5.7. Yhteiskunnan tulevaisuus

Globaali oikeudenmukaisuus ja köyhyys


Filosofi ja dosentti Teppo Eskelinen keskustelee globaalista oikeudenmukaisuudesta ja yhteiskuntafilosofiasta. Pietari Almusa haastattelee.

Maailmassa on valtavasti ongelmia. Useat niistä kietoutuvat yhteen; sota, köyhyys, taloudellinen riisto, siirtolaisuus, kulttuuriset konfliktit ja ympäristöongelmat ovat kerrostuneet moninaiseksi vyyhdiksi. Yhteiskuntafilosofiassa on alettu entistä enemmän tutkia globaalia oikeudenmukaisuutta pelkän valtion sisäisen oikeudenmukaisuuden sijaan.

Köyhyys on suurin yksittäinen syy ihmisoikeusloukkauksiin. Köyhyys näkyy kärsimyksenä: juomaveden, ravinnon, terveydenhuollon, hygienian, säällisten asuinolosuhteiden, turvallisuuden, puhtaan ympäristön, koulutuksen, ajan ja siedettävän palkkatyön puutteena. Köyhyys nousee historiallisista vääryyksistä, luonnonvarojen hyödyntämisestä ja erilaisista kansallisista ja kansainvälisistä poliittisista rakenteista sekä maailmanjärjestelmän mekanismeista. Useat globaalin oikeudenmukaisuuden ongelmat kiteytyvät köyhyydeksi.

Valtioiden sisäisiä oikeudenmukaisuutta koskevia periaatteita voidaan soveltaa myös globaalilla tasolla. Esimerkiksi Rawls on soveltanut oikeudenmukaisuuden periaatteet koostavaa metodiaan valtioiden väliseen suhteeseen. Rawlsin ajatuksena on, että liberaalit valtiot ovat kansainvälisen järjestelmän toimijoita, jotka voivat sopia kansainvälisen yhteiskuntasopimuksen. (Alkuasetelman ja tietämättömyyden verhon sopijaosapuoliksi kelpaavat vapaat ja tasa-arvoiset kansakunnat eli liberaalit demokratiat. Kansainväliseen yhteiskuntasopimukseen voivat liittyä kelvolliset hierarkkiset kansakunnat. Sen sijaan lainsuojattomat valtiot ja romahtaneet yhteiskunnat jäävät sopimuksen ulkopuolelle.)

Tietämättömyyden verhon ja alkuasetelman olosuhteissa valtiot päättäisivät, että valtioiden välisten suhteiden tulisi olla tasa-arvoisia, aivan kuten yksittäisten ihmisten suhteiden valtioiden sisällä. Kansakuntien perusoikeudet olisivat minimaalisia, ja ne kunnioittaisivat valtioiden itsemääräämisoikeutta. Suvereenisuudesta seuraa, että valtioilla ei olisi poikkeustilanteita lukuunottamatta velvollisuuksia auttaa toisia valtioita, puuttua ihmisoikeusrikkomuksiin tai ottaa pakolaisia vastaan. Avustamisen tarkoituksena on turvata köyhyyden runteleman tai romahtaneen yhteiskunnan jäsenille siedettävä elintaso, kunnes he kykenevät perustamaan yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömät instituutiot ja rakenteet.

Rawlsin ajattelua on kritisoitu mm. siitä, miksi tietämättömyyden verhon ja alkuasetelman olosuhteissa päädyttäisiin näin riisuttuihin valtioita koskeviin perusoikeuksiin? Jos kansakunnan neuvottelija ei tiedä, millaisia valtioita he tulevat edustamaan – köyhiä ja kurjia vai vauraita ja vapaita – eikö heillä silloin ole vahva peruste vaatia myös Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriasta tutun eroperiaatteen globaalia soveltamista?

Kosmopoliittinen teoria

Onko Rawlsin ajattelun maailman realiteetit huomioiva yhteisöllinen itsekkyys perusteltua? Aristoteleen mielestä oman yhteisön edun puolustaminen on ihmisen sosiaalisen olemuksen mukaista. Luonnolliseksi katsottu itsekkyys koskee oman yhteisön jäseniä, ei pelkästään yksilöitä. Usein ihmiset pitävät huolta lapsiensa edusta naapurin lasten edun sijaan, suosivat ystäviään ja sukulaisiaan muiden kansalaisten sijasta, ja suomalaiset kannattavat Suomen maajoukkuetta, eivät suinkaan Ruotsin maajoukkuetta. Miksi ihmisten pitäisi välittää ihmisistä, joihin heillä ei ole rakentunut vastavuoroista hyvinvointia ylläpitävää sidettä?

