Ellips laulaa omia synkkiä sanoituksiaan - näin ne syntyvät
Vanhan Volkswagen Kleinbusin kyljissä on tyyliteltyjä psykedeelisiä kuvioita. Auto on tehnyt pitkän matkan: Brasiliasta ostettu 1970-luvun alun pikkubussi on Suomeen tultuaan saanut uuden maalipinnan, ja sen päälle vielä hippikuvioin koristellut teippaukset.
Nyt auto seisoo vantaalaisen kauppakiinteistön pihalla kylmässä tihkusateessa. Rakennuksen sivuovesta astelee ulos auton uusi omistaja Elisa Tiilikainen.
”Eikö ole hieno!”
Elisa Tiilikainen, 28, tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Elli Haloo, sillä sillä nimellä hän on esiintynyt jo vuodesta 2006 Haloo Helsinki -yhtyeessä. Siinä ajassa yhtyeestä on tullut yksi Suomen suosituimmista livebändeistä ja samalla yksi eniten radiossa soitetuista yhtyeistä.
Viime kesänä Haloo Helsinki kuitenkin ilmoitti jäävänsä kahden ja puolen vuoden tauolle, vuoteen 2021 saakka. Sitä odottaessa yhtyeen jäsenet keskittyvät sooloprojekteihin. Ensin soolourastaan ilmoitti syksyllä Tiilikainen, ja talvella kitaristit Jere Marttila ja Leo Hakanen julkistivat Stereo-nimisen edm-yhtyeensä.
Marttilan ja Hakasen Stereo siis tutkailee sähköistä tanssimusiikkia, mutta Tiilikainen käänsi katseensa 1960- ja 1970-luvun rockiin. Tiilikaisen kirjoittamat tekstit ovat synkkiä: niissä käsitellään muun muassa ahdistusta ja mielenterveysongelmia.
Aamupalabuffet mielenterveysliiton vaatima
Joka toisen hoitsun erikseen mulle laatima
Tänään on namipäivä, pääsen lomalle
Hetkeksi aivoista pamipalmun oksalle
Ellips: Keuhkoahtauma
Koska Tiilikaisen sooloprojektissa ei ole kyse Haloo Helsingistä, hän ei myöskään käytä Elli Haloo -nimeä. Sen sijaan taiteilijanimenä on nyt Ellips. Hippi- ja progehenkiseen soolouraan liittyy myös hänen juuri hankkimansa Kleinbus.
”Olen jotenkin pienestä asti fiilistellyt noita tuollaisia vanhoja pakuja. En halua omistaa autoa, mutta tuo löytyi tuommoiseksi museoaarteeksi. Tämän kesän ajan siinä on Ellips-tarrat, jotta sitä voi käyttää promoautona tai jonain. Ei sen funktio ole vielä täysin selvä, mutta ainakin voi fiilistellä.”
Onko Ellips-projektissakin sitten kyse fiiliksestä, tunteesta? Haloo Helsingistä on vuosien varrella kehitetty tehokas ja tuottoisa hittikone, jonka musiikki on täsmätuotettua radiosoittoon ja festivaalien yhteislauluun. Ellipsin musiikki sen sijaan on huomattavasti mutkikkaampaa ja monitahoisempaa.
Tämän tyylilajin Tiilikainen sanoo tuntevansa itselleen kaikkein omimmaksi: Ellipsissä hän tekee juuri sitä musiikkia, mitä haluaa.
”Haloo Helsingissä on ollut ihanaa se, että se on ollut laajaskaalaista, meidän neljän sekoitus. Se on lähtenyt rockista kohti iskelmää ja konevivahteista poppia, mutta on siellä aina ollut se meidän neljän rock-pohja. Bändi on aina monen ihmisen summa, ja onhan siinä mun tekstimaailma – eli on se Haloo-touhukin minun omaani. Mutta Ellips on vielä enemmän mun oman sielun projekti”, Tiilikainen sanoo.
Keskeisenä hahmona Ellipsissä on tuottaja Matti Mikkola, joka Tehosekoitin-uransa jälkeen on tehnyt musiikkia laaja-alaisessa Saimaa-yhtyeessä.
”Kun puhuttiin bändin kanssa selväksi se, että nyt pidetään tauko ja halutaan tehdä jotain muuta, niin kyllä menin aika pian Matin puheille ja kysyin että tuletko tuottamaan mun rokkiproge-pläjäyksen. Se oli kivaa että suostui.”
Haloo Helsinki jäi siis tauolle Tiilikaisen aloitteesta. ”Meillä oli parikin palaveria, jossa keskusteltiin siitä, mitä seuraavaksi tehdään, ja itselläni oli sellainen olo että nyt on paussin paikka. Ja kun sitä puhuttiin, niin kyllä muutkin sitten sanoivat että ihan hyvä idea, kaikki saadaan tehdä jotain muuta”, Tiilikainen sanoo.
Hänen mukaansa tauon pitäminen tekee hyvää kaikille yhtyeen jäsenille. Samalla ajatus Haloo Helsingin jatkosta pysyy mielekkäänä.
”Haloo on hyvä kaikkien genrejen sekoittelussa. Pojat tekee sitä omaa konehommaa ja minä tätä rokkihommaa, ja kun ne sekoittaa, niin siitä tulee Haloo.”
Musiikista Tiilikainen innostui jo ala-asteikäisenä, kun hän pyrki ja pääsi musiikkiluokalle. ”Tykkäsin aina laulaa, mutta myös pelkäsin sitä kuollakseni. Muistan, kun minut pakotettiin laulamaan jonkun serkun ristiäisissä ja sanoin etten mene. Mutta kun sittenkin menin, niin olin tosi onnellinen. Samalla tavalla olin onnellinen, kun joku painosti minua laulamaan ensimmäisen kerran karaokea, koska itsekseni en olisi ikinä uskaltanut mennä.”
Haloo Helsinki perustettiin vuonna 2006, kun Tiilikainen oli 16-vuotias lukiolainen ja oli jo soittanut bändeissä. ”Mulla ei ole koskaan ollut mitään odotuksia siitä, että tästä olisi pitänyt saada työ tai tässä pitäisi menestyä. Halusin vain päästä soittamaan ja laulamaan. Mutta olen siitä onnellinen, että tässä matkan varrella olen löytänyt itsestäni kirjoittajan.”
Tiilikainen on kirjoittanut Haloo Helsingin sanoituksia jo monen vuoden ajan, mutta ei vielä yhtyeen aloittaessa. Silloin hän ei vielä uskaltanut tuoda omia sanoituksiaan esiin.
”Ensimmäisellä levyllä ei ollut yhtään omaa sanoitusta. Muistan kyllä, että silloin jo kirjoittelin itsekseni, mutta ei minulla ollut rohkeutta näyttää niitä kenellekään. Joskus kun näytin jonkin tekstin ja se oli tuottajalle liian raju, niin sitten hetkeksi lamaannuin ja mutisin etten varmasti kirjoita enää mitään.”
Millä lailla liian raju?
”No... Se oli vähän tämmöinen Pelle Miljoonan Väkivalta ja päihdeongelma -tyyppinen kouluampujasta kertova teksti. Ehkä kaivan sen esiin vielä joskus, koska siinä oli ihan tärkeitä pointteja siitä, miten pienistä jutuista mielenliikkeet on kiinni ja kuinka paljon kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mutta myönnän ettei se teksti ollut silloin vielä tarpeeksi valmis.”
Vuosien kuluessa Tiilikaisesta on tullut Haloo Helsingin pääasiallinen sanoittaja. Hänen sanoituksissaan on aiemminkin ollut synkkiä sävyjä, mutta uudella Ellips-levyllä hän uppoutuu vielä synkempiin aihepiireihin: yksinäisyyteen, masennukseen, parisuhdekriiseihin.
Mun maailma on rikki mutta helvetin kaunis
Mun mieli on rikki mutta vielä todellinen
Mun maailma on musta mutten ole vielä valmis
Ja vaikka helvetti huutaa mä laitan tulpat korvaan ja kävelen sateeseen
Ellips: Maailma on rikki
”On ollut aika tehdä se. Tässä neljässätoista vuodessa olen kasvanut ihmisenä, elämässä on tapahtunut kaikenlaista ja olen nähnyt kaikenlaista. On tullut enemmän tarve vielä kirjoittaa noita juttuja. En lähtenyt mitenkään sillä asenteella että hei, nyt teen tällaisen biisin tai levyn, vaan niitä juttuja alkoi vaan putoilemaan mun aivoista”, Tiilikainen sanoo.
”Sitten tajusin jossain vaiheessa että kyllä tämä tällainen synkähtävä levy on. Hyvä niin, koska en halua mitenkään ohittaa vaikeita aiheita. On tosi tärkeää välillä saada purkaa ne ulos ja hetken velloa niissä. Ja sitten kun olen saanut purettua ne ulos, niin toivon että niistä voisi joku saada jotain vertaistukea.”
Jo Ellipsin levyn nimi, Yhden naisen hautajaiset, kertoo kappaleiden tunnelmasta. Nimi on peräisin Kolera-allas-kappaleesta, jossa Helsingin kaduilla rahaa pummiva nainen ounastelee lopulta päätyvänsä Kolera-altaan kautta omiin hautajaisiinsa, joihin ei saavu yhtään vierasta.
Maailmantuskaa henkivät myös monet muut levyn kappaleet, esimerkiksi avauskappale Maailma on rikki. Kukkapuro-kappaleessa rikkinäinen parisuhde ei korjaudu design-tuoleilla tai -esineillä, eikä myöskään Kotiteatterijärjestelmä-kappaleessa kulissiksi muuttunut parisuhde taida lopulta kestää.
Ilta kun saapuu, verhot
ne kiinni laskeutuu
kotiteatterijärjestelmämme sulkeutuu
molemmat kääntyvät
omille puolilleen
molemmat pelkäävät milloin tää sänky jää puolilleen
Ellips: Kotiteatterijärjestelmä
Tiilikainen on aina varjellut yksityisyyttään tarkkaan, eikä hän moneen vuoteen käyttänyt julkisuudessa omaa nimeäänkään, omaksuttuaan taiteilijanimekseen Elli Haloon. Ovatko Ellipsin kappaleiden synkät tunnot silti omaelämäkerrallisia?
”Toki osittain”, Tiilikainen vastaa.
”Tietenkään en ole Kolera-altaan kertojahenkilö täysin, se on enemmänkin kannanotto kaikkeen yksinäisyyteen, välinpitämättömyyteen ja syrjäytyneisyyteen. Mutta toki siellä on paljon niitä asioita ja prosesseja... Koko Yhden naisen hautajaisilla päästän irti sellaisista asioista elämässä, mitkä ovat ehkä olleet haitallisia”, Tiilikainen kertoo.
”Mitä enemmän tuota levyä kuuntelee, sitä enemmän siitä voi tehdä päätelmiä. Olen avannut henkisen jääkaappini – sitä voi tuijotella, mutta en ala esitellä mitä siellä lokeroissa on.”
Vaikka Yhden naisen hautajaiset on yhden naisen sooloprojekti, tärkeässä osassa on myös sitä varten koottu yhtye. 1970-lukulaista rock-soundia levylle luovat rumpali Sami Kuoppamäki, kitaristi Timo Kämäräinen, basisti Juho Kanervo, kosketinsoittaja Janne Puurtinen ja puhaltaja Markus Pajakkala. He soittavat Tiilikaisen mukana myös ensi viikolla alkavalla kiertueella sekä kesäksi sovituilla festivaalikeikoilla.
Haloo Helsingissä Tiilikainen on laulamisen ohella soittanut bassoa, mutta Ellipsissä matalista taajuuksista huolehtii Juho Kanervo.
”Minulla on oikeasti soittokammo”, Tiilikainen sanoo.
”Vaikka olen soittanut koko tämän Haloo-ajan, niin kammoan soittamista ihmisten edessä. Laulamaan vielä pystyn, mutta soittokammo on karmea. Se johtuu siitä, etten ole käynyt millään kunnon soittotunnilla, vaan opetellut bänditouhuissa tai itsekseni.”
Soolokeikoillaan Tiilikainen keskittyykin lähinnä laulamiseen, vaikka haluaisi oppia soittamaan myös kitaraa paremmin. ”Olen rämpytellyt kitaraa kotona joitain vuosia, mutta nyt joudun noiden jäbien kanssa soittamaan ainakin yhdessä kappaleessa. Se on minulle henkisesti iso askel”, hän sanoo.
”Mun unelma on, että voisin joskus soittaa yksikseni kitaraa ja laulaa jossain pubin nurkassa. Se on vielä joskus toivottavasti edessä. Mutta siihen on vielä aikaa.”
Nyt auto seisoo vantaalaisen kauppakiinteistön pihalla kylmässä tihkusateessa. Rakennuksen sivuovesta astelee ulos auton uusi omistaja Elisa Tiilikainen.
”Eikö ole hieno!”
Elisa Tiilikainen, 28, tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Elli Haloo, sillä sillä nimellä hän on esiintynyt jo vuodesta 2006 Haloo Helsinki -yhtyeessä. Siinä ajassa yhtyeestä on tullut yksi Suomen suosituimmista livebändeistä ja samalla yksi eniten radiossa soitetuista yhtyeistä.
Viime kesänä Haloo Helsinki kuitenkin ilmoitti jäävänsä kahden ja puolen vuoden tauolle, vuoteen 2021 saakka. Sitä odottaessa yhtyeen jäsenet keskittyvät sooloprojekteihin. Ensin soolourastaan ilmoitti syksyllä Tiilikainen, ja talvella kitaristit Jere Marttila ja Leo Hakanen julkistivat Stereo-nimisen edm-yhtyeensä.
Marttilan ja Hakasen Stereo siis tutkailee sähköistä tanssimusiikkia, mutta Tiilikainen käänsi katseensa 1960- ja 1970-luvun rockiin. Tiilikaisen kirjoittamat tekstit ovat synkkiä: niissä käsitellään muun muassa ahdistusta ja mielenterveysongelmia.
Aamupalabuffet mielenterveysliiton vaatima
Joka toisen hoitsun erikseen mulle laatima
Tänään on namipäivä, pääsen lomalle
Hetkeksi aivoista pamipalmun oksalle
Ellips: Keuhkoahtauma
Koska Tiilikaisen sooloprojektissa ei ole kyse Haloo Helsingistä, hän ei myöskään käytä Elli Haloo -nimeä. Sen sijaan taiteilijanimenä on nyt Ellips. Hippi- ja progehenkiseen soolouraan liittyy myös hänen juuri hankkimansa Kleinbus.
”Olen jotenkin pienestä asti fiilistellyt noita tuollaisia vanhoja pakuja. En halua omistaa autoa, mutta tuo löytyi tuommoiseksi museoaarteeksi. Tämän kesän ajan siinä on Ellips-tarrat, jotta sitä voi käyttää promoautona tai jonain. Ei sen funktio ole vielä täysin selvä, mutta ainakin voi fiilistellä.”
Onko Ellips-projektissakin sitten kyse fiiliksestä, tunteesta? Haloo Helsingistä on vuosien varrella kehitetty tehokas ja tuottoisa hittikone, jonka musiikki on täsmätuotettua radiosoittoon ja festivaalien yhteislauluun. Ellipsin musiikki sen sijaan on huomattavasti mutkikkaampaa ja monitahoisempaa.
Tämän tyylilajin Tiilikainen sanoo tuntevansa itselleen kaikkein omimmaksi: Ellipsissä hän tekee juuri sitä musiikkia, mitä haluaa.
”Haloo Helsingissä on ollut ihanaa se, että se on ollut laajaskaalaista, meidän neljän sekoitus. Se on lähtenyt rockista kohti iskelmää ja konevivahteista poppia, mutta on siellä aina ollut se meidän neljän rock-pohja. Bändi on aina monen ihmisen summa, ja onhan siinä mun tekstimaailma – eli on se Haloo-touhukin minun omaani. Mutta Ellips on vielä enemmän mun oman sielun projekti”, Tiilikainen sanoo.
Keskeisenä hahmona Ellipsissä on tuottaja Matti Mikkola, joka Tehosekoitin-uransa jälkeen on tehnyt musiikkia laaja-alaisessa Saimaa-yhtyeessä.
”Kun puhuttiin bändin kanssa selväksi se, että nyt pidetään tauko ja halutaan tehdä jotain muuta, niin kyllä menin aika pian Matin puheille ja kysyin että tuletko tuottamaan mun rokkiproge-pläjäyksen. Se oli kivaa että suostui.”
Haloo Helsinki jäi siis tauolle Tiilikaisen aloitteesta. ”Meillä oli parikin palaveria, jossa keskusteltiin siitä, mitä seuraavaksi tehdään, ja itselläni oli sellainen olo että nyt on paussin paikka. Ja kun sitä puhuttiin, niin kyllä muutkin sitten sanoivat että ihan hyvä idea, kaikki saadaan tehdä jotain muuta”, Tiilikainen sanoo.
Hänen mukaansa tauon pitäminen tekee hyvää kaikille yhtyeen jäsenille. Samalla ajatus Haloo Helsingin jatkosta pysyy mielekkäänä.
”Haloo on hyvä kaikkien genrejen sekoittelussa. Pojat tekee sitä omaa konehommaa ja minä tätä rokkihommaa, ja kun ne sekoittaa, niin siitä tulee Haloo.”
Musiikista Tiilikainen innostui jo ala-asteikäisenä, kun hän pyrki ja pääsi musiikkiluokalle. ”Tykkäsin aina laulaa, mutta myös pelkäsin sitä kuollakseni. Muistan, kun minut pakotettiin laulamaan jonkun serkun ristiäisissä ja sanoin etten mene. Mutta kun sittenkin menin, niin olin tosi onnellinen. Samalla tavalla olin onnellinen, kun joku painosti minua laulamaan ensimmäisen kerran karaokea, koska itsekseni en olisi ikinä uskaltanut mennä.”
Haloo Helsinki perustettiin vuonna 2006, kun Tiilikainen oli 16-vuotias lukiolainen ja oli jo soittanut bändeissä. ”Mulla ei ole koskaan ollut mitään odotuksia siitä, että tästä olisi pitänyt saada työ tai tässä pitäisi menestyä. Halusin vain päästä soittamaan ja laulamaan. Mutta olen siitä onnellinen, että tässä matkan varrella olen löytänyt itsestäni kirjoittajan.”
Tiilikainen on kirjoittanut Haloo Helsingin sanoituksia jo monen vuoden ajan, mutta ei vielä yhtyeen aloittaessa. Silloin hän ei vielä uskaltanut tuoda omia sanoituksiaan esiin.
”Ensimmäisellä levyllä ei ollut yhtään omaa sanoitusta. Muistan kyllä, että silloin jo kirjoittelin itsekseni, mutta ei minulla ollut rohkeutta näyttää niitä kenellekään. Joskus kun näytin jonkin tekstin ja se oli tuottajalle liian raju, niin sitten hetkeksi lamaannuin ja mutisin etten varmasti kirjoita enää mitään.”
Millä lailla liian raju?
”No... Se oli vähän tämmöinen Pelle Miljoonan Väkivalta ja päihdeongelma -tyyppinen kouluampujasta kertova teksti. Ehkä kaivan sen esiin vielä joskus, koska siinä oli ihan tärkeitä pointteja siitä, miten pienistä jutuista mielenliikkeet on kiinni ja kuinka paljon kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mutta myönnän ettei se teksti ollut silloin vielä tarpeeksi valmis.”
Vuosien kuluessa Tiilikaisesta on tullut Haloo Helsingin pääasiallinen sanoittaja. Hänen sanoituksissaan on aiemminkin ollut synkkiä sävyjä, mutta uudella Ellips-levyllä hän uppoutuu vielä synkempiin aihepiireihin: yksinäisyyteen, masennukseen, parisuhdekriiseihin.
Mun maailma on rikki mutta helvetin kaunis
Mun mieli on rikki mutta vielä todellinen
Mun maailma on musta mutten ole vielä valmis
Ja vaikka helvetti huutaa mä laitan tulpat korvaan ja kävelen sateeseen
Ellips: Maailma on rikki
”On ollut aika tehdä se. Tässä neljässätoista vuodessa olen kasvanut ihmisenä, elämässä on tapahtunut kaikenlaista ja olen nähnyt kaikenlaista. On tullut enemmän tarve vielä kirjoittaa noita juttuja. En lähtenyt mitenkään sillä asenteella että hei, nyt teen tällaisen biisin tai levyn, vaan niitä juttuja alkoi vaan putoilemaan mun aivoista”, Tiilikainen sanoo.
”Sitten tajusin jossain vaiheessa että kyllä tämä tällainen synkähtävä levy on. Hyvä niin, koska en halua mitenkään ohittaa vaikeita aiheita. On tosi tärkeää välillä saada purkaa ne ulos ja hetken velloa niissä. Ja sitten kun olen saanut purettua ne ulos, niin toivon että niistä voisi joku saada jotain vertaistukea.”
Jo Ellipsin levyn nimi, Yhden naisen hautajaiset, kertoo kappaleiden tunnelmasta. Nimi on peräisin Kolera-allas-kappaleesta, jossa Helsingin kaduilla rahaa pummiva nainen ounastelee lopulta päätyvänsä Kolera-altaan kautta omiin hautajaisiinsa, joihin ei saavu yhtään vierasta.
Maailmantuskaa henkivät myös monet muut levyn kappaleet, esimerkiksi avauskappale Maailma on rikki. Kukkapuro-kappaleessa rikkinäinen parisuhde ei korjaudu design-tuoleilla tai -esineillä, eikä myöskään Kotiteatterijärjestelmä-kappaleessa kulissiksi muuttunut parisuhde taida lopulta kestää.
Ilta kun saapuu, verhot
ne kiinni laskeutuu
kotiteatterijärjestelmämme sulkeutuu
molemmat kääntyvät
omille puolilleen
molemmat pelkäävät milloin tää sänky jää puolilleen
Ellips: Kotiteatterijärjestelmä
Tiilikainen on aina varjellut yksityisyyttään tarkkaan, eikä hän moneen vuoteen käyttänyt julkisuudessa omaa nimeäänkään, omaksuttuaan taiteilijanimekseen Elli Haloon. Ovatko Ellipsin kappaleiden synkät tunnot silti omaelämäkerrallisia?
”Toki osittain”, Tiilikainen vastaa.
”Tietenkään en ole Kolera-altaan kertojahenkilö täysin, se on enemmänkin kannanotto kaikkeen yksinäisyyteen, välinpitämättömyyteen ja syrjäytyneisyyteen. Mutta toki siellä on paljon niitä asioita ja prosesseja... Koko Yhden naisen hautajaisilla päästän irti sellaisista asioista elämässä, mitkä ovat ehkä olleet haitallisia”, Tiilikainen kertoo.
”Mitä enemmän tuota levyä kuuntelee, sitä enemmän siitä voi tehdä päätelmiä. Olen avannut henkisen jääkaappini – sitä voi tuijotella, mutta en ala esitellä mitä siellä lokeroissa on.”
Vaikka Yhden naisen hautajaiset on yhden naisen sooloprojekti, tärkeässä osassa on myös sitä varten koottu yhtye. 1970-lukulaista rock-soundia levylle luovat rumpali Sami Kuoppamäki, kitaristi Timo Kämäräinen, basisti Juho Kanervo, kosketinsoittaja Janne Puurtinen ja puhaltaja Markus Pajakkala. He soittavat Tiilikaisen mukana myös ensi viikolla alkavalla kiertueella sekä kesäksi sovituilla festivaalikeikoilla.
Haloo Helsingissä Tiilikainen on laulamisen ohella soittanut bassoa, mutta Ellipsissä matalista taajuuksista huolehtii Juho Kanervo.
”Minulla on oikeasti soittokammo”, Tiilikainen sanoo.
”Vaikka olen soittanut koko tämän Haloo-ajan, niin kammoan soittamista ihmisten edessä. Laulamaan vielä pystyn, mutta soittokammo on karmea. Se johtuu siitä, etten ole käynyt millään kunnon soittotunnilla, vaan opetellut bänditouhuissa tai itsekseni.”
Soolokeikoillaan Tiilikainen keskittyykin lähinnä laulamiseen, vaikka haluaisi oppia soittamaan myös kitaraa paremmin. ”Olen rämpytellyt kitaraa kotona joitain vuosia, mutta nyt joudun noiden jäbien kanssa soittamaan ainakin yhdessä kappaleessa. Se on minulle henkisesti iso askel”, hän sanoo.
”Mun unelma on, että voisin joskus soittaa yksikseni kitaraa ja laulaa jossain pubin nurkassa. Se on vielä joskus toivottavasti edessä. Mutta siihen on vielä aikaa.”
Kommentit
Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentin