Verkkolehti SYTYKE

ILMOITUSTAULU

TYKin tyttöjä! HS otsikoi: "Anni Kytömäen uutuusromaani ihastuttaa näkemyksellään ja todentuntuisuudellaan

Anni Kytömäen uutuusromaani ihastuttaa näkemyksellään ja todentuntuisuudellaan

Ihmisenkokoinen tarina on paitsi sukutarina, myös kertomus suomalaisesta luonnosta kansallisena kulttuuriperintönä.

Kirjailija Anni Kytömäen mukaan yhteys luontoon yhdistää suomalaiset aiempiin sukupolviin.
Romaani

Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus. 645 s.

Raamatussa isien pahat teot kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Kivitaskussa kyse on äitien ja tytärten kohtaloista, enemmän ja vähemmän vapaaehtoisista valinnoista ja yhteisön asettamista rajoituksista, joiden jäljet näkyvät myös jälkeläisten elämässä.

Kultarinta-esikoisteoksellaan Finlandia-ehdokkuuden ansainneen Anni Kytömäen toinen romaani onkin ensimmäistä painokkaampi – eikä vain grammoissa mitaten. Siinä, missä kirjailija loi esikoisteoksessaan tarinan suomalaisen luonnonsuojelun historiasta, toisessa teoksessaan hän esittää näkemyksensä luonnosta kokonaisvaltaisena kulttuuriperintönä.

Perusteltu, punnittu näkemys kasvattaa sukutarinasta kokonaistaideteoksen, jossa kirjailija ei paasaa näkemystään, vaan antaa sen virrata joka juonenkolosta.

Kun suomalaiselta katoaa yhteys toiseen ihmiseen tai yhteisöönsä, hänellä on edelleen yhteys luontoon, Kytömäki toteaa, kerta toisensa jälkeen. Yhteys luontoon puolestaan yhdistää meidät aiempiin sukupolviin.

Siksi 1800-luvulle kurkottava sukuromaani on luonteva muoto tämän näkemyksen esittämiselle.

Kultarinnan ytimessä oli metsän kokemus, mutta Kivitasku on sukuromaani kivestä ja vedestä, jotka hiovat ja rajaavat toisiaan ja ihmistä­ – vastavuoroisesti myös ihminen muokkaa luontoa. Kirjaimellisesti kyse on ihmisistä, joiden elämässä eräs rantamökki, saari ja kivilouhimo näyttelevät majakan osaa sukupolvesta toiseen.

Kolmella eri aikatasolla liikkuva romaani pulpahtaa liikkeelle 1950-luvulta. Lukioikäinen Helena haaveilee tutkimusmatkailijan urasta, mutta Kerttu-äiti näkee tyttärensä lennokkaat haaveet ja muista eristäytymisen taudinkuvaan kuuluviksi.

Dramaattisten juonensyöksyjen jälkeen hypätään vuoteen 2011, Vekan, Sonjan ja Piken arkeen. Hetken perästä käy ilmi, että yhdistävinä tekijöinä ovat Kerttu, tyttöjen isoäiti, sekä Kertun ja Helenan syrjäkylillä, järven rannalla sijaitseva kotimökki, josta on tullut vuosikymmenten myötä kesämökki.

Kolmas aikataso, jossa kuljetaan 1800-luvulla, täydentää saagan menneisyyden, jopa myyttisen menneisyyden suuntaan. Siellä suku saa alkunsa kivilouhimon ja vesireittien, kansan­runouden ja keisarillisen Pietarin vaikutuksesta.

Kytömäki kertoo kuitenkin ­aina ihmisenkokoista tarinaa, ihmisten kautta.

Historiallisen romaanin verkkaisuus, joka satunnaisesti patoutui liiankin tyveniksi suvannoiksi esikoisteoksessa, on toisessa romaanissa jalostunut poukkoilevaksi puroksi, joka vie lukijaa laineillaan ajan halki.

Romaanin ensimmäiset aikahypyt yskähtelevät hieman. Sen jälkeen ajan virta alkaa kuitenkin viedä, suvun lukuisat arvoitukset keriytyä auki yhä kiihtyvällä tahdilla.

Arvoitusten ohella keriytyy auki yliaikainen yhteys luontoon, joka tuo hahmoille yhteenkuuluvuuden ja turvan tunnetta silloin, kun yhteys ihmisiin katkeaa. Huomio kantaa läpi romaanin, tuntuu jopa selittävän jotain suomalaisesta kansanluonteesta ja erityisestä luontosuhteesta.

Myös erityisestä ihmissuhteesta, jota rajaavat yhteisön langettamat säännöt, soveliaisuuden rajat. Tarve vapauteen, omana itsenään olemiseen näkyy Kivitaskussa hahmojen päättäväisyytenä, mutta myös vetäytymisenä, pakona yksityisyyteen.

Ehkä juuri siksi luontosuhteesta on muodostunut niin erityinen, kirjailija ehdottaa teoksessaan. Luonto ei tuomitse ihmistä silloin, kun muut ihmiset tuomitsevat – eikä silloinkaan, kun syytä olisi. Pako luontoon on pakoa jonkin luo.

Kytömäen romaaneissa ihastuttaa näkemyksen lisäksi historiallinen todentuntuisuus. Tarinan pinnan alta peilautuu historiallinen fakta, vedenkalvona toimii konstailemattoman lyyrinen ilmaisu ja peilissä tavoitamme jotain suomalaisesta mentaliteetista.

Jos Kultarinnan luki kertomuksena suomalaisen luonnonsuojelun synnystä, Kivitaskussa Kytömäki kirjoittaa suomalaisen kansanperinnön synnyn fiktiivisen syntytarinan. Se elää sukupolvissa, tutkimattomissa kivi­kasoissa, palaneissa raunioissa ja ruohottuneilla poluilla.

Luonto kätkee, luonto paljastaa – ja Kytömäki kirjoittaa siitä ihmisenkokoisen tarinan, joka toimii ikkunana kokonaisen kansakunnan mielenlaatuun.

Kommentit

Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentti