Jossain tuolla alapuolellamme on paikka, jossa Tuomari Nurmio menetti osan kuulostaan.

Olemme Helsingin keskustassa, Lönnrotinkadulla sijaitsevan hotelli Glo Artin takapihalla.

Tapahtuma-aikaan vuonna 1979 jugendrakennusta vielä kutsuttiin Vanhaksi Poliksi. Tuolloin Polytekninen korkeakoulu oli siirtynyt vaiheittain Otaniemeen, mutta ylioppilaskunta omisti vielä rakennuksen ja siellä järjestettiin keikkoja.

Tuomari Nurmiolla taas oli Köyhien ystävät -niminen yhtye, jolla oli treenikämppä kellarissa.

Ja nyt treenikämpällä oli käynnissä jonkin sortin tappelunnujakka. Se oli alkanut, kun Nurmion etäisesti tuntema humalainen nuorukainen oli huitaissut häntä korvaan. Nurmio oli vastannut lyöntiin, mutta osunut vahvistimeen, ja kädessä oli murtunut jotain.

Nyt päässä humisi kummallisesti, ja kaiken lisäksi humalainen lähestyi kädessään suuri ruuvimeisseli.

Tästä saattaisi tulla pahaa jälkeä.

Suomalaisen musiikkihistorian kannalta on myönteistä, että Nurmion kaverit keskeyttivät hyökkäyksen.

”Pari kolme frendiä kiskoi sen tähän pihalle ja nuijivat sen sitten tuohon”, Nurmio muistelee nyt ja katselee hotellin asfaltoitua takapihaa. ”Mä en siihen touhuun enää osallistunut.”

Sen verran tolkuissaan kaverit adrenaliinihöyryistä huolimatta olivat, että humalainen nuorukainen selvisi pieksemisestä vähin vammoin.

”Tapasin sen joskus myöhemmin, ja se totesi, että hänelle ei brenkku sovi ja aikoi lopettaa juomisen.”

Seuraavana viikonloppuna Köyhien ystävät joutui perumaan Oulun Kuusrockiin sovitun keikan Nurmion murtuneen käden takia, mutta viikkoa myöhemmin tämä esiintyi jo Kaivopuistossa kipsi kädessään.

Korvaan lyönti jätti pysyvän huminan.

”Se on sellainen jatkuva kohina, joka on aika kovakin silloin, kun on ihan hiljaista”, Nurmio selittää. ”Onneksi aivot feidaa sitä pois.”

Haljennut tärykalvo ja murtunut käsi kuulostavat ikäviltä jutuilta. Nurmiolle ne kuitenkin olivat vain alkusoittoa hänen tulevista vaikeuksistaan.

Hotellin uumeniin meidät on tuonut Nurmion ensimmäinen levy Kohdusta hautaan, jonka julkaisemisesta on kulunut 40 vuotta.

Kyseessä ei ole mikä tahansa tekele, sillä jo julkaisuvuonna 1979 useamman lehden toimitukset valitsivat sen vuoden levyksi, ja vuonna 2005 se valittiin Soundi-lehden kriitikkoäänestyksessä suomirockin kaikkien aikojen parhaaksi albumiksi.

Seuraavana listalla tulivat Wigwamin Nuclear Nightclub (1975), Hurriganesin Roadrunner (1974), Sielun veljien L'amourha (1985) ja Hassisen koneen Rumat sävelet (1981).


Vuosia täyttävä esikoislevy oli monella tapaa poikkeuksellinen. Aikoinaan Kohdusta hautaan sai lentävän lähdön heti ensimmäisellä sinkullaan, sillä sen toinen puoli oli skandaali ja toinen puoli hitti.

Skandaali oli Kurja matkamies maan -niminen kappale, alun perin vanha körttivirsi, jota isoäiti oli hyräillyt pikku-Hannun vieraillessa lapsena Pohjanmaalla. Kyseessä oli varsinkin körttikansalle rakas kappale, jota veisattiin usein hautajaisissa.

Omassa versiossaan Nurmio teki sanoitukseen pieniä, mutta merkittäviä muutoksia.

Näin alkuperäisen virren rivi Mua auta Herra, mä toivon vaan vaihtui Köyhien ystävien bluesversiossa muotoon Ai jumalauta, mä toivon vaan, ja herran sijasta siinä laulettiin rouvasta.

Mekkala oli valmis.

Yleisradion ohjelmapäivystys täyttyi puheluista, ja myöhemmin radion ohjelmaneuvosto käsitteli asiaa keskustalaisen pastorin Urpo Kokkosen vaatimuksesta.

Tämän jälkeen kappaleen soittanut radiotoimittaja sai nuhteet, ja sinkku häipyi radioaalloilta melko lailla täydellisesti.

Kappaleen tarina kerrotaan tarkemmin Nurmion uraa kattavasti käsittelevässä kirjassa Dumari (WSOY, 2010).

Nyt Nurmio suhtautuu tapaukseen rauhallisesti.

”Tavallaan se oli vaan mainosta”, hän sanoo. ”Joidenkin sukulaisten kanssa se tosin aiheutti välirikon. Mulla on Pohjois-Savossa ja Pohjois-Pohjanmaalla körttisukulaisia, ja sitä kappaletta pidettiin rienauksena.”

Jatkamme kierrosta. Nurmiolla riittää kosolti tarinoita jugendtalosta, jossa hän vietti runsaasti aikaa 1970- ja 1980-luvulla.

Parkkihallissa hotelliasiakkaiden autojen seassa on Nurmion musta Mersu, jolla hän hoitaa soolokeikkojaan, mutta entisen treenikämpän löytäminen osoittautuu mahdottomaksi.

Hotellin yhteyteen on 1980-luvun lopulla rakennettu uusi puoli, ja kellarikerrokset ovat menneet uusiksi kokonaan.

”Siellä oli sellainen pitkä käytävä ja lattiat lainehti sadevedestä”, Nurmio muistelee ja katselee ympärilleen epätietoisen näköisenä.

Vähän aikaa hämmästeltyämme jätämme treenikämpän etsimisen ja siirrymme eteenpäin.

Jos Kurja matkamies maan oli se skandaali, Valo yössä oli se hitti.

Lähtökohdan kappaleen syntyyn antoi Nurmion kirjoittama Juopon reissu -nimellä kulkeva runo, jota hän muokkasi kappaletta varten. Studiossa kappaletta hierottiin pitkään, kunnes viides otto valittiin julkaistavaksi.

Julkaisun jälkeen Valo yössä nousi singlelistalle kuudeksi kuukaudeksi, ja oli listaykkönen kolmen kuukauden ajan.

”Tuomari Nurmio iskee suoraan hermoon”, Ilta-Sanomien toimittaja Pirkko Kinnunen kirjoitti huhtikuussa Nurmion ensimmäiseksi haastatteluksi mainostetussa jutussa.

Mitenkään helppoa haastattelun tekeminen ei toimittajan mukaan ollut.

”Hänestä on kiskottava juttua ulos”, Kinnunen kirjoittaa. ”Pyydän häntä kertomaan itsestään ja se tuntuu olevan vaikeaa. Jotain sentään irtoaa, sen tunnustuksen lisäksi, että Hande on hiljainen luonteeltaan.”

Kinnusen mukaan Nurmio sulkeutui haastattelussa ”kuin simpukka”, mikä kuvaa melko hyvin artistin tulevaa suhdetta toimittajiin.

Vielä estottomammin kappaletta ylisti Peter von Bagh kuukautta myöhemmin Kalevassa.

”Jos iskelmä parhai[mmi]llaan tarjoaa kansallisen itsetiedostuksen hetken ja samalla pisaran tajua itsestään, Tuomari Nurmion esikoislevy on tuottanut tällaisen harvinaisen hetken”, von Bagh kirjoittaa.

Nurmiota ylisanat hymähdyttävät. Itse hän pitää kappaleen suosion syynä suomalaiseen mielenmaisemaa iskevää tunnelmaa.

