5.4. Yhteisö

Yhteisö tarjoaa hyvän elämän mahdollisuudet

Aristoteleen mukaan ihminen on luonnostaan yhteisöllinen eläin. Valtio on olemassa ihmisten hyvää elämää varten. Vasta valtio tarjoaa mahdollisuuden ihmisten kykyjen hyödyntämiselle ja tarpeiden tyydyttymiselle. Mitä paremmin valtio tämän tehtävän hoitaa, sitä parempi valtio on. Aristoteleelle yhteisöllisessä elämässä on kyse inhimillisen hyvän toteuttamisesta.

Aristoteleelle inhimillinen elämä on yhteisöllistä elämää; ilman yhteisöllisiä siteitä ja osallisuutta ihmistä ei voi tunnistaa ihmiseksi. Ihmiset voivat tuottaa ainoastaan yhdessä aineellista hyvää, ystävyyttä ja turvaa. Valtion tulee edistää kaikkien kansalaisten hyvän elämän toteutumisedellytyksiä erityisesti kasvatuksen ja lainsäädännön avulla, jotta ihmiselle ominainen elämänmuoto toteutuisi järjen hallitsemana kokonaisuutena. Esimerkiksi kansan köyhyys ja suuret tuloerot ovat vahingollisia valtion kannalta. Yhteisöllinen kulttuuri lujittaa valtiota, ja köyhillä on tapana syrjäytyä yhteisön marginaaliin. Varattomien kansalaisten syrjäytymistä tulee Aristoteleen mielestä ehkäistä maltillisella sosiaalipolitiikalla (esimerkiksi toimeliaisuuteen kannustavilla toimilla, kuten tukemalla huono-osaisia maapalstan ostossa tai liikeyrityksen perustamisessa, ei kuitenkaan suorilla ja passivoivilla tulonsiirroilla).

Aristoteelisesta näkökulmasta oikeudenmukaisuus tarkoittaa hyveellistä toimintaa yhteisössä – vapaiden kreikkalaisten miesten kesken. Aristotelesta on kritisoitu mm. siitä, että tosiasiassa ihmiset haluavat eri asioita, heidän päämääränsä eroavat toisistaan, eivätkä halut ja ihanteet ole yhdensuuntaisia.

Voivatko ns. susilapset tai erakot elää hyvää elämää?

Tärkeimmät tavoitteet sitovat ihmiset yhteisöksi. Käytännössä ihmiset eivät halua hyvää vain itselleen vaan myös toisille ihmisille, läheisille, rakkaille ja jopa tuntemattomille. Esimerkiksi perinteisellä pohjoismaisella hyvinvointivaltiolla on ollut selkeä tehtävä ihmisten elämänlaadun turvaamisessa. Se on pyrkinyt tarjoamaan elämässä onnistumisen edellytyksiä mm. koulutuksen, perustoimeentulon, elinkeinoelämän tarpeiden ja kulttuuripalveluiden tukemisen avulla kaikille, myös niille kansalaisille, jotka eivät aina ymmärrä omaa etuaan. Hyvinvointivaltioajattelussa on yhtymäkohtia aristoteeliseen (ja vanhaeurooppalaiseen) traditioon, jossa keskeistä on auttaa ihmisiä kohti hyvää ja arvokasta elämää.

Onko mahdollista määritellä kaikkien ihmisten hyvään elämään kuuluvat ehdot?

Nykyisin ihmiset korostavat yksilöllisyyden ja erilaisuuden arvoa tavalla, joka haastaa kaikki olemassa olevat oikeudenmukaisuuskäsitykset. Keskeinen nykyisten järjestyneiden laumojen hyve on yksilöllisyyden ihanteesta kasvava yhteisöllinen monimuotoisuus. Monimuotoisuutta tuntuisi olevan hankalaa yhdistää oikeudenmukaisuuteen. Aristoteleelta ja Platonilta peräisin olevan oikeudenmukaisuuskäsityksen mukaan kaikkia samanlaisia on kohdeltava samalla tavalla. Määritelmä ei ota kantaa siihen, mikä tekee tapauksista samanlaisia tai miten erilaisia on kohdeltava (ks. Amartya Sen: toimintamahdollisuuksien turvaaminen).

Voiko ajatus tasa-arvosta yhdistyä yksilöllisyyden kunnioittamiseen? Onko ihmisten tasa-arvoinen kohtelu samanlaista vai erilaista kohtelua? Miten tasa-arvon nimissä voidaan suvaita ihmisten erilaista kohtelua?

Yhteisö takaa turvallisuuden ja vapauden

Onko ihminen kehittynyt viime vuosituhansien aikana myönteisempään suuntaan? Joidenkin tutkijoiden mielestä ihmisestä on tullut altruistisempi ja yhteistyökykyisempi ja tuhoisuus ja julmuus ovat väistyvä kanta. Toisten mielestä ihmisyhteisöt tukevat hyvää elämää ja luovat kansalaisten turvaverkkoja vain satunnaisesti. Esimerkiksi 1900-luvun historian perusteella voisi päätellä, että ihminen on egoistinen ja säälimätön. Hyveellisyys on kaukana ensimmäisen maailmansodan teurastuksista, vankileirien saaristosta, Auschwitzista, Hiroshimasta, Vietnamista, Kiinan kulttuurivallankumouksesta, Kambodzasta, Ruandasta ja monista muista 1900-luvun kauheuksista. Moraalinen kypsyys näyttää vaistojen päälle liimatulta sivistykseltä. Tällaisen ihmiskuvan varaan rakentuu joiltakin osin myös englantilaisfilosofi Thomas Hobbesin (1588–1679) yhteiskuntafilosofia.

Hobbesin ihmiskuva eroaa jyrkästi Aristoteleen essentialismista (ks. Filosofian ihmiskäsityksiä) ja hyvinvointivaltion ihannekansalaisesta. Hobbes johtaa yhteiskunnan toimintaperiaatteet ihmisen synkästä olemuksesta. Hobbesin ihminen on luonnostaan itsekäs, vallanhaluinen ja väkivaltainen olento, joka pyrkii hyötymään toisista. Ihmisen on syytä pelätä pahinta. Hyveellisyys näyttäytyy laskelmoituna julkisivuna, jonka tehtävänä on oma etu. Hyvyys altistaa ihmisen toisten ahneuden, petollisuuden ja julmuuden uhriksi. Tosiasiassa kaikki miellyttävä on hyvää ja kaikki vastenmielinen on pahaa.

Miettikää pienryhmissä seuraavaa kysymystä: mitä tapahtuisi, jos joutuisimme aloittamaan elämän alusta ilman valtiollisia instituutioita?

Hobbes esittää ajatuskokeen: mitä tapahtuisi, jos kaikki valtiorakenteet purettaisiin? Luonnontila olisi inhimillinen katastrofi, jossa ihmiset eivät voisi menestyä. Niukoista resursseista syntyisi väistämättä kamppailua. Luonnontilassa ihmisten välillä kytee epäluottamus, kateus, pelko ja kostonhimo, jotka aiheuttavat ”kaikkien sodan kaikkia vastaan”. Luonnontilassa kukoistaa väkivalta ja vahvimman oikeus, koska jokainen ihminen ajaa omaa etuaan parhaansa mukaan.

Hobbesin mukaan ihmisten täytyy tehdä keskenään kuvitteellinen yhteiskuntasopimus , koska se on ihmisten itsekkäiden etujen mukaista. Sopimuksessa kansalaiset luovuttavat oikeutensa hallitsijalle. Yhteiskuntasopimus mahdollistaa yhteisöjen muodostamisen, menestyksen tavoittelun ja kulttuurin syntymisen. Järki voittaa alkukantaiset vaistot. Ihmisten kannattaa hyväksyä elämänsä pakkovallan lakien alaisuudessa, koska vaihtoehto on tyly ja kestämätön: ”yksinäinen, köyhä, häijy, raaka ja lyhyt” elämä. Suvereeni hallitsija takoo miekallaan järjestyksen, jota valtion sisäisten tai ulkoisten vihollisten juonittelu ei pääse horjuttamaan. Muuten ihmiset eivät pysy aloillaan. Suvereenin absoluuttinen valta mahdollistaa rauhan ja kansalaisten välisen luottamuksen. Valtion, Leviathanin, tehtävänä ei ole kansalaisten hyvän elämän tukeminen vaan kansalaisten välisen pelon poistaminen.

Toimiiko yhteisö ilman lakeja ja instituutioita (anarkia) huonommin kuin yhteisö, jossa lait ja instituutiot säätelevät ihmisten toimintaa? Miten perustelisit molempia kantoja?

Kansalaisten henkilökohtainen minimivapaus

Nykyisin ajatellaan, että ihmisille kuuluu henkilökohtaisen minimivapauden alue. Valtion vallankäytöllä täytyy olla rajat, muutoin kansalaisten oikeusturvaa ei ole. Hobbesin valistunut ja absoluuttinen monarkia jättää kansalaiset rajoittamattoman vallan alle. Aristoteleen kritiikistä kasvaneen liberaalin tradition mukaan ihmisen kannalta olennaista on elämän rakentaminen yksilölliseksi kokonaisuudeksi omien intressiensä perusteella, ei suinkaan arka elämä hallitsijan mielivallan alla. Tällöin ensisijaiseksi arvoksi nousee vapaus, koska se mahdollistaa erilaisten arvoperustojen ja elämänpäämäärien toteutumisen. Ihminen voi toteuttaa omia päämääriään niin pitkälle kuin ei estä muita toteuttamasta vastaavaa vapauttaan.

Oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamisessa on kysymys aina eri arvojen keskinäisistä painotuksista. Vapaus ja turvallisuus ovat kaksi keskeistä arvoa, joita kaikki yhteiskunnat tavoittelevat. Kaikki elävät yhteisöt keskustelevat näiden oikeasta suhteesta. Kumpi arvo on sinun mielestäsi olennaisempi, vapaus vai turvallisuus? Miten sovittaisit ne yhteen?

Tärkeä vapauskeskustelun lähtökohta on ollut aatehistorioitsija Sir Isaiah Berlinin (1909–1997) esittämä erottelu negatiiviseen ja positiiviseen vapauteen. Berlin erottelee kaksi käsitettä: ”vapaus jostakin” ja ”vapaus johonkin”. Ensimmäinen edustaa negatiivista vapautta ja jälkimmäinen positiivista vapautta. Positiivinen vapaus liittyy asioihin, joita ihminen voi valita tekevänsä tai saavuttavansa – kysymys on mahdollisuuksista. Negatiivisessa vapaudessa taas on kysymys siitä, ettei ole olemassa rajoituksia tai pakkoa, jotka estäisivät ihmisen tekemisiä. Esimerkiksi lainkuuliainen asunnoton, työtön ja rahaton ihminen on negatiivisesti vapaa, mutta hän tarvitsee yhteiskunnan tukea saavuttaakseen positiivisen vapauden.

Yhteisö turvaa omaisuuden

John Locken (1632–1704) mukaan ihminen on pohjimmiltaan järkevä, empaattinen ja suvaitseva, vaikka hän saattaa käyttäytyä itsekkäästi ja mielivaltaisesti. Luonnontilassa ihminen on vapaa ja tasa-arvoinen. Luonnontilassa vallitsee Jumalan määräämä luonnonlaki, johon perustuvat yksilöiden luonnolliset oikeudet.

Luonnontilan perusongelma on kiistely omaisuudesta ilman puolueetonta tuomio- ja rangaistusvaltaa. Tähän tarvitaan valtiota: vasta työnsä tulosten avulla ihminen voi turvata hengissä säilymisensä ja vapautensa. Locken mielestä omistusoikeuden takaaminen on oikeudenmukaisen yhteiskunnan selkäranka, vakaa perusta. Lainsäädännön, oikeusjärjestelmän ja poliisin avulla turvataan ihmisten oikeuksien toteutuminen. Locke muotoilee länsimaisen demokratian perustaa: poliittinen valta perustuu kansalaisten sopimukseen, ja hallitsijan tulee kunnioittaa kansalaisten näkemyksiä – kunhan luonnollisia oikeuksia, erityisesti omistusoikeutta, ei loukata. Valtion ei tarvitse tukea, avustaa tai valvoa kansalaisiaan, koska luonnollisten oikeuksien toteutuminen takaa sen, ettei kukaan estä yksilöitä toimimasta omien tavoitteidensa hyväksi.

Kykenetkö havaitsemaan luonnolliset oikeudet? Ymmärrätkö niiden oikeutuksen järkesi perusteella? Mihin luonnolliset oikeudet voisivat mielestäsi perustua?

Lue alla oleva lainaus ja pohdi, lisääkö laillisuus yhteiskunnallista vapautta?


»Laillisuus liittyy ilmeisestikin läheisesti vapauteen. Sen voi todeta tarkastelemalla oikeusjärjestyksen käsitettä ja sen läheistä kytkeytymistä säännöllisyydeksi käsitetyn oikeudenmukaisuuden määrääviin sääntöihin. Oikeusjärjestys on julkisten sääntöjen pakottava järjestys, joka on osoitettu rationaalisille ihmisille. Sen tarkoitus on säännellä heidän käyttäytymistään ja tarjota kehys ihmisten yhteistoiminnalle yhteiskunnassa. Silloin kun säännöt ovat oikeudenmukaisia, ne antavat pohjan oikeutetuille odotuksille. Ne luovat perusteen ihmisten keskinäiselle luottamukselle ja vastalauseelle, jos odotukset jäävät toteutumatta. Jos tällaisten vaateiden perustat ovat epävarmat, silloin ovat myös ihmisten vapaudet rajoiltaan epävarmat.»

        John Rawls: Oikeudenmukaisuusteoria 1988 (suom. Terho Pursiainen)

Hobbesin ja Locken ajatusten perusteella voi järjestää väittelyn. Väitteenä voi toimia esimerkiksi Hobbesin teesi: ”elämä luonnontilassa on yksinäistä, köyhää, häijyä, raakaa ja lyhyttä”.

Klassisen liberalismin kritiikki

John Locken ajatukset ihmisten luonnollisista oikeuksista ovat klassisen liberalismin perusta. Klassisen liberalismin nimissä on vaadittu yrittämisen vapautta, yksityisomistajuutta ja kansalaisten oikeutta solmia keskenään taloudellisia suhteita määritteliviä sopimuksia. Klassinen liberalismi painottaa yksilöiden vapausoikeuksia, markkinataloutta ja valtion roolin minimoimista. 1900-luvulla liberalismin pääsuunnat olivat klassisen liberalismin perinnettä jatkanut libertarismi ja sosiaaliliberalismi.

Klassisen liberalismin korostama vapaus on negatiivista vapautta, rajoitusten puuttumista. Tämän näkemyksen mukaan ihmiset ovat vapaita siinäkin tapauksessa, ettei julkinen valta kykene auttamaan vähäosaisten tarpeiden tyydyttämisessä eli tarjoamaan positiivista vapautta. Positiivinen vapaus edellyttää, että yksilöllä on tosiasiallisia mahdollisuuksia toteuttaa elämänsuunnitelmansa.

Varallisuuserot kertovat siitä, että ihmisillä on erilaisia taloudellisia tavoitteita ja toiset ovat ahkerampia kuin toiset. Sitoutuminen negatiiviseen vapauteen erottaa klassisen liberalismin sosiaaliliberalismista. Sosiaaliliberalismin mukaan yhteiskunta kantaa vastuuta kansalaisista tasaamalla ihmisten välisiä eroja. Klassinen liberalismi pitää talouden omalakista kehitystä tärkeänä, mutta sosiaaliliberalismissa talouselämää pyritään ohjaamaan niin, että myös huono-osaisten ihmisten asema paranee. Onko ihminen vapaa, jos hänellä ei ole mahdollisuuksia toteuttaa omia elämänpäämääriään? Klassisen liberalismin näkökulmasta positiivisen vapauden edellyttämä veronkanto on omistusoikeuteen puuttumista.

Klassista liberalismia onkin kritisoitu mm. siitä, että luonnollisten oikeuksien turvaamiseen keskittyvä minimivaltio ei voi toteuttaa kaikkien ihmisten valinnanvapautta. Kansalaisten toimintamahdollisuuksien turvaaminen edellyttää henkisiä ja aineellisia resursseja, joita kaikilla ihmisillä ei todellisissa olosuhteissa voi olla. Ovatko etuoikeutetut ihmiset parempia ja arvokkaampia kuin heikompaan asemaan syntyneet ihmiset? Etuoikeutetuille on suotu syntymässään älyä ja perittyä varallisuutta, rakastavat ja lastaan tukevat vanhemmat, taloudellista ja sosiaalista menestymistä tukevia psykologisia ominaisuuksia sekä muita omista ansioista riippumattomia kilpailuetuja. Miksi joidenkin yksilöiden täytyisi tyytyä puutteenalaiseen elämään siksi, että heillä oli syntyessään vähemmän mahdollisuuksia? Mahdollisuuksien tasa-arvon turvaaminen ei tarkoita holhousta tai pakkovaltaa, koska yksilöiden menestyminen tai menestymättömyys ei ole kiinni pelkästään heidän omista valinnoistaan ja teoistaan.

Marxilainen klassisen liberalismin kritiikki kohdistaa huomionsa talouteen, johon he olettavat liberalismin epäoikeudenmukaisuuden perustuvan.

Hyvät asiat eivät ole jakautuneet tasan. Onko oikein, että jotkut ihmiset saavat nauttia ylellisyydestä, kun toiset joutuvat kärsimään rangaistuksista ja köyhyydestä? Voidaanko ansioiden perusteella oikeuttaa epätasa-arvo?

Vaikka klassisessa liberalismissa ketään ei poljettaisi jalkoihin, minimivaltiossa kenelläkään ei ole velvollisuutta korjata olemassa olevaa epätasa-arvoa. Yhteisöllinen näkökulma korostaakin, että yksilöt eivät voi olla itseriittoisia yhteisöstä riippumatta. Pelkkien luonnonoikeuksien turvaamiseen tähtäävien sääntöjen määrittely ei kaikkien mielestä riitä oikeudenmukaisen yhteiskunnan toteuttamiseksi.

Individualismi ja kommunitarismi

Individualismi painottaa yksilöä ja yksilöiden merkitystä. Yhteisön tehtävänä on mahdollistaa yksilöiden itse määrittelemät tavoitteet. Kun yksilöiden oma hyvä toteutuu, yhteiskuntakin on hyvä. Individualismissa korostuvat oikeudet, koska ihmisten katsotaan olevan luonnostaan ainutkertaisia yksilöitä, joilla on perustavanlaatuinen oikeus toteuttaa omaa luontoaan. Ihmisillä on velvollisuus kunnioittaa toistensa oikeuksia.

Kommunitarismi painottaa yhteisöä. Ihmisen minuus rakentuu aina vuorovaikutuksessa toisiin, ihminen on väistämättä kulttuurinsa ja yhteisönsä tuote. Yhteisö mahdollistaa inhimillisten kykyjen kehittämisen ja toteuttamisen ja kasvattaa yksilöä ottamaan huomioon myös muiden ihmisten tarpeet. Kommunitarismi korostaa velvollisuuksia, koska ilman yhteisöä kenelläkään ei ole mahdollisuuksia kehittää tai toteuttaa kykyjään. Kommunitarismi johtaa oikeudet velvollisuuksista.

Liberalismi ja Hobbesin yhteiskuntasopimus ovat individualisia teorioita ja Aristoteles ja Platon edustavat kommunitarismia. Individualismin äärimuotona on itseriittoinen yksilö, jonka ei tarvitse välittää kenestäkään muusta. Kommunitarismin äärimuotona on yhteisön totalitarismin alistama tahdoton yksilö.

Peda.net käyttää vain välttämättömiä evästeitä istunnon ylläpitämiseen ja anonyymiin tekniseen tilastointiin. Peda.net ei koskaan käytä evästeitä markkinointiin tai kerää yksilöityjä tilastoja. Lisää tietoa evästeistä