2.4. Muutos

Luonnonfilosofit ja muutoksen ongelma

Joskus on tarpeen tarkastella olevaa kokonaisuutena, jotta todellisuuden luonne ja rakenne olisi ymmärrettävämpi. Kokonaisuuden voi tavoittaa pelkällä ajattelulla.

Ensimmäisiä filosofeja kutsutaan luonnonfilosofeiksi. He koettivat ymmärtää heille avautuvia luonnonilmiöitä tutkimalla luontoa ja selittivät tyypillisesti muutoksen yhden perusperiaatteen avulla. Muutoksen perustaa etsittiin vaikkapa "alkuaineesta" (ilma, tuli, vesi; esim. Thales), mitattavuudesta tai luvuista (pythagoralaisuus), näkymättömistä hiukkasista (Demokritosen ja Leukippoksen atomioppi) tai kahden periaatteen välisestä kamppailusta (Herakleitoksen vastakohdat). Reduktio (ks. filosofisia työkaluja) on kuulunut jo ensimmäisten filosofien työkalupakkiin.

Myytteihin tukeutumisen ja suullisen perimätiedon sijaan luonnonfilosofit ottivat ensimmäiset askeleet kohti rationaalista selittämistä ja tieteellistä ajattelutapaa. Havaittujen luonnonilmiöiden ymmärtämiseksi heillä oli apunaan vain järki, ei hienoa tutkimuslaitteistoa tai tutkimuksellista lähdeaineistoa. Luonnonfilosofien ajattelun myötä filosofia irtautui uskonnosta, aikakauteen sidotuista myyttisistä maailmanselityksistä.

Hyvä esimerkki luonnonfilosofien ajattelusta on muutoksen ongelma. Millainen on oleva kokonaisuutena, muuttuva vai pysyvä?

Monet asiat näyttävät ensisilmäyksellä pysyviltä. Esimerkiksi naapurustoni kerrostalot näyttävät pysyvän samankaltaisina päivästä toiseen. Ihmisen kohtalokin näyttää pysyneen samana: pieni hetki ikuisuuden välissä kuluu useimmilla perustarpeiden parissa. Kulttuuriset erot ovat vain saman teeman muunnoksia. Toisaalta usein korostetaan, että pysyvää on vain muutos. Elollinen luonto uudistuu jatkuvasti, kuolemasta syntyy elämää. Eloton luonto rapautuu, kulttuurit muuttuvat ajan saatossa. Entropian lain mukaan suljetun systeemin epäjärjestys kasvaa. Arkeen sovellettuna vertauskuvana näennäisen pysyvyyden ehtona on jatkuva ylläpito ja huoltaminen, oli kyse sitten kerrostalon peruskorjauksista tai kulttuurin säilymisestä.

Parmenideen ykseysoppi

Antiikin filosofit keskustelivat vakavasti siitä, onko muutos todellista vai ei. Esimerkiksi Parmenideen (s. n. 510 eaa.) mielestä kaikki on ollut ikuisesti olemassa eikä mikään voi syntyä tyhjästä. Se mikä on, on. Se mikä ei ole, ei ole. Voiko ajattelulla olla selkeämpää lähtökohtaa? Olemattomasta ei tule olevaa, eikä olevasta olematonta. Parmenides vie kuitenkin ajatuksen äärimmilleen: mistään ei voi tulla mitään muuta kuin se, mitä se todellisuudessa on. Muutokset eivät ole mahdollisia, koska muutoksessa jostakin tulisi jotakin muuta kuin mitä se on. Samalla jokin olevan osa muuttuisi olemattomaksi.

Parmenideen mukaan muutosta ei voi käsittää järjellä. Kun perhosen toukka näyttää muuttuvan perhoseksi, muutos edellyttää toukan muuttumisen ei-olevaksi. Kuitenkaan ei-olevaa ei voi olla. Ajattelu ja oleminen ovat sama asia.

Kaikki luonnossa havaitut muutokset ovat välttämättä aistien vääristämiä, koska ne eivät täsmää järjen kanssa. Todellisuus ei ole sitä, miltä se näyttää. Ajatus on raju: muutosta ei voi olla olemassa, koska järjen päätelmät kieltävät sen. Olematonta ei voi olla olemassa. Todellinen on yksi, ikuinen ja pysyvä. Parmenideen mielestä filosofian tehtävänä on harhaisten uskomusten paljastaminen.

Herakleitoksen jatkuva muutos ja vastakohtien yhteys

Vastakkaisen kannan Parmenideen ykseysopille esitti Herakleitos (n. 535–475 eaa.). Herakleitos kirjoitti mietelmiä, usein vaikeaselkoisia. Tunnetuin muutoksen ongelmaan liittyvä lause on "kaikki virtaa – phanta rei". Kaikki on muutoksenalaista. Muutoksessa on kuitenkin säännönmukaisuuksia, joiden löytäminen oli Herakleitoksen mielestä filosofian tehtävä. Vain muutoksen säännönmukaisuus on pysyvää.

Asioita ei voi ymmärtää oikein ilman niiden vastakohtia. Herakleitoksen mukaan maailma on täynnä vastakkaisuuksia, jotka tuottavat muutoksen säännönmukaisuuden. Jos en ole ollut nälkäinen, en osaa kylliksi arvostaa kylläisyyttä. Jos en ole kärsinyt sairauden kiroista, otan terveyden itsestään selvänä arjen lähtökohtana. Tummaa ei ole ilman vaaleaa. Muutos vastakohtien välillä osoittaa maailman olevan olemassa. Ilman kamppailua, muutosta, ei olisi kokonaisuuksia, ei säännönmukaisuutta, ei maailmaa.

Parmenideen ja Herakleitoksen erimielisyys liittyy metafysiikkaan ja tieto-oppiin. Parmenides edusti rationalismia luottaessaan järkeen tiedon lähteenä. Mikään ei voi muuttua ja siksi havaintojemme antama kuva luonnossa tapahtuvista muutoksista on väärä. Herakleitos luotti enemmän havaintoihinsa: kaikki on loputtomassa muutoksessa ja havainnot ovat luotettavia.

Kumpi luonnonfilosofeista on uskottavampi? Onko oleva kokonaisuutena loputtoman muutoksen alaisena vai leimaako todellisuutta pohjimmiltaan ikuinen pysyvyys? Onko todellisuuden pohjimmainen luonne prosessi? Uskotko sinä enemmän siihen, mitä näet ja havaitset, vai siihen, mitä järkesi avulla tiedät todeksi?

Zenonin argumentti muutosta vastaan

Zenon (n. 490–430 eaa.) pyrki paradokseillaan epäsuorasti osoittamaan, että Parmenideen väite ”oleva on yksi ja liikkumaton” on tosi, koska vastakkainen väite johtaisi mielettömyyksiin.

Tunnetuin Zenonin paradokseista on Akhilleuksen ja kilpikonnan juoksukilpailu. Reiluna miehenä Akhilleus antaa kilpikonnalle etumatkaa, eikä hän siksi pysty voittamaan. Hän ei edes pysty saavuttamaan kilpikonnaa, vaikka hän juoksee sitä nopeammin. Kun Akhilleus tulee siihen kohtaan, josta kilpikonna on aloittanut kilpailun, on kilpikonna sinä aikana edennyt jo seuraavaan paikkaan. Kun Akhilleus tulee taas tähän paikkaan, on kilpikonna jälleen päässyt hieman etenemään. Tietysti Akhilleus saavuttaa nopeasti kilpikonnan ohittaman kohdan, mutta kilpikonna on jälleen edennyt taas hitusen pidemmälle. Akhilleus voi päästä ainoastaan äärimmäisen lähelle kilpikonnaa, mutta hän ei koskaan voi sitä saavuttaa. Aina kun Akhilleus saavuttaa kohdan, jossa kilpikonna oli, tämä on jo edennyt. Näin on loogisesti todistettu, että Akhilleus ei saa kilpikonnaa kiinni.

Jos uskomme, että liike on mahdollista, päädymme ristiriitaiseen tilanteeseen, jonka mukaan nopeampi ei voi ohittaa hitaampaa. Jos oletamme Parmenideen mukaisesti, että liike on harhaa, ristiriita poistuu. Onhan Zenonin mukaan loogisesti todistettu, että nopeampi ei voi ohittaa hitaampaa.

Zenonin ajatuksena on, että jos jokin matka on äärettömästi jaollinen, sitä ei voi kulkea loppuun äärellisessä ajassa. Muutos on mahdotonta. Me oletamme havaitsemamme liikkeen olevan todellista, vaikka paradoksien paljastama järki kertoo, että liike on mahdotonta. Oleva on yksi ja liikkumaton.

Parmenideen johtopäätöksen ongelma on, että se asettuu kokemustamme vastaan – siksi Parmenideen ajattelu tuntuu helposti epäuskottavalta. Epäuskottavilla filosofisilla teoriolla on riski ajautua anekdooteiksi filosofian historian marginaaliin (ks. solipsismi).

Pohdi Zenonin paradoksin pätevyyttä harjoituksissa.

Peda.net käyttää vain välttämättömiä evästeitä istunnon ylläpitämiseen ja anonyymiin tekniseen tilastointiin. Peda.net ei koskaan käytä evästeitä markkinointiin tai kerää yksilöityjä tilastoja. Lisää tietoa evästeistä