”Jotenkin se tummempi virta vetoaa ihmisiin. Sen sävelhän on aika arkaainen, ja siinä on jotakin Kalevalaankin viittaavaa. Ja toisaalta tekstiin ei ole haettu mitään samastuttavaa tarinaa, jollainen hiteissä usein on, ja siinä sen voima saattaa ollakin.”

Tekstin aloittaa tehokkaasti rivi taksin katolla vilkkuu yön ainoa valopilkku, minkä jälkeen kertojaminää odottaakin tuhto topattu mutteriveneen eli kyseisen auton takapenkki.

Myöhemmin kappaleessa käytetään vanhaa runokieltäkin, kun hallasilmien himerrys hyytää kerjääjää.

Rivi on yksi niistä, joita lyriikka-aiheisilla keskustelupalstoilla useimmiten tulkitaan.

”Kyllä se naisen kylmää katsetta tarkoittaa”, Nurmio vahvistaa. ”Vaikka voi siinä nähdä yleisempääkin ylenkatsetta ihmistä kohtaan, jolla ei ole asemaa yhteiskunnassa.”

Hienoa sanankäyttöä löytyy muistakin levyn kappaleista.

Spotifyssa soitetuin kappale on Kurjuuden kuningas.

Mä olen yksin yksinäinen. Sä olet yksin yksinäinen. Mä olen onnen kerjäläinen, siinä lauletaan.

Nurmion mukaan hänelle on suomalaisten rocksanoittajien joukossa luonnostaan langennut osa, jossa asioita katsotaan vähän vinosta ja syrjäytyneestäkin näkökulmasta.

Samaa asiaa lienee tarkoittanut ohjaaja Jouko Turkka, jonka mielestä Nurmio katsoo asioita ”kuolemasta käsin” ja on niitä harvoja lauluntekijöitä, jota osaavat kuvata kärsimystä uskottavasti.

Nurmio kuitenkin sanoo, ettei ole missään vaiheessa halunnut olla yhteiskunnallinen julistaja.

Itse hän pitää levyn kappaleita parodisina lauluina vakavista asioista.

”En mä koe itseäni miksikään maailmanlopun maalariksi vaan toivon, että niissä välähtelee aina myös huumori.”

”Se on vähän kuin vetäisi synkkiä lauluja pellen kamppeissa.”

Levyllä tekstit pääsevät oikeuksiinsa, kun Köyhien ystävät – eli tuleva Agents – säestää solistia hillityn taidokkaasti.

Kierroksemme jatkuu yläkertaan. Kolmannessa kerroksessa on juhlasali, jota hotelli vuokraa nykyisin esimerkiksi häihin ja muihin tilaisuuksiin.

Nurmio ihastelee suurikokoisia puukissoja, jotka vartioivat kaidetta esiintymislavan vieressä. Vaikutuksen tekevät myös vanhat koristeelliset ilmastointiritilät.

Tässäkin salissa Kohdusta hautaan soinut moneen kertaan.

”Tämä tilahan on nyt aika juhlallinen, mutta siihen aikaan meno oli riehakasta”, Nurmio toteaa.

Häneen mukaansa Vanha Poli oli 1970-luvun lopussa muusikoille tärkeä paikka.

Nyt esiintymislavan koristekissat saavat jälleen kuulla tutun kappaleen, kun Kurja matkamies maan lähtee artistin yksin tulkitsemana.

”Mulle on aina ollut tärkeää, että biisejä voi soittaa monenlaisilla kokoonpanoilla”, hän sanoo. ”Mulle kappale on sitä parempi mitä käyttökelpoisempi se on.”

Mitenkään ilmiselvää Kohdusta hautaan -levyn menestys ei Nurmion mukaan ollut, sillä 1970-luvun lopulla punk oli muotia, ja huomio keskittyi enemmänkin kappaleiden energiaan kuin tekstien kaunokirjallisiin arvoihin.

Esimerkiksi Johanna-levy-yhtiön Atte Blom piti Valo yössä -kappaletta turhan kirjallisena.

