Kulttuurirelativismi ja moraali

Moraalirelativismi

Relativismi voidaan luontevasti jaotella kahtia: subjektivismiin ja kulttuurirelativismiin. Äärimmäinen subjektivisti katsoo voivansa valita yksilölliset moraaliarvonsa haluamallaan tavalla tai jopa niin halutessaan astua kokonaan moraalin ulkopuolelle. Arvot ovat ainoastaan subjektista riippuvia, hänen luomiaan ja ylläpitämiään. Arvojen lähdekin on siis varsin pitkälle yksilö. Kulttuurirelativisti ei ole sentään näin radikaali. Hänen mielestään arvot vaihtelevat aikakausittain ja kulttuureittain, mutta niin vahvasti, että kaikkia ihmisiä sitovista objektiivisista ja universalisoituvista moraalisista arvoista ei voi olla puhettakaan. Moraalirelativismi ei kuitenkaan ole koko totuus moraalista.

Saksalais-yhdysvaltalainen filosofi-teologi Paul Tillich (1886–1965) sanoo aiheesta: "Perustaviin eettisiin normeihin sisältyy sekä absoluuttinen että relatiivinen elementti. Niiden on oltava yleispäteviä ja samanaikaisesti niitä täytyy voida soveltaa yksittäisiin tapauksiin." Moraalinormeissa on samanaikaisesti jotakin absoluuttista ja jotakin relatiivista, jotakin staattista ja jotakin dynaamista. Mutta millä tasolla asustaa objektiivinen ehdottomuus ja mihin taas pätee relativismi?

Valitaanpa tarkasteltavaksi jokin yksittäinen moraalinormi, jota usein on pidetty absoluuttisena. Esimerkiksi: Viatonta ei saa tappaa ilman pätevää perustetta. Kulttuuriantropologit tuskin löytäisivät kulttuuria, jossa viattomien ihmisten mielivaltaista tappamista pidetään kelvollisena toimintana. Voisimme ajatella tämän johtuvan siitä, että persoonien kohtaaminen, kuten Tillich sanoo, on inhimillisen toiminnan peruselementtejä. Jotta elämä yhteisössä sujuisi, meidän täytyy karttaa toisen persoonan tuhoamista.

Tappamisen kiellon perustelut vaihtelevat. Kyynikkojen mukaan kysymys on vain yksilön omasta turvallisuudesta: jotta kaiken aikaa ei tarvitsisi pelätä henkensä puolesta, on syytä sitoutua normeihin, jotka kieltävät järjettömän tappamisen. Toisessa ääripäässä ovat ajatukset, joiden mukaan rakkaus lähimmäistä kohtaan on kaiken moraalisuuden perustavana käytinvoimana. Olipa perustelu mikä tahansa, joka tapauksessa normi "älä tapa" on ihmiskunnan pitkän kokemuksen, sen kertyneen viisauden kiteytymä.

Arkielämässä on hyötyä yhdessä sovituista moraalisista normeista, joille tottumukset pohjautuvat. Jos ottaisimme todesta subjektivistin ohjelman, joutuisimme joka hetki pohtimaan omat moraaliset kannanottomme kaikkiin tilanteisiin. Aina kun tapaisimme muita ihmisiä tai olisimme epäsuorastikin kytkeytyneinä muiden elämään, meidän pitäisi erikseen miettiä, mitä tehdä. Monet yhteiseen moraaliin pohjautuvat tavat ja tottumukset ovat toiminnassamme samanlaisessa roolissa kuin hampaiden pesu aamulla. Ne vapauttavat energiaa luovuutta varten.

Ajatelkaamme edelleen esimerkkiämme: älä tapa! Sehän on tarkoitettu soveltumaan ihmisiin, siis persooniin. Tässä alkaakin jo kulttuurirelativismin kultamaa: kuka on persoona? Onko orja persoona? Entä vierasheimoinen, entä toisen rodun edustaja? Entä vihollissotilas, entä vihollismaan siviili? Ovatko sikiöt persoonia? Ovatko naiset persoonia? Persoonuuden ala määritellään eri kulttuureissa selvästi eri tavalla. Samaten kulttuurit eroavat jossakin määrin tavassaan määritellä henkilön viattomuus.

Päteekö moraalin ehdottomuus pätee vain muodollisella tasolla, kun taas sisällöllinen ulottuvuus on relativismin alaa? Tämä on liian pitkälle menevä päätelmä. Kaikella elävällä ja tuntevalla (muillakin kuin ihmisillä) voidaan ajatella olevan eräitä intressejä, kuten olemassaolon säilyttäminen ja kivun välttäminen. Formaalisille periaatteille (esim. kategorinen imperatiivi) ei voida antaa mitä tahansa sisältöä haavoittamatta toiminnan kohteiden intressejä. Ihmisillä on tiettyjä perustavia intressejä, joiden pohjalta määräytyy ehdoton moraali. Nämä absoluuttiset periaatteet pukeutuvat sitten kulttuureittain erilaisiin asuihin. Jotta näiden periaatteiden objektiivinen pohja tulisi näkyviin, on ymmärrettävä niiden funktio kyseisessä kulttuurissa. Ei riitä, että kulttuurien luomia sääntöjä vertaillaan keskenään ja huomataan ne erilaisiksi.

Miten arvioisimme yhteiskuntaa, jonka moraaliin on sisäänrakennettu esimerkiksi rasistinen periaate? Objektiivinen moraali merkitsee sitä, että tässä kulttuurissa on vallalla vääryys ja että siinä ei pyritä pukemaan ehdottomia periaatteita sopivan sovelluksen kaapuun vaan yksinkertaisesti toimitaan väärin, koska ihmisolennon keskeisiä intressejä ja niistä nousevia oikeuksia poljetaan. Äärirelativisti sanoisi, että tässä kulttuurissa on vallalla erilainen moraalikäsitys kuin jossakin toisessa kulttuurissa.

Objektiivinen moraali on usein pyritty kumoamaan juuri sillä perusteella, että on mahdotonta määritellä objektiivisten moraaliarvojen lähdettä ilman jumalauskoa ja että tieto moraalisista arvoista olisi luonteeltaan niin omituista, ettemme voi käsittää, millaista se olisi. Edellä on esitetty, että kaikilla elollisilla olennoilla – myös ihmisillä – on havaittavissa taipumus säilyttää oma olemassaolonsa ja olemuksensa. Jotta ihmiset mahdollisimman tehokkaasti kykenisivät vaalimaan omaa elämäänsä, he tarvitsevat ympärilleen rauhantahtoisen ja ystävällismielisen yhteisön. Heidän on siis viisainta oman itsesäilytyspyrkimyksensä ohella myöntää toisten ihmisten samanlainen pyrkimys ja toimia sen mukaan. Moraalin absoluuttiset periaatteet ovat johdettavissa tästä. Älä tapa, älä vahingoita, älä varasta – ethän halua että sinut tapetaan, että sinua ruumiillisesti tai henkisesti vaurioitetaan tai että sinun turvaksesi hankkima omaisuus viedään. Mikä tahansa yhteisö, joka jättää ihmisten itsesäilytyspyrkimyksen huomiotta, joutuu ongelmiin moraalin perustelemisessa.

Ihmisoikeuksien perusteluja

Ihmisoikeuksia on perusteltu monilla eri tavoilla. Robert Alexy mainitsee yhdeksän erilaista perustelua. (Näitä ovat uskonnollinen ilmoitus, ihmisluonto, vastaansanomaton todistusaineisto, suuret traditiot, eksistentiaaliset päätökset, yksilölliset intressit, julkishyödykkeet, laaja faktuaalinen konsensus ja diskurssiteoria.) Kaikki näistä perustelutavoista eivät ole ollenkaan yhteensopivia relativismin kanssa, mutta voisimme ajatella, että kulttuurien välisessä vuoropuhelussa kumpuaa esiin periaatteita, jotka tavoittavat useissa kulttuureissa yhteisiä moraalisia intuitioita. On ehkä mahdollista erottaa moraalin pintataso, joka väreilee jatkuvassa liikkeessä, mutta syvyydessä ihmisten käsitykset hyvän elämän edellytyksistä ja onnen saavuttamisen mahdollisuuksista lähenevät toisiaan.

Edellä sanotun voisimme muotoilla toisinkin. Kun erilaisten kulttuurin sisäisten moraalikoodien kirjo on suuri, joudumme kysymään, onko olemassa jokin yliyhteisöllinen kehys, jonka puitteissa on pysyttävä. Valtioiden sisällä peräseinänä on laki, mutta kaikki ihmisyksilöiden moraaliset intuitiot eivät ole kirjattuina positiivisten oikeusnormien muotoon. Laki voi myös olla ristiriidassa moraalikäsitysten kanssa. Laissa on myös runsaasti aineistoa, jonka oikeellisuudesta ihmisten ”arvotajunta” ei sano mitään.

Keskustelu moraalisen vaihtelun rajoista käy kiivaimpana kansainvälisissä yhteyksissä. Tällöin puhutaan ihmisoikeuksien ja kansallisten käytänteiden eroista.

Usein sanotaan, että kulttuuria ei voi ymmärtää ulkoapäin ja ettei siihen voi ulkoapäin puuttuakaan. Samaa argumenttia käyttäen orjanomistusta ei olisi koskaan lakkautettu. Mitään sanottavaa ei myöskään olisi äärimmäisen julmia rangaistuksia eikä kuolemanrangaistusta vastaan. Hampaattomuudessaan moraalirelativismi menettää moraalin mahdollisuudet yhteiskuntakritiikkiin ja maailman parantamiseen.

Kulttuurirelativismi ei nähdäkseni ota vakavasti kulttuurien välisen keskustelun mahdollisuuksia. Vaikuttaa jopa siltä, että kulttuurien ei olisi mielekästäkään keskustella moraalista keskenään. On vain kunnioituksesta mykkänä pysähdyttävä toisen kultuurin kynnykselle ja jätettävä kulttuurimuodoste ennalleen. Dialogia kulttuurien välillä pidetään luonnollisena lukuisissa muissa yhteyksissä, mutta jostakin syystä se jätetään pois moraalin tarkasteluissa.

Jos jossakin kulttuurissa vallalla olevat käytänteet ovat syntyneet raa'an voimankäytön ja alistamisen tuloksena esimerkiksi uskonnon varjolla (naisten asema islamistisissa yhteiskunnissa), onko olemassa syy kunnioittaa tätä ajattelutapaa? Määräytyykö ihmisen identiteetti menneisyydestä ja historiasta vai hänen parhaista unelmistaan?

Kaikkien ihmisten onnellisuus tai kärsimys määräytyy pitkälti samalla tavalla kulttuurista riippumatta. Jaamme myös yhteisen maapallon, jota on yhteisten arvojen pohjalta vaalittava.

Filosofi Paul Feyerabendin ajatuksia moraalirelativismista

»Viittaan ´relativismiini`, kantaan jonka mukaan kulttuurit ovat enemmän tai vähemmän suljettuja kokonaisuuksia, joilla on omat kriteerinsä ja menettelytapansa, että ne ovat itsearvoisia eikä niihin pitäisi sekaantua. Jossain määrin tämä käy yksiin niiden antropologien näkemysten kanssa, jotka yrittäessään ymmärtää ihmiselämän hämmentävää mutkaisuutta jakoivat sen (enimmäkseen) ei-päällekkäisiin, itseriittoisiin ja itsensä säilyttäviin alueisiin. Mutta kulttuurit ovat vuorovaikutuksessa, ne muuttuvat, niillä on resursseja, jotka ylittävät niiden stabiilit ja objektiiviset ainekset tai pikemminkin ylittävät ne ainekset, jotka ainakin jotkut antropologit ovat tiivistäneet koviksi kulttuurisiksi säännöiksi ja laeiksi. Kun ottaa huomioon, kuinka paljon kultttuurit ovat oppineet toisiltaan ja kuinka nerokkaasti ne ovat muuntaneet tällä tavalla koottua materiaalia, olen tullut siihen tulokseen, että jokainen kulttuuri on potentiaalisesti kaikki kulttuurit ja että erityiset kulttuuriset piirteet ovat yhden ihmisluonnon vaihtuvia ilmauksia.

Tällä tuloksella on tärkeitä poliittisia seurauksia. Se merkitsee sitä, että kulttuuriset ominaisuudet eivät ole pyhiä ja loukkaamattomia. Ei ole olemassa ’kulttuurisesti autenttista’ sortoa tai ’kulttuurisesti autenttista’ murhaa, ja kumpaakin pitäisi käsitellä sortona tai murhana, päättäväisesti jos tarvis vaatii. Kun olemme oivaltaneet jokaiseen kulttuuriin sisältyvät muutoksen mahdollisuudet, meidän on kuitenkin avattava itsemme muutokselle ennen kuin pyrimme muuttamaan muita. Toisin sanoen meidän täytyy kiinnittää huomiota niiden ihmisten toivomuksiin, mielipiteisiin, tottumuksiin ja näkemyksiin, joiden elämään aioimme puuttua, ja meidän on hankittava informaatiomme laajojen henkilökohtaisten kontaktien kautta, ei etäältä, ei yrittämällä olla objektiivisia, ei seuraamalla niin sanottuja johtajia. Humaanit lähetystön tekijät ovat aina seuranneet näitä sääntöjä. Kömpelö ja usein tuppautuva `kehitystyö` osoittaa selvästi, miten paljon voimme oppia paikallisilta yhteisöiltä ja kuinka parhaatkin ohjelmat epäonnistuvat, kun niitä yritetään toteuttaa yrittämättä ymmärtää paikallisia elämäntapoja. Joka tapauksessa objektivismi ja relativismi ovat paitsi kestämättömiä filosofioita, myös huonoja oppaita hedelmälliseen kulttuuriseen yhteistyöhön.»

Peda.net käyttää vain välttämättömiä evästeitä istunnon ylläpitämiseen ja anonyymiin tekniseen tilastointiin. Peda.net ei koskaan käytä evästeitä markkinointiin tai kerää yksilöityjä tilastoja. Lisää tietoa evästeistä