4.6. Globaalietiikka

Luottamuksen rakentamisen haaste



Luottamusta on joskus pidetty julkishyödykkeen kaltaisena asiana. Väestön hyvä terveys tai korkea koulutustaso ovat samantapaisia hyödykkeitä. Kun koko väestö on tervettä, ihmisten yhteiselo on antoisaa ja luonnikasta. Kun koulutustaso on korkea, yhteistyö tuottaa hyvälaatuisia palveluita ja hyödykkeitä, luovaa hengenelämää. Kun ihmisten kesken vallitsee luottamus, puhutaan sosiaalisesta pääomasta, joka selittää liike-elämän menestystä ja yhteiskunnallista vakautta.

Millainen yksilö on toisten mielestä luotettava? Kuvitellaanpa, että ihminen roikkuu jyrkänteen reunalla putoamaisillaan. Liekö livennyt kävellessään? Nyt hän pitelee kiinni kielekkeen reunasta kaksin käsin, viimeisillä voimillaan.

Apua on kuitenkin saatavissa. Riippuja saa itse valita kahdesta auttajasta. Toinen on 160-senttinen, 45-kiloinen henkilö, ei urheilutaustaa. Hänellä on tahraton menneisyys: ei ainuttakaan lainrikkomusta. Moraalisestikin moitteeton elämä on aina perustunut kaikkien lupausten pitämiseen. Ei voisi kuvitella hyväntahtoisempaa ja rehellisempää ihmistä.

Toinen tarjokas on kaksimetrinen, 130 kiloa painava voimanoston maailmanmestari. Hän on parastaikaa epäiltynä monenlaisesta hämäräperäisestä toiminnasta. Joku arvelee, että hän on taipuvainen juopotteluunkin.

Oletetaan, että tuo rotkon reunalla roikkuva ihminen olet sinä. Kumman auttajan valitsisit?

Tavallisesti hyvin harva valitsee moraalisesti moitteettoman auttajan. Miten se on mahdollista? Eikö luotettavuus ole kaiken inhimillisen toiminnan perusta? Miten joku voi valita moraalisesti epäilyttävän tyypin hyveellisen asemesta?

Esimerkki kertoo, että luotettavuus koostuu useista toisiaan täydentävistä ominaisuuksista. Moraalin lisäksi tarvitaan muskeleita. Ilman niitä parhaatkaan aikomukset eivät muutu luotettavaksi toiminnaksi. Muskelit edustavat tässä esimerkissä osaamista – kaikkia niitä taitoja, joita tarvitaan vaikkapa erilaisten ammattien harjoittamisessa. Fyysinen voima, lihakset kirjaimellisessa mielessä, eivät useinkaan ole työn ydinasia. Ammattitaito sisältää moninaisia osaamisia, jotka ovat perimmiltään henkisiä ominaisuuksia. Niiden kartuttaminen on elinikäinen haaste ja mahdollisuus kaikilla aloilla.

Muskeleita ovat esimerkiksi hyvät vuorovaikutustaidot ja ammatin sisällön hyvä hallinta. Kun vaikkapa lääkäri henkii ympäristöönsä myönteistä, rauhallista energiaa, hän on jo toteuttanut osan ammattinsa ihanteista, vaikka ei toiminnan tasolla näytä tehneen juuri mitään. Herpaantumaton äly on niin ikään monien ammattien olennainen työväline.

Opiskelemalla muokataan itsestä luottamuksen arvoinen huippuammattilainen. Kun kukaan ei ole kannustamassa eikä mitään näyttävää tapahdu, punnitaan sitkeys ja arkisen puurtamisen sisu.

Jyrkänteellä riippujan tilannetta ratkoessaan ihmiset haluavat yleensä peukaloida esimerkkiä. Eikö näitä tyyppejä mitenkään saisi yhdistetyksi? Voisiko moraaliseen luotettavuuteen yhdistää käytännön toiminnan kyvyt? Tosielämässä koetamme nimenomaan risteyttää nämä henkilöt. Kun on sanansa mittainen, rehti ja osaava, on luotettava ihminen.

Maailmanyhteisön etiikka

Kuvitelkaamme seuraavaksi, että haluttaisiin luoda globaali universalisoituva (yleistettävä) etiikka. Mikä olisi menetelmä sen luomiseksi? Lähinnä mieleen tulevat vaihtoehdot ovat John Rawlsin sopimusteoria ja saksalaisfilosofi-sosiologi Jürgen Habermasin (s. 1929) diskurssietiikka.

Nettitehtävä: selvitä, mitä on diskurssietiikka. Katso esimerkiksi:

Habermasin diskurssietiikka tuottaa yleistettävän ratkaisun diskurssissa perusteltavalta pohjalta – mutta vain, jos menetelmä on perusteltu. Vaikka menetelmä olisi kohdallaan ja sen pohjalta saavutettaisiin yksilöiden toimintaa rationaalisin perustein sitovia moraalinormeja, peruskysymys globalisoituvassa maailmassa liittyy moraalin vaikuttavuuteen. Moraalin laiminlyömisestä ei ole muodollista sanktiota kuten lain rikkomisesta. Liberalismin hengessä tapahtuneeseen globalisoitumisprosessiin ei luontevasti liity ajatus moraalinormien muuttaminen valtioiden lainsäädännöksi. On myös paljon valtioita, joilla ei ole tehokkaasti toimivaa oikeuslaitosta.

Mikäli moraalinormeja kuitenkin haluttaisiin muuttaa oikeusnormeiksi, vaikeudet olisivat kahtalaisia. Ensimmäinen pulma liittyy ns. lakipositivismiin. Hans Kelsen (1881–1973) oli itävaltalainen juristi ja oikeusfilosofi. Suomessa Hans Kelsenin perillisten oikeusopillinen positivismi on ollut vallalla 1990-luvulle asti. Meillä se lienee vähitellen väistymässä, mutta monissa perustuslailtaan Suomen kaltaisissa valtioissa, kuten Italiasssa, se vaikuttanee edelleen. Lakipositivismi suhtautuu kriittisesti moraaliperusteiden käyttöön lain luomisesssa ja lainsäädännön ja lainkäytön kritisoimisessa. Niin kauan kuin lain ja moraalin suhteista vallitsee hyvin erilaisia käsityksiä ympäri maailmaa, ei ole helppo saada laajankaan hyväksynnän saavuttaneita moraalikeskustelun tuloksia heijastumaan laeissa.

Olettakaamme, että globaalietiikan mukaiset moraaliset arvot saataisiin vaikuttamaan eri valtioiden lainsäädäntöön. Tässä tapauksessa moraalin heikkoon statukseen liittyvät ongelmat siirtyisivät vain toiseen paikkaan, lain valvonnan alueelle. Jos esimerkiksi Maailman kauppajärjestö WTO saataisiin työskentelemään korkeatasoiseen liike-elämän moraaliin pohjautuvan lainsäädännön hyväksi, miten tuo laki olisi valvottavissa? Varoittavana esimerkkinä ovat EU:n direktiivit, joiden täytäntöönpano on varsin kirjavaa. Nähtävissä on myös lainkunnioituksen rapautuminen säädösten määrän kasvaessa ja valvonnan heikentyessä.



Globaalietiikan toteuttaminen edellyttää kansainvälistä yhteiskuntaa. Kirjassaan "Kansainvälisen kapitalismin kriisi" George Soros muotoilee suhdetta markkinoiden arvojen ja yhteiskunnallisten arvojen välillä ja toteaa, että kansainvälisiä markkinoita vastaamassa ei ole kansainvälistä yhteiskuntaa. Puhe kansainvälisestä yhteiskunnasta kuulostaa idealistiselta. YK edeltäjineen on edustanut jonkinlaista kansainvälisen yhteiskunnan kehkeyttämisen pyrkimystä, mutta hanke ei ole aikoihin ollut yhtä voimaton – ja rahaton – kuin viime vuosina. Jo Kosovon sota osoitti maailmalle YK:n senhetkisen tilan. Afganistanin sodassa YK:n rooliin vedottiin suomalaisessakin keskustelussa tiuhaan sodan legitimoimiseksi terrorismin vastaisen taistelun keinona. Irakin sodassa YK jäi taka-alalle. Sama koskee nykyisiä kriisejä, kuten Syyrian ja Ukrainan tilannetta. Voikin kysyä, onko YK:sta itsenäiseksi kansainväliseksi toimijaksi.

Ehkä ratkaisu pulmiin löytyykin kansainvälisestä kansalaisyhteiskunnasta. Ehkä YK ei olekaan edustanut kansainvälistä kansalaisyhteiskuntaa vaan eräänlaista maailmanvaltion kalvakkaa kajastusta. Kun tätä nykyä korostamme kansallisten kulttuurien merkitystä ja päätöksenteon subsidiariteettia (läheisyysperiaatetta), ajatus maailmanvaltiosta on etäinen. Kukaties maailmanyhteiskunta onkin kehittymässä toista tietä, kansalaisyhteiskuntien kautta. Informaatioyhteiskunnan (tässä nimenomaan tietotekniikkayhteiskunnan merkityksessä) syntyminen saattaa auttaa sen edistymistä. Kaikki, joilla on Internet-yhteys ja englannin kielen taito, voivat paikkariippumattomassa maailmassa keskustella keskenään. Eri kansallisvaltioiden sisällä ja yhteydessä toimivat kansalaisyhteiskunnat sisältävät paljon yhteisiä aineksia, jotka luovat välittömän tarpeen olla yhteyksissä vastaaviin liikkeisiin eri puolilla maailmaa. Tämä puolestaan mahdollistuu tietoverkkojen kautta helposti ja reaaliaikaisesti.

Globaali maailma on keskinäisen riippuvuuden maailma. Keskinäisen kohtaloyhteyden tuntu leimaa monia globaalin kansalaisyhteiskunnan liikkeitä. Kun perheet, osuuskunnat tai spirituaaliset yhteisöt etsivät itselleen soveltuvaa ekologista elämäntapaa, sitä ei tehdä perinteisen aatteen innoittamana vaan itse koetun, omaan arkeen liittyvän tarpeen voimasta. Kun parannetaan ja turvataan omaa ja omien lasten elämää, ollaan vahvasti tietoisia siitä, että muutoksen on oltava globaalia ollakseen vaikuttavaa. Muutos ei kuitenkaan lähde siitä, että on istuttu jonkin aatteen gurujen jalkojen juuressa, vaan muutos lähtee välittömästä henkilökohtaisesta kokemuksesta.

Habermasilaisuus saattaa aikamme ilmapiirissä tuntua kuivakkaalta ja ohuelta. Se nimittäin pohjaa vain yhteen ihmisten samankaltaisuuden elementtiin, yhteiseen rationaalisuuteen. Uuskantilaisena oppina sitä kalvaa oppi-isän ajattelun raskauttava ongelma: ihmiskuvan kapeus. Ihminen on rationaalinen ja autonominen toimija, mutta psykologisen realismin näkökulmasta vailla muita ihmisyyteen olennaisesti kuuluvia ominaisuuksia. Hän elää myös vailla kontekstia, joka tosielämässä pitkälti määrittää erilaisten inhimillisten ominaisuuksien toteutumis- ja ilmenemistavan.

Peda.net käyttää vain välttämättömiä evästeitä istunnon ylläpitämiseen ja anonyymiin tekniseen tilastointiin. Peda.net ei koskaan käytä evästeitä markkinointiin tai kerää yksilöityjä tilastoja. Lisää tietoa evästeistä