Myöhemmin Blom on epäilemättä siunannut moneen kertaan arvionsa osoittautumista vääräksi, sillä levy oli Love Recordsin raunioille perustetun Johannan ensimmäinen albumijulkaisu ja täydellinen onnistuminen suuntaansa etsivälle yhtiölle.

Samaan aikaan kun kappaleet soivat kaikkialla, artisti kärsi.

Nurmio vaikuttaa olevan rakennettu tavalla, joka kestää huonosti yleistä huomiota – ja vuonna 1979 sitä tunki päälle ovista ja ikkunoista.

Menestyslevy yhdisti poikkeuksellisella tavalla kaupunkien opiskelijapiirit ja maakuntien kansanrivit, eikä ihailuaan osoittavista ihmisistä päässyt eroon millään.

Nurmio otti mielenkiinnon henkilökohtaisesti ja loukkaantui verisesti, jos joku tuijotteli tai osoitteli häntä sormella raitiovaunussa. Hän koki suosion myötä menettäneensä sivullisen tarkkailijan miellyttävän aseman ja muuttuneensa kansakunnan yleiseksi omaisuudeksi.

”Kun pärstä on telkkarissa, siitä saa maksaa puoli vuotta veroa”, hän totesi happamana.

Myös keikkailu tuntui usein painajaiselta. Varsinkin tanssilavoilla Nurmiota ahdistivat lavan eteen kuseskelevat ja ääliömäisesti mölisevät kuulijat.

”Laaja suosio tuli puskista”, Nurmio sanoo nyt. ”Olin ajatellut, että minua diggaisivat lähinnä saman genren ihmiset. Nyt se homma meni aika kauaksi siitä tontista, mitä olin suunnitellut.”

Tässä nöyrien laulajatähtien maassa Nurmio onkin siitä poikkeuksellinen artisti, että hän uskaltaa sanoa, että arvostaa toisten kuulijoiden mielipiteitä enemmän kuin toisten.

Yhtä raikasta on, että hän on kutsuu örveltävää yleisönosaa ”känniurpoiksi” ja ”idiooteiksi”.

Ärsyttäviä olivat myös monet toimittajat. Kohdusta hautaan -levyn julkaisua ennen Nurmio oli haaveillut seesteisistä keskusteluista asiantuntevien musiikkitoimittajien kanssa, mutta jättisuosion myötä hän löysi edestään mitä erilaisempia yrittäjiä.

Kaikki eivät olleet edes levyä kuunnelleet.

”Se oli aika kiusallista. Monet toimittajat olivat siihen aikaan aika ammattitaidottomia. Kyseltiin lempivärejä ja sellaista.”

”Ei ne jutut silti olleet mitään sensaatiolehtien repostelua vaan ihan huolimattomuutta vaan.”

Mahdollisen kliimaksin Nurmion ahdistunut julkisuussuhde koki, kun Seura-lehti piirrätti hänestä paperinuken, kuten tapaan kuului.

Pikku Seura -palstalla julkaistu Nurmion näköinen hahmo seisoo alushoususillaan ja on kypsän näköinen.

”Jouduin siinä väärään laatikkoon ja koin itseni jotenkin epäonnistuneeksi. Vähän se nukke ehkä tuntui häpäisyltäkin. Ainakaan se ei ollut juttu, jota olisi mainostanut kenellekään.”

”Nyt ne tuntuu kaukaisilta asioilta. Se trauma katosi jo kauan sitten, ja nykyään toimittajien kanssa on hauska jutella. Ajattelen nykyään myös, että ei musa siitä huonone, mitä enemmän diggareita sillä on.”

Sen verran vanhaa paljastumiskauhua Nurmiosta yhä löytyy, ettei hän ole suostunut Vain elämää -ohjelmaan lukuisista pyynnöistä huolimatta.

”Monelle artistille se ohjelma on ihan ongelmaton ja taatusti hyväksi urakehitykselle. Mä kuitenkin ajattelen, että jos se on edellytys sille, että pärjää tässä bisneksessä, niin antaa olla sitten.”

Vuoden 1979 lopulla Köyhien ystävät lopetti toimintansa fanien, toimittajien ja levy-yhtiönkin järkytykseksi.

