Verkkolehti SYTYKE

ILMOITUSTAULU

"Vihasin kaikkia heitä, jotka olivat rohkeampia kuin minä" Essee kirjoista ja kirjoittamisesta siltä varalta, että usko joskus horjuu

Ruotsin merkittävimpiin nykykirjailijoihin kuuluva Jonas Hassen Khemiri kirjoitti vuosia salaa: ”Vihasin kaikkia heitä, jotka olivat rohkeampia kuin minä”

Myöhään illalla keskiviikkona selviää, voittaako Jonas Hassen Khemirin romaani ”Kaikki se mitä en muista” italialaisen Il Premio Strega Europeo -käännöspalkinnon. Palkinnon jakotilaisuudessa Roomassa pitämässään puheessa Khemiri paljastaa, miten hänestä tuli lopulta kirjailija. HS julkaisee hänen tekstinsä yksinoikeudella Suomessa.

Tänään myöhään illalla selviää, voittaako Jonas Hassen Khemirin romaani Kaikki se mitä en muista käännöspalkinnon.
Tukholman keskustassa on Kulttuuritalo. Kulttuuritalon ylimmässä kerroksessa on kahvila. Kahvilassa on lava, ja juuri tänä iltana lavalla seisoo kirjailijoita. Hirvittävän hermostuneita kirjailijoita.

He kaikki ovat julkaisseet ensimmäisen kirjansa tänä vuonna ja tämä on Esikoisbaari, mikä tarkoittaa, että kirjailijoiden pitää lukea teoksiaan ääneen. Heidän on kohdattava yleisönsä. Elävät, kolmiulotteiset lukijat, jotka voivat nauraa, haukotella, buuata, heitellä kananmunia tai, kenties kaikkein pahinta: suhtautua kohteliaan välinpitämättömästi sanoihin, jotka ovat jossain vaiheessa merkinneet kirjailijalle niin paljon.

Kaikki penkit ovat täynnä; on niin lämmin, että ikkunalasit ovat huurussa.

Ensimmäisessä rivissä istuvat ylpeät äidit, poikaystävät kalliine kameroineen, jo juovuksissa olevat kustantajat. Keskellä istuvat tavalliset lukijat. Taaimmaisella rivillä istuvat kateelliset vihaajat. Ne, joiden mielestä oikeiden kirjailijoiden pitäisi olla kotona kirjoittamassa, eikä lavalla paistattelemassa lukijoiden ihailussa.

Minä en ole yksi lavan kirjailijoista. En ole yksi ylpeistä äideistä. Minä olen yksi kateellisista vihaajista. Pyörittelen silmiäni kuluneille metaforille, haukottelen mielenosoituksellisesti pitkille metsäkuvauksille. Vihaan, kun jokin on huonoa, mutta vihaan vielä enemmän, kun jokin on hyvää. Olen se lukija, jota pelkään kaikista eniten. Olen 18-vuotias ja olen kirjoittanut niin kauan kuin muistan. Tämä ei tarkoita, että olisin oppinut kirjoittamaan erityisen aikaisin, se tarkoittaa vain, että minusta on koko elämäni ajan tuntunut, että muistoni saavat merkityksen vasta, kun kirjoitan ne ylös.

Aloin pitää päiväkirjaa ollessani seitsemänvuotias. Sen jälkeen en ole kyennyt lopettamaan kirjoittamista. Olen kirjoittanut rakkausnovelleja, hiphop-tekstejä, joululahjariimejä, nekrologeja supersankareille, ja viimeiset vuodet olen käyttänyt kaiken aikani siihen, että yritän kirjoittaa romaania. Oikeaa romaania. Romaania, joka toivon mukaan tekee potentiaaliselle lukijalle saman minkä Astrid Lindgren ja S. E. Hinton, William Faulkner ja Marguerite Duras, Ghassan Kanafani ja Julio Cortázar, Vladimir Nabokov ja Nas ovat tehneet minulle. He ovat laajentaneet maailmaani. He ovat saaneet minut näkemään, että en ole yksin, en ole rikki.

Tai tietysti olen rikki, mutta ennen minua on ollut valtavan paljon toisia, jotka ovat olleet rikki samankaltaisella tai jopa täysin samalla tavalla.

