Tasan kuukausi sitten tulin töihin Helsingin Sanomien uutisdeskiin niin sanotulle liekkipenkille. Kyseisessä tehtävässä on tarkoitus tarkkailla sitä, mitä ulkomailla ja Suomessa tapahtuu ja mistä juuri nyt pulistaan. Ja hakata sormet ruvella uutisia.

Ilta oli ensin aika kiireetön. Naputtelin uutis­toimisto­tietojen pohjalta jutun Kreikan ja Makedonian nimi­kiistasta ja perehdyin Yhdys­valtain oikeus­ministeriön syyte­kirjelmään, joka liittyi presidentti Donald Trumpin lähimiehen Roger Stonen epäiltyihin konnuuksiin.

Kuin ohimennen kotiinsa lähtöä tehnyt politiikan toimituksen esimies Jussi Pullinen pyysi kurkkaamaan sosiaali- ja terveysalaa valvovan viraston Valviran julkaisemaa tiedotetta, josta pari muuta uutisvälinettä oli jo tehnyt napakan siteerauksen. Joku hoivakoti jossain rannikkoseudulla oli määrätty kiinni.

Luin ensin väärin että Esteri Care, kun aloin tutustua itselleni täysin tuntemattomaan hoiva-alan firmaan. Olen tehnyt niin vähän Suomen sosiaali- ja terveysalaa käsitteleviä uutisia, että ihan nolottaa. Minulla ei ollut hajuakaan, miten usein tai harvoin tällaisten putiikkien toimintaan puututaan viranomaisvoimin.

Tiedote oli huono ja kryptinen jargonilla koristeltu joulukuusi, mutta ihan keskikokoiselta uutiselta asia kuulosti maallikonkin korviin: ”Esperi Hoivakoti Ulrikan toiminta on keskeytetty”.

Koska Roger Stonea käsittelevä juttu oli vielä työn alla, olin mennä siitä mistä aita jo maahan kaatuu, eli tehdä uutisen tiedotteen perusteella. Mutta tiedotteesta puuttui keskeinen tieto: Minne ne mummot ja papat laitetaan, jos Kristiinankaupungissa toimiva hoivakoti suljetaan?


Niinpä kilautin Valviran lakimiehelle Reija Kaupille, että saisin tämän pienen faktanmurusen juttuun ja vähän muutakin taustaa.

Puhelimeen vastasi hyvin vakavan kuuloinen Kauppi ja havahduin ajattelemaan, että onkohan tässä nyt jotain muutakin.

Ja olihan sitä.

Kauppi kertoi, että Valvira ei ole koskaan ennen määrännyt yksityistä hoivakotia suljettavaksi. Yhden vanhuksen epäiltiin kuolleen hoitovirheen vuoksi, kolme toimitettiin terveyskeskushoitoon tai kuntoutukseen, neljä toiseen kaupunkiin ja niin edelleen. Kauppi kertoi ”vakavista laiminlyönneistä” ja ”akuutista kriisitilanteesta” – rajuilla sanamuodoilla, jotka puuttuivat Valviran tiedotteesta.

Suljin puhelimen ja kerroin kollegoilleni, mitä lakimies kertoi. Pullinen ihmetteli erityisesti tietoa, jonka mukaan Valvira epäilee, että vastaavia ongelmia on kymmenissä Esperin yksiköissä eri puolilla Suomea. Eihän sellaisesta ole ennemmin kerrottu?

Toiselta puolelta toimitusta kollega huusi, että kaikkihan sen tietävät. Se oli tavallaan totta, sillä jo vuotta aiemmin sairaanhoitajien Tehy-järjestö oli kertonut, että ”henkilöstömitoituksesta säästäminen vaarantaa potilasturvallisuutta Esperin työpaikoilla”.

Itselleni oli tullut vain hetki aiemmin uutisena tieto, että kyseinen Esperi toimii muuallakin kuin Kristiinankaupungissa. Että kyseessä on Suomen toiseksi suurin hoiva-alan yritys, kuten uutisointiavuksi rientänyt ja sote-asioihin perehtynyt kollegani Anni Lassila valisti.

Aloin epäillä omia suttuisia muistiinpanojani ja niinpä soitin Kaupille tarkistaakseni, että tarkoittiko hän kymmeniä erilaisia ongelmatilanteita vai todellakin kymmeniä ongelmallisia yksiköitä yksistään Esperissä. Ja kyllä, useiden eri aluehallintovirastojen alueella niitä ongelmia selvitetään, pitkin ja poikin Suomen maata.

”Kun luin tarinaa kotinsa ja kesämökkinsä myyneestä ja yli 5 000 euroa kuussa palveluistaan maksavasta rouvasta, oli pakko ryhtyä miettimään, miten olen omat ja etenkin omaisteni raha-asiat järjestellyt.”

Tätä Valvira ei ollut aiemmin tiedottanut. Ja niinpä uutinen lähti kuin hauki rannasta ja sen jälkeen Suomessa on käyty poikkeuksellisen vilkasta keskustelua vanhushoivan tilasta. Pian Kristiinankaupunki näytti jäävuoren huipulla olevalta lumihipulta, eivätkä ongelmat rajoittuneet suinkaan vain yhteen yritykseen.

Mikä on yllättänyt Esperi-uutista seuranneena kuukautena on se, kuinka kyseessä on todellakin eräänlainen ”kaikkihan sen tietää” -asia. Kolmen vuoden takaisessa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n kyselyssä vain 40 prosenttia suomalaisista sanoi luottavansa vanhuspalveluihin.

”Löysimme muistisairaan isoäitini sänkyyn sidottuna, haisevissa vaipoissa ja tippaletkusta oli valunut lattialle iso lätäkkö. Isoäiti oli lakannut syömästä, joten hänen annettiin olla ravinnotta. Pari päivää myöhemmin hän kuoli samassa yksikössä.”

Tällaisia kertomuksia tulvi toimitukseen ovista ja ikkunoista. On ihan väitöskirja-aiheeksi kelpaava asia, miksi vanhushoidon tilasta alettiin kohista näin valtavalla volyymillä juuri nyt. Mutta hyvä että alettiin.

Itselleni shokkiuutinen – ja asiantuntijoille perusfakta – on ollut muun muassa se, että julkisella puolella niin sanottu tehostettu palveluasuminen maksaa 172 euroa vuorokaudessa eli yli 5 100 euroa kuussa. Yksityinen puoli on painanut hinnan 124 euroon vuorokaudessa, mikä kertoo, että asia on kaukana mustavalkoisesta.

Kun luin tarinaa kotinsa ja kesämökkinsä myyneestä ja yli 5 000 euroa kuussa palveluistaan maksavasta rouvasta, oli pakko ryhtyä miettimään, miten olen omat ja etenkin omaisteni raha-asiat järjestellyt. Vanhuus ei tule yksin, mutta se tulee ja se voi tulla ison hintalapun kanssa.

Olen viime viikkoina laatinut alustavan testamentin ja alkanut laskeskella, osuuko kenties oman kotini putkiremontti juuri kriittiseen ajankohtaan ja voisiko sen laskut kaatua vaimoni ja lasteni harteille. Huomaan, että lähipiirissäni vastaavanlaiset taskulaskinoperaatiot ovat käynnissä.

Suuressa kuvassa tilanne on enemmän kuin huolestuttava, ja toki tuhannet suomalaiset asiantuntijat, poliitikot ja virkamiehet sen tietävät ja ovat pitäneet asiaa esillä vuosikymmenet. Suomen väestö tunnetusti vanhenee ja tämä tarkoittaa yhä kovempaa painetta kansantaloudelle.

Enpä tuotakaan tiennyt, mutta Kuntaliiton tutkimus tietää, että Suomessa viimeisen elinvuoden sosiaali- ja terveyskustannukset ovat keskimäärin 36 000 euroa per vanhus verrattuna väestön keskimääräiseen 4 000 euroon vuosittain. Viidellä prosentilla viimeinen elinvuosi maksaa vanhukselle, omaisille ja yhteiskunnalle – kuka sen nyt milloinkin ja millä osuudella maksaa – yli 80 000 euroa.

Kun yhtälö muuttuu aina vaikeammaksi, paineet kasvattaa vanhustenhuollon asiakkaiden omia maksuja tai nostaa hoitoon kelpuuttamisen rimaa entisestään kasvavat. ET-lehden otsikko kolmen vuoden takaa esittää ongelman hurjan konkreettisesti: ”Palveluasumisen maksut hirvittävät – jopa omakotitalon hinta vuodessa.”

Suomessa on saattanut olla vallalla kahdenlaista myyttiä. Yksi on se, että hyvinvointivaltio pitää huolen joka kansalaisesta vauvasta vaariin, eikä vähempi kelpaisikaan ”maailman onnellisimmalle kansalle”. Toinen on, että omaksi ostettu koti on luja ja hiljalleen arvoaan kartuttava vanhuudenturva.

Nyt näitä myyttejä koetellaan urakalla. Jo muutaman vuoden ajan on julkisuudessa käyty keskustelua siitä, että Suomessa on ainakin sen miljoona asuntoa, joiden arvot laskevat, koska ne sijaitsevat taloudellisesti ja väestöllisesti kuihtuvilla alueilla.

Ettei menisi liian iloiseksi, viime viikolla uutisoitiin arvio, jonka mukaan Suomessa on vuonna 2040 jäljellä enää kolme reippaasti kasvavaa kaupunkiseutua. Samalla aikajänteellä muu maa tyhjenee, kuihtuu ja autioituu.

Kuuluuko sanonta jatkossa, että on lottovoitto syntyä Helsingin, Turun ja Tampereen seutukunnilla?

Olisi mukava sanoa, että uutinen Esperi Caren ongelmista perustui kuukausia kestäneeseen tutkivaan journalismiin, syväkurkkuihin ja vuodettuihin dokumentteihin. Fakta on, että kompastuin sattumalta uutiseen aihepiirissä, josta huomaan tarvitsevani paljon aiempaa paremmat tiedot sekä työtäni että itseäni ja omaisiani ajatellen.

Se, että minä olen alkanut 47 vuoden iässä tutustua eläkeläisille suunnattuihin uutisiin, tuo mieleen yhden kirkkaan ajatuksen: Kiitos Esperi Care!