2.4. Muutos

Zenonin argumentti muutosta vastaan

Zenon (n. 490–430 eaa.) pyrki paradokseillaan epäsuorasti osoittamaan, että Parmenideen väite ”oleva on yksi ja liikkumaton” on tosi, koska vastakkainen väite johtaisi mielettömyyksiin.

Achilles_and_turtle.pngTunnetuin Zenonin paradokseista on Akhilleuksen ja kilpikonnan juoksukilpailu. Reiluna miehenä Akhilleus antaa kilpikonnalle etumatkaa, eikä hän siksi pysty voittamaan. Hän ei edes pysty saavuttamaan kilpikonnaa, vaikka hän juoksee sitä nopeammin. Kun Akhilleus tulee siihen kohtaan, josta kilpikonna on aloittanut kilpailun, on kilpikonna sinä aikana edennyt jo seuraavaan paikkaan. Kun Akhilleus tulee taas tähän paikkaan, on kilpikonna jälleen päässyt hieman etenemään. Tietysti Akhilleus saavuttaa nopeasti kilpikonnan ohittaman kohdan, mutta kilpikonna on jälleen edennyt taas hitusen pidemmälle. Akhilleus voi päästä ainoastaan äärimmäisen lähelle kilpikonnaa, mutta hän ei koskaan voi sitä saavuttaa. Aina kun Akhilleus saavuttaa kohdan, jossa kilpikonna oli, tämä on jo edennyt. Näin on loogisesti todistettu, että Akhilleus ei saa kilpikonnaa kiinni.

Jos uskomme, että liike on mahdollista, päädymme ristiriitaiseen tilanteeseen, jonka mukaan nopeampi ei voi ohittaa hitaampaa. Jos oletamme Parmenideen mukaisesti, että liike on harhaa, ristiriita poistuu. Onhan Zenonin mukaan loogisesti todistettu, että nopeampi ei voi ohittaa hitaampaa.

Zenonin ajatuksena on, että jos jokin matka on äärettömästi jaollinen, sitä ei voi kulkea loppuun äärellisessä ajassa. Muutos on mahdotonta. Me oletamme havaitsemamme liikkeen olevan todellista, vaikka paradoksien paljastama järki kertoo, että liike on mahdotonta. Oleva on yksi ja liikkumaton.

Parmenideen johtopäätöksen ongelma on, että se asettuu kokemustamme vastaan – siksi Parmenideen ajattelu tuntuu helposti epäuskottavalta. Epäuskottavilla filosofisilla teoriolla on riski ajautua anekdooteiksi filosofian historian marginaaliin (ks. solipsismi).

Pohdi Zenonin paradoksin pätevyyttä harjoituksissa.