Ainoa ongelma on, että kukaan ei tiedä minun kirjoittavan. Eivät vanhempani, eivät veljeni, eivät ystäväni. Pelkään kuollakseni tunnustaa sitä kenellekään. Sen sijaan, että lähettäisin tekstejäni kustantamoihin, istun esikoisilloissa ja mutisen niille jotka uskaltavat. Miksi en kerro kirjoittamisestani kenellekään?

Ehkä se johtuu siitä, että tulen kodista, jossa kirjat olivat elintärkeitä, mutta jossa pidettiin kyllä hieman röyhkeänä kuvitella, että osaisi kirjoittaa niitä itse. Kirjojen lukeminen kyllä kävi päinsä, mutta että kirjoittaisi niitä? Mitäs ajattelit seuraavaksi tehdä? Keksiä aikakoneen? Teleportata itsesi kaukaiseen galaksiin? Yrittää saada siirrettyä ajatuksia äänettömästi aivoista toisiin, riippumatta ajasta ja paikasta, apuna ainoastaan valkoinen tausta ja mustat koukerot? Anna olla. Se on mahdotonta. Lopeta haaveilu.

Tai ehkä en kertonut kenellekään kirjoittavani siksi, että kävin lukiota jossa kirjoittamisesta puhuminen oli erittäin muodikasta. Pojat liukuivat ympäriinsä epäironisissa baskereissa ja puhuivat kirjoittamattomista runokokoelmistaan. Hapsuisiin kaulahuiveihin pukeutuneet tytöt puhuivat suunnitelmistaan kirjoittaa sukupolviromaani. Filosofianopettaja puhui oppikirjasta jonka hän kirjoittaisi, kevääksi, tai kesäksi, tai aivan viimeistään syksyksi.

Kaikki puhuivat ja puhuivat ja puhuivat, mutta koskaan ei vaikuttanut siltä, että kukaan olisi kirjoittanut mitään.

Nyt olen pian neljäkymmentä ja alan epäillä, että tärkein syy sille, miksi en kertonut kirjoittamisestani kenellekään johtui siitä että pelkäsin, mitä ulkomaailman katseet tekisivät suhteelleni sanoihin. Sillä kirjoittaessani ei ollut silmiä tarkkailemassa minua. Ei korvia kuulemassa, kun lausuin kirjailijan nimen väärin, koska olin nähnyt sen vain kirjoitettuna. Ei suita luettelemassa syitä sille, miksi tulisin epäonnistumaan. Ei aivoja ajattelemassa, että tekemiseni olivat teeskentelyä. Ei sormia osoittelemassa ja pilkkaamassa minua. Tai. Tarkemmin ajateltuna kaikki nuo asiat olivat olemassa. Sekä kirjoittamisessa että niin kutsutussa todellisuudessa.

Mutta kun kirjoitin minulla oli valtaa vaikuttaa niihin. Siinä oli vapautta jota elämä ei minulle tarjonnut.

Kirjoittamisen sujuessa muutuin sanoiksi. Kehostani tuli tekstiä, kokemuksistani ikuisia ja tyhjyydestä jota tunsin siitä, että elämä oli vain elämää, yksi loputtoman pitkä tiistai tihkusateessa, raha-automaattijonoineen, rikkinäisine kuulokkeineen ja peruuntuneine metroineen, korvautui huikaisevalla merkityksellisyyden tunteella, että en ollut pelkkä pian kuoleva kuori.

Se oli eräänlaista magiaa. Ja hulluinta oli, että se oli aina saatavissa. Teksti ei pettänyt koskaan. Ystävät muuttivat ulkomaille, perheenjäsenet katosivat, sukulaisia kuoli. Mutta teksti pysyi. Sillä ei ollut muita prioriteetteja. Se ei koskaan ollut poissaoleva politiikan, talouden tai sairauden vuoksi. Ja joka kerta kun joku katosi, saatoin käyttää muistojani ja kirjoittaa heidät takaisin. Sanat antoivat minulle pysyvyyden tunteen maailmassa, jossa kaikki kellui.

Olin varma, että kirjoittamisen minulle tarjoama vapaus riippui siitä, että kukaan ei nähnyt minua.

Siksi kirjoitin salaa. Siksi toistelin itselleni, etten tosiaankaan tarvinnut mitään lukijoita. Siksi istuin Esikoisbaarissa taaimmaisella rivillä ja vihasin kaikkia heitä, jotka olivat rohkeampia kuin minä.

Sitten tapasin lukijan. Hän näki suoraan lävitseni. Hän ei kysynyt kirjoitinko. Hän kysyi mitä minä kirjoitin. Mistä sinä tiedät että minä kirjoitan? kysyin. Minä vain tiedän, hän sanoi. Okei, sanoin. Minä kirjoitan. Mutta vain pöytälaatikkoon.

Hän pyysi saada lukea. Minä sanoin ei. Hän pyysi uudestaan. Sanoin ei, mutta pienellä viiveellä.

Kun hän pyysi kolmannen kerran minä suostuin.

Ja minulla oli onnea. Hän ei ollut mikään vihaaja.

Hän oli fantastinen lukija. Hän oli kärsivällinen ja hyväntahtoinen. Hän oli kaikkea mitä minä en Esikoisbaarin takarivissä istuessani ollut. Hän kävi läpi käsikirjoitukseni ja laittoi kultaiset tähdet niihin kohtiin joista piti ja keksi oman kategorian sille, josta hän piti vähemmän. Hän kutsui sitä KL:ksi. Se merkitsi ”Kirjailija-Liikaa”. Kysyin mitä se tarkoittaa. Olen kirjoittanut marginaaliin KL niissä kohdissa, joissa yrität hieman liikaa olla kirjailija, hän sanoi.

Se oli kiltti tapa sanoa: tämä on itsestään selvää. Tällä kappaleella ei ole mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Tämä henkilöhahmo tuntuu litteältä kuin paperinukke. Ja tämä metafora, jossa vertaat litteää hahmoa paperinukkeen, tuntuu hieman kuluneelta.

Ja kumma kyllä, teksti ei kuollut siitä, että sitä luettiin. Kirjoittamisesta ei tullut tylsää. Päinvastoin: ensimmäinen lukijani näytti minulle, että tekstit, joita pidetään tyhjiössä, kuolevat. Hän sai minut ymmärtämään, että sanat tarvitsevat toisen silmiä kasvaakseen vahvoiksi.

Viisi vuotta myöhemmin julkaistiin minun ensimmäinen romaanini. Minut kutsuttiin Kulttuuritalon Esikoisbaariin. Onko pakko? kysyin silloiselta kustantajaltani. Siitä tulee hauskaa, hän sanoi. Minä olen siellä. Ensimmäisellä rivillä. Voimme juoda viiniä sen jälkeen.

Nousin lavalle ja luin. Takeltelin sanoissa. Tunsin oloni epämukavaksi. Mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Sillä ääneen lausutut sanat olivat teeskentelyä. Kaikki, mikä virtaa lävitsemme on väliaikaista.

Kulttuuritalot puretaan, kirjailijat kuolevat. Mutta teksti pysyy.

Suomentanut Arla Kanerva
Lue täältä, mitä HS-kriitikko kirjoitti Jonas Hassen Khemirin romaanista 2016.

Kuka?

Jonas Hassen Khemiri


Syntynyt 27. joulukuuta 1978.

Ruotsin kiitetyimpiä nykykirjailijoita.

Esikoisromaani Ett öga rött (suom. Ajatussulttaani) julkaistiin 2003. Julkaissut lisäksi romaanit Montecore: en unik tiger (2006), Jag ringer mina bröder (2012) ja Allt jag inte minns (2015), sekä useita näytelmiä ja novelleja.

Allt jag inte minns (suom. Kaikki se mitä en muista), voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon August-palkinnon 2015. Khemiri on voittanut myös lukuisia muita palkintoja työstään.

Opiskeli ennen kirjailijan uraansa kansainvälistä taloutta Tukholmassa ja työskenteli harjoittelijana YK:ssa New Yorkissa. Ruotsissa hän on muun muassa opettanut paperittomien kirjoitustyöpajassa.

Asuu Tukholmassa puolisonsa ja kahden pienen lapsensa kanssa.

Kommentit

Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentti