Viisitoistavuotiaana saatoin helposti lintsata koulusta lähteäkseni ryyppäämään. Harrastin suojaamatonta seksiä täysi-ikäisen ja työttömän poikaystäväni kanssa. Olin taitava taskuvaras ja näpistelijä.

Köyhyystutkija Maria Ohisalo ja kuntapoliitikko Iisakki Kiemunki ovat kertoneet rankasta perhetaustastaan. Kiemunki kertoi Demokraatin haastattelussa, että ”Monet vanhat kaverini ovat kuolleet tai vankilassa. Osa on pärjännyt myös hienosti elämässään. Loppujen lopuksi kaikki on niin sattumasta kiinni.”

Maria Ohisalo on omistanut elämänsä huono-osaisille. 　

Tutkitusti nimittäin pärjääminen elämässä ei ole vain itsestä kiinni. Vanhempien koulutus, kulttuurinen pääoma, varallisuus ja ammatti ennustavat ihmisen elämää pelottavan paljon. Siitä kaveriporukasta, jossa teininä pyörin, on varsin moni päätynyt ennenaikaiseen hautaan tai vankilaan. Miksi minä en? Se, että minä saatoin jättää menemättä kouluun peruskoulun viimeisinä viikkoina ja saada silti erinomaisen todistuksen, ei ollut omaa ansiotani. Minä nyt yksinkertaisesti olen kermaperseeksi syntynyt.

Meillä ihmisillä on vain kova tarve ajatella, että menestyksemme on ollut omaa ansiotamme. Tästä kertoo käsite richsplaining. Se tarkoittaa sitä, kun hyväosaiset lässyttävät köyhille juuresten edullisuudesta tai kertovat, että pitää vain yrittää kovempaa.

Eräässä tutkimuksessa ihmiset laitettiin pelaamaan monopolia niin, että pelaajille annettiin jo heti alussa eri määrä rahaa. Ne, joilla oli enemmän rahaa alussa, olivat tietysti voittajia myös lopussa. Voittajat olivat silti sitä mieltä, että he voittivat, koska olivat pelanneet niin fiksusti.

Omaa etuoikeutettua asemaa on erityisen vaikea myöntää Suomessa, jossa moni 1940- ja 1950-luvulla syntynyt pääsi tekemään komean luokkaretken hyvinvointivaltion noustessa. Sellaista sosiaalista liikkuvuutta ei nyt ole.

Helsingin nuorisotoimenjohtaja Tommi Laitio on kirjoittanut siitä, miten niitä 10 000:tta nuorta per ikäluokka, joille huono-osaisuus periytyy ja kasautuu, yritetään edelleen kohdella kuin alamaisia. Kertoa ylhäältäpäin miten heidän pitäisi elämäänsä elää. Kuitenkin kokemus siitä, että minulla oikeasti voisi olla mahdollisuus siinä missä kermaperseilläkin, voi syntyä vain sitä kautta, että mahdollisuus valita itse todella annetaan.

Kyllä minä muistan senkin kaverini, joka oli 14-vuotiaana karannut jälleen kerran lastenkodista ja kittasi kaljaa kanssamme jossain juoppoluolassa: ”Mä olen lukenut, että meillä lastenkotinuorilla ei oikeasti ole mahdollisuuksia”.

Kohtuullisen turha minun oli siinä hyväntuoksuisissa vaatteissani, äidin ja isän ruokkimana, väittää että meillä on elämässä samat mahdollisuudet. Minä, joka olin asunut kesän Pariisissa taidemuseoita kiertäen. Minä, jolle vanhemmat olivat järjestäneet jo lukuisia työpaikkoja ja yksityisopetusta ranskankielessä.

#firstsevenjobs –meemi toi hyvin esiin sen, miten monia ja monenlaisia duuneja hyväosaisilla on ollut jo nuorena. Onnekas se, joka pystyy noin pitkän cv:n laatimaan.