4.4. Normatiivisen etiikan teoriat

Normatiivisen etiikan teoriat



Jotta normatiivinen etiikka käsitteenä voitaisiin ymmärtää, on muistutettava mieliin etiikan tutkimuksen tyypit. Kuten luvussa 4.2. määriteltiin, deskriptiivinen etiikka tarkoittaa jonkin ryhmän kannattamien moraalisten arvojen ja normien empiiristä tutkimusta. Normatiivinen etiikka on oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa koskevien teorioiden kehittämistä. Metaetiikka taas on käsitteiden tutkimusta, eettisten väitteiden merkityksen ja oikeutuksen analyysiä. Soveltava etiikka tarkoittaa normatiivisen etiikan teorioiden soveltamista käytännön tapauksiin. Jotta nyt voisimme ratkaista käytännön pulmia, meidän on harjoitettava soveltavaa etiikkaa. Tarinan tutkimisen jälkeen olennainen kohta on normatiivisen etiikan teorian valinta. Seuraavassa on esitetty lista keskeisimmistä normatiivisen etiikan teorioista.

Normatiivisen etiikan teoriat

  • Hyve-etiikka
  • Rakkausetiikka
  • Velvollisuusetiikka (esim. kantilainen deontologia)
  • Seurausetiikka (esim. utilitarismi)
  • Oikeusperustainen etiikka
  • Sopimusteoria
  • Monihaarainen funktionalismi
  • Partikularismi
  • Monihaaraisen funktionalismin ja partikularismin sovellutuksia: hoivaetiikka ja postmoderni etiikka

Normatiivisen etiikan teoriat antavat ratkaisuperusteen käytännön ongelmille. Normatiivisen etiikan teorioiden lista ei ole tyhjentävä, mutta suuntaa antava. Luettelon olennaisin merkitys lienee sen huomaaminen, että etiikkaa voidaan lähestyä systemaattisten teorioiden kautta. Etiikka ei ole ainoastaan yksilöiden tunteita tai uskonnollisia vakaumuksia koskettava asia.

Normatiivisen etiikan teorioita voidaan luokitella esim. sen mukaan, mikä niissä on olennaisin tarkasteltava asia. Normatiivisen etiikan teorioiden keskeinen jakolinja piirtyy olemisen ja tekemisen välille. Rakkausetiikassa ja hyve-etiikassa huomio kiintyy persoonan laatuun – hänen olemiseensa – tekemisen sijasta. Tekemistä painottavassa lähestymistavassa voidaan painottaa joko toiminnan motivaatiota tai toiminnan periaatteita. Tällaisen teorian esimerkkinä on Immanuel Kantin mukaan nimetty etiikka. Voidaan puhua myös toimijaperustaisesta etiikasta. Toisenlainen periaatteisiin nojaava teoriatyyppi painottaa toiminnan seurauksia.

Hyve-etiikka

Katsokaamme teorioita hieman lähemmin. Hyve-etiikka nojaa ihmisen olemiseen tekemisen sijasta, hänen hyvään luonteeseensa. Moraalisesti korkeatasoiset ratkaisut kumpuavat hyveellisestä luonteesta. Hyveet ovat suhteellisen pysyviä hankittuja luonteenpiirteitä. 1980-luvulla hyve-etiikka koki renessanssin, joka saattaa osaltaan johtua muiden moraaliteorioiden ongelmista. Monimutkaisiin ongelmiin ei periaatteita korostavista teorioista aina löydy yksikäsitteistä ratkaisua. Onkin ajateltu, että jos ihmiset olisivat hyveellisiä, he osaisivat luonteensa perusteella löytää tasapainoisen ratkaisun ongelmiin käytännön elämän vaihtuvissa tilanteissa.