Kohdusta hautaan jäi yhtyeen ainoaksi levyksi. Köyhien ystävät muutti nimensä Agentsiksi ja Tuomari Nurmio perusti uuden Viides kolonna -yhtyeen.

Nurmion mukaan taipaleen katkeamiseen ei liity kummempaa mystiikkaa, vaan hänen osaltaan syynä oli lähinnä totaalinen väsähtäminen keikkailuun.

”Me kuljettiin siihen aikaan kaiken maailman liitereissä, joissa oli onnettomat olosuhteet ja aika juntti meininki. Istuttiin paljon autossa ja häröily meni liian pitkälle.”

”Samalla mulle tuli stydi kyllästyminen biisimatskuunkin. Halusin soittaa toisella tavalla ja kaipailin säröisempää soundia. Samaan aikaan Esa Pulliainen oli löytänyt sen klassisen rautalankasaundinsa, eikä ollut enää puhettakaan, että se olisi soittanut toisella tavalla.”

Yksi Nurmion tuon ajan tunnelmia kuvaava hetki koettiin syyskuussa 1979.

Nurmio katseli, kun ravintolan televisiossa pyöri ohjelma nimeltä Hepskukkuu. Ohjelmassa Eino Grön esitti Valo yössä -kappaleen juhlallisesti ja ammattitaitoa korostaen.

”Nyt vois vaikka liukastua uima-altaan reunalla”, Nurmio totesi seurueelleen.

Tapio Rautavaara oli paria päivää aiemmin kuollut tapaturmaisesti kaaduttuaan uimahallissa.

Kolme päivää myöhemmin Köyhien ystävät soitti viimeisen keikkansa.

Moni epäili Nurmion uran bändin hajottua lakastuvan, mutta toisin kävi. Kohdusta hautaan levyä seurasi ylistetty Maailmanpyörä palaa, ja keikkailu jatkui kiihkeänä.

Tungettelevista faneista tarpeekseen saanut Nurmio oli kehittänyt Tuomarista itselleen suojakaavun, jonka pystyi vetämään päälleen, kun oli mentävä ihmisten ilmoille. Alkoholia kului ja välillä artisti käyttäytyi huonosti: hän kiilaili jonon ohi ravintolaan ja kaatoi tuoppeja ihmisten päälle.

Oli kuin Nurmiosta olisi tullut Hän on täällä tänään -kappaleen päähenkilö, joka istuutuu, vaihtaa puheenaihetta ja puhuu itsestään.

Neljää ensimmäistä levyään Nurmio kuvaa tunneliksi, jonka läpi mentiin samoilla höyryillä. Romahdus tuli Punainen planeetta -levyn jälkeen vuonna 1982. Keikkapaineista selvitäkseen Nurmio joi yhä enemmän ja siivitti alkoholin tuottamaa tilaa amfetamiinilla ja satunnaisilla psykedeelisillä sienikokeiluilla.

”Olin välillä ihan ryytynyt, ja siinä tilanteessa aineet antoivat sen tarvittavan itseluottamuksen. Paitsi sitten, kun kamaa ei ollut, niin ei ollut enää kukaan, vaan vapisi vaan ihan palasina.”

Nurmion mukaan käyttö oli kuitenkin satunnaista, eikä todellista addiktiota päässyt syntymään. Välillä käytössä oli pitkiäkin taukoja.

”Vielä vuosituhannen vaihteessa muutamat nokat tuli vedettyä, mutta mitta tuli lopulta täyteen”, hän sanoo.

Eräänä aamuna artisti järkyttyi kuntoaan ja veti loput kamat alas vessanpöntöstä.

”Mä vaan tajusin, että tää on tuhon tie, ja se loppui sitten laakista.”

”Kuten myöhemmin röökinpolttokin.”

Nyt Nurmio on taas suuren päätöksen edessä.

Artisti istuutuu kuvattavaksi hotellin alakerran ravintolassa oleville valkoisille rappusille, jotka eivät johda mihinkään. Aikoinaan niistä on päässyt jonnekin Vanhan Polin kerroksiin, mutta tie on myöhemmin tukittu uuden puolen rakentamisen yhteydessä.

Nurmion elämässä on luvassa muutoksia. Lähes seitsenkymppiseksi hän näyttää käsittämättömän hyväkuntoiselta, mutta vaikuttaa ymmärtäneen ajan rajallisuuden.

Elämää ei ole hukattavaksi.

Yksi pienemmistä muutoksista on, että Nurmio on ilmoittanut ohjelmatoimistolle, ettei ota enää ”räkäläkeikkoja” vastaan. Hän ei siis enää halua soittaa paikoissa, joissa yleisö on ”lyöntietäisyydellä”, kuten hän itse asian ilmaisee.

”Mut on ajanut musiikin tekemiseen lähinnä tarve kertoa stooreja, ei niinkään toimia jonain viihdyttäjänä”, hän perustelee.

Entisten riesojen lisäksi nykyisin keikoille on tullut ”selfiehelvettikin” mukaan.

Toinen muutoksista on radikaalimpi, sillä Nurmio on päättänyt lopettaa biisien tekemisen.

Hän haluaa hiljentää päänsä jatkuvalta kelaamiselta.

Nurmio selittää, että on koko uransa ajan tilannut itseltään albumillisen kappaleita aina edellisen valmistuttua. Yleensä valmiilta albumilta on jäänyt yli joitain keskeneräisiä kappaleita, ja näin aivoissa kiertää kaiken aikaa sävelmiä ja varsinkin lyriikoita.

Pahinta on, että aivoissa kiertävät niin hyvät kuin täysin kelvottomatkin kappaleet.

”Päässä pyörii koko ajan joku tutka tai skanneri. Yötä päivää rakentelee jotain biisiteemoja, eikä sitä konetta saa millään pysähtymään. Se on sellainen epämiellyttävä automaatti, joka toimii omine lupineen, ja se on oikeasti tosi stressaavaa.”

”Siinä labyrintissä sä sitten olet, ja kun yhden saat valmiiksi, niin mietit jo seuraavaa.”

Päätös tarkoittaa Nurmiolle melkoista elämänmuutosta, sillä hän on tehnyt parisensataa levytettyä kappaletta. Lauluntekijä kuitenkin vakuuttaa, ettei ole hätiköinyt päätöksessään.

Ohjaaja Juha Hurmeen kanssa toteutettavan Kalevala elävänä tai kuolleena -projektin jälkeen hän lopettaa laulunteon kokonaan.

”Siihen projektiin teen vielä muutaman laulun. Mutta kyllä se on tietoinen ratkaisu, mä oon nyt tehnyt biisejä tarpeeksi. Elämä on muualla.”

”Luultavasti käyn muistiinpanot vielä kerran läpi ja poltan loput, että pääsen niistä eroon.”

Kalevala elävänä tai kuolleena -hankkeen suunnitelmissa on julkaista useita levyjä, joista ensimmäinen ilmestyy tämän viikon perjantaina.

Nurmio vaikenee. Ravintolan kabinetissa on hiljaista. Tämä on ehkä niitä hetkiä, kun hän kuulee vaurioituneen vasemman korvansa kohisevan.

”Saa nyt sitten nähdä, kuinka vaikeaa lopettaminen tulee olemaan.”

Vaikka mistä tietää. Ehkä Nurmio onnistuu lopettamaan biisinteon samalla tavoin kuin tupakanpolton tai pulverin niiskuttamisen aikoinaan.

Kertalaakista.

Jonkin aikaa tuskasta hikoillen.

Tarkennus 27.8 klo 11.55: Kalevala elävänä tai kuolleena -hankkeen suunnitelmissa on julkaista useita levyjä, joista ensimmäinen ilmestyy jo perjantaina 30.8. Aiemmin jutussa luki, että levy ilmestyy ensi vuoden puolella. Lähteitä: Lindfors, Salo, Pesonen: Dumari (WSOY, 2010), HS:n ja IS:n arkistot, Tuomari Nurmion kotisivut, Wikipedia