Kaksimetrinen kukkaispoika.

Näin voisi luonnehtia lauluntekijä Heikki Harmaa eli Hectoria Asfalttihippi-elämäkerran pohjalta.

Minä-muodossa etenevä, Asfalttiprinssi-kappaleeseen viittaava teos on Hectorin itsensä ja Tuula Kousan kirjoittama.

Kirja kertoo päähenkilön lapsuudesta Helsingissä, hänen toimittajaurastaan ja nousustaan suomalaisten lauluntekijöiden eturiviin. Ajallisesti kirjassa edetään syntymävuodesta 1970-luvun lopulle saakka.

Suuria paljastuksia kirja ei tarjoa, mutta kertoo kiihkottomasti ja kattavasti herkän ja melankolisuuteen taipuvaisen artistin elämäntarinan. Lyhyesti mukana ovat jo aiemmin kerrotut alkoholiongelmat ja ajanjaksot Lapinlahden mielisairaalassa.

Tärkeimmäksi taiteilijaa määrittäväksi luonteenpiirteeksi teoksessa nousee hänen pasifisminsa.

Sitä kuvaavat kohdat ovat myös kirjan koomisinta antia.

Hectorin soolouran pisti alulle yksi kappale: loppuvuonna 1965 syntynyt Palkkasoturi. Tätä ennen Hector oli soittanut veljensä kanssa perustamassaan Les Mirages -yhtyeessä, mutta vasta suomenkielinen versio Buffy Sainte-Marien Universal Soldierista avasi tien musiikin ammattilaiseksi.

Tuolloin Scandia-levy-yhtiön toimitusjohtaja Harry Orvomaa oli päättänyt hankkia talliinsa folk-artistin ja päättyi 18-vuotiaaseen Harmaan tarkastettuaan hänen esiintymiskykynsä Munkkiniemen yhteiskoulun konsertissa.

Joulukuussa tämä sitten marssikin Töölönlahden rantaa pitkin kohti levytysstudiota.

”Jännitti ja pelottikin”, Hector kertoo kirjassa. ”Olin myös unohtanut pyytää rehtorilta vapaata koulusta Palkkasoturin levytystä varten. Siitä seurasi kaksi tuntia jälki-istuntoa ja käytöksenalennus joulutodistukseen.”

Taiteilijanimensä pasifisti otti oudosta suunnasta. Hector kun on antiikin sotasankareita.

Levytyksiin liittyy koomisiakin piirteitä. Kirjassa artisti kertoo laulaneensa kappaleen alkuperäisessä käännösversiossa näin:

Hän on katolinen, ateisti, juutalainenkin, ja protestantti, hindu myös.

Hectorin mukaan levy-yhtiön keski-ikäiset miesjohtajat kuitenkin tulkitsivat viimeisen sanan perusteellisesti väärin.

”Hindu-sana tulkittiin levy-yhtiössä keski-ikäisten miespomojen kesken synonyymiksi hintti-sanalle ja sen tilalle vaadittiin jotain muuta”, Hector muistelee.

Levytetyssä versiossa rivi kuuluu protestantti on hän myös.

”Siinä tehtiin väkivaltaa tekstille. Sen jälkeen olen eri aikoina biisiä laulaessani lisäillyt ja muutellut siihen asioita maailmantilanteen mukaan. Keikoilla esitetyssä versiossa on jo monen vuoden ajan ollut tekstissä myös muslimi mukana”, Hector sanoo.

Hectorin mukaan Scandian sovittaja ja orkesterinjohtaja Esko Linnavalli totesi levytysten jälkeen, että ”hittihän tästä tulee.” Mutta myös, että ”ei tuosta jätkästä laulajaa tule.”

Ainakin toisessa asiassa Linnavalli oli oikeassa. Heti alkuvuodesta 1966 single nousi listojen kärkeen.

Menestyksen myötä tulivat myös ongelmat.

Palkkasoturi-levy poiki luonnollisestikin haastattelupyyntöjä. Lukiolaispoikaa vastassa olivat Harman mukaan ”konservatiiviset sanoma- ja viikkolehtien toimittajasedät ja -tädit”, jotka hiostivat rajan vetämisellä isänmaallisuuden ja aseistakieltäytymisen välille, ja toisaalta vallankumousfantasioita hellivät vasemmistolaistoimittajat.

Harman kotona ei puhuttu politiikka ja nuoren miehen maailmanpolitiikan ymmärrys oli jokseenkin olematonta. Palkkasoturi kuitenkin edusti Yhdysvaltojen folkpiireissä trendikkäitä, Vietnamin sodan inspiroimia protestilauluja, ja toimittajat saivat kokemattomasta artistista loistavan kohteen maailmankuvalleen.

Lopputulos näkyi haastatteluissa.

”Vieläkin alkoivat posket punottaa, kun luin sen ajan lehtileikkeitäni”, Hector myöntää kirjassa.

”Aikuiset haastattelijat saivat minusta oivan maalitaulun, joka höpisi ympäripyöreitä ’mielipiteitään’päivänpolttavasta ja tärkeästä aiheesta.”

Esimerkkinä Harma mainitsee Suosikki-lehden Hellevi Jussilan haastattelun, jossa tämä Hectorin mukaan siteerasi artistin lausumana omia Amerikka-myönteisiä ajatuksiaan.

”Hänen lienee ollut tarkoitus pestä minusta se vähäinenkin radikaalisuus, joka voisi olla huono esimerkki Suomen nuorisolle”, hän arvelee.