Platonin oppi hyveiden ykseydestä on syyttä jäänyt unholaan. Hyveiden ykseydestä on olemassa vahva ja heikko teesi. Vahvan teesin mukaan kaikki hyveet ovat yhtä hyvettä. Heikossa muodossaan teesi kuuluu: ihmisellä on oltava ainakin jossakin määrin kaikkia hyveitä, jotta hän ylipäätään olisi hyveellinen. Hyveet myös rajaavat toisiaan. Ajatelkaamme esimerkkinä yhdistyksen rahastonhoitajaa, joka on pelkästään hyväntahtoinen ilman oikeudenmukaisuuden ripaustakaan. Hän jakaa kaikki rahat ensimmäiselle pyytäjälle silkkaa hyväntahtoisuuttaan. Hyve ei tässä tilanteessa toimi oikein. Toinen esimerkki on murtovarkaan rohkeus: hän saattaa olla hyvinkin rohkea, mutta hänen hyveensä ei toimi oikein ilman muita hyveitä ja oikeaa toiminnan päämäärää.

Jos on hyveitä, on myös paheita. Ei pidä kuitenkaan hätiköidä: ei ole itsestään selvää, onko jokin ominaisuus hyve vai pahe. Aristoteleen mielestä hyve on keskitien ominaisuus. Liian suuri tai liian pieni määrä jotakin hyvettä on samaa kuin pahe. Ystävällisyys on hyve, mutta liiallisuuksiin mennessään se muuttuu liehakoinniksi. Töykeys taas tarkoittaa ystävällisyyden puuttumista.

Hyveet on Sokrateen ajoista asti ollut tapana jakaa funktionaalisiin ja moraalisiin hyveisiin. Funktionaaliset hyveet merkitsevät sitä, että oliolla on kyky toteuttaa tehtävänsä tai roolinsa. Moraaliset eli poliittiset hyveet ovat hyvän kansalaisen ominaisuuksia.

Tutustu nykyajan hyvetutkimukseen ja kertaa, miten hyveet liittyvät hyvän elämän periaatteisiin.

Hyvä ja paha samarialainen

Yhdysvaltalainen moraalifilosofi Joel Feinberg (1926–2004) on kehitellyt ajatusta pahasta samarialaisesta tuntemamme hyvän samarialaisen sijaan. Paha samarialainen on sellainen, joka jättää auttamatta, jättää toisen oman onnensa nojaan.

Yksi tarina, joka kuvaa pahan samarialaisen toimintaa, voisi olla seuraavanlainen. Jussi loikoilee uima-altaan äärellä etelän lomakohteessa kylmää juotavaa siemaillen. Auringon paahde tekee hänen olonsa raukaisevaksi, ajatuksetkin tyyntyvät helteessä. Uima-altaaseen pulikoimaan tulee suloinen pienokainen äitinsä seurassa. Uintiretki alkaa altaan matalasta päästä. Lapsi loiskii vettä riemastuneena. Joku huutaa äidille joka piipahtaa hetkeksi hotellin aulaan. Sinä aikana uimataidoton lapsi alkaa ajautua kohti altaan syvää päätä, pärskii aikansa ja hukkuu lopulta. Jussi siemailee kylmää juotavaa. Helle on uuvuttava. Jussi katselee toisaalle, kun lapsi hukkuu.

Kertomus tuntuu julmalta ja järjettömältä, koska Jussin olisi ollut helppoa pelastaa ihmishenki. Maailma on täynnä mahdollisuuksia muuttua pahasta samarialaisesta hyväksi samarialaiseksi. Jätämme käyttämättä paljon mahdollisuuksia hyvään. Moraalifilosofiassa onkin tapana määritellä, että tekemättä jättäminen on teko.

Miksi ihminen toimii joko hyvän tai pahan samarialaisen tapaan? Kokeellisesti on osoitettu, ettei kiireinen ihminen useinkaan rupea laupiaaksi samarialaiseksi. Princetonin yliopiston teologisessa seminaarissa koehenkilöt lähetettiin pitämään puhetta sovittuun esitelmäpaikkaan. Osalle uskoteltiin, että heillä on vimmattu kiire, koska tilaisuus on jo alkanut. Toisille kerrottiin, että heillä on runsaasti aikaa. Matkan varrelle oli lavastettu laupiaan samarialaisen dilemma. Kujalla oli tuskissaan voivotteleva mies. Kiireisistä auttamaan pysähtyi 10 %, leppoisamman aikataulun ihmisistä 63 %.

