3.6. Tieteenfilosofia

Tieteenfilosofia


Professori Matti Sintonen puhuu tieteenfilosofiasta.

Tieteenfilosofia on oppi tieteellisen käytännön, selitysten ja teorioiden yleisestä luonteesta. Se tarkastelee myös tieteellisen tiedon ja filosofisten kysymysten yhteyttä. Se on filosofian osa-alue, joka keskittyy tieteiden metodien ja tulosten kriittiseen tarkasteluun.

Kun filosofia on kiinnostunut perimmäisistä ja perustavanlaatuisista ongelmista, tiede puolestaan pyrkii löytämään ja keräämään tietoa. Tieteessä myös kehitetään metodeja, joiden avulla tietoa hankitaan.

Tieteenfilosofian pulmakysymykset voidaan jakaa kolmeen aihe-ryhmään: tieto-oppi, tieteellinen metafysiikka ja arvofilosofia.

Tieteen tieto-oppi on tieteellisen metodologian ja tieteellisen tiedon luonteen ja alan tutkimista. Tämä tieteenfilosofian haara tutkii tieteellisessä tutkimuksessa käytettyjen metodien oikeutusta sekä tieteellisissä teorioissa, laeissa ja selityksissä kuvatun tieteellisen tiedon luonnetta.

Tieteellinen metafysiikka tutkii tieteen tulosten ja todellisuuden luonteen yhteyttä. Se tutkii lisäksi tiettyjen kosmologisten ja ontologisten teorioiden – kuten evoluutioteorian, suhteellisuusteorian ja kvanttitieteen – metafyysisiä ennakko-oletuksia.

Tieteen arvofilosofia tutkii tieteellisen tiedon ja ihmisten arvojen yhteyttä. Ihmisoikeudet, tasa-arvo, oikeus, hyvä ja paha sekä politiikka liittyvät erottamattomasti kosmologisiin, antropologisiin ja teologisiin teorioihin, joiden suhdetta arvoteorioihin tieteen arvofilosofia tutkii.

Tieteellisen tiedon kriteerit

Mitä tarkoitamme tieteellisellä tiedolla erotukseksi muista tietämisen ja kokemisen muodoista?

Itävaltalais-brittiläinen tieteenfilosofi Sir Karl Popper (1902 - 1994) esitti, että tieteellisen teorian täytyy periaatteessa olla osoitettavissa vääräksi; sen on oltava falsifioitavissa. Äärimmilleen yksinkertaistettu esimerkki voisi olla teoria, joka sanoo, että kaikki joutsenet ovat valkoisia. Jos löytyykin musta joutsen, teoria on osoittautunut vääräksi. Tieteellisen teorian on myös oltava ristiriidaton.

Monia muitakin tieteellisyyden kriteereitä on esitetty. Jotta jokin tiedollinen pyrkimys olisi tiedettä, sen tulisi olla objektiivista. Objektiivisuus voi tarkoittaa sitä, että että objektista – tutkimuksen kohteesta – saatava tieto todellakin riippuu objektista itsestään, eikä tutkijan henkilökohtaisesta näkemyksestä tai puolueellisuudesta. Tämä on käytännössä haastavaa, koska tutkijalla on tutkimusta aloittaessaan jo mielessään teoria, joka vaikuttaa hänen havaintoihinsa. Tieteenfilosofi ja -historioitsija Thomas Kuhn (1922–1996) sanoikin, että havainnot ovat teoriasidonnaisia.

Toinen objektiivisuuden merkitys on intersubjektiivisuus: kun eri tutkijat tutkivat samaa kohdetta tiedeyhteisössä hyväksyttyjä tutkimusmenetelmiä käyttäen, he päätyvät samaan lopputulokseen.

Tieteellisen teorian on oltava testattavissa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi luonnontieteellisten kokeiden toistamista tai uusien testattavien hypoteesien luomista. Kriittinen arviointi kuuluu tieteelliseen tutkimusprosessiin. Siksi tieteen tuloksia on voitava julkisesti arvioida: tiedeyhteisön julkinen keskustelu on välttämätön tieteellisen prosessin osa.

Kun tieteellistä tutkimusta koko ajan kriittisesti arvioidaan, tieteestä tulee itseään korjaavaa. Tilannetta on verrattu laivaan, jossa ilmenneitä vikoja korjataan samalla, kun laiva liikennöi merellä.

Jotta tiede voisi olla objektiivista, testattavaa, julkista ja itseään korjaavaa, sen aseman yhteiskunnassa pitää olla autonominen. Tutkimuksen pätevyyttä tulee arvioida vain tiedollisin perustein. Jos tieteellinen väite hylätään esimerkiksi poliittisin tai uskonnollisin perustein, loukataan tieteen autonomiaa.

Tieteen rajanveto

Voimme oppia lisää tieteen kriteereistä, kun pohdimme tieteen rajanveto-ongelmaa. Tieto-opin yhteydessä huomasimme, että kaikki informaatio ei ole tietoa. Vastaavasti kaikki tieteen tunnuksin esiintyvä toimintakaan ei ole tiedettä. Mistä tiedämme, mikä on tiedettä ja mikä näennäistiedettä? Voimme ajatella, että on olemassa tiedettä, ei-tiedettä ja epätiedettä (pseudotiedettä eli näennäistiedettä). Monet ei-tieteelliset asiat ovat arvokkaita ja kiinnostavia sellaisinaan, vaikka ne eivät kuulukaan tieteen piiriin. Esimerkiksi uskonnolliset elämykset ovat kokijoilleen merkityksellisiä. Voimme suuresti nauttia taiteista tai keittotaidon tuloksista, vaikka ne eivät olisikaan tiedettä. Uskontoa, taiteita tai gastronomiaa voidaan tarkastella tieteellisesti, mutta itse kokemussisältöjen ei tarvitse olla tieteitä ollakseen merkittäviä. Vaikkapa taiteet voivat avata eteemme mahdollisia maailmoja ja tarjota todellisuudesta uusia tulkintoja, vaikka ne eivät tutkikaan todellisuutta samassa mielessä kuin tiede.

Kiintoisa on kuitenkin tieteen ja epätieteen raja. Tämä tunnetaan ns. demarkaatio-ongelmana. Epätiede esiintyy tieteen tunnuksin, vaikka se ei täytä tieteen tehtävää. Mitä väliä on sillä, onko jokin itseään tutkimukseksi nimittävä hanke tiedettä vai pseudotiedettä? Tiede on yhteisöllistä toimintaa, jota rahoittaa joko julkinen sektori (veronmaksajat), säätiö tai jokin liikeyritys. Ei ole mielekästä tuhlata rahaa ja työtä hankkeeseen, jolta odotetaan todellisuutta koskevaa uutta tietoa, mutta saadaankin vain perustelemattomia uskomuksia.

Yksi esimerkki tieteen ja epätieteen välisestä rajanvedosta liittyy luomisoppiin ja kehitysoppiin. Kumpaa kouluissa pitäisi opettaa, vai molempia? Jotkut kristityt fundamentalistit katsovat, että evoluutioteorian tapa esittää ihmisen kehitys varhemmista lajeista on ristiriidassa Raamatun luomiskertomuksen kanssa ja tulee halventaneeksi ihmisen luovuttamatonta arvokkuutta. Olisiko siis viisainta tehdä samoin kuin niissä yhdysvaltalaisissa kouluissa, joissa evoluution sijasta opetetaan luomisoppia? Luomisoppi on uskonnollinen näkemys, ja yhden uskonnon opettaminen tieteellisen teorian sijasta on ongelmallista.

Terveydenhuolto on toinen esimerkki. Minkälaisiin hoitoihin olemme valmiita luottamaan? Kolmas esimerkki on oikeuslaitoksen piiristä: asiantuntijoiden kuuleminen oikeusjutuissa. Onko kysymyksessä tieteen edustaja, kun tupakkaoikeudenkäynnissä esiintyy ”lääketieteellinen asiantuntija”, joka kertoo, ettei tupakoinnista koidu haittoja? Ympäristöpolitiikka on myös alue, joka tarvitsee taustakseen pätevää tieteellistä tutkimusta. Jotkut esiintyvät tieteen arvovallalla ja sanovat, ettei ilmastonmuutos aiheudu miltään osin ihmisen toiminnasta. Ovatko he oikeita tieteenharjoittajia?

Yksi tärkeimmistä tieteellisyyden kriteereistä on edistyvyys. Jos jokin opinala on säilynyt vuosituhannesta toiseen samanlaisena, tai sen jopa edellytetäänkin säilyvän samanlaisena, se ei ole tiedettä. Se saattaa olla uskontoa tai elämänfilosofiaa, jotakin joka esiintyy ikuisen viisauden tunnuksin. Sillä on oma arvonsa näkemyksen kannattajille, mutta se ei ole tiedettä.

Tieteisuskontoonkaan (skientismiin) ei ole syytä langeta. Usein esiintyy puhetapaa, jossa asioita perustellaan pelkästään sanomalla, että jotakin ”on tutkittu”. Tutkimustakin on hyvää ja huonoa, eikä tieteen määritelmään kuulu erehtymättömyys. Tieteen tulokset alistetaan julkiseen tiedeyhteisön keskusteluun juuri siksi, että voitaisiin erottaa erehdykset todellisista läpimurroista.