkoston luominen muutti maamme suojelualueita varsin vähän.

Suomen kansallisista suojelualueista tärkeimpiä ovat kansallis- ja luonnonpuistot, jotka muodostavat suojelualueittemme rungon. Kansallispuisto on alue, jossa puuston kaataminen, metsästys ja kasvien kerääminen on kielletty, mutta jossa on lupa retkeillä, marjastaa ja sienestää. Ympäristö pyritään säilyttämään mahdollisimman luonnonmukaisena, mutta samalla puisto palvelee myös ihmisiä. Niihin kuuluu yleensä opastuspalveluita ja retkeilyreittejä nuotiopaikkoineen. Monissa on luontokeskus, joissa puistoa ja sen luontoa esitellään. Luonnonpuistot taas ovat luontoa ja tutkimusta varten. Niissä liikkuminenkin on luvanvaraista. Joissakin luonnonpuistoissa on merkittyjä reittejä, joilla saa kulkea ilman erillistä lupaa.

Erämaa-alueet ovat Lappiin perustettuja suojelualueita, joilla tarkoituksena on säilyttää alkuperäistä erämaaluontoa, mutta sallia myös luontoon ja saamelaiskulttuuriin liittyvien elinkeinojen harjoittaminen. Esimerkiksi porotalous, pysyvien teiden rakentaminen ja kaivostoiminta voivat olla sallittuja erämaa-alueella.
Edellä mainittujen suojelualueiden lisäksi Suomessa on erillisiä soidensuojelualueita, kosteikkoja säästäviä ns. Ramsar-alueita, kaupunkipuistoja sekä maisemanhoitoalueita.  Myös yksityismailla on määräajaksi tai pysyvästi rauhoitettuja suojelualueita.

Uhanalaisten lajien säilymiseksi ei pelkkä luontotyyppien suojelu ja suojelualueiden perustaminen riitä, vaan tarvitaan myös itse lajien suojelua. Suojeltava laji on rauhoitettu joko kokonaan tai osittain. Osittainen rauhoitus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että riistaeläimellä on tietty metsästysaika ja rajoitetut metsästysalueet. Kasvikunnan puolella esimerkiksi sinivuokkoa saa kerätä kotiin maljakkoon, mutta kaupattavaksi asti kerääminen on kielletty.

Monet uhanalaiset lajit ovat ihmistoiminnasta riippuvaisia. Tällaisia ovat esimerkiksi ketokasvit ja niitä hyödyntävät hyönteiset. Perinnebiotooppien lajien kohdalla alueen suojelu ei riitä, vaan lajiston säilyminen edellyttää maisemanhoitoa, kuten niittoa ja laidunnusta. Nykyiseen monimuotoisuuden säilyttämiseen kuuluu myös ennallistaminen. Siitä esimerkkejä ovat suo-ojien peittäminen sekä tukinuittoa varten perattujen koskiuomien palauttaminen entiselleen.

Yksi merkittävä uhanalaistumista aiheuttava ilmiö on elinalueiden pirstoutuminen. Kun luonnonympäristöä raivataan, aiemmin laajat ja yhtenäiset elinalueet kutistuvat pieniksi, erillisiksi alueiksi. Seurauksena pienten, sisäsiittoisten ja häviämiselle alttiiden populaatioiden syntyminen. Pirstoutumisen aiheuttamia haittoja voidaan vähentää jättämällä luontoalueita yhdistäviä ekologisia käytäviä. Tällainen voi olla esimerkiksi kahta metsäaluetta yhdistävä, kapea metsäkaistale. Konkreettisimmillaan ekologinen käytävä voi olla moottoritien ali rakennettu tunneli eliöitä varten. Ekologisen käytävän merkitys on, että eliöt pääsevät sitä pitkin siirtymään alueelta toiselle.