Esimerkki on mielenkiintoinen nimenomaan hyve-etiikan kannalta. Samatkaan ihmiset eivät aina ja kaikkialla käyttäydy samalla tavalla; vakioisia – aina samalla tavalla ilmeneviä – luonteenpiirteitä ei ehkä olekaan olemassa. Kun ihminen sijoitetaan uuteen kontekstiin, hän saattaa käyttäytyä eri tavalla kuin toisissa oloissa. Aika on osa tilannetta, joka määrää ajankäyttöä. Kiireen maailmassa laupiaalla samarialaisella ei ole aikaa olla laupias.

Pohdi, mitkä asiat saattavat tehdä ihmisestä pahan tai hyvän samarialaisen. Tehtävä – hyvä ja paha samarialainen.

Rakkausetiikka

Rakkausetiikka voidaan tiivistää Augustinuksen (354–430) ajatuksiin. ”Rakasta, ja tee mitä haluat” on kuuluisin kiteytys. Näin käsitettynä rakkausetiikka on osa mielialaetiikkaa. Ihmisen on tarpeen huolehtia siitä, että hänen toimintansa on rakkauden innoittamaa. Oikea toiminta seuraa oikeata mielialaa. Augustinus on myös lausunut: ”Vain totuus voittaa ja totuuden voitto on rakkaus.” ”Jokainen tulee siksi mitä rakastaa. Rakastatko maata? Niinpä sinusta tulee maata. Rakastatko Jumalaa. Niinpä sanon sinulle: sinusta tulee Jumala.”

Antiikin rakkausetiikka on vielä nykypäivänäkin mielenkiintoista. Siihen liittyy kolme käsitettä: agape, filia ja eros. Agape on käsite, jota nykyisin nimittäisimme yleiseksi ihmisrakkaudeksi. Filia on ystävyyttä ja eros romanttista rakkautta. Agape on yhteensopiva esimerkiksi oikeudenmukaisuuden kanssa, mutta filia ja eros täydessä sodassa sen kanssa. Oikeudenmukaisuus edellyttää kaikkien ihmisten yhdenvertaista kohtelua, kun rakkaus filiana ja eroksena nimenomaan edellyttää erityistä kohtelua juuri rakkauden kohteille. Aviopuolisot sitoutuvat erityislaatuiseen suhteeseen, jossa omasta puolisosta huolehditaan monin tavoin, joita emme edellytä ventovieraiden kesken. Omat lapset ovat erityisessä suojeluksessamme.

Rakkaus on lähellä moraalin luovuttamatonta ydintä. Myötätunto on välttämätön etiikan kulmakivi. Jos ihminen ei kykene tuntemaan myötätuntoa muita ihmisiä ja kaikkea elollista kohtaan, hän voi kylläkin luoda joukon muodollisia periaatteita, mutta niistä puuttuu elävöittävä voima. Rakkauden ei tarvitse olla puolueellisuuteen kannustavaa filiaa tai erosta, mutta se voi ja sen tulisi olla empatiaa, sympatiaa ja vierelle asettumista.

Kantin kategorinen imperatiivi

Immanuel Kantin velvollisuusetiikka eli deontologia on tutuimmillaan kategorisen imperatiivin kolmessa versiossa:

  1. Toimi niin kuin säätäisit lakia kaikille. Toimi vain sellaisen periaatteen mukaan, jonka tahtoisit muodostuvan yleiseksi laiksi. Tämä on kategorisen imperatiivin muodollinen periaate.
  2. Kohtele ihmisiä aina päämäärinä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä. Tämä kategorisen imperatiivin sisällöllinen muotoilu korostaa ihmiselämän ainutlaatuista arvoa, joka vaatii moraalista kunnioitusta.
  3. Toimi ikään kuin olisit päämäärien valtakunnan kansalainen. Moraali on yleistettävää. Periaate vaatii meitä ymmärtämään, että kaikilla ihmisillä on yhtäläinen kyky tehdä päätöksiä ja valintoja. Yksilö on moraalisten persoonien yhteisön jäsen.

