TOIMITTAJAPAJA 2019

Koivusen kolumni: Media ohjaa turvattomuuden tunteeseen

Suomea pidetään turvallisena maana asua, mutta yleinen turvattomuuden tunne on lisääntynyt.
Suomessa turvallisuus ei ole heikentynyt vaan päinvastoin lisääntynyt. Miksi sitten ihmiset kokevat
turvattomuutta?

Huomaan varsinkin itsestäni, kuinka turvattomuuden tunne kalvaa minua. Koetko itse olosi
turvalliseksi kävellessäsi keskustassa iltamyöhään? Minä en ainakaan koe. Itse en voi olla
keskustassa kello 21 jälkeen, koska pelkään liikaa. Tässä myös luonteeni on merkittävä tekijä,
koska olen jonkin verran ujo ja muutenkin pelokas.

Media luo meihin pelkoa korostamalla negatiivisia tapahtumia. Mediassa kerrotaan, kuinka
Tampereen keskustassa jotakin henkilöä on puukotettu tai jonkun kimppuun on käyty. Miksi media
ei sitten kerro niistä sadoista päivistä, kun keskustassa ei ole tapahtunut mitään pahaa? Fakta on se,
että kukaan ei lukisi juttua siitä, kuinka keskustassa ei tapahtunut mitään erityistä. Ihmiset haluavat
tietää, mitä on tapahtunut ja miksi.

Sisäisen turvallisuuden portaali (Tuovi) on teettänyt tutkimuksen vuonna 2017 turvattomuuden
tunteesta Suomessa. Eniten ihmiset pelkäävät rattijuopumuksia. Yleisesti päihteiden käyttö herättää
huolta ihmisissä, mutta tämä huoli on hiukan vähentynyt 2000-luvun edetessä. Yleinen
katuväkivallan pelkokin on lisääntynyt.

Kansainvälinen terrorismi herättää erittäin suurta pelkoa ihmisissä ympäri maailmaa, niin myös
Suomessa. Joudumme valitettavan usein lukemaan ympäri maailmaa tapahtuneista terrori-iskuista
sekä jouduimme kärsimään terroriteosta 2017 Turussa. Terrorismin uhkaa mitataan neliportaisessa
järjestelmässä. Suomessa usko on asteikossa numero kaksi eli kohonnut uhka (Supo).
Yleisen turvattomuuden tunteen lisääntymiselle yritetään monesti etsiä syytä, mutta se on hankalaa.

Usein joku ihminen voi kertoa miksi on onnellinen, mutta vaikeampaa on kertoa, miksi tuntee
olonsa turvattomaksi. Medialla on iso rooli turvattomuuden tunteen lisääntymisessä, koska kaikki
pahat asiat ovat koko ajan käden ulottuvillamme. Tämä on varmasti asia, johon ei löydy
yksiselitteistä vastausta.

Kristiina Koivunen
Kirjoittaja on 17-vuotias lukiolainen ja aktiivinen poliittinen toimija

Toivasen kolumni: Seksipositiivisuus rohkaisee ihmisiä puhumaan, ei panemaan

Seksi on aina ollut puheenaiheena kiinnostava. Ennen siitä puhuttiin kiertoilmauksin, mutta oltiin pelkkänä
korvana, jos joku uskalsi sanoa jotain suoraan. Seksin tabuarvo on kuitenkin nykyään vähentynyt
voimakkaasti seksipositiivisuuden ansiosta. Termi ”seksipositiivisuus” tarkoittaa ajatusmallia, joka yrittää
poistaa seksiin ja siitä puhumiseen liittyvää stigmaa ja häpeää. ”Seksipositiivisuus on ennen kaikkea asenne,
jossa seksiä tai seksuaalisuutta ei lähestytä normittavalla ajattelutavalla. Tärkeintä on purkaa
tutkimustiedon kautta seksiin liittyviä tabuja, jotka rajoittavat ihmisiä ja luovat turhia pelkoja ja kapeita
mielikuvia sekä seksin että seksuaalisuuden osalta”, kuvailee filosofian tohtori Anna-Leena Pääkkölä Laura
Forsén jutussa ”Seksipositiivisuus salonkikelpoiseksi – hyvinvointia, tasa-arvoa ja aktivismia” (27.11.2018, tutka.pro).

Myös erilaiset vaikuttajat, kuten Kaisa Merelä, Jenni Janakka ja Iris Flinkkilä, ovat nostaneet seksin
julkiseen keskusteluun. He pyrkivät luomaan meille jokaiselle jollakin tavalla tutusta aiheesta vapaan
julkiselle keskustelulle, ilman negatiivista latausta. Seksi on positiivinen asia, jota ei pidä häpeillä.
Seksipositiivisuus on piristävä ja tärkeä lisä yhä avoimempaan ja suvaitsevampaan maailmaan.

Jokaiselle hyvälle muutokselle syntyy kuitenkin aina vastarintaa. Esiin nousseen kritiikin mukaan
seksipositiivisuus luo ihmisille paineita harrastaa seksiä tai tekee yhteiskunnastamme yliseksuaalisen. Sitä
varten seksipositiivisuus ja -puhe ei kuitenkaan ole. Se on sitä varten, että jokainen voi harrastaa seksiä niin
vähän tai niin paljon ja millä tavalla kuin haluaa, tuntematta pahaa oloa siitä, kunhan se ei loukkaa muita.
Ymmärrän, mistä kyseinen tunne kumpuaa. Moni tuntee olonsa kokemattomaksi ja riittämättömäksi niiden
vahvojen persoonien rinnalla, jotka ovat puskeneet seksipositiivisuutta viime aikoina aktiivisesti eteenpäin.
Vika ei kuitenkaan ole näissä henkilöissä, vaan siinä ettei epäkokeneiden, traumatisoituneiden tai hiljaisien
ääni vielä kuulu. Mutta se tulee kuulumaan, kunhan äänekkäät ovat raivanneet heille tien ja alustan, jossa
puhua.

Minun on vaikea uskoa, että seksipuhe saa ihmisiä, joko siitä inspiroituneina tai ahdistuneina, harrastamaan
seksiä. Se saa aikaan tunteita, jotka toivottavasti monissa tapauksissa kehkeytyvät puheeksi asti. Ne, jotka
ahdistuvat tai pelkäävät seksipositiivisuutta, voivatkin miettiä mitä puhe heidän kohdallaan tekisi. Jos ajatus
puhumisesta kauhistuttaa, silloin se on paikallaan. En tarkoita, että jokaisen pitäisi kailottaa
makuuhuonepuuhiaan koko kansalle, mutta seksikumppanin tai -kumppanien kanssa omien tuntemusten
avaaminen on äärimmäisen tärkeää. Jos seksistä ei voi puhua pelkäämättä, en usko, että sitä kannattaa
silloin tehdä. Myös ystävien kanssa puhuminen voi olla yllättävän raikas tuulahdus ja haihduttaa seksiin
liittyvää häpeää.

Seksipositiivisuuden puolestapuhujat ovat tehneet tärkeää työtä suvaitsevaisuuden eteen. Se on nostanut
keskusteluun erilaiset ihmiset ja vähemmistöt. Erilaisuuden tiedostaminen on askel lähemmäs
suvaitsevaisuutta. Samalla seksipositiivisuus siirtää puheen seksistä 2020-luvulle. Jos nämä edistysaskeleet
häiritsevät, kannattaa katsoa peiliin. Löytyykö sieltä omia lukkoja, traumoja tai kipupisteitä, joista olisi
päästettävä irti? Jos vastaus on kyllä, on seksipositiivisuus auttanut sinuakin. Se on saanut sinut löytämään
jotain työstettävää itsessäsi.

Meidän ei pidä hiljentää äänekkäitä vaikuttajia. Meidän ei myöskään tarvitse samaistua tai haluta tehdä
samaa kuin he, sillä olemme jokainen yksilöitä. Ja siitä seksipositiivisuudessa on kyse. Yksilöllisyyden
oikeuden vaalimisesta ja arvostamisesta. Se ei painosta, oleta tai käske. Se rohkaisee, vapauttaa ja
hyväksyy. Ne ovat tekoja, joita jokaisen pitäisi nykyaikana kannattaa.

Laura Toivanen
Kirjoittaja on nuori opiskelija Tampereen yhteiskoulun lukiosta.

Matilaisen kolumni: Representaatio on enemmän kuin sana

Representaatio on sana, jonka olen kuullut heiteltävän median yhteydessä nyt monta vuotta. Se
tulee yleensä puheeksi silloin, kun aiheena on tv-sarja, elokuva tai joku muu median alan työ,
jonka päähenkilönä on vähemmistö. Mitä enemmän siitä on puhuttu, sitä enemmän ihmiset ovat
kritisoineet sitä. Yleensä valitukset tästä aiheesta ovat ”Eikö meillä ole jo tällaisia juttuja jo
tarpeeksi. Tällaisia alkaa olla jo liikaa.” tai ”Miksi tämä on enää tärkeää? Vähemmistöjä näkee
nykyään melkein kaikessa.” Minulla on kuitenkin vastaus siihen, miksi tämä on vieläkin tärkeää:

Moni media-alan yhdistys, jotka ovat alansa huipulla, osaavat tehdä representaatiota oikein. Ja
myös tietysti se, että me vielä teemme ison haloon siitä, että sitä on.
Yksi hyvä esimerkki huonosta representaatiosta on Disneyn live-action elokuvat. Koska Disneytä
on kritisoitu heidän prinsessojensa takia, he ajattelivat korjata sen live-actionissa. Tuloksena,
näiden prinsessojen persoonallisuus, mikä teki niistä niin rakastettuja, kadotettiin kokonaan. Sen
sijaan, jokaisesta naispäähenkilöstä tuli toistensa kopioita: itsenäisiä nuoria naisia, jotka osaavat
pelastaa itsensä, eivätkä tarvitse miestä. He ovat silti tarpeeksi feminiinejä, etteivät
konservatiiviset saa itkupotkuraivaria. Tämä ei ole representaatiota, mitä ihmiset haluavat. Tämä
on kapitalistista representaatiota.

Mitä on sitten hyvää representaatiota? Otetaan esimerkiksi tv-sarja On My Block. On My Block
kertoo neljästä nuoresta, jotka yrittävät elää normaalia nuoruutta, heidän naapurustossaan olevan
väkivallan ja jengitaistelun lomassa. Ensinnäkin jokainen tämän sarjan hahmo on omanlaisensa
persoonsa. Heillä on isojakin vikoja, mutta he yrittävät parhaansa. Toiseksi sarjan luojat tietävät,
mitä tekevät, koska he ovat itse kokeneet asioita, mitä sarjassa tapahtuu, tai tuntevat jonkun, joka
on. Kolmanneksi: koko sarja on jotain uutta. Sarjassa kerrotaan sellaisten ihmisten tarina, jota
sellaisen elinympäristön ulkopuolella olevat eivät koskaan olisi muuten kuulleet. On my blockissa,
uudet äänet ovat ghetossa elävät nuoret, ja Latinat.

Tuo kolmas asia on aivan tärkein asia representaatiossa. Representaatio antaa äänen sellaisille,
jotka eivät ole saaneet siihen aikaisemmin mahdollisuutta. Representaatio antaa ihmisille
mahdollisuuden näyttää ihmisyytensä. Representaatio näyttää, että vähemmistöt ovat enemmän
kuin stereotypioita. Representaatio antaa muille ihmisille mahdollisuuden nähdä enemmän ja
ymmärtää enemmän. Representaatio on ehkä tärkein vähemmistölle. Ihminen, joka on nähnyt
itsensä kaikkialla koko elämänsä, ei ymmärrä sitä hetkeä, kun näkee samanlaisen ihmisen kuin sinä
ensimmäisen kerran. Se hetki, kun tajuaa, ettei ole yksin tai se, että kuka tahansa voi olla tarinan
sankari, on sanoinkuvaamattoman upeaa.

Elli Matilainen 
Kirjoittajan kuvaus tähän vielä. 

Tulijoen kolumni: Minua oksettaa, että osa tutuistamme äänesti persuja

Monia pelottaa perussuomalaisten yllättävä suosio, mutta todellisuudessa persuja
kannatetaan lähes yhtä paljon kuin ennenkin – mikä on valitettavaa.

Eduskuntavaalit pidettiin noin kuukausi sitten eli huhtikuun alussa. Vaalitulos sai monet
kiehumaan, toiset taas olivat erittäin tyytyväisiä. Monia ketuttaa perussuomalaisten toinen sija, ja he
ihmettelevät, miten persut ovat nyt niin suosittuja ja kuinka kusessa Suomi on. On totta, että Suomi
on kusessa, muttei se sentään kokonaan perussuomalaisten syytä ole. Persujen suosio ei kuitenkaan
ole nousussa, vaikka he saivat enemmän paikkoja.

Iltalehden tulospalvelun (Vuokko 2019, katsottu 5.5.2019) mukaan kaikista äänistä
perussuomalaiset saivat 17,5% ja paikoista 39 kappaletta. Prosenttituloksen alla näkyy myös,
paljonko perussuomalaisten kannatus on noussut: ei yhtään. Itseasiassa se on laskenut – no vaivaiset
0,2 prosenttia – mutta silti laskenut. On se kiva, ettei heidän kannatuksensa ole nousussa, mutten
silti hengähtäisi helpotuksesta.

Perussuomalaisia oli kuitenkin kannattanut lähes joka viides äänestäjä, ja tämä fakta oksettaa
minua. Haluatko tietää, kuinka moni suomalaisista äänesti persuja? Ylen vaalipalvelun mukaan
hyväksyttyjä ääniä oli kaikkiaan yli kolme miljoonaa, tarkka luku on 3 081 916. Näistä voimme
laskea perussuomalaisten äänestäjien määrän käyttämällä tulospalvelun julkaisemaa
äänestysprosenttia. Saadaan tulokseksi, että Suomessa on 539 335 henkilöä, jotka ovat äänestäneet
perussuomalaisia. Huomaamme myös, että perussuomalaisten kannattajia on lähes joka kymmenes
suomalainen, kun vertailemme saamaamme lukua Suomen väkilukuun. Kuulit oikein. Ei joka
kymmenes äänioikeutettu vaan joka kymmenes suomalainen. Siitä kymmenesosasta suomalaisia
varmasti mahtuu ihmisiä myös sinun lähipiiriisi.

Toinenkin fakta vaaleista ja perussuomalaisista huolestuttaa minua. Jussi Halla-Ahoa,
perussuomalaisten puheenjohtajaa, äänesti yli 30 000 ihmistä. Jussi Halla-Aho on tunnettu rajusta
maahanmuuttovastaisuudestaan, joka syystä tai toisesta kohdistuu niitä ihmisryhmiä kohtaan, joiden
ihonsävy on lunta ja a4-arkkeja tummempi. Halla-Aho ei myöskään pidä islamista, jota kutsuu
raiskaajien uskonnoksi. Jussi vihaa ”vihervassarinaisia” jopa enemmän kuin muslimeja ja onkin
kertonut vuonna 2006 toivovansa, että he tulevat ”matumiesten” raiskaamiksi. Tätä ihmistä on
äänestänyt lähes saman verran ihmisiä kuin Ylöjärvellä asuu.

Minun on vaikea ymmärtää, että Suomessa on näin vihaa täynnä olevia ihmisiä vielä vuonna 2019.
Muslimi- ja raiskauskommenttiensa lisäksi suomalaisten rakastama Jussi-poika on kirjoittanut
unelmastaan ampua homomiehiä Helsingin Kalliossa. Ihailtavinta meidän Jussissa on se, kuinka
hän yrittää piilottaa vihansa, kiusaamisensa sekä syrjinnänsä vähemmistöjä kohtaan oman
kiusaustaustansa taakse. Siinäpä meillä kunnioitettava mies.

Äärioikeistomielipiteitä omaavan johtajan nousu on 2010-luvun trendi, joka näkyy erityisesti
Euroopassa ja länsimaissa. Halla-Ahon suosion lisäksi muita ilmiön seurauksia ovat Trumpin pääsy
Yhdysvaltain presidentiksi, uusnatsismin nousu Puolassa sekä Brasilian uusi presidentti Jair
Bolsonaro. Suomi ei siis ole yksin, mutta se ei tarkoita, että voisimme olla toimimatta. Päinvastoin
viimeistään Suomen pitää olla se, joka saa vihan kukinnan kitkettyä.

Jotkut voisivat sanoa tuomitsevaa kirjoittamistani sananvapautta rajoittavaksi. Sananvapaus on
käsite, jota käsitellään mielestäni liian mustavalkoisesti. Onko avoin viha eri kansanryhmiä kohtaan
vielä sananvapauden suojaavan kuplan alla? Entä tarkoittaako sananvapaus sitä, että loukkaavia ja
yleistäviä väittämiä saa hoilottaa ilman kritiikin tai kyseenalaistamisen kohteeksi joutumista?
Kertokaa te.

Wiljami Tulijoki
Kirjoittajalla on poliittista taustaa kahden lukiotason yhteiskuntaopin kurssin verran

Kesselin kolumni: Mikset voi vain olla normaali?

Vaistonsa varassa ihminen pelkää kaikkea, mitä ei voi ymmärtää. Massasta poikkeava ja silmäänpistävä yksilö herättää muiden huomion. Miksi tuokin on tuollainen ja käyttäytyy noin? Miksei hän voi olla niin kuin me muutkin? Väitän, että jokainen ihminen on joskus ajatellut noin. Mikä erilaisessa ihmisessä siis häiritsee?

Pelko. Viittasin siihen jo alussa. Ihminen pelkää kaikkea, mitä ei ymmärrä. Näin ollen epätavallisen ihmisen torjuminen ja tuomitseminen onkin siis pikemminkin puolustusrefleksi kuin mielipide. Huomiota herättävä asia ikään kuin rikkoo turvallisen arjen rutiineineen. Jokin ei ole niin kuin tavallisesti. Jokin ei ole tuttua ja turvallista.

Mutta mikä ihme on normaalia? Kuka sen määrittää? Onko normaalius sitä, että ihminen antaa muiden ihmisten ja yhteisöjen tehdä päätökset puolestaan? Televisiossa, lehdissä ja sosiaalisessa mediassa ovat yksilöä hallitsevat voimat. Ihminen toimii muiden ihmisten mukaan, koska haluaa olla normaali ja rauhassa. Ei saa herättää huomiota.

Erilaisuutta ovat puolestaan monet asiat. Kadulla kulkiessa huomion kiinnittää usein ensimmäisenä ihmisen ulkonäkö. Bussipysäkillä seisova ihminen näyttää jotenkin oudolta ja hiukan epäilyttävältäkin. Joskus huomion voi kiinnittää myös se, jos hän puhuu jotain muuta kieltä kuin suomea. Kuten vaikkapa ruotsia. Lukuisat suomenruotsalaiset ovatkin viime vuosina kokeneet olonsa uhatuksi julkisilla paikoilla, kun ovat puhuneet omaa äidinkieltään ja toista kotimaista kieltämme. Asiasta on 2010-luvulla raportoitu sekä kotimaisissa että ulkomaisissa tiedotusvälineissä. Ilmeisesti ruotsin kieli on Suomessa kadulla kuultuna pelottavaa, koska jotkut ihmiset reagoivat siihen aggressiivisesti.

Erilaisuutta ei kuitenkaan tuomita ainoastaan kaduilla ja puistoissa. Monet julkisuuden henkilöt ovat saaneet tuta vakavaa uhkailua ja häirintää oman identiteettinsä ja julkikuvansa vuoksi. Syrjintää ja uhkailua voivat lietsoa esimerkiksi henkilön ulkonäkö, arvot, seksuaalinen suuntautuminen tai jokin hänen arkinen tapansa. Lisäksi muun muassa Internet ja sosiaalinen media ovat luoneet ihmisten ahdistelulle aivan uudet mahdollisuudet ja mittasuhteet.

Kaikki me olemme luonnollisesti erilaisia. Silti ennen kaikkea ne, jotka solvaavat rohkeita ja itsensä kanssa sinut olevia ihmisiä, kokevat monet asiat häiritseviksi. Hyökkääminen muita ihmisiä kohtaan on selkeästi merkki pahasta olosta ja pelosta. Uhkailua ja väkivaltaa harjoittavat ihmiset ovat hekin silti erilaisia. Erilaisia siksi, että muista ihmisistä he haluavat hyökätä muita ihmisiä kohtaan. Toistaiseksi muiden ihmisten oikeuksia vastustavat henkilöt eivät kuitenkaan ole onnistuneet perustelemaan toimintaansa ja arvojaan järkevästi.

Ihmisarvo tai ihmisoikeudet eivät ole subjektiivisia käsitteitä. Ne koskevat kaikkia, tässä tapauksessa sekä uhkailijaa että uhattua. Emme vieläkään ole onnistuneet selvittämään, miksi jotkut ihmiset ovat parempia kuin toiset.

Varmaankin siksi, että kukaan ei ole parempi.

Emil Kesseli
Kirjoittaja on lukiolainen ja humanisti Pirkanmaalta