Luontevalta kuulostavan ajatuksen yhtenä haasteena on, että ihmiset kuuluvat, samaistuvat ja tuntevat lojaalisuutta moniin erilaisiin yhteisöihin. Pitäisikö esimerkiksi Helsingin jatkaa syrjäseutujen rahoittamista, jos helsinkiläisten enemmistö ei koe olevansa samaa yhteisöä syrjäseutujen kanssa? Toisaalta, voiko yhteisöllinen identiteetti olla rajaton ja kattaa koko maailman? Ainakin yhteisöllisen itsekkyyden ajatus on muuttunut sitten Aristoteleen, koska etäisyys ei enää määrittele samalla tavalla globaalin maailman yhteisöjä ja vuorovaikutussuhteita.

Kosmopoliittisen teorian edustajat ajattelevat maailmaa pikemmin yhtenä yhteisönä tai valtiona kuin valtioiden koosteena. Globaalin maailmankylän tulonjako on suurin piirtein yhtä epätasainen kuin Brasiliassa. Maailman 85 rikkainta ihmistä omistaa saman verran kuin 3,5 miljardia köyhintä, puoli ihmiskuntaa.

Kosmopoliittien mukaan globaalin oikeudenmukaisuuden periaatteiden ja kriteerien ensisijaisena kohteena ovat ihmiset. Kansainvälinen yhteiskuntasopimus solmitaan kaikkien ihmisten väliseksi, ei suinkaan valtioiden väliseksi. Thomas Pogge korostaa, että valtioiden rajoista ja suvereniteetista ei tulisi välittää vaan Rawlsin vapaus- ja eroperiaatteita pitää soveltaa koko maailman tasolla. Valtioiden sisäisen ja globaalin oikeudenmukaisuuden välillä ei ole eroa; mahdollisuuksien tasa-arvo kuuluu kaikille ihmisille. Käytännössä tämä merkitsisi rajua varallisuuden uusjakoa rikkailta alueilta köyhille.

Myöskään Peter Singerin mukaan moraalisessa arvioinnissa maantieteellisellä etäisyydellä ei voi olla mitään merkitystä. Ihminen ei muutu vähemmän arvokkaaksi, vaikka hän asuisi 10 000 kilometriä kauempana. Toisaalta valtioilla on rajoihinsa sidottuja velvollisuuksia: koska valtiot jakavat tuloja ja järjestävät peruspalveluja, eivät oikeudenmukaisuutta koskevat periaatteet voi olla pelkästään globaaleja. Mikäli radikaali globaali varallisuuden uusjako nähdään oikeudenmukaisena, sen täytyisi joka tapauksessa tapahtua valtioiden kautta, ja valtioista monet ovat äärimmäisen epätasa-arvoisia.

Tehtävä – auttamisen etiikka.

Auttamisen velvollisuus

Kukaan ei kiistäne, että köyhyyden vähentäminen on moraalisesti perusteltu tavoite. Suurempi kiista koskee sitä, miten se tulisi tehdä. Yhteiskuntafilosofian ja etiikan näkökulmassa voidaan pohtia esimerkiksi sitä, onko rikkailla valtioilla positiivinen velvollisuus auttaa vai negatiivinen velvollisuus olla vahingoittamatta?

Tyypillisesti moraalinen keskustelu rikkaiden ja köyhien valtioiden suhteista koskee velvollisuutta auttaa. Tällöin pohditaan, millä perusteilla ja kuinka paljon rikkaiden valtioiden tulisi tukea köyhiä, esimerkiksi kehitysavun muodossa. Radikaalimpien vaihtoehtojen esittäjät, kuten Peter Singer, sanovat, että rikkaiden tulisi antaa rahojaan pois, kunnes a) lahjoittaminen uhkaisi omien perustarpeiden toteutumista tai b) köyhyydestä johtuva kärsimys on poistunut. Singerin kanta on radikaali, mutta on vaikea perustella, miksi toisen mukavuus olisi tärkeämpää kuin toisen elämä. Singer edustaa johdonmukaisesti utilitarismia.

Toisaalta usein tuodaan esiin, että globaalia järjestelmää voidaan tulkita myös järjestelmänä, joka systemaattisesti vahingoittaa köyhimpiä. Tällöin rikkailla ei ole velvollisuutta auttaa vaan velvollisuus lopettaa vahingoittaminen. Kantin velvollisuusetiikasta on johdettu positiivinen ja negatiivinen velvollisuus. Positiivinen velvollisuus tarkoittaa velvollisuutta auttaa muita, negatiivinen velvollisuus velvollisuutta olla luokkaamatta muiden oikeuksia. Tällöin oikeudenmukaisuus saattaa edellyttää varsin erilaisia toimia – tyypillisesti ihmioikeuksien toteutumisen estävien epäoikeudenmukaisten paikallisten ja globaalien rakenteiden purkamista tai uudistamista. Esimerkiksi rikkaiden valtioiden nykyinen lainsäädäntö mahdollistaa verojen välttelyn, jonka seurauksena köyhät valtiot menettävät kymmenkertaisesti kehitysapuna annetun tuen määrän. Velvollisuus lopettaa köyhien valtioiden vahingoittaminen tarkoittaa myös vauraiden valtioiden oman lainsäädännön korjaamista eikä pelkästään hyvän hallinnon käytäntöjen juurruttamista köyhiin valtioihin.

Globaaliin köyhyyteen liittyvät oikeudenmukaisuuskysymykset eivät koske vain sitä, kuinka paljon ja millaista apua köyhille alueille pitäisi antaa vaan myös olemassa olevien taloudellisten ja poliittisten rakenteiden kykyä toteuttaa oikeudenmukaisiksi katsottuja periaatteita.

Tehtävä – periytyvä vastuu.

Myös ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos näyttäisi estävän ihmisten perusoikeuksien toteutumisen. Se on perustava ongelma nykyisten ja tulevien ihmisten elinehtojen kannalta. Vastuu ilmastonmuutoksesta lankeaa niille, jotka ovat sen syntymiseen vaikuttaneet ja joilla on mahdollisuuksia muuttaa tilannetta.

Voivatko utopiat toimia yhteiskunnan kehittämisen päämääränä?


Filosofi Ville Lähde puhuu ympäristöfilosofiasta ja pohdiskelee niukkojen resurssien maailmaa.

Yhteiskunta-ajattelussa voimme keskittyä olemassa olevien yhteiskuntien analysointiin ja pyrkiä vallitsevista olosuhteista käsin rakentamaan yhteiskuntaa paremmaksi. Toinen mahdollisuus on keskittyä ihanneyhteiskunnan hahmottelemiseen. Utopos tarkoittaa paikkaa, jota ei ole. Tavallisesti viittaamme ihannevaltioon, kun puhumme utopiasta. Esimerkiksi Platonille ihannevaltio oli väline, jonka avulla hän koetti luoda esikuvan todellisille yhteiskunnille.

Kriitikoiden mielestä utopos on myös sellainen paikka, jota ei koskaan tule. Miksi siis tavoitella turhia? Mikä pahinta, totalitarismit ovat pohjautuneet täydellisen yhteiskunnan ideaan ja tulleet luoneeksi hyvin epäonnistuneita yhteiskuntia.

Mikä yhdelle on utopia, on toiselle dystopia (epätoivottava tulevaisuuden yhteiskunta), sanovat kriitikot. Jotta tämä ongelma vältettäisiin – ja samalla häädettäisiin totalitarismin peikko – on keskusteluun saatava lukuisia utopioita. Yhden onnelan sijasta on esiteltävä houkuttelevien onneloiden leegio.

Utopioiden luominen on korvautunut tulevaisuusskenaarioiden laatimisella ja sittemmin tulevaisuuden heikkojen signaalien etsimisellä. Näin siitäkin huolimatta, että historian loppu on julistettu saavutetuksi moneen kertaan. G. W. F. Hegel (1770–1831) uumoili oman aikansa valtion saavuttaneen niin korkean kehitysasteen, ettei mitään parempaa kannata hamuta. Vapaus ja järki ilmenevät juuri valtiossa. Hegelkään ei jättänyt huomiotta ihmisten intohimoja, joita oli ohjattava ”järjen viekkauden” avulla.

Poliittisen taloustieteen tutkija Francis Fukuyama (s.1952) lopetti historian uudestaan, lopullisesti. Hänen mielestään liberaali demokratia markkinatalouteen yhdistyneenä on voittanut, eikä parempaa vaihtoehtoa voi tullakaan. Vaarallista utopioissa onkin juuri se, että ne esiintyvät realismin tunnuksin. Kielletään ajatusten utopia-luonne ja väitetään, että ne seuraavat kulloisistakin poliittisista realiteeteista. Valtapyrkimykset naamioidaan välttämättömyyksien kaapuun. Reilun utopian kehittelijä ei näin toimi. Hän kertoo, kenen näkökulmasta jokin utopia olisi toivottava. Onko tämä sellainen yhteiskuntahaave, joka hyödyttää maailman nälkäänäkeviä? Ratkaiseeko tämä utopia ympäristökriisin?

Kaikkia utopioita ei voi samanaikaisesti toteuttaa samassa yhteiskunnassa. Yhteisöä ei voi koostaa lukuisilla eri tavoilla: jokin ehdotetuista ratkaisuista valikoituu poliittisen demokratian, markkinoiden ja kansalaisyhteiskunnan vuorovaikutuksen tuloksena. Jos emme usko hegeliläisiin objektiivisiin historian kehityslakeihin, meidän on uskottava, että ihminen voi vaikuttaa yhteiskuntien muokkautumiseen. Silloin myös utopioiden esittäjillä on todellista vaikutusvaltaa. Kun on olemassa hyvän yhteiskunnan vaihtoehtoja, voidaan ruveta tavoittelemaan parempaa maailmaa, vaikka ei aivan parasta mahdollista saavutettaisikaan.

Oikeudenmukainen yhteiskunta

Oikeudenmukaisuus liittyy siihen, kuinka onnistuneesti ihmisten yhteistoiminnan tuottamat hyödyt ja rasitteet kyetään jakamaan. Jako-oikeudenmukaisuus liittää tasa-arvon, vapauden ja hyvinvoinnin oikeudenmukaisen yhteiskunnan toteutumisen osaksi. Oikeudenmukaisen jakamisen periaatetta kutsutaan distributiiviseksi oikeudenmukaisuudeksi. Käytännössä yhteiskunnan resurssien tasa-arvoinen jakaminen merkitsee valtion verokertymän käyttämistä demokraattisin päätöksin tulonsiirtoina, palveluina ja etuuksina kansalaisille, organisaatioille ja yrityksille.


Yhteiskuntafilosofisten teorioiden vertailua

Karl Marxin mielestä liberaali valtio ei kykene jakamaan yhteisöllisesti tuotettuja hyviä ja haittoja oikeudenmukaisesti vaan oikeudenmukainen valtio syntyy vallankumouksella. Hän painottaa tasa-arvoa vapauden sijaan, eriarvoisuus tulee minimoida. Marxin ja liberalistien keskeinen kiista koskee markkinataloutta. Siinä missä liberaali traditio näkee markkinatalouden tasa-arvoisena ja oikeudenmukaisena järjestämänä, joka mahdollistaa ihmisten sosiaalisen nousun omien ansioidensa perusteella, Marx tulkitsi elinaikanaan harjoitetun talouden kapitalismiksi (das kapital, pääoma), jossa omistava luokka painaa työn hinnan alas, määrittelee työehdot itselleen mieluisiksi ja riistää työläisten tuottaman lisäarvon itselleen.

Aristoteles olisi puolestaan pitänyt liberalismia hyvän elämän esteenä, koska yhteisön siteet eivät koskaan ole vain yksilöllisten elämänpäämäärien toteuttamisen välineitä vaan itsessään arvokkaita hyvän elämän osatekijöitä. Vain sellainen yhteisö voi olla oikeudenmukainen, jossa ihmisen rationaalinen ja sosiaalinen olemus voi toteutua täysipainoisesti.

Locke ja moni muu liberalisti olisi pitänyt Marxin ja Aristoteleen yhteisökeskeisiä valtioita liian holhoavina, ihmiskuvaltaan virheellisinä ja luonnollisten oikeuksien toteutumisen esteenä. Liberalistit painottavat tyypillisesti vapautta tasa-arvon kustannuksella. Rawls kuitenkin osoitti, että liberaaliin traditioon soveltuu myös sosiaalisen vastuunkannon ajatus.

Hobbes taas korosti turvallisuutta yhteiskunnan lähtökohtana. Jos turvallisuutta ei voida taata, valtio romahtaa.

Globaalia oikeudenmukaisuutta koskevia kysymyksiä on usein tarkasteltu suvereenien valtioiden välisenä yhteiskuntasopimuksena tai maailmankansalaisuuden ihanteesta lähtevänä ihmisoikeusajatteluna, jossa kulttuurisilla eroilla ei ole merkitystä oikeudenmukaisuuden kannalta.

Lähes kaikki yhteiskuntafilosofiset teoriat sisältävät oikeudenmukaisuutta koskevia kannanottoja, vaikka tulkinta oikeudenmukaisen yhteiskunnan toteuttamisesta eroaa. Nykyisin filosofit ovat kuitenkin kohtuullisen yksimielisiä demokraattisen vallankäytön oikeutuksesta. Demokraattisessa päätöksenteossa edellytetään kansalaisilta aktiivista osallistumista poliittiseen prosessiin.

Yhteiskuntafilosofisen taustateorian oikeuttamista ja instituutioiden järjestämistä koskevien kysymysten lisäksi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden arvioiminen edellyttää olemassa olevien käytännön ongelmien pohtimista.

Oikeudenmukaisuuteen liittyviä käytännöllisiä ongelmia

Tyypillisesti oikeudenmukaisuus tulkitaan tasapuolisuutta määritteleväksi periaatteeksi, jossa jokaiselle kuuluu ansionsa mukaan. Käytännössä on hankalaa tulkita eri ihmisten ansioita niin, että kaikki voivat hyväksyä samat tulkinnat. Esimerkiksi suurituloinen voi kokea verotaakkaansa kohtuuttomaksi, koska hän käyttää julkisia palveluita vähemmän kuin pienituloinen. Pienituloinen voi kokea olevansa alipalkattu. Syrjäytynyt voi kokea olevansa vailla mahdollisuuksia muuttaa asemaansa.

Erilaisia oikeudenmukaisen jaon periaatteita voidaan pyrkiä soveltamaan konkreettisissa tilanteissa.

Käytännössä yksilöiden tuen tarve, ansiot yhteisen hyvän tuottamisessa ja kyvyt rasitusten kantamisessa vaihtelevat. Esimerkiksi hyvinvointivaltio korostaa tuen merkitystä niille, jotka eivät omin avuin kykene tulemaan toimeen. Syrjäytyneestä pyritään huolehtimaan perusturvan avulla. Joissain tilanteissa tarpeeseen perustuva oikeudenmukaisuus voi tuntua kohtuuttomalta: jos minun työpanokseni on tuottavan hankkeen kannalta korvaamaton, saatan kokea ansaitsevani enemmän palkkaa kuin muut hankkeessa työskennelleet, vaikka kuinka jokainen työntekijä tarvitsee palkkatuloja elämänsä kustantamiseksi. Monessa tilanteessa korostuukin ansioperustainen oikeudenmukaisuus tasajakopyrkimysten tai tarveperustaisen oikeudenmukaisuustulkinnan sijaan.

Oikeudenmukaisuuden yleiset periaatteet, kuten samanlaisille tapauksille samanlainen kohtelu, ovat muodollisia ja niiden sisältö määräytyy tapauskohtaisesti. Edellä mainittu Antiikin jakoperiaate ei vielä kerro mitään jakokriteereistä eli tapausten välisistä moraalisesti merkityksellisistä eroista. Erilaisissa tilanteissa sovelletaan erilaisia oikeudenmukaisuuden periaatteita. Käytännössä urheilukilpailun palkintojen jakoperusteina käytetään ansioita, jossa nopein juoksija voittaa. Tasajako soveltuu lasten leikkimielisiin kilpailuihin, joissa tavoitteena kannustaa kaikkia urheilemaan. Sosiaaliavustuksien jakoperusteina toimivat ainakin hyvinvointivaltiossa puolestaan tarpeet. Verotaakan jakoperusteet eroavat äänioikeuden jakoperusteista, ja kulttuuripalveluiden jakoperusteet eroavat terveyspalveluiden jakoperusteista.

Peda.net käyttää vain välttämättömiä evästeitä istunnon ylläpitämiseen ja anonyymiin tekniseen tilastointiin. Peda.net ei koskaan käytä evästeitä markkinointiin tai kerää yksilöityjä tilastoja. Lisää tietoa evästeistä