Kantin mukaan moraali edellyttää oletusta tahdon vapaudesta. Vain vapaa ihminen voi toimia rationaalisesti. Kant olettaa myös Jumalan olevan olemassa. Vain Jumala voi korjata tämänpuoleiset vääryydet moraalilain edellyttämällä tavalla.

Kategorinen imperatiivi tarkoittaa ehdotonta käskyä. Se on toimintaa ohjaava sääntö. Kun valehteleminen kerran on väärin, se on aina väärin. Ihmisten toimintaa kulloinkin ohjaava velvollisuus selviää pohtimalla, voitaisiinko jokin teko hyväksyä yleiseksi säännöksi. Yleispätevien moraalinormien muotoileminen käytännön ongelmiin on kuitenkin vaikeaa.

Kantin mukaan tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana. Teko on aidosti moraalinen vain, jos niin kuuluu tehdä. Moraali näkyy velvollisuudentunnossa. Ihminen joutuu oman järkensä perusteella tunnistamaan velvollisuudet. Esimerkiksi periaate "auta hengenvaaraan joutunutta" voidaan järkevästi yleistää velvollisuudeksi, koska kukaan ei voi järkevästi toivoa, että hengenvaarassa olevia ei autettaisi.

Toden puhuminen on käytännössä hankalaa. Kantin mielestä toden puhuminen voidaan järkevästi yleistää kaikkia koskevaksi moraaliperiaatteeksi. Jos kaikki valehtelisivat, lupauksilla ei olisi mitään arvoa. Usein esitetty vastaesimerkki koskee pulaan joutunutta ihmistä, joka piileskelee häntä etsivää murhaajaa sinun kotonasi. Pitäisikö sinun siis paljastaa murhaajalle missä pulaan joutunut ihminen piileskelee?

Miten tulisi toimia tilanteessa, jossa on kaksi keskenään ristiriidassa olevaa velvollisuutta, "auta hengenvaaraan joutunutta" ja "puhu totta"?

W.D. Ross (1871–1971) kutsui prima facie -velvollisuudeksi velvollisuutta, joka ei ole ehdoton. Kun velvollisuudet ovat ristiriidassa, perustavampi velvoite voittaa. Kaikkien tilanteessa vaikuttavien velvollisuuksien mukaan ei voi koskaan toimia.

Kantin moraali on minimimoraalia: moraalissa ei ole kyse hyvinvoinnista, hyvästä elämästä, onnellisuudesta tai toivotuista seurauksista. Moraali edellyttää velvollisuuksien mukaista elämää. Inhimillisen elämän rikkaus ja moninaisuus eivät liity moraaliin.

Lisää kategorisesta imperatiivista:

Seurausetiikka

Seurausetiikka eli konsekventialismi sanoo, että moraalinen velvollisuus on tehdä se teko, joka seurauksenaan tuottaa parhaan mahdollisen asiaintilan. Konsekventialismin keskeinen ongelma on sen määritteleminen, kenen kannalta paras mahdollinen asiaintila on kysymyksessä?

Tutuin konsekventialismin alalaji on utilitarismi. Utilitarismi on normatiivinen teoria, jonka mukaan teko on moraalisesti oikea, jos se seurauksenaan tuottaa suurimman mahdollisen määrän hyötyä mahdollisimman monille. Utiliteetti määritellään usein onnellisuutena. Utilitarismin pääasiallisia muotoja on kaksi. Tekoutilitarismin mukaan yksittäisen teon seuraukset ratkaisevat, kun päätetään, onko teko oikea. Sääntöutilitarismi ehdottaa, että ensin etsitään paras toiminnan sääntö. Säännön hyvyys riippuu säännön seuraamisen seurauksista. Paras sääntö on se, josta seuraavat kokonaisuuden kannalta parhaat seuraukset.

Utilitarismi houkuttelee meidät kysymään, millainen mielihyvä on arvokasta.

Utilitarismia on kritisoitu siitä, että se ei kiinnitä huomioita siihen, millä keinoin tavoiteltu hyvä saavutetaan. Esimerkiksi yhden terveen ihmisen elinten jakaminen useiden välitöntä elinsiirtoa tarvitsevien ihmisten pelastamiseksi näyttää moraalisesti kyseenalaiselta teolta. Utilitaristit ovat vedonneet siihen, että joidenkin arvojen rikkominen ei voi missään olosuhteissa tuottaa parempia seurauksia kuin niiden kunnioittaminen.

Tehtävä – utilitarismin muodot.

Egoismia vai altruismia?

Monet moraalifilosofian edustajat luokittelevat egoismin itsenäiseksi normatiivisen etiikan teoriaksi, joka liitetään seurausetiikkojen perheeseen. Toisten mielestä taas altruismi on moraalin historian suuri menestystarina, eikä egoismia tulisi pitää minkään moraalipulman ratkaisuperusteena. Altruismi tarkoittaa ensisijaisesti muita kuin itseä hyödyttävää toimintaa muiden auttamiseksi tai vahvemmin tulkittuna uhrautumista toisten hyväksi. Kumpi kanta on paremmin perusteltu?

Egoismi voidaan jakaa kolmeen luokkaan: psykologiseen, eettiseen ja rationaaliseen egoismiin.

Psykologisen egoismin mukaan ihmiset toimivat tavalla, jonka he uskovat olevan parhaan etunsa mukaista – vaikka he tosiasiassa erehtyisivät omasta hyvästään. Psykologisessa egoismissa oletetaan, että kaikki altruistiselta vaikuttava käyttäytyminen on viime kädessä itsekästä. Jos autan lähimmäistäni, teen niin vain siksi, että auttaminen tuottaa minulle mielihyvää. Ihmeteltäväksi jää, miksi egoisti tuntisi niin suurta iloa toisen ihmisen onnellistuttamisesta. Sitä paitsi mielihyvä saattaa olla yksi toiminnan seurauksista, vaikka se ei olisikaan toimijan tarkoittama toiminnan tulos. Jos avaan ikkunan ja kärpänen lentää sisään, se on ikkunan avaamisen seuraus. Tarkoittamani tulos oli ilman raikastaminen.

Psykologiseen egoismiin liittyy myös tieteenfilosofinen ongelma: kantaa ei ole mahdollista osoittaa vääräksi. Jos autan tielle jäänyttä autoilijaa renkaan vaihdossa, teen sen psykologisen egoistin mielestä siksi, että saan siitä mielihyvää. Jos en auta, tapaus on selvä: en silkkaa itsekkyyttäni viitsinyt auttaa. Egoismi-hypoteesia ei voi testata, koska mikään teko ei voisi osoittaa hypoteesia vääräksi.

Eettinen egoismi

Psykologinen egoismi ei keskustele siitä, pitäisikö olla itsekäs. Se ei kerro, onko egoismi rationaalinen tai moraalinen valinta. Eettinen egoismi pyrkiikin vastaamaan kysymykseen egoismin moraalisesta oikeutuksesta.

Tavallisesti eettisen egoismin puolustajat vetoavat taloustieteilijä-filosofi Adam Smithiin (1723–1790). Smithin on tulkittu sanoneen, että talousasioissa itsekkyys on moraalisesti oikeutettua. Kun yksilöt tavoittelevat omaa etuaan, markkinoiden näkymätön käsi hoitaa asiat niin, että yhteinen etu saavutetaan.

Smith on kuitenkin ymmärretty väärin. Smithillä on myös oma yleinen moraaliteoria, jonka keskeinen hahmo on epäitsekäs ”puolueeton tarkkailija”. Myös myötätunto ja moraalitunne ovat tärkeitä elementtejä Smithin teorissa. Smith ei kannata egoismia yleistettävänä normatiivisen etiikan teoriana.

Rationaalinen egoismi

Egoismin puolustajat voivat vedota vielä yhteen perusteeseen, nimittäin järkeen. Rationaalisen egoismin edustajat katsovat – monen muun lailla – että etiikan tulee olla rationaalista. Etiikan on minimissäänkin oltava sopusoinnussa rationaalisten periaatteiden kanssa. Kun etiikan on oltava rationaalista ja oman edun edistäminen on rationaalista toimintaa, voidaan päätellä, että itsekkyys sopii yhteen moraalisuuden rationaalisuusehdon kanssa.

Hyveteoriassa prudentiaalisuus, järkevä oman edun huomioon ottaminen, on nähty hyveenä. Toiminnan rationaalisuus ei kuitenkaan edellytä, että juuri oman itsen hyväksi toimiminen on rationaalisempaa kuin toisten hyväksi toimiminen. Rationaalisuutta on monenlaista; pelkkä peli- ja päätösteorian rationaalisuuskäsite ei riitä antamaan toiminnalle moraalisesti korkeatasoista päämäärää.

Kumpi siis voittaa, egoismi vai altruismi? Ristiriitaa ei ehkä ole olemassakaan.

Katso myös mitä Julian Baggini ja Peter S. Fosl sanovat asiasta.

Oikeusperustainen etiikka

Oikeusperustainen etiikka lähtee nimensä mukaisesti liikkeelle juuri oikeuksista.

Wesley Newcomb Hohfeld (1879–1918) oli yhdysvaltalainen juristi ja oikeusteoreetikko. Hän määrittelee neljä oikeuksien tyyppiä: vaatimusoikeudet, vapaudet, valta ja koskemattomuus.

Vaatimusoikeus eli vaade tarkoittaa seuraavaa: jos jollakulla on vaade johonkin, jollakulla toisella on vastaava velvollisuus. Jos esimerkiksi yhteiskunnan kansalaisella on vaade terveydenhoitoon, jollakulla on velvollisuus järjestää palvelu.

Oikeuksista ei aina seuraa velvollisuuksia toisille; vapausoikeudet eivät synnytä muille velvollisuuksia samalla tavoin kuin vaateet. Jos henkilöllä on vapaus tehdä teko X, se tarkoittaa vain, ettei hänellä ole velvollisuutta olla tekemättä tekoa X. Kukaan muu ei voi vaatia, että henkilö ei tekisi tekoa X. Jos minulla on vapaus matkustaa Pariisiin, kellään ei ole pätevää perustetta kieltää matkaani. Kellään ei kuitenkaan ole velvollisuutta järjestää matkaani, koska minulla ei ole vaatimusoikeutta päästä Pariisiin.

Valta oikeutena tarkoittaa sitä, että valtaa omaava taho kykenee luomaan juridisen velvollisuuden jollekulle toiselle. Valtaoikeuksia syntyy esimerkiksi sopimuksia tehtäessä. Sopijapuolet sitoutuvat kunnioittamaan toistensa vaatimusoikeuksia. Kun työnantaja ja työntekijä tekevät työsopimuksen, kummallakin osapuolella on valtaa tietyissä asioissa ja kumpikin voi vaatia toiselta sopimuksessa mainittuja asioita. Työnantajan edustajana johtajalla on valtaa vaatia työntekijöiltä työn tekemistä tyydyttävällä tavalla. Työntekijä puolestaan voi vaatia esimerkiksi sovittua palkkaa ja työturvallisuuden toteutumista.

Immuniteettioikeus eli koskemattomuus tarkoittaa seuraavaa. On olemassa henkilöä A koskeva teko X, jonka tekemiseen kenelläkään ei ole valtaa tai muuta laillista oikeutta. Kukaan ei siis voi luoda A:lle pätevää velvoitetta tehdä X. Jos ihmisen ei tarvitse todistaa oikeudessa itseään vastaan, hänellä on koskemattomuus tätä tekoa kohtaan eikä kukaan voi vaatia häntä todistamaan itseään vastaan.

Koskemattomuus asettaa henkilön edulliseen asemaan ja kohdistuu aina sellaisiin asioihin, joita ei haluta. Vapaus on oikeus, joka antaa yksilölle mahdollisuuden tehdä mitä haluaa. Koskemattomuus taas vapauttaa hänet jostakin haitalliseksi koetusta asiasta.

Yksi oikeusperustaisen etiikan keskeisistä hahmoista on yhdysvaltalaisfilosofi Alan Gewirth (1912–2004). Gewirthin teoriassa vapaus ja hyvinvointi ovat keskeisiä asioita. Oikeudet ovatkin muille ihmisille esitettyjä perusteltuja vapausvaateita. Näin toisille ihmisille syntyy velvollisuuksia sitä kohtaan, jolla on oikeuksia. On kuitenkin erikseen perusteltava, miksi jonkun henkilön oikeudet luovat toisille velvollisuuksia.

Gewirthin oikeusperustainen etiikka voitaisiin pukea käskymuotoon: toimi omien ja muiden yleisten oikeuksien toteuttamiseksi.

Oikeusperustainen etiikka luo yksilöiden ympärille oikeuksien ja vapauksien piirin. Yksilö on lumotun piirinsä sisällä suojassa muiden hyökkäyksiltä, mutta tämä ei vielä anna hänelle mahdollisuuksia hedelmälliseen ja kiinnostavaan yhteistyöhön muiden kanssa. Jossakin kohdassa meidän on uskaltauduttava rikkaampaan vuorovaikutukseen ja astuttava ulos suojauksestamme. Oikeusajattelu on tässä mielessä minimimoraalia.

Työelämän arjessa moraalikeskustelu kääntyy tavallisimmin oikeuksiin. Viime vuosina on keskusteltu esimerkiksi tupakoitsijoiden oikeuksista. Mitä oikeuksia tupakoijalla on? Onko vain tupakoimattomien rekrytoiminen oikeudenmukainen käytäntö? Onko toimialalla väliä? Pitäisikö tupakoijien maksaa korkeampaa hintaa sairausvakuutusmaksustaan? Onko tupakoijilla oikeus tupakoida tähän tarkoitukseen osoitetulla alueella – vai ei ollenkaan? Ovatko tupakoinnin vastaiset menettelytavat yksi syrjinnän muoto (engl. ”smokism”)?

Funktionalismi ja partikularismi

Monihaarainen funktionalisti haluaa pitää työkalupakissaan kaikki normatiivisen etiikan teoriat. Hän uskoo, että jokainen niistä soveltuu ratkaisemaan juuri tietynlaisia moraalisia ongelmia. Kun harjaantuu käyttämään teorioita ja näkee, mihin tilanteeseen ne parhaiten soveltuvat, kykenee aina löytämään sopivan ratkaisun. Kun tarjolla on keittoa, sitä ei kannata ruveta syömään haarukalla. Niinpä moraalista ongelmaakaan ei kannata lähestyä epätarkoituksenmukaisella teoreettisella välineellä.

Partikularismi ei tiukasti ottaen ole normatiivisen etiikan teoria ollenkaan, koska partikularisti heittää kaikki teoriat romukoppaan. Rajuin partikularismin versio sanoo, ettei ole olemassa puolustettavia moraalin periaatteita. Moraali ei ylipäätään koostu moraaliperiaatteiden soveltamisesta yksittäistapauksiin. Lievemmän version mukaan joitakin moraaliperiaatteita saattaa olla olemassa, mutta järkevä moraalinen arvostelukyky ei kuitenkaan riipu noista teorioista. Moraaliteoriat ovat enemmänkin kainalosauvoja, joita moraalisesti sensitiivinen henkilö ei tarvitse. Tuollaisten kainalosauvojen käyttö saattaa jopa johdattaa moraaliseen erehdykseen.

Partikularismi ei kuitenkaan merkitse sitä, mitä sen usein oletetaan merkitsevän: vapautusta moraalista. Se tarkoittaa vain vaativampaa moraalisuuden astetta. Tasapainoiseen moraaliseen päätöksentekoon tarvitaan kypsää ja tuntevaa ihmistä. Jos haluaa ratkaista moraaliongelmia kussakin tilanteessa erikseen, on käytettävä paljon aikaa ja vaivaa moraalin pohtimiseen.

Katso myös John Rawlsin sopimusteoria.

Peda.net käyttää vain välttämättömiä evästeitä istunnon ylläpitämiseen ja anonyymiin tekniseen tilastointiin. Peda.net ei koskaan käytä evästeitä markkinointiin tai kerää yksilöityjä tilastoja. Lisää tietoa evästeistä