Hyvinvointivaltiosta (welfare state) on kolme keskeistä tulkintaa. Ensimmäisen tulkinnan mukaan valtio tarjoaa hyvinvointipalveluja merkityksessä welfare. Welfare ja wellbeing ovat eri asioita. Wellbeing sisältää joukon kokemuksellisia hyvinvoinnin muotoja elämän materiaalisten perusedellytysten lisäksi.

Ideaalimallissa valtio omaksuu ensisijaisen vastuun kansalaistensa hyvinvoinnista. Tämä vastuu on kattavaa, koska kaikki hyvinvoinnin aspektit otetaan huomioon. Turvaverkko ei ole riittävä hyvinvointivaltion muoto. Ideaalihyvinvointivaltio on universaali: sen toiminta koskee kaikkia kansalaisia samalla tavalla.

Kolmannen tulkinnan mukaan yhteiskunnassa tarjotaan hyvinvointipalveluita. Monissa Euroopan maissa valtio ei suoranaisesti tarjoa welfare-toimintoja. Näitä tarjoaa yhdistelmä erilaisia palveluita, joita tuottavat valtio, itsenäiset, vapaaehtoistyötä tekevät järjestöt ja keskinäiset yritykset. Etujen ja palveluiden tuotannossa funktionaalinen toimija saattaa olla valtio, valtion sponsoroima yhtiö, yksityinen yhtiö tai jokin voittoa tavoittelematon organisaatio.

Erikseen on tapana mainita ns. pohjoismainen hyvinvointivaltio. Suomalainen hyvinvointivaltio ei ole täysin ns. pohjoismaisen mallin mukainen, koska esim. terveydenhuollon palveluiden tuottajana ei kaikissa tapauksissa ole valtio vaan yksityinen yritys. Suomalainen malli perustuu joka tapauksessa tulojen uudelleenjakoon esimerkiksi progressiivista tuloverotusta käyttäen.