3.4. Oikeuttaminen

Oikeutettu uskomus

shutterstock_99258074_p.jpg

Mitä tarkoitamme oikeuttamisella, kun sanomme, että tieto on hyvin perusteltu eli oikeutettu uskomus? Otetaan esimerkiksi käsitykseni, että oliiviöljy on terveellistä. Mikä on tämän uskomuksen oikeutus? Olen lukenut kymmeniä kirjoja, jotka yhtäpitävästi esittelevät oliiviöljyn rasvahappokoostumuksen ja näiden rasvahappojen terveyshyödyt. Voin siis esittää yksinkertaisen päättelyn. (P on uskomus ja C on johtopäätös.)

(P) Kaikki lukemani ravitsemusopin esitykset ovat olleet yhtä mieltä siitä, että oliiviöljy on terveellistä.

(C) Olen siis oikeutettu uskomaan, että oliiviöljy on terveellistä.

Minulla on nyt uskomus (P), joka oikeuttaa uskomaan, että oliiviöljy on terveellistä. Mutta onko (P) oikeutettu uskomus? Oikeuttaakseni (P):n minun pitäisi osoittaa, että kirjojen kirjoittajat ovat olleet oikeassa. He ovat olleet päteviä alallaan, ja kustantajat ovat pitäneet huolta siitä, että vain korkealaatuiseen tutkimukseen perustuvat näkemykset ovat päässeet kirjoihin. Näiden uskomusten oikeuttamiseen tarvitaan taas lisää muita uskomuksia. Oikeuttaakseni A:n käytän B:tä, B:n oikeuttamiseen käytän C:tä, jonka oikeuttamiseen tarvitaan D, ja niin edelleen. Syntyy ääretön regressio. Ongelmaa kuvaa vanha tarina maailmankaikkeuden rakenteesta ja Maan paikasta kokonaisuudessa. Litteä maapallo lepää leveäselkäisen kilpikonnan päällä. Tämä kilpikonna puolestaan on toisen vielä suuremman kilpikonnan varassa. Sen jälkeen onkin oletettava päättymätön kilpikonnien ketju.

Jos joudumme tähän tilanteeseen uskomuksinemme, mikään uskomuksemme ei lopultakaan voi saada pätevää oikeutusta. Niinpä ongelman ratkaisuksi on esitetty oikeutuksen perustusteoriaa: ketju päättyy, kun löydämme uskomukset, jotka ovat niin itsestään selviä tai ilmeisiä, etteivät ne tarvitse lisäoikeutusta. Näitä uskomuksia emme voi epäillä, joten ne luovat varman perustan, jonka varassa voimme oikeuttaa muita uskomuksia. Jos uskomusjärjestelmämme olisi pilvenpiirtäjä, perustus tarkoittaisi kallioperää.

Skeptismi

Ellei kalliota uskomusten alle löydy, saatamme ajautua tietoteoreettiseen skeptismiin, epäilyyn. Kreikkalainen sofisti Gorgias (n. 485–380 eaa.) ilmensi radikaalia skeptismiä:
  1. Mitään ei ole olemassa.
  2. Vaikka jotakin olisikin olemassa, siitä ei voitaisi tietää mitään.
  3. Vaikka siitä voitaisiinkin tietää jotakin, tietoa ei voitaisi kommunikoida toisille.
  4. Vaikka tietoa voitaisiinkin kommunikoida, sitä ei voitaisi ymmärtää.

On arveltu, että ajatusketju saattoi olla ironiaa, mutta se on joka tapauksessa jäänyt elämään tietoteoreettisen epäilyn ohjelmanjulistuksena. Gorgiaan ajatus voidaan tiivistää: on mahdotonta tietää mitään.

Jos nyt joku haluaa tämän päivän skeptikoksi ja ilmoittaa, että on mahdotonta tietää mitään, voimme esittää hänelle kysymyksen: ”Voitko tietää, että on mahdotonta tietää mitään?” Epäilijämme voi vastata kahdella tavalla. Hän voi sanoa: ”En, koska en voi tietää mitään, en voi tietää sitäkään, että on mahdotonta tietää mitään.” Jos hän vastaa näin, hän tulee myöntäneeksi, ettei hänen väitteellään ole perustetta. Toisaalta skeptikko voi vastata myönteisesti: ”Kyllä, voin tietää, että on mahdotonta tietää mitään.” Näin hän tulee samalla sanoneeksi, että on ainakin yksi asia, jonka voi tietää. Näin hän osoittaa alkuperäisen väitteensä vääräksi ja esittää itsensä kumoavan kannan.

Radikaalia skeptismiä on käytännössä vaikea harjoittaa. Antiikinaikainen skeptikko päätyi käyttämään vain eleitä, koska pitkälle viedyssä skeptismissä lauseet menettävät merkityksensä. Voimme lisäksi kysyä skeptikolta, mitä hän viittilöinnillään tarkoittaa. Kun skeptikko menee lihakauppaan ja osoittaa paistinpalaa, mistä hän voi tietää, mitä osoittaa?

Internet-tiedonhakutehtävä:


  • Mikä on Skepsis ry.?
  • Ovatko yhdistyksen jäsenet filosofisia skeptikkoja?

Descartesin metodologinen epäily

Skeptismiltä välttyäksemme tarvitsisimme perustavia uskomuksia. Muuten pilvenpiirtäjämme voi sortua skeptismin lentohiekkaan. Millaisia perustavat uskomukset voisivat olla? Ranskalaisfilosofi René Descartes (1596–1650) pohdiskeli erilaisia skeptisiä vaihtoehtoja. Ehkä jokin paha henki pettää minua ja saa kuvittelemaan, että on olemassa ulkomaailma mieleni ulkopuolella. Jos niin on, paitsi ulkomaailma, myös oma kehoni on illuusiota, koska havaitsen ruumiini olevan osa fysikaalista maailmaa. Fyysisen maailman aistimiseen perustuvat uskomukset eivät siis voi olla perustavia. Tai ehkä nukun sikeästi juuri nyt ja uneksin, että olen – hassua kyllä – pohtimassa tietovaateiden oikeutusta.

Braininvat.jpg

Tehdään ajatuskoe. Luulet, että istut pohdiskelemassa tieto-oppia kokonaisena kehollisena olentona, mutta totuus on toinen. Oletkin pelkät aivot altaassa, jossa on aivoille sopivaa elatusliuosta. Paha tiedemies on kiinnittänyt aivoosi lukuisia elektrodeja, jotka on kytketty tietokoneeseen. Näin aivosi saadaan kokemaan erilaisia aistimuksia ja mielteitä. Aivosi saadaan kuvittelemaan, että muka istut mukavasti pohtimassa tiedon ongelmaa. Tietokoneen avulla aivosi saadaan myös näkemään kuvia ulkomaailmasta ja kuulemaan siihen liittyviä ääniä. Voitko tietää, ettet ole aivot altaassa? Jos voit, miten todistaisit sen?

Ehkä perustusteorian vaatimia uskomuksia pitäisikin etsiä oman mielen aistimussisällöistä. Nämäkään eivät voi olla epäilemättömiä. Jos havaitsen aistimuksen varassa, että pöydällä on sininen kynä, tarvitsen muistin apua: olen aikaisemmin oppinut sinisyyden ja kynämäisyyden tuottavia aistimuksia. Muisti on kuitenkin tunnetusti erehtyväinen. Kun olen usein ennenkin muistanut väärin, miten voin olla varma, että sinisyyden aistimukseni koskee juuri oikeaa väriä ja kynän muoto on muistissani oikein.

Descartes epäili metodisesti kaikkea, mitä voi epäillä, kunnes hän löysi uskomuksen, jonka totuus oli ilmeinen ja epäilemätön. Vaikka nerokas paha henki petkuttaisi ihmistä ulkomaailman olemassaolosta tai aistimussisällöt osoittautuisivat erehdyksiksi, yksi tosiasia jää: minä olen se, jota petetään. Se, että voin edes ajatella, että tulen petetyksi, osoittaa, että olen olemassa. Voin olla tästä varma. Descartesin perustusteoreettinen ajatus saa ilmaisunsa kuuluisassa toteamuksessa: ”Cogito, ergo sum.” Ajattelen, olen siis olemassa. Näin Descartes uskoo välttävänsä skeptismiin johtavan äärettömän regression.

Esimerkiksi skottifilosofi David Hume (1711–1776) kritisoi Descartesin kantaa. Tämän edellyttämää yhtenäistä minuutta ei Humen mielestä ollutkaan olemassa. Vaikka kuinka kovasti koettaisimme löytää jotakin, jota kutsumme itseksi, olemme aina tietoisia vain yksittäisistä havainnoista. Havaitsemme kuumuutta tai kylmyyttä, valoa tai varjoa, rakkautta tai vihaa, tuskaa tai mielihyvää. Havaintojen takana olevaa itseä emme tavoita. Koska meillä ei ole kokemusta itsestä, meillä ei ole oikeutta päätellä, että itse on olemassa. Oikeutuskeskusteluun tarvittiin muitakin vaihtoehtoja.

Koherenssiteoria

Descartesin aikalainen hollantilaisfilosofi Baruch Spinoza (1632–1677) kannatti oikeutuksen koherenssiteoriaa. Tämä yhteensopivuusteoria mainittiin jo totuuden käsitteen yhteydessä.

Perustusteorian metafora tiedon oikeuttamiselle oli rakennus, jonka perustusta etsittiin. Koherentismin metafora on verkko; tieto ja oikeutus ovat rakentuneet verkon tapaan siten, että jokaisen verkon osan vahvuus riippuu ympäröivien alueiden vahvuudesta. Koherentismin kannattaja kieltää perustavien uskomusten olemassaolon.

shutterstock_105236255_p.jpg

Voimme kuvitella verkoston, jossa verkon solmut ovat yhteydessä toisiinsa liitäntöjen välityksellä, ja liitännät voivat säteillä yhdestä solmusta useisiin muihin solmuihin. Huomaamme, että tässä kokonaisuudessa ei ole mitään ilmeistä alku- tai loppupistettä. Jos uskomus on osa hyvin monimutkaista verkostoa, sitä ei oikeuta mikään perustavampi uskomus vaan sen kuuluminen verkostoon sen olennaisena osana. Kun uskomus kytkeytyy muihin uskomuksiin sopivalla tavalla, se on oikeutettu uskomus. Koherentti uskomusjoukko on sisäisesti ristiriidaton. Joukon uskomukset muodostavat yhdessä yhtenäisen kokonaisuuden.

Koherenssiteorian ongelma on taaskin uskomusjoukon valinta. Jos on olemassa kaksi yhtä koherenttia uskomusjoukkoa, kumpi pitäisi valita? Jos uskon, että olen suomalainen filosofi, pystyn sijoittamaan uskomukseni osaksi koherenttia kokonaisuutta. Jos uskon olevani Napoleon – ja olen tarpeeksi nokkela – voin siinäkin tapauksessa koota sopivan uskomusjoukon. Onko kumpikin uskomus yhtä oikeutettu?

Absoluuttinen varmuus

Wiertz_burial.jpgOikeutuksen vaikeuksien voittamiseksi voisimme yrittää muokata perustusteoriaa. Entä jos perustavien uskomusten ei tarvitsisikaan olla epäilemättömiä? Onko tiedon ylipäätään oltava varmaa? Jotkut filosofit sanovat, että varmuus on absoluuttinen käsite: sitä joko on tai ei ole. "Kuollut" on toinen esimerkki absoluuttisesta käsitteestä. Henkilö ei voi olla melko kuollut tai erittäin kuollut: hän joko elää tai on kuollut. Ehkä meidän ei tarvitse vaatia tiedolta absoluuttista varmuutta. Käytännön tarkoituksiin riittävä varmuus olkoon hyväksyttävää. Kaikkea voidaan aina epäillä, mutta käytännön elämässä kaikkea ei ole tarpeen loputtomiin kyseenalaistaa. Jos autoni on yön aikana hävinnyt parkkipaikalta, voin esittää tapahtumasta lukuisia tulkintoja. Käytännössä on järkevintä uskoa, että auto on todennäköisesti varastettu ja ilmoittaa varkaudesta poliisille. Poliisi tuskin kysyy, onko ajoneuvo mahdollisesti haihtunut molekyyli molekyyliltä jonkin tuntemattoman luonnonlain voimasta.

Epistemologian ja etiikan yhteys näkyy myös oikeutuksen yhteydessä. Moraalifilosofiassa ajatellaan, että on olemassa moraalinen velvollisuus uskoa vain asioita, joilla on hyvät perusteet. Olisiko kuitenkin tilanteita, joissa on oikeutettua uskoa asioita hatarin perustein? Oletetaan, että olet ruotsinlaivalla matkalla Helsingistä kohti Maarianhaminaa. On myrskyinen ja sateinen joulukuinen ilta. Päätät mennä yläkannelle haukkaamaan happea. Kovassa tuulessa saat oven vaivoin auki. Kun pääset kannelle, kävelet hetken aikaa takistasi kiinni pidellen. Kova tuuli riepottelee kannella. Sateen vuoksi aiot juuri mennä takaisin sisälle, kun sinusta näyttää, että kannen takaosassa on kaksi ihmistä kamppailemassa. Vai näetkö sittenkään oikein? On pimeää, ja sade haittaa näkyvyyttä. Tuulikin saa vaatteet lepattamaan ja luo ehkä kamppailun tuntua, vaikka ihmiset olisivat paikoillaan. Nyt vaikuttaa siltä, että toinen kamppailijoista koettaa työntää toisen partaan yli. Onko oikein uskoa puutteellisen oikeutuksen nojalla, että rikos on tapahtumassa, ja juosta hakemaan apua?