Jussilan juttuun tarttui vasemmistolaisen Terä-lehden poliittisesti valveutunut toimittaja. Hän oli valmistautunut omaan haastatteluunsa huolellisesti ja pesi lattiaa Hectorin ristiriitaisilla kommenteilla.

”Enhän minä onneton tomppeli edes tiennyt Vietnamissa käytävän pitkällistä sisällissotaa kommunistisen Pohjois-Vietnamin ja Yhdysvaltojen tukeman Etelä-Vietnamin välillä”, tämä muistelee.

Koulustakaan saatu oppi ei välttämättä toimittajataistoissa avittanut. Hectorilla on tallella eräs kouluaikainen todistus, jossa paras numero on kutonen, ja sekin käytöksestä.

Töölön yhteiskoulussa oikeistolainen opettajakunta ottikin aloittelevan artistin silmätikukseen. Eräänkin kerran voimistelunopettaja retuutti Hectorin ”ovenkarmit paukkuen” viereiseen luokkaan ripitettäväksi. Tämä kun oli mennyt esittämään Palkkasoturin koulun juhlasalissa.

”Hurjistunut jumppa-Jussi huusi pää punaisena, että kitaran kanssako sinä olisit siellä Kannaksella ryssää vastaan lähtenyt! Hänen käytöksensä tietenkin vain kylvi minuun lisää kapinallisuuden siemeniä.”

Jumppa-Jussi raivosi ja Hippi-Heikki kuunteli.

Pari vuotta myöhemmin Hector esitti Palkkasoturiaan jälleen yllättävän kuulijakunnan edessä. Joulukuussa 1969 hän oli esiintymässä M.A. Nummisen kanssa Tábor-nimisessä kaupungissa Tsekkoslovakiassa.

Mielialat maassa olivat ankeat, sillä Neuvostoliitto oli miehittänyt Prahan muutamaa kuukautta aiemmin.

Yllätyksekseen parivaljakko huomasi, että yleisöä oli paikalla tuhatkunta. Vielä enemmän he hämmästyivät, kun huomasivat, että kaikki olivat sotilaita.

”Mauri Antero akateemisena puolianarkistina ja minä hippi-täyspasifistina olimme niin sanotusti hoo-moilasina siinä tilanteessa”, Hector muistelee kirjassa.

M.A. Numminen esitti avantgardistista ohjelmistoaan, mikä tuskin vapautti tunnelmaa. Hector puolestaan esitti sotilaille kaksi rauhanlaulua: Palkkasoturin ja Blowing In the Windin.

Vastaanotto oli ”WTF-tyyppinen”.

Ajan kanssa artistin pasifismi syveni ja lausuntojen osumatarkkuus parani. Siviilipalvelusta hän joutui vastentahtoisesti suorittamaan vuonna 1973. Hector oli tuolloin juuri tullut isäksi, ja kuukausipalkan vaihtuminen pieneksi päivärahaksi tuntui vaikealta.

Kaiken lisäksi siviilipalvelusmies pantiin Tie- ja vesirakennuslaitoksen juoksupojaksi. Tilannetta käytti hyväkseen Hectorin silloinen esimies, joka pani taiteilijan esiintymään kuntoisuuslomia vastaan kalastusseuransa ja muiden yhteisöjensä illanvietoissa.

”Aloin potea voimistuvaa auktoriteettiristiriitaa, mikä vaikutti suoraan henkiseen vireeseeni, unen laatuun ja käyttäytymiseeni. Laulujen kirjoittaminenkin oli äärimmäisen vaikeaa.”

Lopulta hän sai pitkän sairausloman, joka kuitenkin katkesi, kun ”joku pääesikunnan satraappi” äkkäsi taiteilijan televisiosta. Hector oli ottamassa vastaan palkintoa euroviisukarsintojen voittajakappaleen Älä mene pois sanoituksesta.

”Pasifistinen vakaumukseni ei tietenkään horjunut näiden prosessien aikana, mutta moinen, Tuntematonta sotilasta löysästi siteeraten ’ympyriäisten kivien laittaminen pomojen polun reunoille’ tuntui sanktiolta, ei mielekkäältä yhteiskunnan palvelemiselta”, hän sanoo elämäkerrassa.

Vuonna 1978 hän teki kappaleen Tuntematon sotilas, joka kertoo tarinan syrjäytyneen sotaveteraanin viimeisistä päivistä.

Joskus mietin keiden vuoksi taistelin. Periaatteessa jo ruumis, mutta elän kuitenkin.

Minut tunnet sinäkin, vaikka kiellät tietenkin. Olen historias mustin leimasin.

Myöhemmin hän on esittänyt kappaletta muun muassa Hartwall-areenalla vuonna 2014. Tuolloin laulun sanoituksessa oli jälleen uutta voimaa, sillä aiemmin samana vuonna Venäjä oli miehittänyt Krimin.

Vietnamin sota. Persianlahden sota. Kroatian sota. Tšetšenian sota. Irakin sota. Syyrian sisällissota. Ja satoja muita.

Mielenrauhaa tuli, maailmanrauhaa ei. Kirjan perusteella Hector tuntuu antaneen itselleen anteeksi menneet möläytykset, mutta pitäneen kiinni pasifismistaan.

Seitsenkymppinen taiteilija itse katsoo elämänfilosofiansa tiivistyneen Viimeinen unelma -kappaleeseen.

Sivariksi lähdin, olin niin tosissain, takin toiset kääntää voi, itse pärjännyt oon omassain. Vaikka viimeinen olen mitään sanomaan. Unelmista suurin on voida rakastaa, rakastaa - vaikka unelmaa!